Minut oltiin piiritetty.
En tuntenut juurikaan kauhua, vaan pettymystä siitä etten luultavasti kykenisi viemään tehtävääni päätökseen. Tehtäväni oli tappaa heidät kaikki, mutta he olivat nyt piirittäneet minut, enkä voisi paeta. Rakennuksen aukio tila jolla olimme, piti minua vankinaan. Nämä ihmiset pitivät minua vankinaan. Enkä voisi paeta.
Kuvittelin mielessäni kuinka ampuisin heidät kaikki pistoolilla, rynnäkkökiväärillä, millä tahansa aseella. Tunsin kädessäni jotakin, ja kun katsoin siihen, näin piteleväni pientä rynnäkkökivääriä, jolla pystyisin tekemään heistä kaikista selvää.
Tämä oli tila, ja minä olin taistelija. Ammattini oli tappaa, ja ammattini takia arvostin elämää enemmän kuin moni muu. Olin alani taitavin maalari, sillä maalasin kauniita kuvia työlläni kuolemasta ja milloin minkäkinlaisesta murhaamisesta. Kutsuin sitä taiteeksi. En piirtänyt itselleni asetta kouraani, vaan toivonut sitä. Mutta piiritäjilläni huomasin samat aseet.
Toivoin aseen tilalle miekkaa, ja tunsin sen painavana kädessäni. Jälleen hymyilin ihastuksesta, mutta näin ihmisillä ympärilläni samanlaiset aseet. He olivat kuin peili, odottivat hyökkäystäni vastatakseen samoilla aseilla, jotka toivoin paitsi itselleni myös heille.
He eivät hyökkäisi ennen minua. Siksi kävelin hitaasti lähemmäs yhtä mustiin pukeutunutta miestä, jonka käsi nousi valmiiksi iskuun kuten itsellänikin. Piirsin miekan terällä pienen vertavuotavan haavan miehen olkapäähän, ja tunsin vihlauksen omassani. Sama kuvio. Sama kipu.
Vilkaisin ymmälläni miestä. Sitten tajusin. En voisi voittaa. En kun vastustaja tuotti minulle saman kivun kuin minä heille, mutta saisin sen kaksinkymmenkertaisena; kaksikymmentä kuolemaa. Eikä kenellekään oltu varattu yhtä enempää.
Hyväksyin sen. En lähtisi täältä elävänä. Mutten sen pahemmin häpeällisenäkään. Tekisin työni loppuun.
Verinen virneeni pelotti heitä, ja he joutuivat paniikkiin tajutessaan mitä minä tekisin. Hymyilin kuin susi, joka veisi heidät kaikki hautaan kanssani. Eivätkä he voineet estää minua peilihuoneessa, jossa minä tein ensi-iskut.
Kaaduin polvilleni, ja painoin miekan kahvaa maahan. Hymyni ei ollut surullinen, ei pelkäävä, vaan levollinen. Kukaan ei ehtinyt tekemään mitään kun oma painoni seivästi minut miekkaa vasten. Suoraan vatsasta sisään; se olisi tuskainen kuolema, mutta näkisin sen. Näkisin sen piirittäjistäni, oman kuvajaiseni kituvana. Olisin voinut tähdätä sydämeen - mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut? Kaikki olisi ollut ohi heti. Parempi hoitaa homma hyvin ja hitaasti.
Veri valui suusta ja haavasta valtoimenaan. Alkoi huimata, mutta kuolevan hymy ei lähtenyt kasvoiltani. Kuolisin mielipuolena, tehtäväni tehneenä, levollisin mielin. Mutta jokainen joka tulisi näkemään minut, sanoisi että nautin kuolemasta. Ilmeeni näytti siltä, kuin en koskaan kyllästyisi saamaan lisää, lisää kuolemaa. Enkä minä ollut saanutkaan. Olin riistänyt liian monta ihmishenkeä, enkä silti saanut tarpeekseni. Ja nyt riistin omani, mikä riittäisi.
Viimeiset hengenvetoni olivat tuskaiset, mutta rakastettavat. Katsellessani kuolinkumppaneitani tiesin lopun tulevan hetken kuluttua. En sulkenut silmiäni, tahdoin nähdä lopun tulevan. Ja kun se tuli, hymyni ei haihtunut. Kuolin peilihuoneessa, tappaen jokaikisen sen sisällä. Koska ihminen on kuin peili, hänen jokainen tekonsa heijastuu muihin, ja minä olin saanut tilaisuuden peilata.
En tuntenut juurikaan kauhua, vaan pettymystä siitä etten luultavasti kykenisi viemään tehtävääni päätökseen. Tehtäväni oli tappaa heidät kaikki, mutta he olivat nyt piirittäneet minut, enkä voisi paeta. Rakennuksen aukio tila jolla olimme, piti minua vankinaan. Nämä ihmiset pitivät minua vankinaan. Enkä voisi paeta.
Kuvittelin mielessäni kuinka ampuisin heidät kaikki pistoolilla, rynnäkkökiväärillä, millä tahansa aseella. Tunsin kädessäni jotakin, ja kun katsoin siihen, näin piteleväni pientä rynnäkkökivääriä, jolla pystyisin tekemään heistä kaikista selvää.
Tämä oli tila, ja minä olin taistelija. Ammattini oli tappaa, ja ammattini takia arvostin elämää enemmän kuin moni muu. Olin alani taitavin maalari, sillä maalasin kauniita kuvia työlläni kuolemasta ja milloin minkäkinlaisesta murhaamisesta. Kutsuin sitä taiteeksi. En piirtänyt itselleni asetta kouraani, vaan toivonut sitä. Mutta piiritäjilläni huomasin samat aseet.
Toivoin aseen tilalle miekkaa, ja tunsin sen painavana kädessäni. Jälleen hymyilin ihastuksesta, mutta näin ihmisillä ympärilläni samanlaiset aseet. He olivat kuin peili, odottivat hyökkäystäni vastatakseen samoilla aseilla, jotka toivoin paitsi itselleni myös heille.
He eivät hyökkäisi ennen minua. Siksi kävelin hitaasti lähemmäs yhtä mustiin pukeutunutta miestä, jonka käsi nousi valmiiksi iskuun kuten itsellänikin. Piirsin miekan terällä pienen vertavuotavan haavan miehen olkapäähän, ja tunsin vihlauksen omassani. Sama kuvio. Sama kipu.
Vilkaisin ymmälläni miestä. Sitten tajusin. En voisi voittaa. En kun vastustaja tuotti minulle saman kivun kuin minä heille, mutta saisin sen kaksinkymmenkertaisena; kaksikymmentä kuolemaa. Eikä kenellekään oltu varattu yhtä enempää.
Hyväksyin sen. En lähtisi täältä elävänä. Mutten sen pahemmin häpeällisenäkään. Tekisin työni loppuun.
Verinen virneeni pelotti heitä, ja he joutuivat paniikkiin tajutessaan mitä minä tekisin. Hymyilin kuin susi, joka veisi heidät kaikki hautaan kanssani. Eivätkä he voineet estää minua peilihuoneessa, jossa minä tein ensi-iskut.
Kaaduin polvilleni, ja painoin miekan kahvaa maahan. Hymyni ei ollut surullinen, ei pelkäävä, vaan levollinen. Kukaan ei ehtinyt tekemään mitään kun oma painoni seivästi minut miekkaa vasten. Suoraan vatsasta sisään; se olisi tuskainen kuolema, mutta näkisin sen. Näkisin sen piirittäjistäni, oman kuvajaiseni kituvana. Olisin voinut tähdätä sydämeen - mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut? Kaikki olisi ollut ohi heti. Parempi hoitaa homma hyvin ja hitaasti.
Veri valui suusta ja haavasta valtoimenaan. Alkoi huimata, mutta kuolevan hymy ei lähtenyt kasvoiltani. Kuolisin mielipuolena, tehtäväni tehneenä, levollisin mielin. Mutta jokainen joka tulisi näkemään minut, sanoisi että nautin kuolemasta. Ilmeeni näytti siltä, kuin en koskaan kyllästyisi saamaan lisää, lisää kuolemaa. Enkä minä ollut saanutkaan. Olin riistänyt liian monta ihmishenkeä, enkä silti saanut tarpeekseni. Ja nyt riistin omani, mikä riittäisi.
Viimeiset hengenvetoni olivat tuskaiset, mutta rakastettavat. Katsellessani kuolinkumppaneitani tiesin lopun tulevan hetken kuluttua. En sulkenut silmiäni, tahdoin nähdä lopun tulevan. Ja kun se tuli, hymyni ei haihtunut. Kuolin peilihuoneessa, tappaen jokaikisen sen sisällä. Koska ihminen on kuin peili, hänen jokainen tekonsa heijastuu muihin, ja minä olin saanut tilaisuuden peilata.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.