ehkä joskus

hienoja runoja kerrakseen :) vaikka suruisia. Silti vahvaa tunnetta ja hyvää kerrontaa.

>

Lainasin pätkän tekstistäsi tähän
yhtä asiaa ihmettelen, siksi kysyn:
miksi uskovana miehenä kirjoitat entisistä naisistasi ja laukeamisistasi tänne?

vai, onko tämäkin taas jotain fiktiivistä pekkaasi

?... kirjoitti:

>

Lainasin pätkän tekstistäsi tähän
yhtä asiaa ihmettelen, siksi kysyn:
miksi uskovana miehenä kirjoitat entisistä naisistasi ja laukeamisistasi tänne?

vai, onko tämäkin taas jotain fiktiivistä pekkaasi

pekkaa, enkä kirjoita entisistä naisistani siinä.
Kyseinen runo ei kerro itsestäni.
Aloitusrunossa eniten on omia tuntojani, vaikka sekin kerronnaltaan on osittain fiktiivinen. Aloitusrunoa seuraavat kolme runoa ovat kokonaan fiktiivisiä, niistä ensimmäisessä ehkä jotakin omaa kokemusta vertauskuvallisesti. Myös viimeisessä runossa saattaa pieni hitunen jotakin omaa kokemuksellisuutta olla. Keskimmäinen runo, jonka nostat puheenaiheeksi, on runoista fiktiivisin - täysin kuvitteellinen alusta loppuun saakka.
Tapio Nousiaisen runokokoelmassa Leipää ja suolaa - mikäli muistan oikein - on runo miehestä joka ei koskaan saanut itkeä. Sekin on kirjoitettu minä-muotoon. Olen kuullut runon vuosia sitten mutta muistan kuinka se päättyy, jotenkin tähän tapaan, kun mies patoutuneiden tunteidensa epätoivossa hirttäytyy: potkaisen jakkaran altani ja suistun pimeään.
Nousiainen oli tunnettu herätyskristitty jonka puheita ja kirjoituksia arvostettiin niin kansankirkon uskovissa piireissä kuin kristillisissä herätysliikkeissä kautta linjan. Kenellekään tuskin tulee runoa kuunnellessa mieleen ajatella että kuinkas se Nousiainen siitä itsemurhayrityksestään selvisi?

äitiparta kirjoitti:

pekkaa, enkä kirjoita entisistä naisistani siinä.
Kyseinen runo ei kerro itsestäni.
Aloitusrunossa eniten on omia tuntojani, vaikka sekin kerronnaltaan on osittain fiktiivinen. Aloitusrunoa seuraavat kolme runoa ovat kokonaan fiktiivisiä, niistä ensimmäisessä ehkä jotakin omaa kokemusta vertauskuvallisesti. Myös viimeisessä runossa saattaa pieni hitunen jotakin omaa kokemuksellisuutta olla. Keskimmäinen runo, jonka nostat puheenaiheeksi, on runoista fiktiivisin - täysin kuvitteellinen alusta loppuun saakka.
Tapio Nousiaisen runokokoelmassa Leipää ja suolaa - mikäli muistan oikein - on runo miehestä joka ei koskaan saanut itkeä. Sekin on kirjoitettu minä-muotoon. Olen kuullut runon vuosia sitten mutta muistan kuinka se päättyy, jotenkin tähän tapaan, kun mies patoutuneiden tunteidensa epätoivossa hirttäytyy: potkaisen jakkaran altani ja suistun pimeään.
Nousiainen oli tunnettu herätyskristitty jonka puheita ja kirjoituksia arvostettiin niin kansankirkon uskovissa piireissä kuin kristillisissä herätysliikkeissä kautta linjan. Kenellekään tuskin tulee runoa kuunnellessa mieleen ajatella että kuinkas se Nousiainen siitä itsemurhayrityksestään selvisi?

Kirjoitat ensimmäisessä runossasi
että olet vapaa, niin mitä tarkoitat tällä vapaudella? Vapaa itkemään? Vapaa ehkä joskus rakastumaan? tai vapaa rakastamisen raskaudesta?

?... kirjoitti:

>

Lainasin pätkän tekstistäsi tähän
yhtä asiaa ihmettelen, siksi kysyn:
miksi uskovana miehenä kirjoitat entisistä naisistasi ja laukeamisistasi tänne?

vai, onko tämäkin taas jotain fiktiivistä pekkaasi

Yleensä runosta yritetään häivyttää minä -muoto, kirjoittajan läsnäolon tulisi näkyä jotenkin muuten. Minulle se on vaikeaa, mutta olen jo harjoitellut sitä. Tänne olen muutaman runon kirjoittanut minä -muodossa siten, että olen ikään kuin puhunut toisen suulla. Se on tyylikeino, vähän kuin näytelmissä.

Lukijana nuo intiimit kohdat otin todesta ja sinun omana kokemuksenasi. Tuntui todelta. Hämmästyttävää, että et kuvannutkaan omia tunteitasi.

Kirjoitat hyvin, mutta kun laitat hirveän pitkiä runoja tänne kerralla, niitä ei jaksa lukea.

Minä en ymmärrä jatkuvaa fiktiota runoissa, olen saanut erilaisen opetuksen sen suhteen. Mielikuvat ovat runojen välttämätön elementti ja niissä fiktiivisyys loistaa tietenkin.

Kirjoittajan ääni on tärkeä. Jos en pysty erottamaan runoja toisistaan äänen perusteella, niillä ei ole sellaista painoarvoa runona - kuin mitä olisi, jos kirjoittajalla olisi selkeästi valittu yksi minä-ääni, joka toistuisi edes muutamassa runossa. Ihmisessähän on monia minuuksia, joita kuitenkaan ei pidä sekoittaa ns. multipersooniin, jotka vaihtavat minää kuin kameleontit piilottaakseen todellisen herkkyytensä ja selviytyäkseen "kunnialla" tässä elämässä. Yleensä ovat miespuolisia. (Tämä ei ole moite, huom.!)

Tuo Pekka -juttu on itse asiassa ollut selkeälinjainen ja hauska. Siinä ei ole ollut hämäämisen makua. Onhan se lapsellinen, mutta aidon tuntuinen. Kaikkihan me ollaan ihan lapsia joskus:)

Anteeksi, että vein teiltä tilaa. Innostuin.

Tulipa kirjoitettua. Älkää nyt kommentoiko, vie suotta tilaa runoilta.

?... kirjoitti:

>

Lainasin pätkän tekstistäsi tähän
yhtä asiaa ihmettelen, siksi kysyn:
miksi uskovana miehenä kirjoitat entisistä naisistasi ja laukeamisistasi tänne?

vai, onko tämäkin taas jotain fiktiivistä pekkaasi

eli minä tietty.

Mielestäni laukeamisesta kirjoittaminen runossa ei ole mitenkään "rumaa" oli sitten uskovainen tai ei. Se on niin "dramaattinen" tapahtuma: syntymä, kuolema, ilo, vapautuminen, puhdistautuminen, jumalten kutsu etc., etc. -yhdistelmä (ainakin minulle), että pelkkä sana jo aiheuttaa jonkun tunteen, mikä on yleensä positiivinen.

Sinun runostasi sai sellaisen kuvan, että naisia riittää ja laukeamisia tuon tuosta. Ei siinä mitään, mutta sen runosi viestitti. Ehkä kuitenkin halusit niin, kun sen "julkistit".

Ja tietty - jos joku sinut oikeasti tuntisi ja olisi joskus maannut kanssasi, alkaisi miettimään, että "sitäkö se perhana minun kanssasi miettikin: nuoruuden rakkauttaan. Ja minä kun menin luulemaan, että minusta nautti."

Et tällasii ajatuksii.

varum kirjoitti:

eli minä tietty.

Mielestäni laukeamisesta kirjoittaminen runossa ei ole mitenkään "rumaa" oli sitten uskovainen tai ei. Se on niin "dramaattinen" tapahtuma: syntymä, kuolema, ilo, vapautuminen, puhdistautuminen, jumalten kutsu etc., etc. -yhdistelmä (ainakin minulle), että pelkkä sana jo aiheuttaa jonkun tunteen, mikä on yleensä positiivinen.

Sinun runostasi sai sellaisen kuvan, että naisia riittää ja laukeamisia tuon tuosta. Ei siinä mitään, mutta sen runosi viestitti. Ehkä kuitenkin halusit niin, kun sen "julkistit".

Ja tietty - jos joku sinut oikeasti tuntisi ja olisi joskus maannut kanssasi, alkaisi miettimään, että "sitäkö se perhana minun kanssasi miettikin: nuoruuden rakkauttaan. Ja minä kun menin luulemaan, että minusta nautti."

Et tällasii ajatuksii.

> Kirjoitat hyvin, mutta kun laitat hirveän pitkiä runoja tänne kerralla, niitä ei jaksa lukea. <
Kirjoitan runot yleensä tajunnanvirran tapaan, en aina mutta yleensä.
Silloin sana johtaa seuraavaan ja mielikuva toiseen assosisaatioina, jotka tosin eivät ole täysin mielivaltaisia. Pyrin ohjaamaan assosisaatioiden virtaa herkkävireisesti esimerkiksi omien muistojen ja kokemusten kautta. Usein valitsen alussa yhden sanan tai lauseen tai mielikuvan, josta lähden liikkeelle, harvoin mutta toisinaan olen jo alussa määritellyt päämäärän, tunnelman ja lopputuloksen johon pyrin.

Kirjoittaessani en siis harrasta kovin paljon ajatustyötä, jos runoa pohdin teen sen yleensä jälkikäteen. Poikkeuksena runot joissa on tavallaan kaksi tasoa minulla kirjoittajana: assosisaatioiden virta jota noudatan ja samanaikaisesti älyllisempi ja pohdiskelevampi puoli jossa tarkastelen itse kirjoittamistapahtumaa. Tällöin tavallaan valitsen itselleni runoilijan roolin: myös runoilija joka kirjoittaessa tarkastelee tekstiään ja kutoo tarkastelunsa lauseiksi assosisaatioiden lomaan on suurelta osin fiktiivihenkilö, koska tapahtumat ja mielikuvat joista hän kirjoittaa ja joita kirjoittaessaan tarkastelee ovat fiktiota. Roolin läpi pohdiskelen sitten kirjoittamisen ja lukemisen suhteita, informaation ulottuvuuksia, mielikuvilla vaikuttamista.
Usein rooli ja oma minäni roolin takana myös sekoittuvat tai jopa käyvät jonkinlaista vuoropuhelua, varsinkin jos siinä kirjoittaessani alan sitten vielä tarkastella tuota valitsemaani roolia: 1) paperille rakentuvan runohenkilön, 2) sitä kirjoittavan fiktiivisen runoilijan ja 3) minun eli todellisen tekijän suhteita. :-)

- - -

Esimerkkinä kompleksisesta (eri tasoja yhdistelevästä) runosta, keskustelua herättänyt aloitusruno 11.8. Runon nimi on "Tällä tavalla?" ja alkuosa kuului:
Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
Avaan sinut hiljaa,
arasti kuin kirjan,
kosketellen reunojasi.

Kuka oli ja on se joka runossa hyväilee ja ketä? Hyväilyn kohde on lukija. Häntä hyväillään - mutta kuka?
En toki kuvitellut itse hyväileväni ketään!
Runo pohdiskelee tekstin ja lukijan suhdetta, ihmisessä syntyviä mielikuvia, eläytymistä.
Idea:
Tässä nostan ikäänkuin esimerkiksi naislukijan. Hän lukee runoa, jossa runoilija on kirjoittanut
Avaan sinut hiljaa, / arasti kuin kirjan, / kosketellen reunojasi.
Luettu teksti synnyttää lukijassa muistoja ja mielikuvia, joiden kautta luetut sanat saavat assosisaationa aikaan tuntemuksen tai mielikuvan häpyhuulen koskettamisesta. Avoimeksi jää onko koskettaja lukijan mielikuva kirjoittajasta tai muistikuva hänen omasta rakkaastaan tai seksuaalinen fantasia tai näiden kolmen sekoitus kuten usein saattaa olla. Tässä tapauksessa kyllä ajattelin että koskettaja, jonka runon kuviteltu lukija assosisaationsa kautta kokee, on hänen oma kumppaninsa. Niinpä se joka häntä koskettaa, on hänen oma miehensä.
Se joka avaa hänet - lukijan - hiljaa on siis henkilö, jonka teksti assosioi hänen muistoistaan ja mielikuvistaan esiin.

Jotta runon idea olisi käynyt selväksi, annoin mielestäni kyllin ymmärrettäviä vihjeitä kompleksiseen tulkintaan.
Tällä tavalla, / mitä ikinä mielessäsi liikkuu / hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut

Ja runon päätös:
Tällä tavalla sinua hyväilen. / Tietokoneesi näyttöruudulta, katso: / Käsi liikkuu rintojesi yli / ihmetellen paperille putoavien kirjainten solukkoa. / Sillä tavalla, / minä sinua hyväilen.

Kyseisen runon lähtökohtana oli kolme aiempaa palstalla kirjoittamaani runoa.
Koska runo herätti paheksuntaa ja näkökulmani ei tullut ymmärretyksi - ensimmäinen kommentti kuului: Minua et ainakaan hyväile! - selitin runon sisältöä, kirjoittaen mm.:

TÄLLÄ TAVALLA runon minä sinua hyväilee:
Täysin omien mielikuviesi kautta.
Siinä vaiheessa kun lukijana runoa luet on "hän" - runon kirjoittaja - jo ajat sitten häipynyt maisemista! Paperille jäi elottomia koukeroita, joille ainoastaan mielesi antaa omien muistojesi, tunnemuistisi, ajatustesi, kokemustesi ja fantasioidesi mukaisen sisällön.
Siitä oli kyse runon lukemista ja lukemistapahtumaan liittyvää assosioitumista kuvaavassa runossani.

Kompleksisessa runoissa käytän paljon vertauskuvia. Yhtä hyvin kuin avattava kirja saattaa olla joko naisen sielun tai sukupuolielimen vertauskuva myöskin nainen tai jokin hänen kehonsa osa saattaa olla lukemisen tai avattavan kirjan vertauskuva. Tällä tavalla runo on vertauskuvien ja assosisaatioiden tarkastelua ja osin ironisesti.
Yleensä jos kirjoitetaan vaikkapa "kosketan simpukkasi reunaa" teksti on helppo assosioida eroottiseksi, se lienee tarkoituskin. Sen sijaan harva tulee ajatelleeksi että vaikkapa "työnnyn sinuun hiljaa sisälle" saattaa olla kirjailijan vertauskuvallinen rakkaudentunnustus tekstiin, sen tekemiseen ja lukemiseen, johon hänellä on viha-rakkaus-suhde, se on jotakin josta hän ei pääse irti ja johon hänen on kerta toisensa jälkeen mentävä kuin sisään: sukellettava merkitysten maailmaan jotka sekä hullaannuttavat että riivaavat häntä.
Vertauskuvia voi siis käyttää moneen suuntaan.

Kompleksisissa runoissa minä / sinä / hän vaihtavat usein paikkaa, tarkoittaen milloin fiktiivisiä henkilöitä, rooleja, milloin minua runon tekijänä tai lukijaa ja hänen ihmissuhteitaan jne.
Runon "Tällä tavalla?" tematiikkaan liittyen yksi aikaisempi runo jossa persoonapronomini vaihtuu:

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

- - -

Koska en ole enkä koe olevani varsinainen runoilija eikä runoudella ole identiteetilleni kovinkaan suurta merkitystä, tämä nyt on tällainen persoonallisuuteni eräs reuna-alue, en myöskään pyri täydellisiin lopputuloksiin. Joitain sanamuotoja voin vähän muuttaa mutta melko harvoin hion tekstiä lyhentämällä tai muuten muokkaamalla.
Esimerkiksi nuo eiliset runot - aloitus ja kolme muuta - syntyi ensimmäinen alle kymmenessä minuutissa puolipäivän jälkeen ja "vielä kolme runoa kivusta" joskus 13:00 jälkeen myöskin hyvin nopeasti, en käyttänyt niiden hiomiseen ja muokkaamiseen aikaa. Keskimmäisessä runossa, joka keskustelussa on nostettu esiin, pilkkuja vähän lisäilin ja muuta pientä.

Syy miksi runot on usein pitkähköjä on siis itse kirjoitustapahtumassa, joka kestää aikansa tuottaen joko pitkän tai lyhyen runon. Ja miksi laitan useita runoja saman aloituksen alle ja jopa peräkkäin johtuu siitä, etten halua monilla aloituksilla täyttää palstaa. Lisäksi, saman aloituksen alla olevat runot useasti liittyy jotenkin toisiinsa.
Jos joku tykkää runojani lukea mutta ne on liian pitkiä tai liian monia runoja peräkkäin, ainahan voi lukea pätkän kerrallaan ja palata myöhemmin jos huvittaa?

- - -

Vielä vähän kerron. Mulla ei ollut eilen minkäänlaista tarvetta eikä halua kirjoittaa runoa. En siis kokenut mitään runosuonen pakottavaa sykintää tullessani palstalle aamupäivällä. Tulin tänne koska Runotyttö edellisenä iltana kertoi muutamista hänen Gluebandage-nimellä kirjoittamistaan runoista että niistä täällä käydään keskustelua jossa myös mamabeard mainitaan. Jätin runiksen aloitusrunot - ainakin vielä toistaiseksi - lukematta mutta luin kommentit ja omalta puoleltani otin osaa keskusteluun. Ja kun olin palstalle tullut ajattelin että kirjoitetaanpa nyt sitten samalla vaikka jokin runon tapainen - hmmm - mitähän kirjoittaisi?

Runo lähti liikkeelle sanoista "ehkä joskus" ja niihin liittyvästä tunnelmasta. Tunnelma on varmaan tuttu lähes jokaiselle jollain tapaa. Jokin asia tai suhde päättyy - runossa se näyttäisi olevan seurustelusuhde. Kuvittelin sanat naisen sanomiksi, ikäänkuin lupaus tai ilmaan heitetty mahdollisuus: ehkä joskus. Tunnelmassa on kipeytensä, koska: mutta ei nyt. Ja todennäköisesti ei koskaan enää. Kumpikin tietää että jotain on peruuttamattomasti päättynyt.

ehkä joskus
on sana joka koskee
juuri sinun sanomanasi
kun se sanotaan tässä
ikkunasta viistosti lankeava valo

Viimeisellä lauseella loin tilanteelle ulkoisia puitteita, tapahtumapaikkaa. Ikkunasta viistosti lankeava valo antaa ymmärtää että ollaan sisätilassa. Asia ikäänkuin konkretisoituu. Mielikuvituksessani tuo tila, johon valo lankeaa, on tässä tapauksessa keittiö. Näinkin silmissäni erään keittiön ja erään tietyn ihmisen siellä selkä minuun päin liikkumassa tiskialtaan luona, ehkä tiskaamassa, istuessani pöydän äärellä lähellä ikkunaa. Jollain tavalla tapahtuma on minun ja hänen välinen vaikka sitä ei ole koskaan tapahtunut tuolla tavalla. Tilanteena runo on fiktio, mutta sen kuvastossa on paljon omaa kokemusmaailmaani ja tunnelmassakin paljon henkilökohtaisesti koettua.

Pidin runosta sen lyhykäisyyden tähden ja ajattelin että se saattaisi koskettaa jotakuta. Olin jo aikeissa lähettää runon menemään, mutta päätinkin sitten jatkaa sitä vielä...
Niin syntyivät seuraavat säkeistöt.
Myöskin runon loppuosa on fiktiota. Kyseessä ei ole henkilökohtainen kokemus ja faktisesti eletty tilanne, vaikka tunnelmassa kyllä on paljon tuttuakin.

- - -

Olen huomannut että tapahtumat ja henkilöhahmot runoissani ovat usein kuin rekvisiittaa tai kehykset, niillä luodaan tietyt puitteet, keskeisintä on tunnelma tai aistimus. Niin aloitusrunoa seuraavissa runoissakin. Tulin käymään palstalla ja ajattelin jatkaa aloitusrunon kipeää / haikeaa / päättymisen / jotakin kohti pyrkimisen / jonkin taakseen jättämisen tunnelmaa yhdellä tai muutamalla runolla joiden lähestymistapa ja kokemuksellisuus olisi ehkä toisenlainen, tematiikka jokseenkin sama.

Runoista keskimmäisessä minä-henkilö eli runon kokija on täysin kuviteltu. Runo on muutenkin täysi fiktio ja näistä runoista tässä on kaikkein vähiten omaa kokemusmaailmaani, paitsi tietysti jollain tavalla kipeytenä ajan kulumisesta, asioiden muuttumisesta jne. Samaa aihettahan voi käsitellä lukemattomin eri tavoin ja kokonaan toisenlaista rekvisiittaa käyttäen, mutta kun kyseessä on rakkausruno-palsta on luonnollista käsitellä teemaa (ajan kuluminen / muistojen dynamiikka / kaipaus nuoruuden kokemiseen) parisuhteen kautta. Lisäksi minua kiinnostaa elämisen kipeys ja raadollisuus, niin sellaiset ikävät ja inhottavilta tuntuvat seikat joita tiedostan itsessäni ja joiden kanssa ehkä kipuilen, kuin myös sellaiset joista olen jo päässyt tai joiden kanssa en koskaan ole joutunut henkilökohtaisesti kamppailemaan, mutta jotka monille on arkea ja joita he ei välttämättä edes tiedosta ongelmaksi. Tietysti olisin voinut kirjoittaa paheksuvaan tyyliin ja ainakin rivien välissä antaa ymmärtää että on mielestäni vastenmielistä jos ihminen tuolla tavalla naistaan rakastellessa ajattelee jotakin toista henkilöä ja tavallaan rakastelee omia mielikuviaan, rypee muistoissaan. Jos ei kykene kohtaamaan nimenomaan sitä henkilöä jonka kanssa on, olisi parempi miettiä millä pohjalla suhde lilluu ja kannattaako sitä jatkaa, varsinkin ennen sänkyyn hyppäämistä. Ja jos tarkkoja ollaan, seksi kuuluu mielestäni vasta avioliittoon. Mutta tässä runossa en tahtonut sekoittaa runoon omaa itseäni ja pohdiskeluani, koska runo olisi sitten hajonnut. En tahtonut myöskään ryhtyä moralisoimaan ja heristämään sormea runoni henkilölle. Jokainen lukija voi sen itse tehdä jos kokee tarpeelliseksi. Näemmä runo synnyttikin sen kaltaista reaktiota ainakin yhdessä lukijassa.
Alleviivaan vielä, että en runoissani yleensä kuvaa elämää ja maailmaa sellaisena kuin sen mielestäni pitäisi olla - runo on minulle harvoin kanava julistaa tai edes kertoilla omia elämänarvojani ja käsityksiäni - vaan sellaisena kuin elämä kipeyksineen ja usein vääryyksineenkin on.

> Ja tietty - jos joku sinut oikeasti tuntisi ja olisi joskus maannut kanssasi, alkaisi miettimään, että "sitäkö se perhana minun kanssasi miettikin: nuoruuden rakkauttaan. Ja minä kun menin luulemaan, että minusta nautti." <

Juuri näin. Siinä elämisen kipeyttä satuttavimmillaan. Jos ja kun runo johtaa lukijan tuollaisiin ajatuksiin siinä väistämättä joutuu kohtaamaan parisuhteen raadollisia ulottuvuuksia ja myös pohtimaan omia mielikuviaan ja moraaliaan? Toivottavasti?
Moralismi ja moraalinen pohdiskelu kun ovat kaksi eri asiaa.

- - -

Kirjoitit:
> Minä en ymmärrä jatkuvaa fiktiota runoissa, olen saanut erilaisen opetuksen sen suhteen. <

Runoni on siis maailman ja elämisen tarkastelua ja samalla mielenkiintoani sanojen tuottamiin mielikuviin, informaatioon, ihmisen tapaan lukea ja sisäistää luettua. Runoni saattavat olla suurelta osin fiktiivisiä mutta tarkastelu ja pohdinta jota harrastan on faktaa. Faktaa on että kirjoitan.
Eri asia on henkilökohtaiset runot jotka eivät ole fiktiivisiä ja ne on yleensä sisällöltään hengellisiä, usein rukouksen muotoon kirjoitettuja, laitan niitä vain harvoin tänne koska ne todennäköisesti koettaisiin julistaviksi ja palstan aihehan on rakkausrunot, tarkoittaen ilmeisesti ihmisten välistä rakkautta. Joskus kyllä, jos koen että sellainen runo jollain tavalla liittyy aloittamani ketjun muihin runoihin tai täydentää niitä, voin sellaisenkin laittaa.

En kirjoita runoja kovin usein. Silloin kun kirjoitan saatan kirjoittaa 10 - 20 runoa samalta istumalta. Yleensä istahdan tietokoneen ääreen ja tulen palstalle, päätän että kirjoitanpa tuohon palstalle runon jonkinlaisen - ja alan kirjoittaa. Sen jälkeen voin hyvinkin olla taas pari kuukautta kirjoittamatta yhtään runoa.

Ongelmana runon kirjoittamisessa on, että jos vaikka kirjoittaisin omasta elämästäni - hmm - esimerkiksi näin:
Katselen valaistua ikkunaasi ja mietin,
nukahditko valot päällä
vai valvotko vielä, odotatko häntä tulevaksi?
Niin en kuitenkaan olisi katselemassa valaistua ikkunaa. Tapahtuma on kirjoitushetkessään jo menneisyyttä. Aikanaan se oli elettävää elämää. Nyt elettävää elämää on että minä istun ja kirjoitan tässä. Siksi on helpompaa kirjoittaa silkkaa fiktiota kuin vääristää oma faktinen menneisyytensä fiktioksi, joksi se jollain tapaa väistämättä muuttuu tullessaan sanoiksi.
Huomio. Kun kirjoitan "katselen valaistua ikkunaasi" en todellakaan ole katselemassa mitään ikkunaa. Olen tässä näyttöpäätteellä katselemassa näppäimistöllä rientäviä sormiani.
Kuitenkin lukija eläytyy tekstiin kuin olisin todella katselemassa valaistua ikkunaa jossakin.
Sekä kirjoittaminen että lukeminen tapahtumana ovat välttämätön väline todellisuuden kohtaamiseen, informaation vastaanottamiseen. Mutta tapahtuma itsessään jää yleensä huomiotta. Emme tarkastele itseään tarkastelua, tiedostamista ja sen prosessia, välinettä.
Esimerkiksi kun kohtaat uuden henkilön ja koet hänet vastenmielisenä tai miellyttävänä. Et välttämättä ajattele että kokemuksessa on kyse sinussa olevasta reaktiosta vaan suhtaudut henkilöön kuin reaktiosi määrittelisi ja arvottaisi hänet, sen mitä hän oikeasti ja itsessään on. Tämä on luonnollista, ja silti ihmisen olisi mielestäni hyvä tulla tietoiseksi tiedostamisen prosessista sinänsä, ainakin siinä määrin että kykenisi erottamaan ihmistä koskevat tunteensa ja ihmisen itsessään, jopa elämään rakkaudesta käsin niin, että voin kokea: vaikka hän minusta tuntuu ehkä vastenmieliseltä kuitenkin hänellä on minusta ja minun kokemisestani riippumaton arvo, hän on tärkeä ja ainutlaatuinen itsessään. Mutta mistä tämä arvo ja ainutlaatuisuus tulee? Siinä mennäänkin jo hengellisiin kysymyksiin.

Joka tapauksessa olisi varmaan hyväksi, kun opimme ymmärtämään että se millaisena ihmisen näen ei niinkään saa aina välttämättä sisältöään siitä millainen hän on, vaan millainen olen minä joka hänet näen ja kohtaan - minun muistini, henkilöhistoriani, kokemukseni ja näkemykseni joista käsin lähimmäistäni - tätä tärkeää ja rakasta - hahmotan.

Tiedän että elämää voi pohdiskella ja runoilla vaikka loputtomiin. Tärkeämpää kuin kirjoittaa elämästä on elää sitä. Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.

Peace.

- - -

Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.
Näin sanoessani lisään mielessäni hiljaa, tulkoon se tällä kertaa myös kirjoitetuksi:

Rakkaudessa. Joka ei saa sisältöään vain meidän kuvitelmiemme mukaan mikä mielestämme on rakkautta, vaan sopusoinnussa Hänen kanssaan joka on se joka Hän on. Mielipiteidemme ja uskomustemme yläpuolella.
Niin olen kokonaan Hänen varassaan todellisuuden oivaltamisessa, mutta riippuvaisuus johtaakin oman köyhyyteni kautta rikkauteen, lahjaksi saatavaan tuntemiseen. Koen Jumalan persoonana joka ilmaisee itseään ihmisen arkeen. Jos minulla vain on tämä mieli: tahdon tuntea sinut juuri sellaisena kuin sinä todellisuudessa olet, korvaamatta sinua mielipiteilläni ja mielikuvillani sinusta - luovutan siis itseni kokonaan alttarillesi, avaa ristin kautta ylösnousemuksesi rikkaus ja ikuisen elämän autuus, armoksi tähänkin aikaan.
Ihanaa elämää.

äitiparta kirjoitti:

> Kirjoitat hyvin, mutta kun laitat hirveän pitkiä runoja tänne kerralla, niitä ei jaksa lukea. <
Kirjoitan runot yleensä tajunnanvirran tapaan, en aina mutta yleensä.
Silloin sana johtaa seuraavaan ja mielikuva toiseen assosisaatioina, jotka tosin eivät ole täysin mielivaltaisia. Pyrin ohjaamaan assosisaatioiden virtaa herkkävireisesti esimerkiksi omien muistojen ja kokemusten kautta. Usein valitsen alussa yhden sanan tai lauseen tai mielikuvan, josta lähden liikkeelle, harvoin mutta toisinaan olen jo alussa määritellyt päämäärän, tunnelman ja lopputuloksen johon pyrin.

Kirjoittaessani en siis harrasta kovin paljon ajatustyötä, jos runoa pohdin teen sen yleensä jälkikäteen. Poikkeuksena runot joissa on tavallaan kaksi tasoa minulla kirjoittajana: assosisaatioiden virta jota noudatan ja samanaikaisesti älyllisempi ja pohdiskelevampi puoli jossa tarkastelen itse kirjoittamistapahtumaa. Tällöin tavallaan valitsen itselleni runoilijan roolin: myös runoilija joka kirjoittaessa tarkastelee tekstiään ja kutoo tarkastelunsa lauseiksi assosisaatioiden lomaan on suurelta osin fiktiivihenkilö, koska tapahtumat ja mielikuvat joista hän kirjoittaa ja joita kirjoittaessaan tarkastelee ovat fiktiota. Roolin läpi pohdiskelen sitten kirjoittamisen ja lukemisen suhteita, informaation ulottuvuuksia, mielikuvilla vaikuttamista.
Usein rooli ja oma minäni roolin takana myös sekoittuvat tai jopa käyvät jonkinlaista vuoropuhelua, varsinkin jos siinä kirjoittaessani alan sitten vielä tarkastella tuota valitsemaani roolia: 1) paperille rakentuvan runohenkilön, 2) sitä kirjoittavan fiktiivisen runoilijan ja 3) minun eli todellisen tekijän suhteita. :-)

- - -

Esimerkkinä kompleksisesta (eri tasoja yhdistelevästä) runosta, keskustelua herättänyt aloitusruno 11.8. Runon nimi on "Tällä tavalla?" ja alkuosa kuului:
Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
Avaan sinut hiljaa,
arasti kuin kirjan,
kosketellen reunojasi.

Kuka oli ja on se joka runossa hyväilee ja ketä? Hyväilyn kohde on lukija. Häntä hyväillään - mutta kuka?
En toki kuvitellut itse hyväileväni ketään!
Runo pohdiskelee tekstin ja lukijan suhdetta, ihmisessä syntyviä mielikuvia, eläytymistä.
Idea:
Tässä nostan ikäänkuin esimerkiksi naislukijan. Hän lukee runoa, jossa runoilija on kirjoittanut
Avaan sinut hiljaa, / arasti kuin kirjan, / kosketellen reunojasi.
Luettu teksti synnyttää lukijassa muistoja ja mielikuvia, joiden kautta luetut sanat saavat assosisaationa aikaan tuntemuksen tai mielikuvan häpyhuulen koskettamisesta. Avoimeksi jää onko koskettaja lukijan mielikuva kirjoittajasta tai muistikuva hänen omasta rakkaastaan tai seksuaalinen fantasia tai näiden kolmen sekoitus kuten usein saattaa olla. Tässä tapauksessa kyllä ajattelin että koskettaja, jonka runon kuviteltu lukija assosisaationsa kautta kokee, on hänen oma kumppaninsa. Niinpä se joka häntä koskettaa, on hänen oma miehensä.
Se joka avaa hänet - lukijan - hiljaa on siis henkilö, jonka teksti assosioi hänen muistoistaan ja mielikuvistaan esiin.

Jotta runon idea olisi käynyt selväksi, annoin mielestäni kyllin ymmärrettäviä vihjeitä kompleksiseen tulkintaan.
Tällä tavalla, / mitä ikinä mielessäsi liikkuu / hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut

Ja runon päätös:
Tällä tavalla sinua hyväilen. / Tietokoneesi näyttöruudulta, katso: / Käsi liikkuu rintojesi yli / ihmetellen paperille putoavien kirjainten solukkoa. / Sillä tavalla, / minä sinua hyväilen.

Kyseisen runon lähtökohtana oli kolme aiempaa palstalla kirjoittamaani runoa.
Koska runo herätti paheksuntaa ja näkökulmani ei tullut ymmärretyksi - ensimmäinen kommentti kuului: Minua et ainakaan hyväile! - selitin runon sisältöä, kirjoittaen mm.:

TÄLLÄ TAVALLA runon minä sinua hyväilee:
Täysin omien mielikuviesi kautta.
Siinä vaiheessa kun lukijana runoa luet on "hän" - runon kirjoittaja - jo ajat sitten häipynyt maisemista! Paperille jäi elottomia koukeroita, joille ainoastaan mielesi antaa omien muistojesi, tunnemuistisi, ajatustesi, kokemustesi ja fantasioidesi mukaisen sisällön.
Siitä oli kyse runon lukemista ja lukemistapahtumaan liittyvää assosioitumista kuvaavassa runossani.

Kompleksisessa runoissa käytän paljon vertauskuvia. Yhtä hyvin kuin avattava kirja saattaa olla joko naisen sielun tai sukupuolielimen vertauskuva myöskin nainen tai jokin hänen kehonsa osa saattaa olla lukemisen tai avattavan kirjan vertauskuva. Tällä tavalla runo on vertauskuvien ja assosisaatioiden tarkastelua ja osin ironisesti.
Yleensä jos kirjoitetaan vaikkapa "kosketan simpukkasi reunaa" teksti on helppo assosioida eroottiseksi, se lienee tarkoituskin. Sen sijaan harva tulee ajatelleeksi että vaikkapa "työnnyn sinuun hiljaa sisälle" saattaa olla kirjailijan vertauskuvallinen rakkaudentunnustus tekstiin, sen tekemiseen ja lukemiseen, johon hänellä on viha-rakkaus-suhde, se on jotakin josta hän ei pääse irti ja johon hänen on kerta toisensa jälkeen mentävä kuin sisään: sukellettava merkitysten maailmaan jotka sekä hullaannuttavat että riivaavat häntä.
Vertauskuvia voi siis käyttää moneen suuntaan.

Kompleksisissa runoissa minä / sinä / hän vaihtavat usein paikkaa, tarkoittaen milloin fiktiivisiä henkilöitä, rooleja, milloin minua runon tekijänä tai lukijaa ja hänen ihmissuhteitaan jne.
Runon "Tällä tavalla?" tematiikkaan liittyen yksi aikaisempi runo jossa persoonapronomini vaihtuu:

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

- - -

Koska en ole enkä koe olevani varsinainen runoilija eikä runoudella ole identiteetilleni kovinkaan suurta merkitystä, tämä nyt on tällainen persoonallisuuteni eräs reuna-alue, en myöskään pyri täydellisiin lopputuloksiin. Joitain sanamuotoja voin vähän muuttaa mutta melko harvoin hion tekstiä lyhentämällä tai muuten muokkaamalla.
Esimerkiksi nuo eiliset runot - aloitus ja kolme muuta - syntyi ensimmäinen alle kymmenessä minuutissa puolipäivän jälkeen ja "vielä kolme runoa kivusta" joskus 13:00 jälkeen myöskin hyvin nopeasti, en käyttänyt niiden hiomiseen ja muokkaamiseen aikaa. Keskimmäisessä runossa, joka keskustelussa on nostettu esiin, pilkkuja vähän lisäilin ja muuta pientä.

Syy miksi runot on usein pitkähköjä on siis itse kirjoitustapahtumassa, joka kestää aikansa tuottaen joko pitkän tai lyhyen runon. Ja miksi laitan useita runoja saman aloituksen alle ja jopa peräkkäin johtuu siitä, etten halua monilla aloituksilla täyttää palstaa. Lisäksi, saman aloituksen alla olevat runot useasti liittyy jotenkin toisiinsa.
Jos joku tykkää runojani lukea mutta ne on liian pitkiä tai liian monia runoja peräkkäin, ainahan voi lukea pätkän kerrallaan ja palata myöhemmin jos huvittaa?

- - -

Vielä vähän kerron. Mulla ei ollut eilen minkäänlaista tarvetta eikä halua kirjoittaa runoa. En siis kokenut mitään runosuonen pakottavaa sykintää tullessani palstalle aamupäivällä. Tulin tänne koska Runotyttö edellisenä iltana kertoi muutamista hänen Gluebandage-nimellä kirjoittamistaan runoista että niistä täällä käydään keskustelua jossa myös mamabeard mainitaan. Jätin runiksen aloitusrunot - ainakin vielä toistaiseksi - lukematta mutta luin kommentit ja omalta puoleltani otin osaa keskusteluun. Ja kun olin palstalle tullut ajattelin että kirjoitetaanpa nyt sitten samalla vaikka jokin runon tapainen - hmmm - mitähän kirjoittaisi?

Runo lähti liikkeelle sanoista "ehkä joskus" ja niihin liittyvästä tunnelmasta. Tunnelma on varmaan tuttu lähes jokaiselle jollain tapaa. Jokin asia tai suhde päättyy - runossa se näyttäisi olevan seurustelusuhde. Kuvittelin sanat naisen sanomiksi, ikäänkuin lupaus tai ilmaan heitetty mahdollisuus: ehkä joskus. Tunnelmassa on kipeytensä, koska: mutta ei nyt. Ja todennäköisesti ei koskaan enää. Kumpikin tietää että jotain on peruuttamattomasti päättynyt.

ehkä joskus
on sana joka koskee
juuri sinun sanomanasi
kun se sanotaan tässä
ikkunasta viistosti lankeava valo

Viimeisellä lauseella loin tilanteelle ulkoisia puitteita, tapahtumapaikkaa. Ikkunasta viistosti lankeava valo antaa ymmärtää että ollaan sisätilassa. Asia ikäänkuin konkretisoituu. Mielikuvituksessani tuo tila, johon valo lankeaa, on tässä tapauksessa keittiö. Näinkin silmissäni erään keittiön ja erään tietyn ihmisen siellä selkä minuun päin liikkumassa tiskialtaan luona, ehkä tiskaamassa, istuessani pöydän äärellä lähellä ikkunaa. Jollain tavalla tapahtuma on minun ja hänen välinen vaikka sitä ei ole koskaan tapahtunut tuolla tavalla. Tilanteena runo on fiktio, mutta sen kuvastossa on paljon omaa kokemusmaailmaani ja tunnelmassakin paljon henkilökohtaisesti koettua.

Pidin runosta sen lyhykäisyyden tähden ja ajattelin että se saattaisi koskettaa jotakuta. Olin jo aikeissa lähettää runon menemään, mutta päätinkin sitten jatkaa sitä vielä...
Niin syntyivät seuraavat säkeistöt.
Myöskin runon loppuosa on fiktiota. Kyseessä ei ole henkilökohtainen kokemus ja faktisesti eletty tilanne, vaikka tunnelmassa kyllä on paljon tuttuakin.

- - -

Olen huomannut että tapahtumat ja henkilöhahmot runoissani ovat usein kuin rekvisiittaa tai kehykset, niillä luodaan tietyt puitteet, keskeisintä on tunnelma tai aistimus. Niin aloitusrunoa seuraavissa runoissakin. Tulin käymään palstalla ja ajattelin jatkaa aloitusrunon kipeää / haikeaa / päättymisen / jotakin kohti pyrkimisen / jonkin taakseen jättämisen tunnelmaa yhdellä tai muutamalla runolla joiden lähestymistapa ja kokemuksellisuus olisi ehkä toisenlainen, tematiikka jokseenkin sama.

Runoista keskimmäisessä minä-henkilö eli runon kokija on täysin kuviteltu. Runo on muutenkin täysi fiktio ja näistä runoista tässä on kaikkein vähiten omaa kokemusmaailmaani, paitsi tietysti jollain tavalla kipeytenä ajan kulumisesta, asioiden muuttumisesta jne. Samaa aihettahan voi käsitellä lukemattomin eri tavoin ja kokonaan toisenlaista rekvisiittaa käyttäen, mutta kun kyseessä on rakkausruno-palsta on luonnollista käsitellä teemaa (ajan kuluminen / muistojen dynamiikka / kaipaus nuoruuden kokemiseen) parisuhteen kautta. Lisäksi minua kiinnostaa elämisen kipeys ja raadollisuus, niin sellaiset ikävät ja inhottavilta tuntuvat seikat joita tiedostan itsessäni ja joiden kanssa ehkä kipuilen, kuin myös sellaiset joista olen jo päässyt tai joiden kanssa en koskaan ole joutunut henkilökohtaisesti kamppailemaan, mutta jotka monille on arkea ja joita he ei välttämättä edes tiedosta ongelmaksi. Tietysti olisin voinut kirjoittaa paheksuvaan tyyliin ja ainakin rivien välissä antaa ymmärtää että on mielestäni vastenmielistä jos ihminen tuolla tavalla naistaan rakastellessa ajattelee jotakin toista henkilöä ja tavallaan rakastelee omia mielikuviaan, rypee muistoissaan. Jos ei kykene kohtaamaan nimenomaan sitä henkilöä jonka kanssa on, olisi parempi miettiä millä pohjalla suhde lilluu ja kannattaako sitä jatkaa, varsinkin ennen sänkyyn hyppäämistä. Ja jos tarkkoja ollaan, seksi kuuluu mielestäni vasta avioliittoon. Mutta tässä runossa en tahtonut sekoittaa runoon omaa itseäni ja pohdiskeluani, koska runo olisi sitten hajonnut. En tahtonut myöskään ryhtyä moralisoimaan ja heristämään sormea runoni henkilölle. Jokainen lukija voi sen itse tehdä jos kokee tarpeelliseksi. Näemmä runo synnyttikin sen kaltaista reaktiota ainakin yhdessä lukijassa.
Alleviivaan vielä, että en runoissani yleensä kuvaa elämää ja maailmaa sellaisena kuin sen mielestäni pitäisi olla - runo on minulle harvoin kanava julistaa tai edes kertoilla omia elämänarvojani ja käsityksiäni - vaan sellaisena kuin elämä kipeyksineen ja usein vääryyksineenkin on.

> Ja tietty - jos joku sinut oikeasti tuntisi ja olisi joskus maannut kanssasi, alkaisi miettimään, että "sitäkö se perhana minun kanssasi miettikin: nuoruuden rakkauttaan. Ja minä kun menin luulemaan, että minusta nautti." <

Juuri näin. Siinä elämisen kipeyttä satuttavimmillaan. Jos ja kun runo johtaa lukijan tuollaisiin ajatuksiin siinä väistämättä joutuu kohtaamaan parisuhteen raadollisia ulottuvuuksia ja myös pohtimaan omia mielikuviaan ja moraaliaan? Toivottavasti?
Moralismi ja moraalinen pohdiskelu kun ovat kaksi eri asiaa.

- - -

Kirjoitit:
> Minä en ymmärrä jatkuvaa fiktiota runoissa, olen saanut erilaisen opetuksen sen suhteen. <

Runoni on siis maailman ja elämisen tarkastelua ja samalla mielenkiintoani sanojen tuottamiin mielikuviin, informaatioon, ihmisen tapaan lukea ja sisäistää luettua. Runoni saattavat olla suurelta osin fiktiivisiä mutta tarkastelu ja pohdinta jota harrastan on faktaa. Faktaa on että kirjoitan.
Eri asia on henkilökohtaiset runot jotka eivät ole fiktiivisiä ja ne on yleensä sisällöltään hengellisiä, usein rukouksen muotoon kirjoitettuja, laitan niitä vain harvoin tänne koska ne todennäköisesti koettaisiin julistaviksi ja palstan aihehan on rakkausrunot, tarkoittaen ilmeisesti ihmisten välistä rakkautta. Joskus kyllä, jos koen että sellainen runo jollain tavalla liittyy aloittamani ketjun muihin runoihin tai täydentää niitä, voin sellaisenkin laittaa.

En kirjoita runoja kovin usein. Silloin kun kirjoitan saatan kirjoittaa 10 - 20 runoa samalta istumalta. Yleensä istahdan tietokoneen ääreen ja tulen palstalle, päätän että kirjoitanpa tuohon palstalle runon jonkinlaisen - ja alan kirjoittaa. Sen jälkeen voin hyvinkin olla taas pari kuukautta kirjoittamatta yhtään runoa.

Ongelmana runon kirjoittamisessa on, että jos vaikka kirjoittaisin omasta elämästäni - hmm - esimerkiksi näin:
Katselen valaistua ikkunaasi ja mietin,
nukahditko valot päällä
vai valvotko vielä, odotatko häntä tulevaksi?
Niin en kuitenkaan olisi katselemassa valaistua ikkunaa. Tapahtuma on kirjoitushetkessään jo menneisyyttä. Aikanaan se oli elettävää elämää. Nyt elettävää elämää on että minä istun ja kirjoitan tässä. Siksi on helpompaa kirjoittaa silkkaa fiktiota kuin vääristää oma faktinen menneisyytensä fiktioksi, joksi se jollain tapaa väistämättä muuttuu tullessaan sanoiksi.
Huomio. Kun kirjoitan "katselen valaistua ikkunaasi" en todellakaan ole katselemassa mitään ikkunaa. Olen tässä näyttöpäätteellä katselemassa näppäimistöllä rientäviä sormiani.
Kuitenkin lukija eläytyy tekstiin kuin olisin todella katselemassa valaistua ikkunaa jossakin.
Sekä kirjoittaminen että lukeminen tapahtumana ovat välttämätön väline todellisuuden kohtaamiseen, informaation vastaanottamiseen. Mutta tapahtuma itsessään jää yleensä huomiotta. Emme tarkastele itseään tarkastelua, tiedostamista ja sen prosessia, välinettä.
Esimerkiksi kun kohtaat uuden henkilön ja koet hänet vastenmielisenä tai miellyttävänä. Et välttämättä ajattele että kokemuksessa on kyse sinussa olevasta reaktiosta vaan suhtaudut henkilöön kuin reaktiosi määrittelisi ja arvottaisi hänet, sen mitä hän oikeasti ja itsessään on. Tämä on luonnollista, ja silti ihmisen olisi mielestäni hyvä tulla tietoiseksi tiedostamisen prosessista sinänsä, ainakin siinä määrin että kykenisi erottamaan ihmistä koskevat tunteensa ja ihmisen itsessään, jopa elämään rakkaudesta käsin niin, että voin kokea: vaikka hän minusta tuntuu ehkä vastenmieliseltä kuitenkin hänellä on minusta ja minun kokemisestani riippumaton arvo, hän on tärkeä ja ainutlaatuinen itsessään. Mutta mistä tämä arvo ja ainutlaatuisuus tulee? Siinä mennäänkin jo hengellisiin kysymyksiin.

Joka tapauksessa olisi varmaan hyväksi, kun opimme ymmärtämään että se millaisena ihmisen näen ei niinkään saa aina välttämättä sisältöään siitä millainen hän on, vaan millainen olen minä joka hänet näen ja kohtaan - minun muistini, henkilöhistoriani, kokemukseni ja näkemykseni joista käsin lähimmäistäni - tätä tärkeää ja rakasta - hahmotan.

Tiedän että elämää voi pohdiskella ja runoilla vaikka loputtomiin. Tärkeämpää kuin kirjoittaa elämästä on elää sitä. Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.

Peace.

- - -

Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.
Näin sanoessani lisään mielessäni hiljaa, tulkoon se tällä kertaa myös kirjoitetuksi:

Rakkaudessa. Joka ei saa sisältöään vain meidän kuvitelmiemme mukaan mikä mielestämme on rakkautta, vaan sopusoinnussa Hänen kanssaan joka on se joka Hän on. Mielipiteidemme ja uskomustemme yläpuolella.
Niin olen kokonaan Hänen varassaan todellisuuden oivaltamisessa, mutta riippuvaisuus johtaakin oman köyhyyteni kautta rikkauteen, lahjaksi saatavaan tuntemiseen. Koen Jumalan persoonana joka ilmaisee itseään ihmisen arkeen. Jos minulla vain on tämä mieli: tahdon tuntea sinut juuri sellaisena kuin sinä todellisuudessa olet, korvaamatta sinua mielipiteilläni ja mielikuvillani sinusta - luovutan siis itseni kokonaan alttarillesi, avaa ristin kautta ylösnousemuksesi rikkaus ja ikuisen elämän autuus, armoksi tähänkin aikaan.
Ihanaa elämää.

Pidän runoista juuri sen takia, että niissä tiivistyneesti sanotaan olennainen. Jos jokaista runoa täytyy selittää a nelosen verran, se ei ole mennyt lukijalle perille. Ja kirjoittaja on sotkeutunut omaan näppäryyteensä.

Sen verran kursoorisesti alkua luin, että en ymmärrä, miksi selittelet noita häpyhuulirunojasi niin pirun pitkään. Alkaa ärsyttämään sekä runo että selitykset.

äitiparta kirjoitti:

> Kirjoitat hyvin, mutta kun laitat hirveän pitkiä runoja tänne kerralla, niitä ei jaksa lukea. <
Kirjoitan runot yleensä tajunnanvirran tapaan, en aina mutta yleensä.
Silloin sana johtaa seuraavaan ja mielikuva toiseen assosisaatioina, jotka tosin eivät ole täysin mielivaltaisia. Pyrin ohjaamaan assosisaatioiden virtaa herkkävireisesti esimerkiksi omien muistojen ja kokemusten kautta. Usein valitsen alussa yhden sanan tai lauseen tai mielikuvan, josta lähden liikkeelle, harvoin mutta toisinaan olen jo alussa määritellyt päämäärän, tunnelman ja lopputuloksen johon pyrin.

Kirjoittaessani en siis harrasta kovin paljon ajatustyötä, jos runoa pohdin teen sen yleensä jälkikäteen. Poikkeuksena runot joissa on tavallaan kaksi tasoa minulla kirjoittajana: assosisaatioiden virta jota noudatan ja samanaikaisesti älyllisempi ja pohdiskelevampi puoli jossa tarkastelen itse kirjoittamistapahtumaa. Tällöin tavallaan valitsen itselleni runoilijan roolin: myös runoilija joka kirjoittaessa tarkastelee tekstiään ja kutoo tarkastelunsa lauseiksi assosisaatioiden lomaan on suurelta osin fiktiivihenkilö, koska tapahtumat ja mielikuvat joista hän kirjoittaa ja joita kirjoittaessaan tarkastelee ovat fiktiota. Roolin läpi pohdiskelen sitten kirjoittamisen ja lukemisen suhteita, informaation ulottuvuuksia, mielikuvilla vaikuttamista.
Usein rooli ja oma minäni roolin takana myös sekoittuvat tai jopa käyvät jonkinlaista vuoropuhelua, varsinkin jos siinä kirjoittaessani alan sitten vielä tarkastella tuota valitsemaani roolia: 1) paperille rakentuvan runohenkilön, 2) sitä kirjoittavan fiktiivisen runoilijan ja 3) minun eli todellisen tekijän suhteita. :-)

- - -

Esimerkkinä kompleksisesta (eri tasoja yhdistelevästä) runosta, keskustelua herättänyt aloitusruno 11.8. Runon nimi on "Tällä tavalla?" ja alkuosa kuului:
Tällä tavalla sinua hyväilen.
Tällä tavalla, katso,
häpyhuultesi reunaa kevyesti liikutellen:
Avaan sinut hiljaa,
arasti kuin kirjan,
kosketellen reunojasi.

Kuka oli ja on se joka runossa hyväilee ja ketä? Hyväilyn kohde on lukija. Häntä hyväillään - mutta kuka?
En toki kuvitellut itse hyväileväni ketään!
Runo pohdiskelee tekstin ja lukijan suhdetta, ihmisessä syntyviä mielikuvia, eläytymistä.
Idea:
Tässä nostan ikäänkuin esimerkiksi naislukijan. Hän lukee runoa, jossa runoilija on kirjoittanut
Avaan sinut hiljaa, / arasti kuin kirjan, / kosketellen reunojasi.
Luettu teksti synnyttää lukijassa muistoja ja mielikuvia, joiden kautta luetut sanat saavat assosisaationa aikaan tuntemuksen tai mielikuvan häpyhuulen koskettamisesta. Avoimeksi jää onko koskettaja lukijan mielikuva kirjoittajasta tai muistikuva hänen omasta rakkaastaan tai seksuaalinen fantasia tai näiden kolmen sekoitus kuten usein saattaa olla. Tässä tapauksessa kyllä ajattelin että koskettaja, jonka runon kuviteltu lukija assosisaationsa kautta kokee, on hänen oma kumppaninsa. Niinpä se joka häntä koskettaa, on hänen oma miehensä.
Se joka avaa hänet - lukijan - hiljaa on siis henkilö, jonka teksti assosioi hänen muistoistaan ja mielikuvistaan esiin.

Jotta runon idea olisi käynyt selväksi, annoin mielestäni kyllin ymmärrettäviä vihjeitä kompleksiseen tulkintaan.
Tällä tavalla, / mitä ikinä mielessäsi liikkuu / hänen sanansa lukiessasi, nuo kirjoitetut

Ja runon päätös:
Tällä tavalla sinua hyväilen. / Tietokoneesi näyttöruudulta, katso: / Käsi liikkuu rintojesi yli / ihmetellen paperille putoavien kirjainten solukkoa. / Sillä tavalla, / minä sinua hyväilen.

Kyseisen runon lähtökohtana oli kolme aiempaa palstalla kirjoittamaani runoa.
Koska runo herätti paheksuntaa ja näkökulmani ei tullut ymmärretyksi - ensimmäinen kommentti kuului: Minua et ainakaan hyväile! - selitin runon sisältöä, kirjoittaen mm.:

TÄLLÄ TAVALLA runon minä sinua hyväilee:
Täysin omien mielikuviesi kautta.
Siinä vaiheessa kun lukijana runoa luet on "hän" - runon kirjoittaja - jo ajat sitten häipynyt maisemista! Paperille jäi elottomia koukeroita, joille ainoastaan mielesi antaa omien muistojesi, tunnemuistisi, ajatustesi, kokemustesi ja fantasioidesi mukaisen sisällön.
Siitä oli kyse runon lukemista ja lukemistapahtumaan liittyvää assosioitumista kuvaavassa runossani.

Kompleksisessa runoissa käytän paljon vertauskuvia. Yhtä hyvin kuin avattava kirja saattaa olla joko naisen sielun tai sukupuolielimen vertauskuva myöskin nainen tai jokin hänen kehonsa osa saattaa olla lukemisen tai avattavan kirjan vertauskuva. Tällä tavalla runo on vertauskuvien ja assosisaatioiden tarkastelua ja osin ironisesti.
Yleensä jos kirjoitetaan vaikkapa "kosketan simpukkasi reunaa" teksti on helppo assosioida eroottiseksi, se lienee tarkoituskin. Sen sijaan harva tulee ajatelleeksi että vaikkapa "työnnyn sinuun hiljaa sisälle" saattaa olla kirjailijan vertauskuvallinen rakkaudentunnustus tekstiin, sen tekemiseen ja lukemiseen, johon hänellä on viha-rakkaus-suhde, se on jotakin josta hän ei pääse irti ja johon hänen on kerta toisensa jälkeen mentävä kuin sisään: sukellettava merkitysten maailmaan jotka sekä hullaannuttavat että riivaavat häntä.
Vertauskuvia voi siis käyttää moneen suuntaan.

Kompleksisissa runoissa minä / sinä / hän vaihtavat usein paikkaa, tarkoittaen milloin fiktiivisiä henkilöitä, rooleja, milloin minua runon tekijänä tai lukijaa ja hänen ihmissuhteitaan jne.
Runon "Tällä tavalla?" tematiikkaan liittyen yksi aikaisempi runo jossa persoonapronomini vaihtuu:

RUNOILIJAN MINÄKUVA?
(kirjoitettu 060806 22:40 - 22:55, palstalle äitiparta 7.8.2006 klo 00.35)

Katselen mustetahraisia sormiani
joissa huokaa
kyyneleinen avaruus,
kaikki olemisen kipu

Ja olen kirjoittanut itseni paperille
minäksi jonka kautta katselen,
hän kuuntelee

Kyyneleisen avaruuden huokauksia -
niin kuuntelen kuin hänen korvillaan kuunnellaan,
mustetahraisissa sormissani kaikki olemisen kipu kirjoitan:
Katselen mustetahraisia sormiani

Ja avaruus, avaruus yllämme laulaa
meistä riippumatonta lauluaan!
Hän katselee mustetahraisia sormiaan
tietokoneen näytöltä, sanoina,
kohta hän sulkee koneen, kohta hän menee nukkumaan

Hänen mentyään minä jään

- - -

Koska en ole enkä koe olevani varsinainen runoilija eikä runoudella ole identiteetilleni kovinkaan suurta merkitystä, tämä nyt on tällainen persoonallisuuteni eräs reuna-alue, en myöskään pyri täydellisiin lopputuloksiin. Joitain sanamuotoja voin vähän muuttaa mutta melko harvoin hion tekstiä lyhentämällä tai muuten muokkaamalla.
Esimerkiksi nuo eiliset runot - aloitus ja kolme muuta - syntyi ensimmäinen alle kymmenessä minuutissa puolipäivän jälkeen ja "vielä kolme runoa kivusta" joskus 13:00 jälkeen myöskin hyvin nopeasti, en käyttänyt niiden hiomiseen ja muokkaamiseen aikaa. Keskimmäisessä runossa, joka keskustelussa on nostettu esiin, pilkkuja vähän lisäilin ja muuta pientä.

Syy miksi runot on usein pitkähköjä on siis itse kirjoitustapahtumassa, joka kestää aikansa tuottaen joko pitkän tai lyhyen runon. Ja miksi laitan useita runoja saman aloituksen alle ja jopa peräkkäin johtuu siitä, etten halua monilla aloituksilla täyttää palstaa. Lisäksi, saman aloituksen alla olevat runot useasti liittyy jotenkin toisiinsa.
Jos joku tykkää runojani lukea mutta ne on liian pitkiä tai liian monia runoja peräkkäin, ainahan voi lukea pätkän kerrallaan ja palata myöhemmin jos huvittaa?

- - -

Vielä vähän kerron. Mulla ei ollut eilen minkäänlaista tarvetta eikä halua kirjoittaa runoa. En siis kokenut mitään runosuonen pakottavaa sykintää tullessani palstalle aamupäivällä. Tulin tänne koska Runotyttö edellisenä iltana kertoi muutamista hänen Gluebandage-nimellä kirjoittamistaan runoista että niistä täällä käydään keskustelua jossa myös mamabeard mainitaan. Jätin runiksen aloitusrunot - ainakin vielä toistaiseksi - lukematta mutta luin kommentit ja omalta puoleltani otin osaa keskusteluun. Ja kun olin palstalle tullut ajattelin että kirjoitetaanpa nyt sitten samalla vaikka jokin runon tapainen - hmmm - mitähän kirjoittaisi?

Runo lähti liikkeelle sanoista "ehkä joskus" ja niihin liittyvästä tunnelmasta. Tunnelma on varmaan tuttu lähes jokaiselle jollain tapaa. Jokin asia tai suhde päättyy - runossa se näyttäisi olevan seurustelusuhde. Kuvittelin sanat naisen sanomiksi, ikäänkuin lupaus tai ilmaan heitetty mahdollisuus: ehkä joskus. Tunnelmassa on kipeytensä, koska: mutta ei nyt. Ja todennäköisesti ei koskaan enää. Kumpikin tietää että jotain on peruuttamattomasti päättynyt.

ehkä joskus
on sana joka koskee
juuri sinun sanomanasi
kun se sanotaan tässä
ikkunasta viistosti lankeava valo

Viimeisellä lauseella loin tilanteelle ulkoisia puitteita, tapahtumapaikkaa. Ikkunasta viistosti lankeava valo antaa ymmärtää että ollaan sisätilassa. Asia ikäänkuin konkretisoituu. Mielikuvituksessani tuo tila, johon valo lankeaa, on tässä tapauksessa keittiö. Näinkin silmissäni erään keittiön ja erään tietyn ihmisen siellä selkä minuun päin liikkumassa tiskialtaan luona, ehkä tiskaamassa, istuessani pöydän äärellä lähellä ikkunaa. Jollain tavalla tapahtuma on minun ja hänen välinen vaikka sitä ei ole koskaan tapahtunut tuolla tavalla. Tilanteena runo on fiktio, mutta sen kuvastossa on paljon omaa kokemusmaailmaani ja tunnelmassakin paljon henkilökohtaisesti koettua.

Pidin runosta sen lyhykäisyyden tähden ja ajattelin että se saattaisi koskettaa jotakuta. Olin jo aikeissa lähettää runon menemään, mutta päätinkin sitten jatkaa sitä vielä...
Niin syntyivät seuraavat säkeistöt.
Myöskin runon loppuosa on fiktiota. Kyseessä ei ole henkilökohtainen kokemus ja faktisesti eletty tilanne, vaikka tunnelmassa kyllä on paljon tuttuakin.

- - -

Olen huomannut että tapahtumat ja henkilöhahmot runoissani ovat usein kuin rekvisiittaa tai kehykset, niillä luodaan tietyt puitteet, keskeisintä on tunnelma tai aistimus. Niin aloitusrunoa seuraavissa runoissakin. Tulin käymään palstalla ja ajattelin jatkaa aloitusrunon kipeää / haikeaa / päättymisen / jotakin kohti pyrkimisen / jonkin taakseen jättämisen tunnelmaa yhdellä tai muutamalla runolla joiden lähestymistapa ja kokemuksellisuus olisi ehkä toisenlainen, tematiikka jokseenkin sama.

Runoista keskimmäisessä minä-henkilö eli runon kokija on täysin kuviteltu. Runo on muutenkin täysi fiktio ja näistä runoista tässä on kaikkein vähiten omaa kokemusmaailmaani, paitsi tietysti jollain tavalla kipeytenä ajan kulumisesta, asioiden muuttumisesta jne. Samaa aihettahan voi käsitellä lukemattomin eri tavoin ja kokonaan toisenlaista rekvisiittaa käyttäen, mutta kun kyseessä on rakkausruno-palsta on luonnollista käsitellä teemaa (ajan kuluminen / muistojen dynamiikka / kaipaus nuoruuden kokemiseen) parisuhteen kautta. Lisäksi minua kiinnostaa elämisen kipeys ja raadollisuus, niin sellaiset ikävät ja inhottavilta tuntuvat seikat joita tiedostan itsessäni ja joiden kanssa ehkä kipuilen, kuin myös sellaiset joista olen jo päässyt tai joiden kanssa en koskaan ole joutunut henkilökohtaisesti kamppailemaan, mutta jotka monille on arkea ja joita he ei välttämättä edes tiedosta ongelmaksi. Tietysti olisin voinut kirjoittaa paheksuvaan tyyliin ja ainakin rivien välissä antaa ymmärtää että on mielestäni vastenmielistä jos ihminen tuolla tavalla naistaan rakastellessa ajattelee jotakin toista henkilöä ja tavallaan rakastelee omia mielikuviaan, rypee muistoissaan. Jos ei kykene kohtaamaan nimenomaan sitä henkilöä jonka kanssa on, olisi parempi miettiä millä pohjalla suhde lilluu ja kannattaako sitä jatkaa, varsinkin ennen sänkyyn hyppäämistä. Ja jos tarkkoja ollaan, seksi kuuluu mielestäni vasta avioliittoon. Mutta tässä runossa en tahtonut sekoittaa runoon omaa itseäni ja pohdiskeluani, koska runo olisi sitten hajonnut. En tahtonut myöskään ryhtyä moralisoimaan ja heristämään sormea runoni henkilölle. Jokainen lukija voi sen itse tehdä jos kokee tarpeelliseksi. Näemmä runo synnyttikin sen kaltaista reaktiota ainakin yhdessä lukijassa.
Alleviivaan vielä, että en runoissani yleensä kuvaa elämää ja maailmaa sellaisena kuin sen mielestäni pitäisi olla - runo on minulle harvoin kanava julistaa tai edes kertoilla omia elämänarvojani ja käsityksiäni - vaan sellaisena kuin elämä kipeyksineen ja usein vääryyksineenkin on.

> Ja tietty - jos joku sinut oikeasti tuntisi ja olisi joskus maannut kanssasi, alkaisi miettimään, että "sitäkö se perhana minun kanssasi miettikin: nuoruuden rakkauttaan. Ja minä kun menin luulemaan, että minusta nautti." <

Juuri näin. Siinä elämisen kipeyttä satuttavimmillaan. Jos ja kun runo johtaa lukijan tuollaisiin ajatuksiin siinä väistämättä joutuu kohtaamaan parisuhteen raadollisia ulottuvuuksia ja myös pohtimaan omia mielikuviaan ja moraaliaan? Toivottavasti?
Moralismi ja moraalinen pohdiskelu kun ovat kaksi eri asiaa.

- - -

Kirjoitit:
> Minä en ymmärrä jatkuvaa fiktiota runoissa, olen saanut erilaisen opetuksen sen suhteen. <

Runoni on siis maailman ja elämisen tarkastelua ja samalla mielenkiintoani sanojen tuottamiin mielikuviin, informaatioon, ihmisen tapaan lukea ja sisäistää luettua. Runoni saattavat olla suurelta osin fiktiivisiä mutta tarkastelu ja pohdinta jota harrastan on faktaa. Faktaa on että kirjoitan.
Eri asia on henkilökohtaiset runot jotka eivät ole fiktiivisiä ja ne on yleensä sisällöltään hengellisiä, usein rukouksen muotoon kirjoitettuja, laitan niitä vain harvoin tänne koska ne todennäköisesti koettaisiin julistaviksi ja palstan aihehan on rakkausrunot, tarkoittaen ilmeisesti ihmisten välistä rakkautta. Joskus kyllä, jos koen että sellainen runo jollain tavalla liittyy aloittamani ketjun muihin runoihin tai täydentää niitä, voin sellaisenkin laittaa.

En kirjoita runoja kovin usein. Silloin kun kirjoitan saatan kirjoittaa 10 - 20 runoa samalta istumalta. Yleensä istahdan tietokoneen ääreen ja tulen palstalle, päätän että kirjoitanpa tuohon palstalle runon jonkinlaisen - ja alan kirjoittaa. Sen jälkeen voin hyvinkin olla taas pari kuukautta kirjoittamatta yhtään runoa.

Ongelmana runon kirjoittamisessa on, että jos vaikka kirjoittaisin omasta elämästäni - hmm - esimerkiksi näin:
Katselen valaistua ikkunaasi ja mietin,
nukahditko valot päällä
vai valvotko vielä, odotatko häntä tulevaksi?
Niin en kuitenkaan olisi katselemassa valaistua ikkunaa. Tapahtuma on kirjoitushetkessään jo menneisyyttä. Aikanaan se oli elettävää elämää. Nyt elettävää elämää on että minä istun ja kirjoitan tässä. Siksi on helpompaa kirjoittaa silkkaa fiktiota kuin vääristää oma faktinen menneisyytensä fiktioksi, joksi se jollain tapaa väistämättä muuttuu tullessaan sanoiksi.
Huomio. Kun kirjoitan "katselen valaistua ikkunaasi" en todellakaan ole katselemassa mitään ikkunaa. Olen tässä näyttöpäätteellä katselemassa näppäimistöllä rientäviä sormiani.
Kuitenkin lukija eläytyy tekstiin kuin olisin todella katselemassa valaistua ikkunaa jossakin.
Sekä kirjoittaminen että lukeminen tapahtumana ovat välttämätön väline todellisuuden kohtaamiseen, informaation vastaanottamiseen. Mutta tapahtuma itsessään jää yleensä huomiotta. Emme tarkastele itseään tarkastelua, tiedostamista ja sen prosessia, välinettä.
Esimerkiksi kun kohtaat uuden henkilön ja koet hänet vastenmielisenä tai miellyttävänä. Et välttämättä ajattele että kokemuksessa on kyse sinussa olevasta reaktiosta vaan suhtaudut henkilöön kuin reaktiosi määrittelisi ja arvottaisi hänet, sen mitä hän oikeasti ja itsessään on. Tämä on luonnollista, ja silti ihmisen olisi mielestäni hyvä tulla tietoiseksi tiedostamisen prosessista sinänsä, ainakin siinä määrin että kykenisi erottamaan ihmistä koskevat tunteensa ja ihmisen itsessään, jopa elämään rakkaudesta käsin niin, että voin kokea: vaikka hän minusta tuntuu ehkä vastenmieliseltä kuitenkin hänellä on minusta ja minun kokemisestani riippumaton arvo, hän on tärkeä ja ainutlaatuinen itsessään. Mutta mistä tämä arvo ja ainutlaatuisuus tulee? Siinä mennäänkin jo hengellisiin kysymyksiin.

Joka tapauksessa olisi varmaan hyväksi, kun opimme ymmärtämään että se millaisena ihmisen näen ei niinkään saa aina välttämättä sisältöään siitä millainen hän on, vaan millainen olen minä joka hänet näen ja kohtaan - minun muistini, henkilöhistoriani, kokemukseni ja näkemykseni joista käsin lähimmäistäni - tätä tärkeää ja rakasta - hahmotan.

Tiedän että elämää voi pohdiskella ja runoilla vaikka loputtomiin. Tärkeämpää kuin kirjoittaa elämästä on elää sitä. Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.

Peace.

- - -

Toivottavasti moraalisesti mahdollisimman oikein.
Näin sanoessani lisään mielessäni hiljaa, tulkoon se tällä kertaa myös kirjoitetuksi:

Rakkaudessa. Joka ei saa sisältöään vain meidän kuvitelmiemme mukaan mikä mielestämme on rakkautta, vaan sopusoinnussa Hänen kanssaan joka on se joka Hän on. Mielipiteidemme ja uskomustemme yläpuolella.
Niin olen kokonaan Hänen varassaan todellisuuden oivaltamisessa, mutta riippuvaisuus johtaakin oman köyhyyteni kautta rikkauteen, lahjaksi saatavaan tuntemiseen. Koen Jumalan persoonana joka ilmaisee itseään ihmisen arkeen. Jos minulla vain on tämä mieli: tahdon tuntea sinut juuri sellaisena kuin sinä todellisuudessa olet, korvaamatta sinua mielipiteilläni ja mielikuvillani sinusta - luovutan siis itseni kokonaan alttarillesi, avaa ristin kautta ylösnousemuksesi rikkaus ja ikuisen elämän autuus, armoksi tähänkin aikaan.
Ihanaa elämää.

Pidän tapaasi tarkastella ihmisiä ulkokohtaisena
ja ihmistuntemustasi vähäisenä. Julistavat runot eivät mielestäni kuulu tänne, vaikka henkilökohtaisesti minulla on myös usko.

Jos haluat runoillasi herättää lukijan miettimään OMAA moraaliaan, se on on aika kummallista. Kirjoitat kepeästi seksisävyisiä runoja ja hyvinkin yksityiskohtaisia, ihmettelen elämänkatsomuksesikin valossa, miksi.
Myös kirjoittajana sinun omaa moraaliasi. Aloitat ikään kuin väärästä päästä: työnnät vastuun muualle, itsesi ulkopuolelle ja närkästelet siellä muiden eettisiä arvoja.

En tarkoita tätä loukkaavaksi. Jos loukkaannut, se on sinun asiasi.

Olen ihmistyöntekijä ja kuunnellut elämäni ihmisten todellisia murheita ja mietteitä. Myös tehnyt paljon konkreettista auttamistyötä, yli omien voimienikin - ja useasti niin. En siis voi ymmärtää abstraktioita, joista kirjoitit. Eikä minun tarvitse enää ymmärtää, olen niin päättänyt.

Ihminen ei ole esine, jota tikulla käännellään ja väännellään eri puolille ja tarkkaillaan reaktioita.

minä tietty kirjoitti:

Pidän runoista juuri sen takia, että niissä tiivistyneesti sanotaan olennainen. Jos jokaista runoa täytyy selittää a nelosen verran, se ei ole mennyt lukijalle perille. Ja kirjoittaja on sotkeutunut omaan näppäryyteensä.

Sen verran kursoorisesti alkua luin, että en ymmärrä, miksi selittelet noita häpyhuulirunojasi niin pirun pitkään. Alkaa ärsyttämään sekä runo että selitykset.

Kirjoitit KUUSI sivua selitystä. Siinä oli vähintäänkin ne viisi liikaa...

Kiinnostaa kuulla, millä kaikilla muilla nimimerkeillä kirjoitat netissä kuin mitkä joskus luettelin täällä runopalstalla? Niitäkin oli valtavasti, enkä oikein käsitä sitäkään.
Se, että soittelisit joidenkin Runiksien kanssa, ei mene oikein jakeluuni, eikä kuulosta uskottavalta. -Mutta jos teet/teette jotain uskonnollista herätystyötä täällä ympäriinsä, tehkää ihmeessä. Mutta runopalsta on lähinnä runoille, eikö vaan?

minä tietty kirjoitti:

Pidän runoista juuri sen takia, että niissä tiivistyneesti sanotaan olennainen. Jos jokaista runoa täytyy selittää a nelosen verran, se ei ole mennyt lukijalle perille. Ja kirjoittaja on sotkeutunut omaan näppäryyteensä.

Sen verran kursoorisesti alkua luin, että en ymmärrä, miksi selittelet noita häpyhuulirunojasi niin pirun pitkään. Alkaa ärsyttämään sekä runo että selitykset.

selostaa jokaista runoa a nelosen verran, mutta ei kait se kiellettyäkään ole. Ja onko sitten omaan näppäryyteen sotkeutumista, jos tahtoo kirjoittamisensa motiiveja tällä tavalla itselleen ja siinä sivussa toisellekin selvitellä?

En tosiaan aio jokaista runoani ryhtyä juurta jaksaen analysoimaan, mutta kun itse annoit runoistani kommenttia kahdellakin kirjoituksella ja muitakin kommentteja on tässä keskustelussa tullut, vastasin ja kerroin tavastani kirjoittaa.
Niin että seuraavalla kerralla jos kysytään onko totta että olen hässinyt vanhaa mummua lentäjänlakki päässä tai naureskellut pelastusarmeijan sotahuuto-lehden myyjälle tai juonut elefanttikaljaa mökin rappusilla vertaillen naisten ja autojen kestävyyttä, kun kerran runoissani sellaista kerron, voin laittaa tämän kertaisen a nelosen selityksen (taitaa siinä olla parikin a nelosta) linkiksi. Ettei tarvitse uudelleen selostaa samaa asiaa.

Eikä sinun tarvitse valitella jos et jaksa lukea runojani selityksistä puhumattakaan. En minä siitä loukkaannu. Luet sen mikä itseäsi kiinnostaa ja jätät muut lukematta. Niinhän tämä toimii. Ihan rauhassa saat myöskin miettiä tai olla miettimättä mikä sinua itse asiassa ärsyttää.

> että en ymmärrä, miksi selittelet noita häpyhuulirunojasi niin pirun pitkään. <
Tässähän se pointti juuri olikin. :-)
Ilmeisesti kursoorinen lukemisesi oli sen verta pinnallista että selitykseni meni kokonaan ohi. Kysehän oli nimenomaan siitä ettei kyseessä ole mikään häpyhuuliruno, vaan runo lukemistapahtumasta ja assosisaatioista sekä niiden tarkastelusta.

Itse kukin lukee runon niin kuin haluaa ja joku varmaan kokee sen pornona takertuen käytettyyn ilmaukseen ja sen tuottamaan mielikuvaansa, mutta selitin kantani. Käytin kyseistä runoa myöskin esimerkkinä runosta jota nimitin kompleksiseksi. Palstallahan saa myöskin käydä keskustelua runoista.

äitiparta kirjoitti:

selostaa jokaista runoa a nelosen verran, mutta ei kait se kiellettyäkään ole. Ja onko sitten omaan näppäryyteen sotkeutumista, jos tahtoo kirjoittamisensa motiiveja tällä tavalla itselleen ja siinä sivussa toisellekin selvitellä?

En tosiaan aio jokaista runoani ryhtyä juurta jaksaen analysoimaan, mutta kun itse annoit runoistani kommenttia kahdellakin kirjoituksella ja muitakin kommentteja on tässä keskustelussa tullut, vastasin ja kerroin tavastani kirjoittaa.
Niin että seuraavalla kerralla jos kysytään onko totta että olen hässinyt vanhaa mummua lentäjänlakki päässä tai naureskellut pelastusarmeijan sotahuuto-lehden myyjälle tai juonut elefanttikaljaa mökin rappusilla vertaillen naisten ja autojen kestävyyttä, kun kerran runoissani sellaista kerron, voin laittaa tämän kertaisen a nelosen selityksen (taitaa siinä olla parikin a nelosta) linkiksi. Ettei tarvitse uudelleen selostaa samaa asiaa.

Eikä sinun tarvitse valitella jos et jaksa lukea runojani selityksistä puhumattakaan. En minä siitä loukkaannu. Luet sen mikä itseäsi kiinnostaa ja jätät muut lukematta. Niinhän tämä toimii. Ihan rauhassa saat myöskin miettiä tai olla miettimättä mikä sinua itse asiassa ärsyttää.

> että en ymmärrä, miksi selittelet noita häpyhuulirunojasi niin pirun pitkään. <
Tässähän se pointti juuri olikin. :-)
Ilmeisesti kursoorinen lukemisesi oli sen verta pinnallista että selitykseni meni kokonaan ohi. Kysehän oli nimenomaan siitä ettei kyseessä ole mikään häpyhuuliruno, vaan runo lukemistapahtumasta ja assosisaatioista sekä niiden tarkastelusta.

Itse kukin lukee runon niin kuin haluaa ja joku varmaan kokee sen pornona takertuen käytettyyn ilmaukseen ja sen tuottamaan mielikuvaansa, mutta selitin kantani. Käytin kyseistä runoa myöskin esimerkkinä runosta jota nimitin kompleksiseksi. Palstallahan saa myöskin käydä keskustelua runoista.

Ärsyynnyin vastauksesi sävystä siinä määrin, että sanon suoraan olevani suorastaan hämmästynyt niistä seksirunoistasi, joissa käytät pornokieltä suoraan ja selittelemättä!!!
Kyse EI OLE siitä, että MINÄ KOEN pornona jonkun runon, vaan kyse on siitä, että se ON PORNOA! Se on se raja. Sen jälkeen Jumalanylistysrunot ja nuhteettomuus ja nöyryys ja armo etc,. etc, kärsii inflaation. Jää moni muukin miettimään, mitä hihhuleita ja haihahtelijoita (oma sanasi) nuo uskovaiset ukot oikein ovat!!!

Ja jos olet se, joka olet, niin minun on ikävä sinua!

minä tietty kirjoitti:

Pidän tapaasi tarkastella ihmisiä ulkokohtaisena
ja ihmistuntemustasi vähäisenä. Julistavat runot eivät mielestäni kuulu tänne, vaikka henkilökohtaisesti minulla on myös usko.

Jos haluat runoillasi herättää lukijan miettimään OMAA moraaliaan, se on on aika kummallista. Kirjoitat kepeästi seksisävyisiä runoja ja hyvinkin yksityiskohtaisia, ihmettelen elämänkatsomuksesikin valossa, miksi.
Myös kirjoittajana sinun omaa moraaliasi. Aloitat ikään kuin väärästä päästä: työnnät vastuun muualle, itsesi ulkopuolelle ja närkästelet siellä muiden eettisiä arvoja.

En tarkoita tätä loukkaavaksi. Jos loukkaannut, se on sinun asiasi.

Olen ihmistyöntekijä ja kuunnellut elämäni ihmisten todellisia murheita ja mietteitä. Myös tehnyt paljon konkreettista auttamistyötä, yli omien voimienikin - ja useasti niin. En siis voi ymmärtää abstraktioita, joista kirjoitit. Eikä minun tarvitse enää ymmärtää, olen niin päättänyt.

Ihminen ei ole esine, jota tikulla käännellään ja väännellään eri puolille ja tarkkaillaan reaktioita.

hyvästä kirjoituksestasi. Näissä kommenteissa oli mielestäni oikein hyvää ja ajattelemisen arvoista asiaa.

Mutta että haluaisin runoilla herättää lukijan miettimään OMAA moraaliaan ei ole runojeni päätarkoitus. Jossakin runossa voi olla mutta yleensä ei. Totesin vain että jos tuo kyseessä oleva runo herätti ja herättää ajatuksia johtaen moraaliseenkin pohdiskeluun, hyvä niin.

En minä mielestäni kovin yksityiskohtaisia seksisävyisiä runoja ole kirjoittanut... vai olenkohan? Jaa-a...
Joitain kertoja olen varmaan... mennyt liian pitkälle, ja tarkistamisen varaa asiassa taitaa olla. Ok.

En myöskään yritä esitellä ihmistuntemustani runojen kautta. Enkä pyri luomaan mitään eläviä ja todellisia luonnekuvia, runojen minähenkilöt on vain välineitä runolliselle pohdiskelulle ja asioiden tarkastelulle sekä tunnelmien välittämiselle. Esimerkkinä taas tämä kolmesta runosta keskimmäinen. En suinkaan kuvitellut että on olemassa tällainen henkilö jonka elämän koko sisältö on elätellä haavekuvia jostakin menneestä rakkaastaan jne. Runolla yritin välittää kokemusta ajan kulumisen haikeudesta, ihmisen tavasta ihannoida nuoruutensa kokemuksia, jonkin asian päättymisestä ja ikävästä. Ja sekin lienee kyllä totta että ihminen voi käyttää mennyttä rakkautta koskevia mielikuviaan ja muistojaan uuden kanssa rakastellessa. Joskus jopa niin että kiihoittuu mielikuvistaan enemmän kuin hänestä jonka kanssa on. Tällä en kääntele enkä vääntele ketään ja hänen kokemuksiaan.
Jos runon henkilöä luonnekuvana ajattelee kyseessä olisi kyllä melko yksipuolinen ja kärjistetty karikatyyri.

Olen nimenomaan sanonut että elämä ei aina ole sitä mitä sen pitäisi olla tai mitä sen itse haluaisi olevan. Jokaisella ihmisellä on kipuilunsa enkä minä niitä väheksy tai osoittele sormella. Se ei ainakaan ole ollut tarkoitukseni.

Kirjoittamisestani otan kyllä vastuun. Sitä vastuuta en ole lykkäämässä kenenkään toisen niskoille jos selitän kirjoittamiseni motiiveja ja tapaani tehdä runoa.

Sanot että ihminen ei ole esine, jota tikulla käännellään ja väännellään eri puolille ja tarkkaillaan reaktioita. Siinä olen täsmälleen samaa mieltä. Mutta reaktioitakin voi ja saa tarkkailla eikö niin. Varsinkin minua kiinnostaa yleisesti ottaen kuinka suhtaudumme tekstiin ja miten ihmiset sanoilla manipuloivat toisiaan. Se on todellisuutta. Ennen kaikkea pohdiskelen kirjoittaessa omaa suhdetta inhimilliseen sanapeliin ja kirjoittamiseen.

Mahdollisesta ihmistuntemuksestani ja ihmisten murheiden kuuntelemisesta ja niihin osallistumisesta en tässä ryhdy sanomaan mitään. Onko se tapa jolla arkielämässä osallistun lähimmäisten asioihin ulkokohtainen ja ihmistuntemukseni vähäinen saa jäädä heidän pääteltäväkseen.

minä tietty kirjoitti:

Ärsyynnyin vastauksesi sävystä siinä määrin, että sanon suoraan olevani suorastaan hämmästynyt niistä seksirunoistasi, joissa käytät pornokieltä suoraan ja selittelemättä!!!
Kyse EI OLE siitä, että MINÄ KOEN pornona jonkun runon, vaan kyse on siitä, että se ON PORNOA! Se on se raja. Sen jälkeen Jumalanylistysrunot ja nuhteettomuus ja nöyryys ja armo etc,. etc, kärsii inflaation. Jää moni muukin miettimään, mitä hihhuleita ja haihahtelijoita (oma sanasi) nuo uskovaiset ukot oikein ovat!!!

Ja jos olet se, joka olet, niin minun on ikävä sinua!

iltavalon läikittämällä paperilla?
Kun ärsyynnyt vastaukseni sävystä ota toki huomioon oma ärsyyntymisesi ja ikäväsi (???) ym jotka sävyttävät sen mitä luet.

Kyse ei ole siitä mitä sinä koet, vaan mitä asia on?
No, seksuaaliset kokemukset ja tuntemukset kuuluvat elämään, kuuluivat Raamatun aikana ja kuuluvat edelleen, niiden levitteleminen kaikkien nähtäväksi ei tietenkään ole sopivaa, mutta kyllä se on aihealue jota tulee voida käsitellä kun parisuhteesta puhutaan. Runoudessa on oma tapansa kuvata miehen ja naisen suhdetta niin että intiimi tunne välittyy. Missä menee raja sopivan eroottisen sävyn ja pornon välillä on varmasti osittain tulkintakysymys. Itsetarkoituksellinen aktin kuvaaminen on mielestäni pornoa. En kyllä koe kirjoittaneeni pornoa mutta myönnän että sopivaisuuden rajan lienen joitain kertoja ylittäneeni.

Uskovan elämään kuuluvat kaikki elämän osa-alueet. Niin erotiikka kuin Jumalan ylistäminen. Sama Raamattu joka kehottaa nuhteettomuuteen ja nöyryyteen suhtautuu myöskin seksuaalisuuteen luonnollisena asiana ja varsin mutkattomasti, käyttää jopa eroottisia sävyjä sisältävää kuvakieltä, esimerkiksi Korkea Veisu (lienee uudemmassa käännöksessä Laulujen laulu).
Saattaisivatpa jotkut jopa pitää pornona tiettyjä kohtia kun Jumala profeetan kautta nuhtelee Israelia hengellisestä aviorikoksesta verraten epäjumalien palvelusta kiimaisen eläimen juoksuun rakastajiensa luo ja muuta vastaavaa.
Melko suorasukaista tekstiä tämäkin:
...levitit sääresi jokaiselle ohikulkijalle ja yhä lisäsit haureuttasi. Sinä harjoitit haureutta naapuriesi, Egyptin suurijäsenisten poikain, kanssa... ne minä kokoan sinua vastaan joka taholta ja paljastan heille sinun häpysi, niin että he näkevät koko häpysi...
He harjoittivat haureutta Egyptissä; nuoruudessaan he haureutta harjoittivat. Siellä heidän rintojansa likisteltiin ja heidän neitsyellisiä nisiänsä puristeltiin... Ja hän sai himon heidän hekumoitsijoihinsa, joilla on jäsen kuin aaseilla ja vuoto kuin orheilla.
Hesekiel luvut 16 ja 23.
Epäilen että tekstiä on suomentamisvaiheessa jopa kaunisteltu.

Raamattu käyttää seksielämään liittyviä kielikuvia monella tavalla ja eri yhteyksissä, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä.
On siis vähintäänkin selvää että seksuaalisuus kuuluu ihmisen elämään ja niin siitä kuin muistakin elämän osa-aluista tulee voida puhua ja kirjoittaa.
Kyse vain on siitä, saako elämämme myös näillä osa-alueilla olla Kristuksen hengen hallitsemaa ja Jumalan hyvään tahtoon alistettua. Siinä jokainen kristitty joutuu omakohtaisesti pohtimaan moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Jos tunnet minut, kuten viimeinen lause kirjoituksessasi antaa ymmärtää, tiedät kyllä millä tavalla minä näihin asioihin suhtaudun.

Käytännössä sielunhoitotyötä tehneenä tiedän senkin että ankaran lakihenkisessä ympäristössä tai muuten sellaisella asenteella kasvanut että kaikki seksuaalinen on ehdottoman häpeällistä ja kielteistä, kerää sisälleen patoutuneita ja kiellettyjä haluja jotka sitten johtavat erilaisiin vääristymiin, lievimmillään nettipornon katseluun jota pidän erittäin ikävänä ja vahingollisena jo sitäkin, mutta äärimillään jopa pedofiliaan, insestiinkin. Ja jos ei muuta ainakin lakihenkiseen ja monella tapaa vaikeaa elämänasenteeseen.
On kokonaan eri asia hallita himonsa ja vapautua terveeseen seksuaalisuuteen, jossa ei enää tahdo toteuttaa seksuaalisuuttaan epäterveillä tavoilla, kuin että joutuu väkisin ja häpeän alaisena tukahduttamaan itseään eikä ole tarpeidensa kanssa sopusoinnussa. Edellinen on vähän niin kuin se joka on oppinut kulkemaan karkkikaupan ohi mutta jälkimmäinen tihruttaa silmät sirrillään sisälle ikkunasta vaikka ei uskalla astua sisään koska se on kiellettyä - laki kertoo mitä ei saa tehdä, mutta ei anna voimaa asian voittamiseen. Evankeliumi antaa voiman. Esimerkiksi nettipornoon koukussa olevaa uskovaa ei suinkaan auta lakihenkinen tuomitseminen vaan että pääsee sopusointuun itsensä kanssa ja sitä tietä irti vahingollisesta riippuvuudesta.
Kristuksen evankeliumiin kuuluu siis kokonaisvaltainen elämä, myös erotiikka.
Ja MYÖNNÄN että olen aihetta koskevissa runoissa lipsahtanut joitain kertoja varmaan sopivaisuuden yli, mutta kuten sanoin: näitä jokainen joutuu sitten pohtimaan kuinka asioihin suhtautuu.

Kaikkea hyvää sinulle.
> Ja jos olet se, joka olet, niin minun on ikävä sinua! <
Niin, minä olen kyllä se joka minä olen. Eri asia sitten kuka.
Ja kukahan sinä olet?
:-)

minä tietty kirjoitti:

Kirjoitit KUUSI sivua selitystä. Siinä oli vähintäänkin ne viisi liikaa...

Kiinnostaa kuulla, millä kaikilla muilla nimimerkeillä kirjoitat netissä kuin mitkä joskus luettelin täällä runopalstalla? Niitäkin oli valtavasti, enkä oikein käsitä sitäkään.
Se, että soittelisit joidenkin Runiksien kanssa, ei mene oikein jakeluuni, eikä kuulosta uskottavalta. -Mutta jos teet/teette jotain uskonnollista herätystyötä täällä ympäriinsä, tehkää ihmeessä. Mutta runopalsta on lähinnä runoille, eikö vaan?

Juu. On niitäkin joiden mielestä jokainen sana jonka sanon on liikaa. Tässä silti kirjoitan ja pidän kiinni oikeudestani elää ja ilmaista itseäni.
Millä muilla nimimerkeillä? Vastasin sinulle jo silloin että puolet esittämistäsi nimimerkeistä eivät olleet minun vaan omaa kuvitteluasi ja lisäsin listaan nimimerkkejä joilla olen kirjoittanut.
Yhtään kertaa en ole nimimerkin taakse piiloutunut tekeytyen toiseksi. Jos olen joitain nimimerkkejä käyttänyt ne on yleensä liittyneet runon aiheeseen, olleet sisäpiirin vitsejä tms. Useasti olen sitten kertonut että tämän nimimerkin takana oli mamabeard, jolla nimimerkillä minut yleisimmin näillä palstoilla tunnetaan. Varsinkin kysyttäessä olen aina asian paljastanut.
Omaa nimeäni en ole tänne viitsinyt kirjoittaa vaikka ei sekään mikään salaisuus ole ja on varsin helposti jäljitettävissä jos joku jostain kummallisesta syystä haluaisi sen tietoonsa onkia.

Lisäksi epäilet että valehtelen. Jaa-a. En kylläkään kertonut soittelevani runiksen kanssa. Mielestäni kerroin että keskustelin hänen kanssaan. Niin teimme viimeksi eilen ja kasvokkain, ei siinä puhelinta tarvittu.

Uskonnollista herätystyötä?
Kuten kirjoitin 18.9.:
Asia on kyllä niinkin että ihminen joka ei henkilökohtaisesti ole uskossa - tai uskoo niin sanotusti omalla tavallaan - varmaan kokee ahdasmielisenä ja tuputtavana sellaisenkin mikä kristitylle itselleen on omista elämänkokemuksista nousevaa runoilua?
Asia nyt yksinkertaisesti on niin, että ihmisen vakaumus - hänen henkilökohtainen ajattelutapansa, kokemuksensa, maailmankuvansa ja ihmiskäsityksensä tulee yleensä tavalla tai toisella näkyviin myös runoissa, olkoon rakkausrunoja tai mitä tahansa runoja. Kummallista olisikin jos oma vakaumus ja ajattelutapa ei mitenkään näkyisi.

En ole täällä tekemässä uskonnollista herätystyötä enkä käännyttämässä. Mutta kait uskovallakin on oikeus kirjoittaa rakkausrunoja tai muuten aiheeseen liittyviä runoja?
Ja pitäisikö hänen kirjoittaa niin ettei mistään kohtaa tule näkyviin että hän on uskossa? Varsinkaan sanoja "Jeesus" tai "Jumala" ei saisi missään tapauksessa mainita? Astrologiasta innostunut saa kyllä rakkausrunoissaan runoilla tähtien asennoista ja panteisti saa rakkausrunoissaan yhdistää runoihinsa tuntemuksia luontoon yhdistymisestä jne. Mutta kristityn täytyy pitää huoli ettei usko millään tavalla näy?
Älyttömyyttä!

Ja jos ihmisinä täällä keskustelemme runoista ja annamme palautetta kyllä kait jokainen saa tuoda vakaumuksensa esiin. Onko sinua yritetty pakkokäännyttää vai mistä moinen yliherkkyys?

Jos otan huomioon elämän koko kirjon ja kirjoitan paikoitellen melko suorasukaista ja raadollistakin tekstiä, sanot että minun pitäisi hävetä ja siistiä kieleni, eihän toki uskovainen saa tuolla tavalla kirjoittaa.
Jos jossakin runossa tulee näkyviin kristillinen arvomaailma ja Jumalan ylistys sitten sanot että ei sellainenkaan sovi, uskovaisen pitää mennä kirjoittamaan muille palstoille.

Jospa nyt miettisit mikä sinua ihan oikeasti jurppii.
En todellakaan usko että tunnet minut henkilökohtaisesti. Olet varmaan sekoittanut toiseen henkilöön.
Kiitos kommenteistasi, osa tuntui oikeasti ihan rakentavilta, olipa motiivisi mikä tahansa. Mutta jos pääasiallinen tarkoituksesi on jostakin omasta loukkaantumisesta käsin piikitellä ja tehdä kiusaa, älä viitsi.

mitä runoutta. Onneksi huomasin. Sanattomaksi vetävät.