Haluaisin jakaa teidän kanssanne oman elämän tarinani. Olen suurperheen äiti. Elämä ei ole aina ollut helppoa. Toivottavasti joku edes jaksaa lukea.
Olin 13-vuotias kun aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavasti. Olimme aivan umpirakastuneita toisiimme. Olimme yhdeksännellä luokalla kun huomasin olevani raskaana. Raskaus oli järkytys meille molemmille, mutta abortista ei edes puhuttu. Se oli syyskuuta kun pieni tyttäremme syntyi, vain muutama päivä ennen 16-vuotis syntymäpäivääni. Hommasimme oman asunnon. Poikaystäväni vanhemmat eivät halunneet olla missään tekemisissä kanssamme, he häpesivät meitä. Omat vanhempani olivat kyllä tukena, mutta taloudellista tukea emme heiltä saaneet. Heillä ei ollut itselläkään kovin paljoa rahaa ja oli pikkusisaruksiani vielä elätettävänä. Poikaystäväni aloitti samana syksynä ammattikoulun ja koulun ohella oli viikonloput ja illat töissä. Olin yksin pienen tyttäremme kanssa. Se oli rankkaa aikaa.
Seuraavana kesänä ehkäisy taas petti ja olin taas raskaana. Silloin se tuntui maailmanlopulta. Tyttäremme oli vasta 9 kuukauden ikäinen ja olin aivan väsynyt hänen hoitamiseenkin. Ystäviä meillä ei oikeastaan ollut. Kaikki olivat kaikonneet ajan myötä. Kuka nyt haluaisi kaveerata sen ikäisenä sellaisten kanssa joilla on lapsi. Emmehän me päässeet joka perjantai kaupungille vetämään kännejä. Maaliskuussa sitten syntyi pieni poika. Tyttömme oli silloin siis 1½v.
Elämä kahden pienen lapsen kanssa ei ollut todellakaan helppoa. Pojalla oli koliikki ja valvotti kaikki yöt. Poikaystäväni ei kerennyt töiltään ja opiskelultaan paljoakaan lastenhoitoon avuksi. Pitihän meidän saada jostain rahaakin. Nyt kun muistelen aikaa niin en ymmärrä edes että miten siitä ajastakin on selvinnyt. Lopulta poikaystäväni kuitenkin valmistui ja elämä helpottui. Töiden jälkeen hänellä oli aikaa olla lasten kanssa ja minä sain vapaa-aikaa. Sitä iloa ei kuitenkaan pitkään kestänyt. Armeija oli edessä.
Poikaystäväni lähtiessä armeijaan lapset olivat vajaa 2v ja reilu 3v. Jäin taas yksin. Armeija-aika oli todella rankka. Siitä meidän suhde ei enää selvinnyt. Päätimme että paras vaihtoehto oli erota. Poikaystäväni asui meillä kuitenkin vielä armeijan loppuun saakka, mutta sitten muutti pois. Olin virallisesti kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Näihin samoihin aikoihin myös vanhempani muuttivat toiselle puolelle Suomea ja ainut tukeni hävisi siinä. Lasten isä oli kuitenkin aktiivisesti osa lasten elämää. Itse olin aivan loppu. Joka toinen viikonloppu lasten isä otti lapset luokseen ja minulla oli vapaa viikonloppu. Sain levättyä kyllä mutta olisin halunnut päästä ihmisten ilmoille. Kuitenkin olin aivan yksin, ilman kavereita. Ei paljon huvittanut yksin mihinkään lähteä. Kun poika täytti 3v, laitoin lapset päivähoitoon ja hommasin itselleni töitä kaupan kassalta. Siellä istuessani päätin, että minun on haettava opiskelemaan.
Seuraavana syksynä aloitinkin opiskelut ammattikoulussa. Koulu oli toisella paikkakunnalla, joten muutimme lasten kanssa sinne. Lapset olivat tällöin 3½v ja 5v, itse olin siis 21. Sain lapset hyvään päiväkotiin kaupungissa. Elämä alkoi pikku hiljaa taas hymyilemään. Tiukkaa taloudellisesti tietysti oli yh-opiskelijana, mutta hyvin me pärjättiin. Koulussa sain myös ystäviä ja pääsin välillä tuulettumaan lasten ollessa isällään. Kerran tapasinkin sitten baarissa aivan ihanan miehen. Hän oli vuoden vanhempi minua. Tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme. Hän tuli hyvin lasteni kanssa toimeen ja lapsetkin tykkäsivät hänestä. Seuraavana kesänä muutimmekin yhteen.
Aikaa kului. Kihlauduimme ja menimme naimisiin. Viimeisenä vuotena koulussa aloin odottamaan lasta, meidän yhteistä ja hartaasti toivottua. Kesäkuussa saimme pojan. Poika syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Isommat lapseni olivat tällöin 7v ja 6v, itse olin 23v. Tyttö oli käynyt ensimmäisen luokan jo koulussa (menossa syksyllä toiselle) ja poika oli menossa syksyllä esikouluun. Arkemme sujui mukavasti. Mieheni kävi töissä ja minä olin kotiäitinä. Tämä oli ihanaa aikaa. Pian aloimmekin jo haaveilemaan toisesta yhteisestä lapsestamme.
Neljäs lapseni (poika) syntyi seuraavan vuoden lokakuussa. Tällöin olin siis 25v ja isommat lapset: tyttö 9v ja pojat 7v ja 1v4kk. Elämämme sujui lasten ehdoilla pitkälti. Nuorimmaisen täytettyä 1v, päätin kokeilla välillä työelämää. En ollut valmistumisen jälkeen siis ollut vielä työelämässä. Kuitenkin vauvakuume iski pian jostain ja päätimme antaa vielä yhden vauvan tulla. Tyttövauva syntyi sitten joulukuussa. Tällöin olin 27v ja isommat lapset: 11v ja pojat 9v, 3½v ja 2v. Jäin taas kotiäidiksi. Harppaus neljän äidistä viiden äidiksi oli mielestäni suuri. Kaikki ei ollutkaan enää niin ”helppoa”. Lapset täyttivät koko elämäni. Ajan kuluessa ja lasten kasvaessa, elämä kuitenkin taas helpottui. Tulimme hyvin toimeen, taloudellisesti ja muutenkin. Näin jälkein päin elämääni ajatellen, se oli ehkä tyyntä myrskyn edelle. Mutta silloin olimme todella onnellisia.
Oli tammikuinen aamu. Olin kotiäitinä edelleen. Mies oli lähtenyt töihin, olin laittanut isot lapset kouluun ja pienten kanssa olimme lähdössä ulos. (laitan lasten iät tähän: tytöt 13v ja 2v, pojat 11v, 5v ja 4v). Olin juuri pukenut pienet, kun puhelin soi. Sanoin lapsille, että menkää vaan edeltä pihalle, tulen aivan kohta. Se puhelu...silloin maailmani romahti. Itku tulee tätä kirjoittaessani.
Mieheni kuoli auto-onnettomuudessa ja jäin lasten kanssa yksin. En pysty vieläkään kirjoittamaan tästä ajasta enempää.. Koko aika on mielessäni vain mustaa. En edes muista tästä elämäni vaiheesta oikein mitään. Ihmettelen, että miten olen pystynyt edes huolehtimaan lapsistani. Ilmeisesti en kovinkaan hyvin, koska seuraavakin elämämme vaihe oli yhtä h*lvettiä.
Aloin pikku hiljaa ”toipua” mieheni kuolemasta. Lapset olivat 14v, 13v, 6v, 5v ja 3v, kun palasin töihin. Olin itse tällöin 30. Kohta esikoiseni elämä alkoi syöksyä väärille raiteille. Kuvaan astuivat seksi, tupakka, alkoholi, näpistykset, itsetuhoisuus ja lopulta huumeet. Näin lapseni elämän tuhoutuvan, mutta olin voimaton. Sosiaaliviranomaiset ja poliisit olivat jatkuvasti kimpussamme, syystäkin. Yritimme kaikin tavoin saada tytön saamaan jälleen elämästä kiinni. Lopulta tein yhden elämäni vaikeimmista ratkaisuista, ehdotin tyttäreni huostaanottamista. En jaksanut enää. Pelkäsin koko ajan, että mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin puhelin soi ja kuulen lapseni kuolleen. En itse pystynyt huolehtimaan tytöstä. Luulen, että jos en olisi itse huostaanottoa ehdottanut, niin se olisi pian tapahtunut minulta kyselemättä.
Tyttäreni pääsi hyvään paikkaan. Tiesin tehneeni oikean päätöksen. Tyttö oli tällöin siis 15v. Muut lapset 13v, 7v, 6v ja 4v. Elämämme alkoi olla pian taas olla suht koht kunnossa. Näihin aikoihin liityin moniin vertaistukiryhmiin niin tyttäreni tilanteen takia että miehen kuoleman käsittelemisen takia. Nämä toivat lohtua elämään. Tutustuin muihin samassa elämäntilanteessa oleviin mm. mieheen, joka oli menettänyt vaimonsa hiljattain. Hänen vaimonsa oli kuollut syöpään. Tästä miehestä tuli paras ystäväni.
Aikaa kului. Oli 33v syntymäpäiväni. Esikoinen oli 17v ja asui sijaisperheessä. Hän oli päässyt huumeista kokonaan irti ja elämä hymyili. Hän oli aloittanut lukion käynnin. Tyttö kävi kotona lähes joka viikonloppu (osan viikonlopuista tosin isänsä luona). Olimme selvinneet. Kakkonen, poika oli 15-vuotias ja kävi yhdeksättä luokkaa. Koulu sujui loistavasti ja hänellä oli paljon ystäviä ja harrastuksia. Kolmonen, poika 9v oli siis kolmannella luokalla ja nelonen, poika 7v oli toisella luokalla koulussa. Molemmat pärjäsivät hyvin koulussa. Kuopus, tytär vajaa 6v oli aloittanut juuri esikoulun. Itse olin töissä. Kaikki oli perheessämme todella hyvin.
Mutta siis siihen syntymäpäivääni. Kirjoitin aiemmin miehestä, jonka kanssa ystävystyin vertaistukiryhmässä. Vietin syntymäpäivääni hänen kanssaan. Illan aikana hän tunnusti minulle rakkautensa. Silloin tajusin, että olin myös rakastunut häneen. Olin kieltänyt tämän tunteen itseltäni. Pelkäsin ehkä rakastua. Mutta tämän illan jälkeen suhteemme alkoi edetä uudella tavalla.
Tällä miehellä oli myös lapsia. Hänen tyttärensä olivat tällöin 4v ja 6v. Yritimme edetä hitaasti, mutta noin vuoden kuluttua kuitenkin kihlauduimme ja muutimme yhteen. Oli muodostunut uusioperhe. Ei mennyt kauaa, kun aloimme haaveilla yhteisestä lapsestakin. Ajattelimme, että kyllähän tähän suureen perheeseen vielä yksi pieni kullannuppu mahtuu. Jätimme ehkäisyn pois. Tulinkin pian raskaaksi.
Tyttäremme syntyi sitten syksyllä. (Isompien lasten iät tällöin: minun tyttäret 19v ja 8v, minun pojat 17v, 11v ja 10v ja mieheni tyttäret 8v ja 6v). Pieni vauvamme sairasti kuitenkin vakavaa maksasairautta eikä jaksanut sinnitellä pitkään. Hän nukkui pois vajaan 3kk:n ikäisenä. Jouduin hautaamaan oman lapseni. Masennukseen syyt olivat taas valmiina. Selvisimme tästä kuitenkin toistemme tuella. Menimme tällöin myös naimisiin.
Vuoden kuluttua vauvan kuolemasta, päätimme aloittaa uudelleen lapsen yrittämisen. Tällöin muutti toiseksi vanhin lapsistani pois kotoa. Meillä kotona asui siis 5 lasta (12v, 11v, 9v, 9v ja 7v). Olin itse jo 36-vuotias. Vauvaa ei kuitenkaan alkanut kuulumaan. Aikaa kului ja kului. Lopulta hakeuduimme hoitoihin. Hoitojen seurauksena tulinkin raskaaksi. Ultrassa meitä odotti suuri yllätys, tai useampi sellainen. :) Odotin kolmosia.
Raskaus oli vaikea ja kolmoset syntyivät melkein 3kk etuajassa, tyttö ja 2 poikaa. Pienet olivat kuitenkin sinnikkäitä ja selvisivät kaikki. Kolmosten syntyessä muut lapset olivat 23v, 21v, 15v, 14v, 12v, 12v ja 10v. Kolmosten vauva-aika oli rankka, mutta siitä selvittiin kunnialla. Saatiin paljon ulkopuolista apuakin.
Nyt kolmoset ovat 10-vuotiaita ja itsekin lähentelen jo viittäkymmentä. Muut lapset ovatkin jo aikuisia. Olen tällä hetkellä 8 lapsen mummikin jo. Rakkaus miehen kanssa kukoistaa ja olen todella onnellinen.
Olin 13-vuotias kun aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavasti. Olimme aivan umpirakastuneita toisiimme. Olimme yhdeksännellä luokalla kun huomasin olevani raskaana. Raskaus oli järkytys meille molemmille, mutta abortista ei edes puhuttu. Se oli syyskuuta kun pieni tyttäremme syntyi, vain muutama päivä ennen 16-vuotis syntymäpäivääni. Hommasimme oman asunnon. Poikaystäväni vanhemmat eivät halunneet olla missään tekemisissä kanssamme, he häpesivät meitä. Omat vanhempani olivat kyllä tukena, mutta taloudellista tukea emme heiltä saaneet. Heillä ei ollut itselläkään kovin paljoa rahaa ja oli pikkusisaruksiani vielä elätettävänä. Poikaystäväni aloitti samana syksynä ammattikoulun ja koulun ohella oli viikonloput ja illat töissä. Olin yksin pienen tyttäremme kanssa. Se oli rankkaa aikaa.
Seuraavana kesänä ehkäisy taas petti ja olin taas raskaana. Silloin se tuntui maailmanlopulta. Tyttäremme oli vasta 9 kuukauden ikäinen ja olin aivan väsynyt hänen hoitamiseenkin. Ystäviä meillä ei oikeastaan ollut. Kaikki olivat kaikonneet ajan myötä. Kuka nyt haluaisi kaveerata sen ikäisenä sellaisten kanssa joilla on lapsi. Emmehän me päässeet joka perjantai kaupungille vetämään kännejä. Maaliskuussa sitten syntyi pieni poika. Tyttömme oli silloin siis 1½v.
Elämä kahden pienen lapsen kanssa ei ollut todellakaan helppoa. Pojalla oli koliikki ja valvotti kaikki yöt. Poikaystäväni ei kerennyt töiltään ja opiskelultaan paljoakaan lastenhoitoon avuksi. Pitihän meidän saada jostain rahaakin. Nyt kun muistelen aikaa niin en ymmärrä edes että miten siitä ajastakin on selvinnyt. Lopulta poikaystäväni kuitenkin valmistui ja elämä helpottui. Töiden jälkeen hänellä oli aikaa olla lasten kanssa ja minä sain vapaa-aikaa. Sitä iloa ei kuitenkaan pitkään kestänyt. Armeija oli edessä.
Poikaystäväni lähtiessä armeijaan lapset olivat vajaa 2v ja reilu 3v. Jäin taas yksin. Armeija-aika oli todella rankka. Siitä meidän suhde ei enää selvinnyt. Päätimme että paras vaihtoehto oli erota. Poikaystäväni asui meillä kuitenkin vielä armeijan loppuun saakka, mutta sitten muutti pois. Olin virallisesti kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Näihin samoihin aikoihin myös vanhempani muuttivat toiselle puolelle Suomea ja ainut tukeni hävisi siinä. Lasten isä oli kuitenkin aktiivisesti osa lasten elämää. Itse olin aivan loppu. Joka toinen viikonloppu lasten isä otti lapset luokseen ja minulla oli vapaa viikonloppu. Sain levättyä kyllä mutta olisin halunnut päästä ihmisten ilmoille. Kuitenkin olin aivan yksin, ilman kavereita. Ei paljon huvittanut yksin mihinkään lähteä. Kun poika täytti 3v, laitoin lapset päivähoitoon ja hommasin itselleni töitä kaupan kassalta. Siellä istuessani päätin, että minun on haettava opiskelemaan.
Seuraavana syksynä aloitinkin opiskelut ammattikoulussa. Koulu oli toisella paikkakunnalla, joten muutimme lasten kanssa sinne. Lapset olivat tällöin 3½v ja 5v, itse olin siis 21. Sain lapset hyvään päiväkotiin kaupungissa. Elämä alkoi pikku hiljaa taas hymyilemään. Tiukkaa taloudellisesti tietysti oli yh-opiskelijana, mutta hyvin me pärjättiin. Koulussa sain myös ystäviä ja pääsin välillä tuulettumaan lasten ollessa isällään. Kerran tapasinkin sitten baarissa aivan ihanan miehen. Hän oli vuoden vanhempi minua. Tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme. Hän tuli hyvin lasteni kanssa toimeen ja lapsetkin tykkäsivät hänestä. Seuraavana kesänä muutimmekin yhteen.
Aikaa kului. Kihlauduimme ja menimme naimisiin. Viimeisenä vuotena koulussa aloin odottamaan lasta, meidän yhteistä ja hartaasti toivottua. Kesäkuussa saimme pojan. Poika syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Isommat lapseni olivat tällöin 7v ja 6v, itse olin 23v. Tyttö oli käynyt ensimmäisen luokan jo koulussa (menossa syksyllä toiselle) ja poika oli menossa syksyllä esikouluun. Arkemme sujui mukavasti. Mieheni kävi töissä ja minä olin kotiäitinä. Tämä oli ihanaa aikaa. Pian aloimmekin jo haaveilemaan toisesta yhteisestä lapsestamme.
Neljäs lapseni (poika) syntyi seuraavan vuoden lokakuussa. Tällöin olin siis 25v ja isommat lapset: tyttö 9v ja pojat 7v ja 1v4kk. Elämämme sujui lasten ehdoilla pitkälti. Nuorimmaisen täytettyä 1v, päätin kokeilla välillä työelämää. En ollut valmistumisen jälkeen siis ollut vielä työelämässä. Kuitenkin vauvakuume iski pian jostain ja päätimme antaa vielä yhden vauvan tulla. Tyttövauva syntyi sitten joulukuussa. Tällöin olin 27v ja isommat lapset: 11v ja pojat 9v, 3½v ja 2v. Jäin taas kotiäidiksi. Harppaus neljän äidistä viiden äidiksi oli mielestäni suuri. Kaikki ei ollutkaan enää niin ”helppoa”. Lapset täyttivät koko elämäni. Ajan kuluessa ja lasten kasvaessa, elämä kuitenkin taas helpottui. Tulimme hyvin toimeen, taloudellisesti ja muutenkin. Näin jälkein päin elämääni ajatellen, se oli ehkä tyyntä myrskyn edelle. Mutta silloin olimme todella onnellisia.
Oli tammikuinen aamu. Olin kotiäitinä edelleen. Mies oli lähtenyt töihin, olin laittanut isot lapset kouluun ja pienten kanssa olimme lähdössä ulos. (laitan lasten iät tähän: tytöt 13v ja 2v, pojat 11v, 5v ja 4v). Olin juuri pukenut pienet, kun puhelin soi. Sanoin lapsille, että menkää vaan edeltä pihalle, tulen aivan kohta. Se puhelu...silloin maailmani romahti. Itku tulee tätä kirjoittaessani.
Mieheni kuoli auto-onnettomuudessa ja jäin lasten kanssa yksin. En pysty vieläkään kirjoittamaan tästä ajasta enempää.. Koko aika on mielessäni vain mustaa. En edes muista tästä elämäni vaiheesta oikein mitään. Ihmettelen, että miten olen pystynyt edes huolehtimaan lapsistani. Ilmeisesti en kovinkaan hyvin, koska seuraavakin elämämme vaihe oli yhtä h*lvettiä.
Aloin pikku hiljaa ”toipua” mieheni kuolemasta. Lapset olivat 14v, 13v, 6v, 5v ja 3v, kun palasin töihin. Olin itse tällöin 30. Kohta esikoiseni elämä alkoi syöksyä väärille raiteille. Kuvaan astuivat seksi, tupakka, alkoholi, näpistykset, itsetuhoisuus ja lopulta huumeet. Näin lapseni elämän tuhoutuvan, mutta olin voimaton. Sosiaaliviranomaiset ja poliisit olivat jatkuvasti kimpussamme, syystäkin. Yritimme kaikin tavoin saada tytön saamaan jälleen elämästä kiinni. Lopulta tein yhden elämäni vaikeimmista ratkaisuista, ehdotin tyttäreni huostaanottamista. En jaksanut enää. Pelkäsin koko ajan, että mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin puhelin soi ja kuulen lapseni kuolleen. En itse pystynyt huolehtimaan tytöstä. Luulen, että jos en olisi itse huostaanottoa ehdottanut, niin se olisi pian tapahtunut minulta kyselemättä.
Tyttäreni pääsi hyvään paikkaan. Tiesin tehneeni oikean päätöksen. Tyttö oli tällöin siis 15v. Muut lapset 13v, 7v, 6v ja 4v. Elämämme alkoi olla pian taas olla suht koht kunnossa. Näihin aikoihin liityin moniin vertaistukiryhmiin niin tyttäreni tilanteen takia että miehen kuoleman käsittelemisen takia. Nämä toivat lohtua elämään. Tutustuin muihin samassa elämäntilanteessa oleviin mm. mieheen, joka oli menettänyt vaimonsa hiljattain. Hänen vaimonsa oli kuollut syöpään. Tästä miehestä tuli paras ystäväni.
Aikaa kului. Oli 33v syntymäpäiväni. Esikoinen oli 17v ja asui sijaisperheessä. Hän oli päässyt huumeista kokonaan irti ja elämä hymyili. Hän oli aloittanut lukion käynnin. Tyttö kävi kotona lähes joka viikonloppu (osan viikonlopuista tosin isänsä luona). Olimme selvinneet. Kakkonen, poika oli 15-vuotias ja kävi yhdeksättä luokkaa. Koulu sujui loistavasti ja hänellä oli paljon ystäviä ja harrastuksia. Kolmonen, poika 9v oli siis kolmannella luokalla ja nelonen, poika 7v oli toisella luokalla koulussa. Molemmat pärjäsivät hyvin koulussa. Kuopus, tytär vajaa 6v oli aloittanut juuri esikoulun. Itse olin töissä. Kaikki oli perheessämme todella hyvin.
Mutta siis siihen syntymäpäivääni. Kirjoitin aiemmin miehestä, jonka kanssa ystävystyin vertaistukiryhmässä. Vietin syntymäpäivääni hänen kanssaan. Illan aikana hän tunnusti minulle rakkautensa. Silloin tajusin, että olin myös rakastunut häneen. Olin kieltänyt tämän tunteen itseltäni. Pelkäsin ehkä rakastua. Mutta tämän illan jälkeen suhteemme alkoi edetä uudella tavalla.
Tällä miehellä oli myös lapsia. Hänen tyttärensä olivat tällöin 4v ja 6v. Yritimme edetä hitaasti, mutta noin vuoden kuluttua kuitenkin kihlauduimme ja muutimme yhteen. Oli muodostunut uusioperhe. Ei mennyt kauaa, kun aloimme haaveilla yhteisestä lapsestakin. Ajattelimme, että kyllähän tähän suureen perheeseen vielä yksi pieni kullannuppu mahtuu. Jätimme ehkäisyn pois. Tulinkin pian raskaaksi.
Tyttäremme syntyi sitten syksyllä. (Isompien lasten iät tällöin: minun tyttäret 19v ja 8v, minun pojat 17v, 11v ja 10v ja mieheni tyttäret 8v ja 6v). Pieni vauvamme sairasti kuitenkin vakavaa maksasairautta eikä jaksanut sinnitellä pitkään. Hän nukkui pois vajaan 3kk:n ikäisenä. Jouduin hautaamaan oman lapseni. Masennukseen syyt olivat taas valmiina. Selvisimme tästä kuitenkin toistemme tuella. Menimme tällöin myös naimisiin.
Vuoden kuluttua vauvan kuolemasta, päätimme aloittaa uudelleen lapsen yrittämisen. Tällöin muutti toiseksi vanhin lapsistani pois kotoa. Meillä kotona asui siis 5 lasta (12v, 11v, 9v, 9v ja 7v). Olin itse jo 36-vuotias. Vauvaa ei kuitenkaan alkanut kuulumaan. Aikaa kului ja kului. Lopulta hakeuduimme hoitoihin. Hoitojen seurauksena tulinkin raskaaksi. Ultrassa meitä odotti suuri yllätys, tai useampi sellainen. :) Odotin kolmosia.
Raskaus oli vaikea ja kolmoset syntyivät melkein 3kk etuajassa, tyttö ja 2 poikaa. Pienet olivat kuitenkin sinnikkäitä ja selvisivät kaikki. Kolmosten syntyessä muut lapset olivat 23v, 21v, 15v, 14v, 12v, 12v ja 10v. Kolmosten vauva-aika oli rankka, mutta siitä selvittiin kunnialla. Saatiin paljon ulkopuolista apuakin.
Nyt kolmoset ovat 10-vuotiaita ja itsekin lähentelen jo viittäkymmentä. Muut lapset ovatkin jo aikuisia. Olen tällä hetkellä 8 lapsen mummikin jo. Rakkaus miehen kanssa kukoistaa ja olen todella onnellinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
No huh huh. Ihan sitä hengästyy elämäntarinaasi lukiessa :) Olet selvinnyt melkoisista koettelemuksista. Nostan hattua ja toivotan hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi.
Tunnistaa kyllä provoksi MONESTA kohtaa. En jaksa luetella kun niitä on niin monta, räikein on ehkä, että esikouluun meni vanhin poikasi...27vuotta sitten. Esikoulu tuli Suomeen paljon paljon myöhemmin.
eli olis kerenny...
Ei tarvitse uskoa jos siltä tuntuu, mutta ei silti tarvitse loukata toisia väittämällä tuollaista. :(
Jo suurten ikäluokkien ollessa pieniä lastentarhaan otettiin 6-vuotiaita puolipäivälapsiksi eli tavallaan eskariin, että he tottuisivat ryhmässäoloon ennen kouluun menoaan. Itsekin kävin "eskarin" lukuvuonna 1956-1957 Dunckerin kadun lastentarhassa Helsingissä. Sitä ennen olin käynyt vain pyhäkoulua.
Jos laskin oikein kirjoittajan poika on saman ikäinen kuin minä, ja kyllä minä olen käynyt esikoulun.
tätä lukiessa tuli mieleen,
että taidanpa valittaa välillä turhista...!
"Kaunis" tarina kaikin puolin. Ihanaa, että joku jaksaa kirjoittaa ja jakaa kokemuksia. Ikävää, että heti joku syyttelee "provoksi". On totinen tosi, että ihmisiä kuolee ja suuri suru valtaa koteja ympäri maailman joka päivä, näin myös itselläni eli uskon kirjoituksen täysin! Onnea ja menestystä elämään
Tosiaankin oli elämän makuinen juttu. Tätä tämä elämä usein on. Ylä ja ala mäkeä. Sinua on elämä välillä kovallakin kädellä opettanut, mutta toisaalta taas antanut rakkautta monella tapaa niin, ettei moni koe koskaan. Siunausta ja terveyttä sinulle ja perheellesi.
millä hoidolla saitte kolmoset? :)itse kärsin lapsettomuudesta nyt, kuhan kiinnostais tietää... :)
Vaikkakin sinua on myös kovin koeteltu. Itse olen käynyt 22 vuotiaana läpi oman lapsen hautaamisen ja se on vienyt voimiani. Nyt minulla on kuitenkin 3 lasta ja ne antavat voimia. Ja osaan arvostaa elämää eri tavalla.
Elämäsi on ollut todella rikasta, ja ihanasti olet jaksanut. Nauti siitä ;-)