Kolmisen vuotta sitten todettiin miehelläni ns. hitaat (....huonosti liikkuvat?)siittiöt. Ei sitten jatkettu asian tiimoilta pidemmälle. Jotenkin vaan toivottiin että tärppäis luonnollisella tavalla kun lääkäri sanoi että se ei olisi mahdotonta. Sitä ennen yritystä oli n. 1,5 vuotta takana. Nyt on 30 mittarissa ja on tullut pieni paniikki. Pitäisi varmaan lähteä sinne hoitoihin. Elämän tilanne olisi hyvä mutta jotenkin se vaan tuntuu niin vaikealta. Mielesä pyörii niin paljon ajatuksia. Jospa meistä ei olekkaan vanhemmiksi? Oikeastaan epäilen itseäni. olen aika itsekäs ja ehkä vähän laiskakin, ja tottunut elämään ilman ylimääräistä vastuuta, vapaasti. Mitäs jos en pystykkään äidiksi. Mitä enemmin asiaa olen lykännyt sitä vaikeammalta tuntuu lähteä hoitoihin. Haluan lapsen, mutta sitten toisaalta en tiedäkkään... ehkä se on pelkuruutta. Onko kellään muulla ollut samanlaisia tuntemuksia? Kertooko tämä että en ehkä haluakkaan lasta tai että en ole valmis siihen, tai kenties että olen lykännyt asiaa liian kauan?
Oikeastaan aloin kirjoittamaan tänne siksi että piti kysyä siitä inseminaatiosta mutta tekstistä tulikin tällainen...
No kuitenkin siitä inseminaatiosta: Liittyykö siihen aina jokin lääkitys myös? Jos liittyy niin millaiset ovat sivuvaikutukset ja kokemukset? Täältä palstalta kun lukee, saa sellaisen käsityksen että se ei kovin usein "tehoa".
Oikeastaan aloin kirjoittamaan tänne siksi että piti kysyä siitä inseminaatiosta mutta tekstistä tulikin tällainen...
No kuitenkin siitä inseminaatiosta: Liittyykö siihen aina jokin lääkitys myös? Jos liittyy niin millaiset ovat sivuvaikutukset ja kokemukset? Täältä palstalta kun lukee, saa sellaisen käsityksen että se ei kovin usein "tehoa".
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa!!
Vuosi sitten mietin ihan samoja asioita kuin sinä. Meillä tuli silloin vuosi täyteen yrittämistä ja tiesin, että nyt pitäis alkaa tilaamaan aikaa jos tosissaan haluaa. Silloin ikää oli se lähestyvä 30.
Itse en ole ikinä mitenkään erityisen hyvin lasten kans toimeen tullut. Jotenkaan en ole ikinä tiennyt miten niiden kans ollaan. Aina ajatellut, että kyllä se oma lapsi sitten opettaa.
No hoitoihin mentiin, koska kuitenkin ajatus lapsettomuudesta tuntui niin masentavalta. En halunnut ajatellakaan, etteikö joskus olisi sitä omaa taapertajaa. Vaikka kaikki vastuu vauvasta ja lapsesta tuntuu edelleen (nyt rv 15) hirvittävän suurelta, niin toisaalta odotan innolla tulijaa.. Eiköhän se tämä raskaus sitten opeta omalla tavallaan sekin.
Siitä inseminaatiosta.. Uskoisin, että hoitoon aina kuuluu myös hormooni hoitoa. Varmistetaan, että munasoluja tulee joka kiertoon ja että munasolu irtoaa. Myös sperma pestään, jotta vain parhaat vipeltäjät olisivat näytteessä.
Meille ei inssistä ollut (luultavasti) mitään myötyä. Sillä keväällä oli kaksi inssiä, eikä kummastakaan tärpännyt. Sen sijaan toinen kierto inssin jälkeen tärppäsi luomusti!!! Joten ehkä sieltä sitten aukes joku reitti??
En kokenut hoitoja fyysisesti raskaaksi. Ei ollut minkäänlaisia sivuvaikutuksia lääkkeistä. Sen sijaan henkinen epäonnistumisen tunne oli jälkeen päin todella valtava. Sen vuoksi en halunnutkaan enempää hoitoja peräkkäin. Onneksi ei tarvittukaan. Mutta kevään kokemuksien jälkeen toivotan paljon jaksamista kaikille, jotka hoidoissa ovat ja sinne menevät.
En tiedä oliko tästä tekstistä sulle mitään hyötyä. Itsehän tiedät mitä haluat. Kannattaa kuitenkin aina ajatella pitemmälle kuin vuoden kahden päähän. Ainakin lapsi asioissa. Luuletko, että kymmenen tai kahden kymmenen vuoden päästä kadut, ellet nyt mene hoitoihin?
Hei, että minulle on tehty inseminaatio luomukiertoon ja jatkossakin tullaan näin tekemään, koska ovuloin tarkasti ja "vahvasti" ilman hormonejakin. Emme myöskään halunneet mieheni kanssa lääkkeitä vaan haluamme ensimmäiset kerrat kokeilla ilman. Eka inssi toi negaa, mutta ajoitus ei osunut kohdalleen kun ovuloin viikonloppuna ja inssi oli vasta maanantaina. Toiseen inssiin menossa tällä viikolla..