Olen kulkenut näitä samoja katuja koko elämäni. Joskus mennyt, joskus tullut,
mutta koskaan en ole lähtenyt lopullisesti. On vaikea ajatella, että täältä
pitäisi lähteä pois, lopullisesti. Sehän on sama asia kuin aloittaisi uuden
elämän. Niin, uusi elämä.. sitähän minä olen juuri lähdössä aloittamaan. En
tosin ole varma haluanko. Jos saisin päättää, palaisin lapsuuteen. Olisin aina
lapsi, niin huoleton, niin viaton.
Lapsena kaikki oli niin helppoa. Eihän lapsilla mitään suurempia murheita
normaalisti ole. Päivät sai leikkiä ja yöllä sai nukuttua. Nykyään illalla ei
saa unta ja koko yön pyörii päässä sekavia ajatuksia. Nukkuminen on jäänyt ja
asioiden miettiminen tullut tilalle. Voiko se olla enää terveellistä. En usko.
Moni muukin asia, mitä ennen tein, on jäänyt tai menettänyt merkityksensä. Käykö
elämässä aina näin vai olenko ainoa, jonka elämä on muuttunut ratkaisevasti
muutamassa vuodessa?
Olen aina rakastanut joulua. Jo marraskuussa levittelin pihallemme jouluvaloja,
tietysti aina sillä varauksella, että äitini olisi voinut sanoa jotakin siihen
vastaan. Lapsena rakastin joulua yli kaiken. Vanhemmat olivat iloisia ja
muutenkin kodissamme vallitsi lämmin ilmapiiri. Kaikki ne hienot lahjat mistä en
koskaan tiennyt etukäteen mitään pistivät pisteen iin päälle joka aatto. Nykyään
joulu on menettänyt merkityksensä. Jouluvaloja kyllä laittelen edelleen, mutta
nykyään äitini on alkanut sanomaan vastaan herkemmin. Aatto ei enää tunnu
samalta. Jokaisen paketin sisällön tiedän, jouluruoka maistuu aina samalle ja
siskotkin viettävät joulunsa jo pääosin oman perheen kanssa. Niin, eivät lapset
ikuisuutta kotona pysy, enhän minäkään.
Nykyään elämä on pelkkää opiskelua tai työntekoa. Kaupungilla kävellessä ei enää
näe iloisia ja nauravia kasvoja, vaan masentuneet ja aikaisin heräämisestä
kärsineet kasvot. Ihmiset kulkevat eteenpäin pää painuksissa. Nuorempana en
sitä huomannut. Huomasin vain kaikki muutkin iloiset lapset, jotka vonkuivat
kaupassa leluja väsyneiltä vanhemmiltaan. Tämä saakin minut miettimään, haluanko
koskaan kasvaa aikuiseksi. Haluan pitää elämäniloni ikuisuuden enkä menettää
sitä.
Mietin usein, ovatko ihmiset todella onnellisia elämässään. Läheisiä kuolee,
perheitä rikkoutuu ja koteja menetetään. Niin, tervetuloa todelliseen maailmaan.
Ystäväni puhuvat minulle monesti kuinka onnellisia he ovat uusien
poikaystäviensä kanssa. Sitten he tulevat muutaman kuukauden kuluttua itkemään
vasten olkapäätäni, kun suhde ei enää toiminutkaan. Miksi satuttaa itseään
tieten tahtoen, kun sitä tekevät tietämättäänkin monet ihmiset? Olen tullut
siihen tulokseen, että pärjään hyvin yksinkin, vai pärjäänkö sittenkään?
Yksin kerran, aina yksin? Onhan minulla ystäviä ja kavereita, mutta silti jotain
puuttuu elämästäni. En ole kokonainen. Joka ilta kun menen nukkumaan toivon,
että jokin muuttuisi yön aikana, mutta kun aamulla herään, herään samaan
maailmaan missä suljin 9 tuntia sitten silmäni.
Mikään ei ole muuttunut 2 vuoteen. Kun kerran elämässä jysähtää pahasti, kestää kauan ennen kuin pystyy katsomaan eteenpäin kirkkain ja luottavaisin mielin. Ehkä minun aikani on nyt tullut, ehkä se tulee myöhemmin, ehkä se ei tule koskaan. Sen kuitenkin tiedän, ettei elämässä voi jäädä paikoilleen. On yritettävä elää elämää eteenpäin. Aika
kuluu kuitenkin, se ei pysähdy.
Nämä kadut pysyvät aina samanlaisina. Niin ne ovat pysyneet tähänkin asti niin
kauan kun vain jaksan muistaa. Ihmiset kuitenkin muuttuvat, niiden on pakko
muuttua. Kohta en enää tallaa näitä katuja, tallaan pian jonkin toisen kaupungin
katuja, uuden elämäni ensimmäisiä teitä. Kun ensimmäisen kerran avaan silmäni
uudessa kodissani, uuden elämäni ensimmäisenä aamuna, tunnen oloni varmasti yhtä
pelokkaaksi kun silloin kun synnyin. Selvisin kuitenkin tässä osassa elämääni
näin pitkälle, miksen selviäisi yhtä hyvin tulevassakin ?
Elämässä tulee huonoja aikoja ja vaikeita valintoja eteen. Ei saa vaan luovuttaa
liian helposti.Vastoinkäymiset kuuluu elämään. Kaiken tämän pahan ja surkean olon keskeltä toivo nostaa päätään. Toivon, että vielä taas joskus hymyilen aidosti, olen onnellinen aidosti. Niin, nyt minulla ei ole kuin toivo. Sen avulla jaksan kaiken surun ja masennuksen. Kun on toivoa, on syy jatkaa eteenpäin
mutta koskaan en ole lähtenyt lopullisesti. On vaikea ajatella, että täältä
pitäisi lähteä pois, lopullisesti. Sehän on sama asia kuin aloittaisi uuden
elämän. Niin, uusi elämä.. sitähän minä olen juuri lähdössä aloittamaan. En
tosin ole varma haluanko. Jos saisin päättää, palaisin lapsuuteen. Olisin aina
lapsi, niin huoleton, niin viaton.
Lapsena kaikki oli niin helppoa. Eihän lapsilla mitään suurempia murheita
normaalisti ole. Päivät sai leikkiä ja yöllä sai nukuttua. Nykyään illalla ei
saa unta ja koko yön pyörii päässä sekavia ajatuksia. Nukkuminen on jäänyt ja
asioiden miettiminen tullut tilalle. Voiko se olla enää terveellistä. En usko.
Moni muukin asia, mitä ennen tein, on jäänyt tai menettänyt merkityksensä. Käykö
elämässä aina näin vai olenko ainoa, jonka elämä on muuttunut ratkaisevasti
muutamassa vuodessa?
Olen aina rakastanut joulua. Jo marraskuussa levittelin pihallemme jouluvaloja,
tietysti aina sillä varauksella, että äitini olisi voinut sanoa jotakin siihen
vastaan. Lapsena rakastin joulua yli kaiken. Vanhemmat olivat iloisia ja
muutenkin kodissamme vallitsi lämmin ilmapiiri. Kaikki ne hienot lahjat mistä en
koskaan tiennyt etukäteen mitään pistivät pisteen iin päälle joka aatto. Nykyään
joulu on menettänyt merkityksensä. Jouluvaloja kyllä laittelen edelleen, mutta
nykyään äitini on alkanut sanomaan vastaan herkemmin. Aatto ei enää tunnu
samalta. Jokaisen paketin sisällön tiedän, jouluruoka maistuu aina samalle ja
siskotkin viettävät joulunsa jo pääosin oman perheen kanssa. Niin, eivät lapset
ikuisuutta kotona pysy, enhän minäkään.
Nykyään elämä on pelkkää opiskelua tai työntekoa. Kaupungilla kävellessä ei enää
näe iloisia ja nauravia kasvoja, vaan masentuneet ja aikaisin heräämisestä
kärsineet kasvot. Ihmiset kulkevat eteenpäin pää painuksissa. Nuorempana en
sitä huomannut. Huomasin vain kaikki muutkin iloiset lapset, jotka vonkuivat
kaupassa leluja väsyneiltä vanhemmiltaan. Tämä saakin minut miettimään, haluanko
koskaan kasvaa aikuiseksi. Haluan pitää elämäniloni ikuisuuden enkä menettää
sitä.
Mietin usein, ovatko ihmiset todella onnellisia elämässään. Läheisiä kuolee,
perheitä rikkoutuu ja koteja menetetään. Niin, tervetuloa todelliseen maailmaan.
Ystäväni puhuvat minulle monesti kuinka onnellisia he ovat uusien
poikaystäviensä kanssa. Sitten he tulevat muutaman kuukauden kuluttua itkemään
vasten olkapäätäni, kun suhde ei enää toiminutkaan. Miksi satuttaa itseään
tieten tahtoen, kun sitä tekevät tietämättäänkin monet ihmiset? Olen tullut
siihen tulokseen, että pärjään hyvin yksinkin, vai pärjäänkö sittenkään?
Yksin kerran, aina yksin? Onhan minulla ystäviä ja kavereita, mutta silti jotain
puuttuu elämästäni. En ole kokonainen. Joka ilta kun menen nukkumaan toivon,
että jokin muuttuisi yön aikana, mutta kun aamulla herään, herään samaan
maailmaan missä suljin 9 tuntia sitten silmäni.
Mikään ei ole muuttunut 2 vuoteen. Kun kerran elämässä jysähtää pahasti, kestää kauan ennen kuin pystyy katsomaan eteenpäin kirkkain ja luottavaisin mielin. Ehkä minun aikani on nyt tullut, ehkä se tulee myöhemmin, ehkä se ei tule koskaan. Sen kuitenkin tiedän, ettei elämässä voi jäädä paikoilleen. On yritettävä elää elämää eteenpäin. Aika
kuluu kuitenkin, se ei pysähdy.
Nämä kadut pysyvät aina samanlaisina. Niin ne ovat pysyneet tähänkin asti niin
kauan kun vain jaksan muistaa. Ihmiset kuitenkin muuttuvat, niiden on pakko
muuttua. Kohta en enää tallaa näitä katuja, tallaan pian jonkin toisen kaupungin
katuja, uuden elämäni ensimmäisiä teitä. Kun ensimmäisen kerran avaan silmäni
uudessa kodissani, uuden elämäni ensimmäisenä aamuna, tunnen oloni varmasti yhtä
pelokkaaksi kun silloin kun synnyin. Selvisin kuitenkin tässä osassa elämääni
näin pitkälle, miksen selviäisi yhtä hyvin tulevassakin ?
Elämässä tulee huonoja aikoja ja vaikeita valintoja eteen. Ei saa vaan luovuttaa
liian helposti.Vastoinkäymiset kuuluu elämään. Kaiken tämän pahan ja surkean olon keskeltä toivo nostaa päätään. Toivon, että vielä taas joskus hymyilen aidosti, olen onnellinen aidosti. Niin, nyt minulla ei ole kuin toivo. Sen avulla jaksan kaiken surun ja masennuksen. Kun on toivoa, on syy jatkaa eteenpäin
Vastaukset 3
Vanhimmat
katuja olen kulkenut
jo kohta seitsemän vuotta
Vaikka ne tutuksi on tulleetkin
en tunne niitä
omakseni
Tää oli yhdestä vanhasta runostani joka tuli mieleen kun luin upean kirjoituksesi!
katkaista napanurensa ja etsiä uusia ulottuvuuksia, itse olen sitä tekemässä, mutta palaan aina lapsuuteni maisemaan, missä hyviäkin hetkiä tunte sain, täällä sitä kuljetaan, ystäviä kaivaten
Aitko kirjoitta kirjan aiheestasi se olisi hyvä, ajanpuutteen vuoksi luin sen häthätää se sen kummemmin ajatelematta,lupaan lukea uudelleen mieleenpainuvasti, ehkä sitten osaan antaa sille sen
arvon, jonka se ansaitsee
Ei ole suunnitelmissa kirjaa :) En usko että tuosta ihan kirjan mittaista saisi..