Ajattelin tässä kertoa oman tarinani, joskaan en usko että se on kovinkaan miellyttävää luettavaa.
Olin 13 vuotias kun sain selville, että minut oli adoptoitu perheeseeni. Minulla on 13 vuotta vanhempi veli josta jo tiesin että hänet oli adoptoitu, ihonväristä ym. Omalla kohdallani tieto iski vasta koulun terveydenhoitajan luona. Tavallisen terveystarkastuksen aikana satuin kysymään tulevaa pituuttani...muutkin olivat tehneet niin. Terveydenhoitaja katsoi papereistani vanhempieni pituutta ja yhtäkkiä kansioni tippui pöydälle ja terveydenhoitajan avuton ilme kertoi paljon. Punaisella tussilla oli kirjoitettu vanhempien terveystietojen yli adoptiolapsi. Siitä alkoivat ongelmat...Vielä pahimmassa murkkuiässä! Olin vanhemmilleni katkera siitä että minulle ei oltu kerrottu mitään. Muutaman viikon pidättelin tietoa sisälläni, mutta sitten sopivan tilaisuuden tullen puhuin äidilleni ja kerroin asiastani ja miten sain tiedon selville. Äitini ei paljoa asiaa selvitellyt vaan ilmoitti kylmästi, että isäni takia minut oli otettu meidän perheeseen!
Äitini oli joskus nuorempana yksin adoptoinut serkkunsa vahingon. Isä oli tullut kuvioihin vasta myöhemmin. Kyselin biologisista vanhemmistani ja sain vain tiedon että kummatkin olivat kuolleet. Lapsuuteni oli siihen saakka ollut melko hyvä ellei oteta laskuihin äitini mustasukkaisuutta isästä ja hänen miltei jokapäiväisiä raivonpurkauksiaan, jotka purkautuivat yleensä aina minuun. Perheeni oli varakas ja sain melkein kaiken mitä tahdoin, opiskelin hyvässä koulussa, kotini oli kaunis.
Isäni oli aina ollut minulle se tärkeämpi ihminen vanhemmistani ja siitäkö äitini aina minulle raivosikin...mustasukkainen kun oli luonteeltaan. 18-vuotiaana muutin pois kotoa ja aloin elää omaa elämääni, opiskelin ja tein töitä. Välini menivät vanhempieni kanssa silloin ensimmäistä kertaa poikki, silloisesta poikaystävästäni ei pidetty...Äitini mukaan hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa pitääkseen minut onnellisena. Aivan kuin ainoastaan raha toisi onnen...Kyllähän se aina auttaa asioissa, mutta onnea se ei yksinään tuo. Välit paranivat noin vuoden kuluttua kun minulle tuli välirikko poikaystäväni kanssa! Äidilläni oli silloin jo katsottuna "sopiva" mies minulle. Tutustuin tähän tulevaan lapsieni isään. Ei se rakkautta ollut ensi silmäyksellä, mutta ihastuin tähän mieheen ja tottakai olin onnellinen äitini suopeudesta minua ja "miestäni" kohtaan. Odotin ensimmäistä lastani kun ongelmat mieheni kanssa alkoi. Toisia naisia oli hänen elämässään liiankin kanssa. Halusin synnytykseen mukaan äitini, että hänellä olisi edes yksi ihana ja onnistunut synnytys, vaikkakin vain tukihenkilönäni. Äidilläni oli ollut pari raskautta mutta kummallakin kertaa lapsi oli kuollut synnytykseen. Välimme paranivat huomattavasti ja sairaalasta kotiuduttuani muutin joksikin aikaa lapsuudenkotiini takaisin.
Mutta nuori kun olin, uskoin mieheni valheisiin ja muutimme takaisin yhteen...Vanhempani eivät olleet kovin iloisia päätöksestäni, mutta ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.
Loppuihan se suhde sitten jonkin ajan kuluttua, avasin silmäni vasta siinä vaiheessa kun 3.n kerran jouduin lääkärillä käymään pahoinpitelyn takia.Viimeisen pahoinpitelyn aikana mieheni myös raiskasi minut. Olin jo tekemässä aborttia, äitini painostuksen takia, mutta viime tingassa järki tuli päähäni. Odotin siis toista lastani kun välini vanhempieni kanssa taas hieman parantui...Sain kuitenkin kuulla aina tavatessamme äitini kanssa, olevani hullu, kun toisen lapsen tähän maailmaan tuon. Kaksi lasta per perhe oli kuulemma liikaa. Tein töitä, kasvatin lapsiani ja yritin elää normaalia elämää ex-mieheni häiritsemisestä huolimatta. Loppujen lopuksi päätin lähteä ulkomaille lasteni kanssa ja aloittaa aivan alusta. Niin teinkin, luottaen vanhempieni lupaamaan tukeen.
Kun vihdoin muutaman kuukauden päästä sain töitä, vanhempani vetäisivät maton jalkojeni alta. Olin kuulemma varastanut äidiltäni rahaa. En myöntänyt, enkä pyytänyt anteeksi koska en myöskään ollut varastanut mitään. Taas välit poikki ja minä kahden lapseni kanssa ulkomailla, ilman mitään tukea tai apua vanhemmiltani. Sain lapseni hoitoon ja aloin tehdä töitä. Suunnitelmissani oli jatkaa elämäämme ulkomailla. Niin jatkoinkin, työssäni tapasin mieheni jonka kanssa olen edelleenkin. Kymmenen vuotta tulee kohta täyteen. Muutimme vuosi sitten takaisin Suomeen ja elämämme kukoistaa. Meillä on suurperhe, minä, mieheni 4 lastamme ja koira. Adoptiovanhemmistani en ole kuullut enkä enää haluakaan kuulla mitään. Sain selville että biologinen äitini elää, soitin hänelle, tapasimme, puhuimme monta tuntia. Päätimme että emme tapaa enää toiste. Minulla on siis kaikki mitä haluan, paljon rakkautta, perheeni ja elämäni jota olen yrittänyt elää parhaani mukaan. Jos luit tämän, kiitos sinulle. Tämä oli minulle kuin terapiaa, aikaisemmin olen vain hyvin harvoille ihmisille puhunut asioistani ja nyt päätin vähän kirjoittaa. Ehkä aukaisin vanhoja haavojani, mutta oloni keventyi...
Olin 13 vuotias kun sain selville, että minut oli adoptoitu perheeseeni. Minulla on 13 vuotta vanhempi veli josta jo tiesin että hänet oli adoptoitu, ihonväristä ym. Omalla kohdallani tieto iski vasta koulun terveydenhoitajan luona. Tavallisen terveystarkastuksen aikana satuin kysymään tulevaa pituuttani...muutkin olivat tehneet niin. Terveydenhoitaja katsoi papereistani vanhempieni pituutta ja yhtäkkiä kansioni tippui pöydälle ja terveydenhoitajan avuton ilme kertoi paljon. Punaisella tussilla oli kirjoitettu vanhempien terveystietojen yli adoptiolapsi. Siitä alkoivat ongelmat...Vielä pahimmassa murkkuiässä! Olin vanhemmilleni katkera siitä että minulle ei oltu kerrottu mitään. Muutaman viikon pidättelin tietoa sisälläni, mutta sitten sopivan tilaisuuden tullen puhuin äidilleni ja kerroin asiastani ja miten sain tiedon selville. Äitini ei paljoa asiaa selvitellyt vaan ilmoitti kylmästi, että isäni takia minut oli otettu meidän perheeseen!
Äitini oli joskus nuorempana yksin adoptoinut serkkunsa vahingon. Isä oli tullut kuvioihin vasta myöhemmin. Kyselin biologisista vanhemmistani ja sain vain tiedon että kummatkin olivat kuolleet. Lapsuuteni oli siihen saakka ollut melko hyvä ellei oteta laskuihin äitini mustasukkaisuutta isästä ja hänen miltei jokapäiväisiä raivonpurkauksiaan, jotka purkautuivat yleensä aina minuun. Perheeni oli varakas ja sain melkein kaiken mitä tahdoin, opiskelin hyvässä koulussa, kotini oli kaunis.
Isäni oli aina ollut minulle se tärkeämpi ihminen vanhemmistani ja siitäkö äitini aina minulle raivosikin...mustasukkainen kun oli luonteeltaan. 18-vuotiaana muutin pois kotoa ja aloin elää omaa elämääni, opiskelin ja tein töitä. Välini menivät vanhempieni kanssa silloin ensimmäistä kertaa poikki, silloisesta poikaystävästäni ei pidetty...Äitini mukaan hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa pitääkseen minut onnellisena. Aivan kuin ainoastaan raha toisi onnen...Kyllähän se aina auttaa asioissa, mutta onnea se ei yksinään tuo. Välit paranivat noin vuoden kuluttua kun minulle tuli välirikko poikaystäväni kanssa! Äidilläni oli silloin jo katsottuna "sopiva" mies minulle. Tutustuin tähän tulevaan lapsieni isään. Ei se rakkautta ollut ensi silmäyksellä, mutta ihastuin tähän mieheen ja tottakai olin onnellinen äitini suopeudesta minua ja "miestäni" kohtaan. Odotin ensimmäistä lastani kun ongelmat mieheni kanssa alkoi. Toisia naisia oli hänen elämässään liiankin kanssa. Halusin synnytykseen mukaan äitini, että hänellä olisi edes yksi ihana ja onnistunut synnytys, vaikkakin vain tukihenkilönäni. Äidilläni oli ollut pari raskautta mutta kummallakin kertaa lapsi oli kuollut synnytykseen. Välimme paranivat huomattavasti ja sairaalasta kotiuduttuani muutin joksikin aikaa lapsuudenkotiini takaisin.
Mutta nuori kun olin, uskoin mieheni valheisiin ja muutimme takaisin yhteen...Vanhempani eivät olleet kovin iloisia päätöksestäni, mutta ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.
Loppuihan se suhde sitten jonkin ajan kuluttua, avasin silmäni vasta siinä vaiheessa kun 3.n kerran jouduin lääkärillä käymään pahoinpitelyn takia.Viimeisen pahoinpitelyn aikana mieheni myös raiskasi minut. Olin jo tekemässä aborttia, äitini painostuksen takia, mutta viime tingassa järki tuli päähäni. Odotin siis toista lastani kun välini vanhempieni kanssa taas hieman parantui...Sain kuitenkin kuulla aina tavatessamme äitini kanssa, olevani hullu, kun toisen lapsen tähän maailmaan tuon. Kaksi lasta per perhe oli kuulemma liikaa. Tein töitä, kasvatin lapsiani ja yritin elää normaalia elämää ex-mieheni häiritsemisestä huolimatta. Loppujen lopuksi päätin lähteä ulkomaille lasteni kanssa ja aloittaa aivan alusta. Niin teinkin, luottaen vanhempieni lupaamaan tukeen.
Kun vihdoin muutaman kuukauden päästä sain töitä, vanhempani vetäisivät maton jalkojeni alta. Olin kuulemma varastanut äidiltäni rahaa. En myöntänyt, enkä pyytänyt anteeksi koska en myöskään ollut varastanut mitään. Taas välit poikki ja minä kahden lapseni kanssa ulkomailla, ilman mitään tukea tai apua vanhemmiltani. Sain lapseni hoitoon ja aloin tehdä töitä. Suunnitelmissani oli jatkaa elämäämme ulkomailla. Niin jatkoinkin, työssäni tapasin mieheni jonka kanssa olen edelleenkin. Kymmenen vuotta tulee kohta täyteen. Muutimme vuosi sitten takaisin Suomeen ja elämämme kukoistaa. Meillä on suurperhe, minä, mieheni 4 lastamme ja koira. Adoptiovanhemmistani en ole kuullut enkä enää haluakaan kuulla mitään. Sain selville että biologinen äitini elää, soitin hänelle, tapasimme, puhuimme monta tuntia. Päätimme että emme tapaa enää toiste. Minulla on siis kaikki mitä haluan, paljon rakkautta, perheeni ja elämäni jota olen yrittänyt elää parhaani mukaan. Jos luit tämän, kiitos sinulle. Tämä oli minulle kuin terapiaa, aikaisemmin olen vain hyvin harvoille ihmisille puhunut asioistani ja nyt päätin vähän kirjoittaa. Ehkä aukaisin vanhoja haavojani, mutta oloni keventyi...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hei!
Ikävää että sinulle on sattuntu noin paljon pahaa, mutta onneksi hyvääkin :). Tuntuu kuitenkin, että olet pystynyt jatkamaan tasapainoista elämää eteen päin ja nyky päivänä kaikki on todella hyvin, onnea sinulle elämääsi!
Mitä mieltä olet yleensä adoptiosta? Me harkitsemme adoptiota, mutta kovasti pelottaa, että jos epäonnistumme. Joskus tuntuu, että kun lapsia ei tule normaalisti, onko oikein saada lapsi adoption kautta. Kaikki vain pyörii päässä vinhaa vauhtia ja kaikista omista ajatuksista ei saa tolkkua millään.
Voimia sinulle elämääsi ja paljon onnellisia hetkiä! Olet todella voimakas ihminen, kun tuollaisen jälkeen olet ehjä ihminen.
miksei olisi oikein saada laspi adoption kautta, jos sitä ei biologisesti saa? tietysti jos sinusta tuntuu, että voit rakastaa vain omaa lihhasi ja vertasi, niin sitten ei ole oikein adoptioda.
jos elämäsi ja perheesi, eli mies, ovat kunnossa ja normaaleja, ei adoptiota kannata pohtia liikaa, muuten tulee juuri tuollaisia hulluja ajatuksia.
toki perusasiat kannattaa miettiä: osaatko rakastaa toisen synnyttämää lasta, oletko edes vähän rasisti, haluatko oikeasti lapsen, oletko valmis panostamaan ulkkis-adoptiolapsen kielellisen ym kehityksen tukemiseen.
olethan jo adoptioneuvonnassa? sieltä saat apua mietiskelyysi.
mielenkiintoinen "tarina".helppoa ei ole sinullakaan ollut.hienoa että pidit lapsesi..
ihme tyyppi sun adoptio äiti!onneksi asiat hyvin nyt!onnea jatkoonkin!
Tiedätkö että meillä aikuisilla adoptoiduilla on suljettu nettikeskustelu. Sinne pitää anoa jäsenyyttä, mutta sen saat ylläpitäjältä jos olet adoptoitu ja pystyt lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi.
http://groups.yahoo.com/group/aikuisetadoptoidutsuomessa/
Ylläpitäjän sähköposti: [email protected]
...mutta tuo ei liity mitenkään adoptioon tai ei ainakaan kuulu tälle palstalle. Kuten edellisessä viestissä luki,aikuisille adoptoiduille on oma palstansa.
Voi voi teitä vuohottajia.
Täällä saa vain puhua jos haluaa antaa lapsen pois tai jos haluaa adoptoida lapsen.
Kaikille adoptoiduille porttikielto. Eihän se ole oikein että lapsi rupeaa puhumaan.
Miten niin ei kuuluisi tälle palstalle? Kysehän oli adoptoidun kertomuksesta! Jos sellainen ei tänne kuulu, niin mikä sitten?
Aiheena tässä ryhmässä on Adoptio. Ei adoptiovanhemmuus tai muu rajallisempi aihe. Eiköhän tänne kaikki asialliset kirjoitukset mahdu. :)
Alkuperäiselle kirjoittajalle toivon jatkossa kaikkea hyvää! Paljosta olet selviytynyt ja vahva ihminen selvästi olet. Saako kysyä, oletko veljesi kanssa väleissä?
Samaa mieltä kun aiemmin vastannut. Aikuisten adoptoitujen kuten myös nuorten adoptoitujen jutut kuuluvat ehdottomasti tänne palstalle. Kuvittelisin että adoptiovanhemmista ja adoptiota pohtivista olisi mielenkiintoista lukea adoptoitujen viestejä. Ne ovat tärkeitä myös muille adoptoiduille, biosukulaisille, adoptoitujen ystäville ja rakkaille, ammattilaisille ja monille!
Miksi et tapaa enää biologista äitiäsi?
Olinpa yllättynyt kun huomasin että noin moni ihminen oli lukenut tarinani...Kiitos teille kaikille siitä! Nyt mielelläni antaisin muutamia vastauksia kysymyksiin, joita on kysytty. Mielestäni adoptio on hieno asia, mutta ainoastaan sen haluan sanoa, että ainakin 70-luvulla, kun oma adoptioni oli ajankohtainen, olisi ollut hyvä jos adovanhempia olisi "katsastettu" hieman tarkemmin. Ei pelkästään raha ja mieliteko "nyt pitäisi vielä pieni tyttö saada,jota näytellä ystävättärille jne..." pitäisi vaikuttaa. Omalla kohdallani, kuten jo kerroin rahasta eikä muustakaan maallisesta mammonasta ollut ikinä puutetta, mutta tunnerikkaasta elämästä kylläkin. Olin pieni ihana näyttelyesine äidilleni, jolle isä salassa antoi hellyyttä, silloin harvoin kun oli kotona työmatkoiltaan.Sitten seuraavaan kysymykseen. Biologisen äitini kanssa sovimme, ettemme enää tapaa. Siihenkin on syynsä... Hänellä on oma elämänsä ja seitsemän muuta lasta, nyt jo aikuisia, jotka eivät tiedä olemassaolostani mitään. Bioäitini kertoi minulle syyt minkä takia antoi minut pois, se riitti minulle, syyt olivat aivan ymmärrettävät. Olinhan viimeinen kahdeksasta lapsesta ja äitini jäi leskeksi ja siis yksinhuoltajaksi kun odotti minua 2.lla kuukaudella. Joka tapauksessa olen hyvin onnellinen että tapasin hänet, sain vastaukset kysymykseeni:miksi? Tiedän mistä olen peräisin, tiedän että bioäitini on paljon inhimillisempi ihminen kuin adoäitini jne... Sitten vielä vastaus yhteen kysymykseen. En ole yhteydessä veljeeni, joka siis oli äitini yksin adoptoima. Viimeisimpien tietojeni mukaan, myöskään adovanhempani eivät ole väleissä hänen kanssaan. Siitäkin muistan jo lapsuudestani että en saanut käydä tai edes soittaa veljelleni, vaikka hän asui vain muutamien kilometrien päässä kotoa. Kerron vielä että veljeni on 13 vuotta minua vanhempi.Veli-sisko suhteemme ei ole ikinä edes päässyt kunnolla alkamaan. Mutta elämä jatkuu.
Toivotan teille kaikille adoptiota harkitseville ja muillekin oikein hyvää jatkoa ja toivon että osaisitte antaa paljon rakkautta ja tukea lapsillenne. Siitä on aina paljon helpompi jatkaa aikuisuuteen ja tekemään omia päätöksiä. Hyvää syksynjatkoa kaikille! Ja voimia...
Täällä taas olen, kun muistui vielä yksi tärkeä asia kaikille tuleville ja jo oleville adoptiovanhemmille! Älkää ikinä, siis ikinä sanoko lapsellenne, että hänen pitää olla kiitollisuudenvelassa teille. Olettehan pelastaneet hänet kauhealta ja tunneköyhältä tulevaisuudelta....Itse sain kuulla tästä aiheesta joka päivä, siitä kauheasta päivästä lähtien, kun puhuin adoäitini kanssa ensimmäistä kertaa omasta adoptiostani! Ja kun adoäidilleni iski taas kerran jokapäiväinen raivokohtaus, sammakoita tuli suusta vähän liiankin paljon, kuten esim: ei olisi pitänyt sinua ikinä adoptoida kun olet noin kiittämätön lapsi...Enhän minä ollut adovanhempiani valitsemassa, olin 9-kuinen vauva. Ja varmasti olisin voinut olla onnellisempi perheessä, jossa ei se maallinen mammona olisi ollut niin tärkeässä osassa, vaan rakkaus ja huolenpito. Että näin, muistuipa vaan mieleeni!
Tuota, miten on mahdollista etteivät bioäitisi muut 7 vanhempaa lasta tiedä sinusta mitään, jos kuitenkin olit jo 9 kk ikäinen kun sinut adoptoitiin?
Eivätkö he koskaan ihmetelleet mihin vauva katosi?
HEI KYSYJÄ!
Minut annettiin pois jo synnytyssalissa. Elämäni ensimmäiset 9 kk vietin Matti ja Maija nimisessä lastenkodissa! Kuten jo aikaisemmin kerroin, äitini oli tehnyt päätöksensä jo raskauden aikana.
Tuo Matti ja Maija- koti taisi olla ennen vanhaan Pelastakaa Lapset ry:n lastenkoti. Mietin vaan paljon noita biologisia sisaruksiasi. Bioäidillesi on varmaan ollut hyvin vaikeaa antaa sinut pois, mutta olen varma että isommat sisarukset ymmärtäisivät asian kyllä. Minusta on valtavan surullista, että sinä ja sisaruksesi ette ole yhteydessä toisiinne ja että et ole enää bioäitiisi yhteydessä. Kamalan vaikeista asioista on kyse, mutta ovat muutkin ratkoneet näitä asioita ja selvinneet niistä. Sukulaisiin tutustumisen voi aloittaa vielä aikuisena ja niistä suhteista voi tulla lämpimiä sekä tarpeellisia. Jos minä olisin sinä, niin varmaan yrittäisin keskustella muiden adoptoitujen kanssa tilanteesta ja kuulisin heidän kokemuksistaan. Moni on aikuisena rakentanut näitä vaikeita ihmissuhteita. Verisukulaisuus on kuitenkin aina verisukulaisuutta. Siis koska et ole adoptiovanhempiisi yhteydessä, niin yhteys biosukulaisiin voisi olla entistä tärkeämpi. Todennäköisesti lapsillasi on myös serkkuja sitä kautta.
Hei Miettiväinen myyrä!
Kiitos kaunis kivasta viestistäsi...En tiedä jaksanko juuri tällä hetkellä alkaa ottamaan yhteyksiä biosisaruksiini, mielessäni se kyllä on käynyt. Jotenkin vaan tuntuu siltä, bioäitini kanssa keskusteltuani, että sisaruksilleni asia voisi olla aika kova pala. Ja kerranhan olen suurimman osan heistä "tavannutkin", siellä perunkirjoituksessa, josta jo aikaisemmin mainitsin. Minua katsottiin kuin halpaa makkaraa...Enkä halua kenellekkään mielipahaa tuottaa, en itselleni enkä myöskään bioperheenjäsenillekään. Mutta katsotaan, elämä tuo, elämä vie.
Kunnioitus.
Minusta tule kunnioittaa ihmisen omaa valintaa.
Joku valitsee sen että antaa lapsensa adoptioon. (Ja minusta se on paljon kunnioitettavampaa kuin abortin tekeminen! Mutta se ei kuulu tähän asiaan.)
Joku valitsee sen, että adoptioperhe on hänen ainoa perhe.
Joku valitsee sen että ei halua pitää yhteyttä bioperheeseen.
Joku taas valitsee yhteyden pitämisen bioperheeseen.
Elämässä pitää tehdä monenlaisia valintoja.
Ja voimme vain todeta mitä tekisimme toisen asemanssa.
Mutta emme kuitenkaan voi tietää miksi toinen valitsee tietyllä lailla. Me voimme vain kunnioittaa toisen päätöstä.
Nuo perunkirjoitustilanteet ovat aina tosi vaikeita tilanteita. Jos tapaa silloin ensimmäistä kertaa biosukulaisiaan, niin tilanne on puolin ja toisin hyvin jännittynyt. Biosisaruksista on saattanut tuntua pahalta, kun he ovat menettäneet sukulaisen ja sinä ikäänkuin meteoriittina tipuit paikalle. Siis he ovat menettäneet tuntemansa ihmisen, joka oli ilmeisesti sinulle täysin vieras. Siihen kun vielä lisätään se, että perunkirjoituksessa on kyse rahasta, niin ihmisten on vaikea näitä ymmärtää. Valitettavasti tähän adoptioon liittyy aina kateutta. Ihmiset tuppaavat kadehtimaan toisiltaan sitä, mitä itse ovat jääneet paitsi. Toiset kadehtivat varakkuutta ja toiset läheisyyttä. Tiedon puute lisää tätä kaunaa, kun luullaan toisten oloja paratiisimaisiksi. Sisaruksesi eivät taida tietää, missä oloissa sinä olet kasvanut ja mitä olet kotoa lähtemisen jälkeen kokenut? Tietääkö bioäitisi näistä? Tiedätkö sinä heidän elämistään? Tiedon puute vaikeuttaa aina näitä ihmissuhteita ja adoption jälkeiset ihmissuhteet vaativat aina paljon työtä onnistuakseen. Toisaalta ne voivat olla todella antoisia ja niiden tärkeyttä voi korostaa se aika, mikä on jouduttu olemaan erossa.
Onko sinulla jotain sitä vastaan, kun ihmiset etsivät sukulaisiaan ja luovat suhteita heihin? Eikö se ole vaan ilo kaikille, kun adoptoitujen henkilöiden identiteetti tai/ja sosiaalinen verkosto mahdollisesti lujittuu entisestään? Kateus pois, sillä se vie kalatkin vedestä.
Tämä on jotenkin sellainen tilanne, että en aivan varmasti tiedä mitä pitäisi tehdä...Toisaalta tekisi mieleni ottaa yhteyttä, mutta toisaalta ei. Kaksijakoinen juttu...Sosiaalinen verkosto olisi tietenkin ihanteellisinta, mutta jos ei se kuitenkaan onnistuisi, olisin liian lyöty. Oma perhe, rakastava mies ja neljä maailman ihaninta lasta, mieheni vanhemmat ja sukulaiset, rakkaat ystävät. Siinä on jo minulle paljon. Paljon enemmän, kuin koskaan nuorena edes uskalsin toivoa. Näin on ehkä hyvä juuri nyt, mutta...Elämä on täynnä jossittelua ja liian paljon muttia.En tiedä
Onko sinulla itselläsi henkilökohtaista kokemusta tästä aiheesta? Haluaisin mielelläni kuulla jos näin on, sillä asioista tunnut olevan hyvin perillä. Ja vielä edelliseen kirjoitukseeni haluaisin lisätä, että pelkään aivan kauheasti, että minua ei "hyväksyttäisi" biosukulaisten keskuudessa. Enhän edes lapsuudessani tuntenut itseäni täysin hyväksytyksi, adoäiti osasi syyllistää minua kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Vasta nyt kun minulla on oma elämä ja oma perhe tunnen kuuluvani joukkoon, eikö ole jännä asia?
Mistä ihmeestä keksit kateellisuudeen?
Minusta kateellisuus ja kunnoitus on kaksi ihan eri asiaa.
Vai oletko kateellinen muille siitä, että sinä et ymmärrä kunnioittaa muiden ihmisten valintoja?
Kuule en minä jaksa pohtia tämmöistä, vaan keskityn mieluummin tuohon varsinaiseen teemaan. Sen vain sanon, että kateus ja menettämisen pelko liittyvät usein näihin adoptio asioihin. Minä en tarkoittanut suoranaisesti sinua vaan tätä yleistä ajattelutapaa, jota tällä palstalla saa lukea. Tietysti täytyy kunnioittaa ihmisten ajatuksia. Se ei mielestäni kuitenkaan estä asioista keskustelua. Kuka vain saa lopettaa keskustelun, jos se ei kiinnosta tai se tuntuu ikävältä. Jos joku tahtoo jatkaa keskustelua tästä provoilusta, kateudesta ja kunnioituksesta, niin olkaatten hyvät. Luen varmaan viestit, vaikka en mitään kommentoisi. Me todennäköisesti katsotaan tätä asiaa eri näkökulmista. Mä toivon, että kaikki kukat saa kukkia ja rauha maassa erilaisten ihmisten kesken.
Sillä tavalla minulla on henkilökohtaista kokemusta tästä, että eräs rakkaistani on aikuinen adoptoitu. Olen erittäin pitkään seurannut hänen rinnalla näitä adoptioasioita ja hänen kamppailuaan identiteetin ja adoptiojuttujen kanssa. Olen vasta sitä kautta tajunnut, että adoptiossa on tämäkin puoli. Että adoptio ei olekaan vain onnellinen perhetapahtuma. Tunnen muitakin adoptoituja joten ajatukseni ei perustu yhden ihmisen kokemuksiin. Tuo tuntuu olevan yleistä, että vasta oman perheen perustaminen luo tunteen johonkin kuulumisesta ja sukulaisuudesta. En osaa lohduttaa biosuvun hyväksymisen suhteen. Jos voisin, niin haluaisin tietenkin sanoa sinulle, että tee niin tai tee näin. Lisäksi haluaisin sanoa, että jos teet niin, niin tapahtuu näin. Todellisuudessa kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa miten ihmiset suhtautuisivat. Minusta kuitenkin tuntuu, että jotain hyvääkin suhtautumista olisi pakko olla. Jos sinulla on kaikkiaan seitsemän sisarusta, niin tuskin heillä kaikilla on antipatioita sinua kohtaan. Voi jopa olla niin, että kenelläkään ei ole ikäviä tunteita sinua kohtaan mutta menneisyytesi asiat saavat sinut epäilemään ja jopa tuntemaan niin. Bioäidillesi on varmasti hyvin vaikea luoda tai ylläpitää suhdetta sinuun. Hän ehkä haluaa toteuttaa täysin sinun tahtoasi. Toivoisin että muut biosukulaiset, adoptoidut ja bioäidit vastaisivat sinulle!!!
Oletko tutustunut narsistiseen persoonallisuushäiriöön? Jos et ole, niin lue vaikka nämä muutamat jutut. Adoptioäitisi kohdalla on voinut olla kyse jostain muustakin hänen omasta ongelmastaan. Minusta ainakin vaikuttaa, että perheessänne on ollut jotain vialla.
http://www.yle.fi/mirjapyykko/arkisto/jos/jos091004.html
http://www.sampo2002.oulu.fi/psykopatit/kehityspsykologia.htm
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq58.html
http://narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=180&valikko=2
http://narsistienuhrientuki.info/ (katso keskustelusivut - tukipalsta)
Tuo yhteyden ottaminen tai ottamatta jättäminen on tosi iso juttu teillä adoptoiduilla. Siinä on niinkuin tavallaan kaksi huonoa vaihtoehtoa. Haluaisin vaan sanoa sinulle, että anna itsellesi aikaa ja kuuntele itseäsi. Yritä löytää kohtalotovereita. Jos ymmärrät englantia, niin netissä on paljon keskusteluryhmiä ja sivuja aiheesta. Suomalainen keskusteluryhmä toimii jo jotenkin. Aiheesta on olemassa kirjoja. Tutuilleni on ollut hyötyä siitä kun he ovat etsineet tietoa näistä biosukulaisistaan. He ovat netin kautta etsineet juttuja, joista he ovat hahmottaneet minkä tyyppisiä ihmisiä biosukulaiset ovat. Ei se tietenkään kerro miten he tulevat suhtautumaan. Kai sinun pitää vaan pohtia mitä positiivista ja negatiivista voisi seurata jos ottaisit yhteyttä ja mitä positiivista ja negatiivista voisi seurata jos jättäisit yhteydenoton tekemättä. Kumman tahansa päätöksen teet, niin sinun täytyy elää niiden seurausten kanssa. Tämä on hurjan vaikea tilanne eikä sinulla ole paljon kohtalotovereita tai on mutta sinun on vaikea löytää heitä. Joskus on myös niin, että adoptoitujen lapset ottavat yhteyttä biosukulaisiin. Täällä oli tällainen esimerkki nimimerkillä Weera. Löydät varmaan jos selaat vanhoja viestejä. Vanhoja viestejä löydät otsikkosivun linkistä *Tietoa palstasta*. Elämä siis kulkee tavallaan omaa rataansa niinkin että sinä et ole kaikesta vastuussa. Jos et ota yhteyttä, niin lapsesi saattavat joskus ottaakin. Jos otat yhteyttä, niin lapsesi eivät välttämättä halua jatkaa sitä ja niin edelleen. Elämä etenee päivä kerrallaan eikä mikään ole niin kovin lopullista vaikka siltä usein tuntuu.
Kiitos sinulle miettiväinen myyrä! Pelkästään Mirja Pyykön kirjoituksesta selvisi, mikä adoäitiäni lienee vaivannut. Aivan kuin olisin lukenut suoraan häneen luonteenpiirteensä ja toimintamuotonsa, kuinka kauheaa. Mutta kuitenkin suurkiitos Sinulle, olet hyvin ajattelevainen ja asiallinen Ihminen. Odottelin vastaustasi kovasti koska kanssasi on tosi myönteistä keskustella...
Hei Ihminen71
Tämä keskustelu alkaa ilmeisesti jo hiipumaan, mutta toivottavasti olet saanut uusia ajatuksia itsellesi. Muista että sinun elämäsi on sinun ja vain sinä voit sen elää. Sinulla on neljä rakasta lastasi, mies ja ilmeisesti elämä monella tavalla hyvin. Toivotan onnea siitä, että olet jaksanut tehdä töitä elämäsi eteen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Oli mukavaa kun jaoit tarinasi täällä. Olet turvetullut jatkamaan keskustelua tänne meidän kanssa myöhemminkin jos ehdit. Huomioi myös se adoptoitujen aikuisten keskusteluryhmä sillä sieltä voisi löytyä sinulle samoja asioita pohtivia ihmisiä. Jos adoptioäitisi tosiaan oli kovasti häiriintynyt niin on varmaan hyvä että te ette enää ole tekemisissä. Toivottavasti menneisyys ei haittaa nykyistä elämääsi liikaa. Adoptiolapset eivät voi valita vanhempiaan, mutta huonojen adoptiovanhempien sattuessa kohdalla he voivat olla onnellisia siitä että eivät joudu jatkamaan niitä geenejä omille lapsilleen ;-) Meidänkin perheessä on surtu epäonnistunutta adoptiota. Mennyt on kuitenkin mennyttä ja nykyisyys on nyt. Meilläkin on ihania lapsia ja ollaan onnellisia siitä että eivät ole adoptiovanhempien lapsenlapsia. Meilläkin on välit poikki adoptiovanhempiin.