~Jatkonovelli~

Spirelly kirjoitti:

Ajattelin kasata kyseisen jatkonovellin kokonaisuudessaan tänne sivulle jatkettavaksi, ja tämän novellin aloitti kirjoittamaan KultaharjaLeijona, kiitos siitä. Ja kiitos myös kaikille jotka jatkoivat sitä: Che, suzanne, Lisa, Mizza, Emppuliini89, Feelinz, kiitos!=) Ja tähänhän tämä novelli ei loppunut eli jatkoa vaan ihmeessä lisää, ja vielä pyydän anteeksi KultaharjaLeijonalta koska puutuin hänen novelliinsa.
**************************************************Tiina katsoi ulos ikkunasta. Hän pyyhkäisi kyyneliään ja paidan hiha oli aivan märkä. Äiti oli taas tehnyt sen. Hän oli lyönyt, vaikka kaikki järki sanoo, ettei niin saa tehdä. Seuraavasta lyönnistä olisi soitettava poliisille. Tiina nosti pöydältä pienen peilin ja silmäili mustaksi muuttuvaa poskipäätään. Mitähän keksisi tekosyyksi, ettei tarvitsisi mennä kouluun huomenna? Kyyneleiden virta ei suostunut pysähtymään.

Tiina tunsi kuinka joku tuli huoneeseen. Hän värähti. Äiti käveli hiljaa Tiinan luokse ja laski varovasti kätensä hänen olkapäälleen.
-Anteeksi, en ymmärrä mikä muhun tuli, taas. Oon todella pahoillani. En vaan voinut sille mitään, yritä ymmärtää. Anteeksi. Mä rakastan sua.
Niin äiti oli sanonu joka kerta kun oli lyönyt, ja ei se vaan ollut vieläkään lopettanut lyömistä.

Eihän se koskaan lopeta. Edellisestä lyönnistä ei ole pitkääkään aikaa. Ja taas se löi. Tiina ei voi käsittää äitiä, miksi se lyö, vaikka väittää rakastavansa. Jos hän soittaisi poliisille, uskoisikohan ne edes häntä, suuttuisikohan äiti ja löisi lisää. Tiina käpertyi sänkyynsä ja antoi polttavien, suolalta maistuvien kyynelten taas tulla.

"Tiina..." Äiti maanitteli yhä ja Tiina huomasi, että hänkin oli itkenyt."Eihän se oo sun vika, että mulla ja Anterolla meni nämä välit niinku meni..."
Tiina makasi hiljaa paikoillaan ja veti itsensä aivan pieneen myttyyn.
Sitten äiti kääntyi kannoillaan ja käveli ulos huoneesta. Oven hän pamautti kiinni niin lujaa, että mahassa tuntui. Tiina tajusi pelkäävänsä. Pelkäävänsä aivan liikaa.

Mutta ei siinä mitään uutta ollut. Pelko oli ehkä liiankin tuttua vuosien varrelta kerättyjen kokemuksien jälkeen. Tiina muisti, miten oli kuunnellut äidin ja isän ensimmäisiä riitoja silloin joskus kauan sitten, olohuoneen ovensuussa. He eivät olleet näyttäneet niiltä rakastavilta vanhemmilta, jotka Tiina oli aina tuntenut... Äiti hiukset sekaisin, ilmaa huitoen ja haukkuen miestään, isän vain tuijottaessa vihaisesti kattoon. Sen takia isä oli kai sitten lähtenytkin, elämä oli käynyt liian raskaaksi.

Yhtäkään lyöntiä en enää anna anteeksi" Tiina päätti sinä yönä,jolloin hän ei saanut unta.
Aamu valkeni hitaasti,koko yö oli ollut raastavan pitkä,kun Tiina oli muistellut ja laskenut mielessään kuinka monta kertaa äiti oli häntä lyönyt.
Kun Tiina lopulta uskaltautui nousemaan sängystä ja hoipertelemaan keittiöön huomasi hän äitinsä puhuvan puhelimessa...

"Parempi että otat Tiinan luokses. Mä en sitä pikku riiviötä ala kattelemaan. Muakin syyttää vaikka mistä!"
Tiina rykäisi ja suorensi selkänsä kun äiti katsoi häneen. Äidin katseessa oli katkeruutta.
Hän lopetti puhelun ja sanoi sitten;
"Tiina, tänään sä lähdet enos luokse. Ainakin siksi ajaksi kunnes koulus loppuu."

"Mitä!!, Jonnekkin enon luokse jota en ees tunne". "On siinäkin mulla äiti!",Huusin pää punaisena ja oli viittä vajaa ettei itku tullut.
Enää äiti ei saa sanoa rakastavansa mua, kun lähettää poiskin.
Sille en sitä iloa suo, en enää.
Juoksin huoneeseni Laitoin oven lukkoon ja avasin vaatekaappini otin alemmalta hyllyltä reppuni.
Rupesin pakkaamaan enkä välittävy vaikka äiti huusi mulle oven takana, enää en mennyt peiton alle piiloon. "Mä lähden, lopullisesti".sanoin hiljaa mielessäni.
Sain reppuni pakattua ja otin vielä sängyltäni nallen jonka sain isältäni synttärilahjaksi, ennen kuin se lähti.

Kävelin ala-kertaan otin jotain ruokia kaapista ja laitoin neekin reppuuni. Äiti oli Sammunut sohvalle, peitin sen huovalla vielä viimeisen kerran. Otin takkini ja laitoin kengät jalkaan.
Kännykkä vielä taskuun. Astuin ulko oven eteen ja ryhdistäydyin "13-vuotiaalla, on oltava koti ja se ei ole tämä", Sanoin itselleni ja avasin ulko oven....

Kaikkialla oli lunta. Mä pistin ulko-oven kiinni ja lähdin lampsimaan pihatietä pitkin.
Lumi narisi kenkieni alla jokaisella askeleella.
Lunta satoi hiljalleen.
"Moi!" mun kamu Henna huus ja tuli mun luo.
"Moi....", mä sanoin.
"MIx sulla on silmä mustana?" se kysy.
"Mä.....öhöm...k-kaaduin",mä selitin ja yritin peittää silmääni hattuni alle.
"Jaa...mut...eiköhän me tavata", Henna sano.
"Joo", mä mumisin.
"Okei...moi!" Henna sano ja juoksi omaan pihaansa.
"Moi!" mä sanoin ja yhtäkkiä mulle tuli tosi turhautunu olo.

Minne mä oikein lähtisin?" en tiennyt oliko mun pakosuunnitelmassa sittenkään mitään järkeä.Kun mä katselin Hennan kulkua omaan kotiinsa,mua alkoi itkettämään.Mä olin kateellinen,sen ei tarvinnut pelätä omassa kodissaan omia vanhempiaan,toisin kuin mun.
Mutta kotiin mä en enää menisi,en enää koskaan.Tiesin,että mun äiti olisi vain onnellinen jos mä en olisi pilaamassa sen täydellistä elämää.Äiti varmasti toivoo että mä olisin kuollut tai jotain ja jos mä jäisin vielä kotiin,kuolisin ennenpitkään,sitä onnea en äidille suo..

Tiina säpsähti ajatuksistaan.
Hän oli huomaamattaan pysähtynyt tuijottamaan edessään seisovaa bussia.
"No, neiti. Tuutko kyytiin?" Ovi avautui kutsuvasti ja vaikka Tiinalla ei ollutkaan lainkaan rahaa, hän kömpi kyytiin. Kuski oli tuttu.
"Timppa kuule..." Tiina kuiskasi ja katsahti kuskia anovasti.
"Pääsisinkö mä ees pari kilsaa tonne pohjoseen päin?"
"Et." Timppa murahti, mutta äkkiä hymy palasikin sen pyöreille kasvoille.
"Et pääse pohjoseen, mutta etelään tää bussi on menossa."
Tiina huokaisi helpotuksesta ja istahti kuskin taakse tyhjälle penkille jonkun vanhuksen viereen.
Luojalle kiitos, kiitos Timpalle.

Vanhus Tiinan vieressä jutteli niitä näitä. Bussi oli pitkän matkan auto joten Tiina sai mennä pitkän matkaa, muutama sata kilometriä. Tiina ei tiennyt omaa päämääräänsä, mutta linjuri oli menossa Lahteen. Suomen pahamaineisin kaupunki, onkohan siellä niin kauheaa kun väitetään? Kaipa sieltä jostain yöpaikan saa, jos ei muuta niin johonkin rappukäytävään sitten. Tai jos vaikka jonkun löytäisi kuka ottaisi luokseen.. Mutta tuskimpa, ja sehän olisi sen ajan murhe. Onneksi oli jo kevät tulossa, ei ollut niin kylmäkään enää, vaikka lunta kyllä vielä on valitettavasti.

Tiina huomasi välillä nukahtaneensa ja kun hän taas vihdoin heräsi, kuski huikkasi hänelle että nyt voisi jäädä kyydistä. Tiina toivotti lempeäsydämiselle vanhukselle kaikkea hyvää ja asteli sitten linja-auton portaat alas. Isän antama nalle kassissa tuntui painavalta. Nyt Tiinan sydämeen astui katumus, mutta järki sanoi että oli jatkettava. Täältä ei enää päästäisi pois kuin liftillä -jos silläkään. Kova viima pyyhälsi kasvojen ohitse ja Tiina oli varma että meikit olivat levinneet... mutta minkäs sille tekisi. Omatunto kolkutti ohimoissa. Sattui.

Tyttö katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Bussipysäkki oli metsän laidassa ja oli tasan kaksi vaihtoehtoa; lähteä takaisin päin tai eteenpäin. Tiina halusi jatkaa kohti etelää. Niinpä hän tarttui entistäkin varmemmin kassiinsa ja aloitti reippaan kävelemisen. Ei aikaakaan kun puhelin soi...

Hän tuijotti kännykkäänsä, soittajana siinä luki Anna, eli äiti. Mietittyään hetken Tiina viskoi puhelimen niin kauas kun mahdollista. Hän lähti taas kyyneleet silmissä juoksemaan kun tie risteytyi, toinen tie oli hiukan isompi ja enemmän ajetun näköinen ja Tiina jatkoi sinne. Oikein hän oli valinnut, autoja alkoi menmään ohi. Hän nosti peukalonsa pystyyn ja laski kassin maahan. N. tunnin odotettuaan kyytiä auto pysäytti. Autossa oli hyväntahtoinen nainen joka oli menossa myös lahteen, joten Tiina lähti mukaan. Nainen esitteli itsensä Leenaksi ja kyseli Tiinalta mihin tämä oli menossa. Tiina selitti hätäisen tarinan sukulaisista ja bussirahan katoamisesta. He pysähtyivät syömään ja Leena lupasi maksaa Tiinan ruoat...
**************************************************
Ja siis tosiaankin, jatkakaa tätä!=)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä