nyt just ahdistaa. Ikää kertyy, ravintoloissa ei tule juostua ja halu olisi perustaa perhe. Yksinkin sen tietenkin voisi tehdä, mutta kun olisi niin mukavaa tehdä se kaksin. Vaikka ikää ei ole "kuin" kolmisenkymmentä, tuntuu kuin olisi jo toivoton tapaus - ei vakavaa suhdetta, ei oppia parisuhteessa olemisesta. Lämpöä, kumppanuutta ja syliä riittäisi jaettavaksi toiselle puoliskolle ja niille pienille...
Kiitän muutaman viinilasillisen juoneen naisen "kuuntelemisesta".
Kiitän muutaman viinilasillisen juoneen naisen "kuuntelemisesta".
Vastaukset 8
Vanhimmat
toinen samanhenkinen kolmikymppinen mummo täällä samoissa tunnelmissa. tosin ikäahdistus ei ole niin kova kuin halipula. koitetaan kestää ja kyllä se oma rakas jossain meitäkin odottaa!
Selvä kolmenkympinkriisi ;) Olet tajunnut tunnetasolla, että ei sitä täällä maan päällä ikuisesti hilluta. Itellä on ikää mittarissa 32 vuotta ja samat huolet painavat päälle. Parisuhteen lisäksi tutkinto on kesken ja roikun pätkäduuneissa :P
37.
Halipulaan saan lääkettä milloin tahansa. Tai vaikka minua voi halia varastoon. Mutta suhteet on kuin nuotiota sytyttäisi, kituuttaa, polttaa sytykkeet ja sitten sammuu.
Ikää mittarissa 44 ja halipula on päällä. Onneksi on koiruus, jota voi helliä. Mutta ei se ihmistä korvaa.
Täällä yksi 31-v. ihmettelee suunnilleen samaa. Olen toisen vakavan parisuhteeni raunioilla. Tarkemmin määrittelemättömistä syistä rakkaani on tullut tulokseen, ettei meillä ole edellytyksiä jatkaa. :'( Tahtoisin yrittää, mutta hänen mukaansa se ei enää kannata.. Hänkin on pettynyt ja suree suhdettamme.
Itselleni jää taas palaset koottavaksi ja sen uskon ja luottamuksen kokoaminen jostain, että pysyvä, toimiva parisuhde olisi mahdollinen. Pelottaa etten jaksa antaa itseäni enää kenellekään ja hajota taas palasiksi.
parisuhdeterapiaa..
ei hyvää suhdetta kannata yhteen eikä kahteen vastoinkäymiseen lopettaa
nim. kokemusta on
Olemme menossa käymään terapiassa ensi maanantaina, mutta ongelma on paha koska hän on jo ihastunut uuteen naiseen. Se saattaa olla molemminpuolista tai olla olematta. Hän ei kuitenkaan ole suoranaisesti eromme syy, koska ongelmat ovat kyteneet pinnan alla koko suhteemme ajan. Tämä olisi siis ollut edessä ennemmin tai myöhemmin, uusi iashtus vain laukaisi tilanteen niin että se on vihdoin pakko käsitellä.
En tiedä voiko terapiasta olla apua, jos toinen on jo päättänyt lähteä? Tahtoisitko kertoa edes vähän millaisessa / kenen järjestämässä terapiassa kävit, ja miten siellä meni? Kannattaako sellaiseen enää tässä tilanteessa pistää toivoaan?
juu, tunnustan tämän kamalan tunteen vainoavan itseäni päivittäin.. elämä on maitokaupas käyntiä ja siivousta - glamouri ja nuoruus on jääny kauas taas
onneksi, vielä toistaiseksi, on vanhuuden toveri viel kiikkustuolis
Voimia teille muillekin