Viimeinen lapseni muutti kotoa ja nyt on tyhjä pesä ja kauhea huoli ja ikävä.
Antakaa saman kokeneet hyviä neuvoja mitä pitäisi tehdä,että helpottaisi tämä olo.
Antakaa saman kokeneet hyviä neuvoja mitä pitäisi tehdä,että helpottaisi tämä olo.
tyhjä pesä
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
6968
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
syvään ja sulje silmät *hymyilee*
Kyllä he pärjäävät..paremmin kuin uskotkaan.
Puhelimet on keksitty, mese on olemassa. Eivät he kadonneet ole..asuvat vain eri osoitteessa.
Nauti *hymyilee*
*4 lapsen muuttamiseen osallistunut*
Siihen tottuu kyllä! Otti kyllä mulla kans koville kun poika muutti omaan elämäänsä. Sen puolivuotta tein "surutyötä" Aluksi ajattelin notta nyt se tämä elämä teki sitten lopullisen "tasapään" Jäin aivan yksin, lähti ensimmäänen ja viimeenen samalla kertaa. Kolmekuukautta heräsin öisin joka yö ja monesti, aattelin jotta nyt sitä tuloo sitten koko päiväänen "hullu" notta tämäkin vielä piti elämäs nähärä. En kylläkään soitellu enkä pojalle muutoonkaan näyttäny toivottomuuttani, kärsin vain ja ikävöön ihan yksinäni. Siihen alako vain sitten pikkuhilijaa tottumahan ja hyväksyy sen milehnänsä jotta näin on hyvä ja näin se pitää mennäkin. Häkinovi on joskus avattava ja päästettävä lintu lentohon. Miniänkin poika toi täs pari vuotta sitten ja hyvän löysikin, ne on molemmat mulle yhtä rakkahia ja ihan sitte samalla viivalla ja täyrelleen ja tasapuolisesti. On se aina mukavaa kun tuloovat käymähän täällä kotona. Molempia pitää halata ja mennä jo vastahan tuohon pihalle, ne nuoret tuo sellaasen "kevähän" munkin elämään aina tullessansa. Ihan hyvä näin, tekisivät vain jälkikasvua pääsis paappa sitten työntelemähän niitä vaunuus tai rattahis, sitä ootan kovasti.
kävi niin, että ainoa poikamme lähti jo 20-kymppisenä kotoa asumaan itsekseen enkä tuntenut lainkaan tyhjän pesän syndroomaa. Oikeastaan minulla oli huono omatuntunto, kun en sellaista kokenut. Mutta oli niin mukavaa, kun jäimme kahdestaan mieheni kanssa. Olemme olleet vuosikymmeniä tosi rakastuneita toisiimme, joten mitään tyhjyyttä ei jäänyt. Toki rakastamme poikaamme ja hän itsenäistyi hyvin. Käy silloin tällöin vielä kylässä, mutta annamme hänen elää omaa elämäänsä.
odotan sitä kun hän lähtee. Ei tarvitse laittaa ruokaa, eikä pestä pyykkiä, eikä käydä kaupassa,käy hänkin,mutta sit en kävis ollenkaan. Alkaisin syömään ulkona jne työpaikkalounaan lisäksi.
Sais tehä mitä lysthää...ei olis eikä tartteis miettiä sen lapsen asiaa.
Olen kahdestaan ukon kanssa ,mutta se on niin rasittava,kun aina on naama nurin ja puolet ajasta kännissä ja sen pikkiriikkisen ajan jos oikein hyvin sattuu hyvällä tuulella.Ei siinä auta edes maammelaulu,kun olen kaikki hyvät ja pahat yrittänyt.
Kolme poikaani on jo omissaan,mutta kyllä se totta on ,ettei niistä huolehtiminen lopu.
Aina otan raskaasti heidän vastoinkäymiset .
Oikein toivon,että olisikin joskus tosiaan tyhjä pesä ja saisin olla yksin.
Vaikka mulla viimeinen opettelee koulun käynnin yhteydessä lentämään.Mulla on se ONGELMA edessä että joudun muuttamaan kun on kaksio eikä varaa pitää.On koira mutta ......Lohdutuksena se että käyvät kotona.Odota kun tuovat lapsensa yökylään.Aloitat kaiken alusta vaippojen vaihdon ym.