Suurperheessä lapset oppivat pitämään puolensa,väittelemään,ja kiusaamaan toisia.Vai kasvaako suurperheessä sosiaalisia,empaattisia toiset huomioonottavia ja heikompia puolustavia ihmisiä.Kasvaako pienperheessä itsekkäitä,ahneita,vähemmän empaattisia.Vai onko kaikki vaan kiinni kotona annetusta mallista ja kasvatuksesta,ja ihmisen luonteesta.
Väite
Tanttaralla
271322
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minä kallistuisin tuohon kotimalliin ja kasvatukseen sekä luonteen lisäksi toveripiirin merkitykseen. Ainakin erään amerikkalaisen kasvatustieteilijän - eipä nyt vaan tule hänen nimensä mieleen - mukaan kavereiden merkitys on tavattoman suuri. Mutta osaako esim. ihminen, jonka lapsuuskodin henki on ollut kovin ahdistunut, riitainen ja rakkaudeton, kaivatakaan parempaa? Miten hän voisi tietää paremmasta tai kyetä tuntemaan lämmintä rakkautta?
Erilaiset luonteenpiirteet ihmetyttävät edelleenkin omia lapsia ja lapsenlapsia seuratessa. Samoista vanhemmista kun voi syntyä niin kovin erilaisia lapsia. Sitä vain ihmettelee, mitä kaikkea geenimme mahtavatkaan pitää sisällään!?
Omat lapsenikin ovat erilaisia.Mietin olenko osannut ottaa heidän erilaisuutebsa huomioon.Yrittänyt olen hyväksyä että toinen pärjää hyvin elämässään kättensä töillä ja toinen huonosti "päällään.Toinen tarvitsee enemmän tukea kuin toinen.
perheen ilmapiirin ja lasten toimintamallit määräytyvät sen mukaisesti. Yksilöllisiä eroja tietysti on, mutta periaatteessa uskon niin käyvän.
Joku viisas on sanonut: "Vanhemmat antavat parhaan lahjan lapselleen rakastamalla TOISIAAN."
Siitä se mielestäni alkaa. ;))
Suurperheessä vallitsee yhteenkuuluvuus ja lämmin toveruus.
rakkaudettomuutta ja rakastamista.Nykyajan lapsi on päiväkotien hengen armoilla.
Suomalainen lapsi saa niin paljon ahdistusta elämäänsä kun sen pitää olla vieraitten ihmisten siedettävänä ihan pienestä asti.
Päiväkodit eivät vastaa lapsen tarvetta ei mistään kohti.Kunnalliset perheppäivähoitajat ovat niin kypsyneitä työhönsä että eivät edes siedä katsoa lapseen päin hiekkalaatikolla.
Heräisivät jo päättäjät huomaamaan miksi kohta suurin osa nuorista käyttää lääkkeitä mielialaan ja kaikki virkaihmiset käyvät terapiassa.Ovat olleet muualla kun äidin hoidossa.
Ahdistus on niin suuri nuorilla.Suurissa perheissä on äiti yleensä kotona niin se on normaali olotila lapselle.Kerhoista saa tarpeeksi muuta.
Miten ikäviä ovatkaan nykyaikaiset koululuokat ja koulun elämä isoissa laumoissa rumissa koulutaloissa.
Hälinässä ja juoksua eri tunneille eri luokkiin ei omaa luokkaa edes.
Perhettä ei ole nykyään vain kaksi aikuista jotka tulevat käymään kotona,omine huolineen.
...koulukiusaajia olleen olemassa kun itse kävin koulua. Voihan olla, että se on sattumaa, mutta kuitenkin.
Rähjä
nyt kaikki lapset ja nuoret ole ongelmanuoria. Kuinka Suomea pidettäisiin koulutuksen mallimaana, jos tuloksena olisi vain huumenuoria! Oman lähipiirini lapset voivat erittäin hyvin kunnallisissa päiväkodeissaan. Eiköhän ongelmanuoret tule yleensä perheistä, missä on fyysisestä ja henkisestä väkivaltaa, liiallista alkoholinkäyttöä ja ahdistavaa köyhyyttä.
Miten kotihoito voisi olla parempaa, jos äiti on lopen uupunut tai alkoholisoitunut tai väkivaltainen muuten? Meitä muita yhteiskunnan jäseniä viranpuolesta ja virattomasti siinä apuun tarvitaan. Mutta olemmeko valmiita apuamme antamaan?
muuten sairaasta perheestä.Kysymys on niistä hyvinvoivista ihmisistä jotka eivät tiedä eivätkä tunne miltä pienellä päiväkodisa tuntuu.
On joillakin paremmat koulut ja kolmasosalla lpsista äiti itsde hoitaa tai on hyvin järjestetty hoito.
Ihmetellään miksi lapsella on anoreksia ja syömishäiriö ja muuten vain elämän haluttomuutta.Vaikka on kaikki hyvin päällisin puolin.Me emme tiedä olen vain seurannut aikuiseksi päässeitä ja sitä ennen nuoria niin läheltä.Nyt hoidossa olevia lapsia näin pienen lapsen silmillä hiljakoin.
Lapsesta on monesti jo vuoden ikäisestä kuoletettu erilaisia hyviä tunteita kun he harhailevat tarhan pihalla kun muumiot kenenkään välttämättä.Vuodesta ylöspäin isommat jo saavat kaverin pienemmille sanotaan ei leikitä.Odottele siinä kahdeksan tuntia.
Lapset hoitavat toisiaan jo kolmivuotiaat ,sanotaan menkää pihalle,kukaan ei katso mitä se pukee kuka on se aikuinen,kun ei ole kun yksi joka on sisällä toisten ulos mennessä.
Siellä taas luamaa vahtimassa joku.
Vieraita joista kukaan ei ole suhteessa lapseen.
Monilapsisen perheen kotiäiti on usein hyvin väsynyt ja stressantunut, eikä panosta lastensa kanssa yhdessä oloon sitäkään vertaa kuin päiväkodin henkilökunta päiväkodissa oleviin lapsiin. Perheenäiti tekee ruoan, siivoaa, tiskaa, pyykkää, käy kaupassa ynm, eikä häneltä liikene
erikoisemmin siihen "laatuaikaan" lapsen kanssa. Monet tahtoisivat vain levätä silloin kun siihen on mahdollisuus.
Perheet tarvitsevat kodin, ja meidän leveysasteellamme talon täytyy olla sään kestävä, eli omakotitalo tulee kalliiksi, eikä sitä hankita ja makseta yleensä yhden palkalla, vaan vaimonkin on käytävä työssä kodin ulkopuolella. Sitä paitsi, kouluttautunut nainen ei kelpaa enää työmarkkinoille, oltuaan liian monta vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Kaikilla aloilla kehitys menee eteen päin ja monissa ammateissa, kuten liike-elämässä, hoitoalalla, sekä koulutus ja opetustyössä, on aloitettava nollapisteestä, jos 15:sta kotiäitivuoden jälkeen onnistuu sijoittautumaan työelämään.
Jokaisen oma asiahan se tietenkin on, kuinka paljon lapsia hankkii, mutta mielestäni syntyvyyden säännöstely on vuosisadan keksintö, eli mahdollisuus hankkia jälkikasvua vähemmän kuin niinä aikoina, jollaon "lisäännyttiin ja täytettiin maata", välittämättä äidin terveydestä ja ja jatkuvien synnytysten aiheuttamasta, sekä henkisestä, että fyysisestä rasittumisesta.
Olen täysin samaa mieltä, että naisen mahdollisuus päättää lapsiluvustaan on todella "vuosisadan keksintö". Maailmaan tervetulleeksi toivotetun lapsen mahdollisuus selvitä elämässä on varmasti parempi kuin lapsen, joka vaan tulee.
heti aluksi, että olen teidän ikäluokan lapsia. Kokemuksesta voin sanoa suurperheessä kasvaneena, että sain ikuiset traumat siitä, kun rahat ei riittäneet mihinkään. Jouduin väittelemään, pitämään puoleni, olemaan kateellinen isosiskoilleni, kiusaamaan pienempiä.
Olen jo perustanut oman perheen. Vaimollani on samanlaiset kokemukset omasta lapsuudestaan. Sen vuoksi olemme päättäneet, että yksi lapsi riittää. Huolehditaan hänestä kunnolla ja tarjotaan lapselle ja nuorelle kuuluvat kasvamisen ja kehittymisen edellytykset kotoa.
Ei tarvitse lapsen vanhemmiten ainakaan syyttää vanhempiaan, ettei hän ole saanut riittävästi eväitä kotoaan.
Mitenkään ei aika riitä jokaiselle lapselle,eikä aina rahakaan? Kova riita,siitäkin kuka lapsista sai käydä lukion ja ketkä joutuivat ammattikouluun,kun raha ei riittänyt kaikille!
kun vahemmista aika jättää jää se kovin yksinäiseksi.
Onneksi nykyään saa lahjakkaat käydä koulunsa, mutta tiukulle se ottaa vanhemmille.Köyhät eivät voi enää kolutta lapsiaan ellei ole tyäpaikkaa samalla ja niitä ei ole.
minulle tuli heti mieleen, että jos olisimme mieheni kanssa päättäneet, että yksi lapsi riittää ja toteuttaneet päätöksemme, niin meillä ei olisi nyt yhtään lasta, sillä menetimme vanhimman lapsemme, hänen ollessaan 27 v.
En ole minkään suurperheen kannattaja, mutta jos ihmiselle suodaan mahdollisuus saada edes sille sikolle veli, tai veljelle sisko tai veli, niin eikö perhe "kestäisi" ainakin kaksi lasta?:)
Toivon teille ja ainokaisellenne kaikkea hyvää! Olen yksi ns. suuresta ikäluokasta. Isä toivoi poikaa tietenkin, mutta saivat vain yhden maitorupisen tytön, jota sitten kasvatettiin kuin laboratoriohiirtä. Kuri oli senkin ajan mittapuun mukaan todella kova, hellyyttä ei ollut, mutta oli koti ja ruokaa. Vanhemmillani ei ollut muuta tietoa ja taitoa, kuin oma lapsuudenkotinsa kokemukset. Molemmilla vanhemmillani oli useita sisaruksia ja kuri oli ollut kuin sotaleirissä.
Ymmärrän nyt aikuisena, että parhaansa tekivät, mutta päätin jo hyvin varhain, että jos joskus saan lapsia, haluan vähintään kaksi, jotka onnekseni sainkin. Oli heilläkin kotikuri, mutta saivat elää lapsena rakastettua lapsen elämää.
Mukava kun tartuitte keskusteluun.Kotonani oli neljä tyttöä.Ajattelen että se oli sodan jälkeen sellainen keskikokoinen perhe.Ajattelen että suurperheissä kuten äiti oli useiden synnytysten vuoksi niin väsynyt ja työn uuvuttama että vanhimmat lapset joutuivat usein kantamaan bastuun nuoremmistaan,hoitamaan heitä ja usein kasvattamaankin.Mutta kuitenkin hekin olivat vielä lapsia.Kehittyikö heistä vastuunkantajia mutta myös vallankäyttäjiä nuorempiensa suhteen?Mitä tapahtuu kun isompi kasvattaa pienempäänsä?Sehän kuitenkin on aikuisen velvollisuus.Kokemuksia!
Mielestäni lapsen vastuulle ei saisi sälyttää huolen pitoa nuoremmista sisaruksistaan, muulloin kun silloin, jos isosisko tai veli tahtoo hoivata pienempiään. Naapurissamme asui lapsuudessani perhe, missä oli 8 lasta ja heistä vanhin 12 v tyttö. Tyttöparka kulki yksi sisaruksistaan selässään, toinen sylissään ja pari tenavaa roikkui helmassa kiinni. Kun me muut sen ikäiset lähdimme luistelemaan tai läheisen koulun urheilukentälle pelaamaan pallopelejä, tytölle sanottiin, että saat sinäkin mennä kun otat pienemmät mukaan. Tämä lapsenhoitajan osaan joutunut tyttö sanoi, ettei itse tee ikinä yhtään pentua. Kyllä hänellä nyt on aikuisia "pentuja", mutta ei läheskään kahdeksaa kappaletta.
Ei todellakaan pitäisi sysätä vastuuta pikku siskoista vanhemmalle lapselle. Olen sen itse karvaasti kokenut. Kuusi vuotta vanhempi siskoni joutui kesäsäisin siivoamaan ja tiskaamaan kotona jo kahdentoista ikäisenä, lisäksi hänen piti huolehtia minusta ja katsoa, että sain ruokaa kun vanhemmat olivat töissä. Hän oli niin raivoissaan ja häijy minulle koska ei päässyt tapamaan kavereitaan ja elämään kuin muut lapset, että en uskaltanut tulla kotiin ennen kuin illalla vanhempieni palattua töistä. Kuljin nälkäisenä koko päivät, ellei joku kaverien perheessä armahtanut ja antanut ruokaa. Lapsuuteni oli laiha kuin tikku ja sairastin kaiken aikaa. Tämä pakotettu ”hoitosuhde” vaikutti meidän siskosten väliin niin paljon, että ystäviä meistä tuli vasta aikuisina. Ja meitä oli vain kaksi lasta.
Jotenkin niiltä isommilta lapsilta viedään lapsuus.Tämä vastuun sälyttäminen voi tuntua läpi elämän ja varmasti katkeroittaakin.Miten te perheen vanhemmat lapset olette tämän kokeneet?Itse olen se nuorempi sisar ja tuntuu että vanhempi sisareni kantaa minusta vastuuta vieläkin rasitteeksi asti.Sekoittuneeko siihen vähän valtaakin nuorempaansa nähden?
ja ei yhtään liikaa, kasvoimme ja kasvatimme toisiamme, tappelimme keskenämme ja puolustimme ulkopuolisia vastaan.
Mikä olikaan parempi opetus kun veljen tai sisaren esimerkki, jos teimme jotain pahaa oli rangaistus kaikille sama.
Vanhemmat sisarukset hoiti pienempiä, ei koskaan ajateltu että mikä vastuu siinä oli, mehän rakastimme pikku sisaruksiamme ylikaiken, he olivat meille kuin eläviä nukkeja.
Parasta mitä vanhemmat voi lapsilleen antaa on sisarukset, suuressa sakissa oppii ottamaan huomioon toiset, jakamaan omastaan.
En koskaan ajatellut että äitimme olis ollut väsynyt, jokainen lapsi otti osaa töihin kykyjensä mukaan.
Leikin yksin mieluummin kuin muiden kanssa, eikä meidän naapurustossamme ollutkaan leikkiseuraksi sopivaa ikäistäni tyttöä ja poiken kanssa en tahtionut leikkiä, sillä he olivat rajuja leikeissään ja ilmiselvästi halveksivat likkoja.
Nuket olivat ihania, kun niille sai olla pikkuäiti. Minulla oli jo lapsena valtava hoivaamisen tarve. Mittasin nuleiltani kuumetta, sidoin niiden "haavat" ja laitoin parantavaa lääkettä lusikalla suuhun. Kuitenkin, jos nuorempia sisaruksia olisisi ollut, niin kuinkahan heistä olisin välittänyt?! Nukke on sentään vaan nukke eikä elävä ihminen.
Miten teillä sisaruksilla nyt menee?Tuliko teistä empaattisia toiset huomioonottavia ihmisiä lapsimäärästä vai kodin arvomaailmasta johtuen?
Tuo kysymys tämän hetken tilanteesta minuakin kiinnostaa.
Meitäkin on useampia lapsia ja edelleenkin, erilaisuudestamme huolimatta koemme suurta yhteenkuuluvuutta, jossa ketään ei jätetä yksin pahallakaan hetkellä. Arvostan suuresti vanhempieni antamaa perintöä, jota ei rahalla saa. Toki kodissamme oli hankaliakin ristiriitoja ja välillä hyvinkin vaikeaa, mutta se pohjalla kulkeva rakkaus...
Kaikki kuusi kolmen vuoden välein. Tästä seurasi automaattisesti, että kukin joutui hoivaamaan seuraavaksi nuorempaansa, siis yhden yli. Tällöin, n. 6-vuotiaana oli jo vastuuntuntoa ja vähän taitoakin, että saattoi huolehtia ainakin hoivattinsa pukeutumisesta, syöttää ja muutenkin paimentaa.
Kokonaisuutena koko sisaruslauma vartuttuaan tappeli keskenään, mutta esiintyi 'yhtenä miehenä' ulkopuolisiin nähden, ja tarvittaessa vanhempiinkin nähden.
Mikään muu, kuin toisten hoivaaminen kakarana, ei luo sellaista yhteishenkeä, mikä meidänkin laumassamme vallitsi ja vallitsee vieläkin.
Tämä kaikki oli tietenkin tuolloin, keskimäärin 60 vuotta sitten.
Nykyään asiat ovat varmaan ihan toisin.
Luulen, että lastentarhassa tai perhepäivähoidossa olo opettaa lapselle sosiaalisia taitoja ihan samoin, kuin meille olo suurperheessä.
Tietysti hyvän vanhemmuuden merkitys kaiken tuon lisäksi on a ja o.
läheiset suhteet, nyt kun olemme hajaantuneet ympäri maatamme ja iäkkäät vanhempamme elävät kotiseudulla, käymme vuorotellen heidän luona, en tiedä onko empaattisuutemme suurperheen vai kodin "syy", kiitollisia vanhemmillemme olemme kaikki.
En ole koskaan kuullutkaan, että perheessä vallitsisi noin täydellinen harmonia, että kaikki tulevat kaikkien kanssa hyvin toimeen, vaikka "pesuetta" on kahdeksan jälkeläisen verran. "Vanhempien suhde on lasten koti", sanotaan, ja sinun vanhempasi ovat rakastaneet toisiaan paljon, joten sen seurauksena te jälkikasvukin kunnioitatte ja rakastatte heitä ja toisianne.
Ainakin tahtoisin tämän kauniin teorian pitävän paikkansa elämässä ja ihmissuhteissa. Valitettavasti se vaan usein ei pidä. Suuressa joukossa kemiat eivät monasti pelaa ja ainakin joillakin lapsista on risrtiriitoja jonkun siskonsa, tai veljensä kanss, vaikka muiden kanssa pärjäisikin. MInä jotenkin uskon tuohon kemioiden yhteen sopimiseen.
muutaman syksyn taaksepäin.
Vanhempamme asuivat jo silloin palvelutalossa, oli perunan nosto käynnissä, olimme kokoontuneet kaikki sisarukset yhden veljemme maatilalle perunan nostoon. Isä ja äitikin tulivat sinne ja voi heidän onneaan kun näkivät kaikki lapset yhdessä iloisina työntouhussa.
Nyt on vanhempamme heikentyneet, kaksi veljistämme kuoli syöpään saman vuoden sisällä, surumme on ollut yhteinen ja kälymme, kuten langotkin kuuluvat samaan lähipiiriin.
Onneksi minulla on ymmärtäväinen työnantaja, olen saanut jäädä aina muutamaksi päiväksi vanhemmilleni tueksi, veljiemme kuoleman jälkeen.