Ei tunnu mukavalta olla aina yksin. Mä en ymmärrä mihin mun kaverini katosivat silloin aikoinaan, jonnekkin ne vain jäivät. Jaa-a, olikohan se sitten minun syyni - en tiedä, mutta en ala muitakaan syyttelemään.
Mun elämä on todella yksinäistä, ennen en halunnut uskoa sitä, mutta valitettavasti joudun sen nyt toteamaan, että olen ollut jo pitkään yksinäinen ja masentunut. Masentuneisuudesta olen päässyt eroon pintapuolin, mutta sisälläni se yhä velloo, en vain jaksa ajatella enää mitään. Mä vain haluaisin normaalin elämän, ei tarvitsisi olla mitään sen kummallisempaa, mutta onko edes yksi ystävä muka liikaa vaadittu?
En kaipaa sen enempää poikaystävää, sillä vain pelkkä ystävä riittäisi jaksamaan eteenpäin, ja jos löytyisi joku, joka voisi olla vielä enemmän, niin hienoahan sekin olisi.
Olen etsinyt, etsinyt ja etsinyt, mutta en vain löydä. Olen yrittänyt ja yrittänyt, pystynkö edes enempään?
En tiedä mistä muut ovat kaverinsa hakkineet, täällä lähes kaikki tuntevat toisensa, vaikka iso kaupunki onkin. Ehkä harrastuksista löytäisi ystäviä, mutta entä jos ei ole mitään harrastusta. En ole koskaan harrastanut mitään, koska en ole löytänyt mitään kiinnostavaa. Olen joskus nuorempana aloittanut pari harrastusta, mutta lopetin ne saman tien koska en pitänyt niistä.
Koulusta luulisi löytyvän kiinnostavia ihmisiä, mutta ei, kaikki tuntuvat välttelevän minua...Tai sitten kaikki päättyy kun joku viimein tajuaa, että en olekkaan mikään kovin puhelias. Koskaan kukaan ei ole mulle tullut puhumaan suoraan, ehkä jotain silmäpeliä saattanut olla, jota olen yrittänyt tahtomattakin vältellä. On se kyllä vaikea katsoa ihmisiä silmiin, kun sitten alkaa leijailemaan jossain muissa maailmoissa ja voi vaikka kävellä päin tolppaa. On se vaikeeta kun mistään ei löydy ''kunnon nuoria'', minustakin vain kiinnostuu ties mitkä rentut, jotka vaihtaa kumppaniaan kuin sukkia tai vetää jotain ärsyttävää roolia koko ajan. Viimevuosikin meni vältellessä erästä poikaa, joka joka vain toljotti toljottamistaan. Sen verran onneksi tunsin tätä pojua, että tiesin hänen olevan aikamoinen alkoholin kuluttaja, että sori vaan, en ala vehkeilemään sellaisten ihmisten kanssa.
Nyt vihdoin taas yksin kotona, sisko kavereilla ja äiti miesystävällään. Onneksi edes heillä näyttää olevan kaikki sutkoht kohillaan, en haluaisi, että he joutuisivat tähän samaan tilanteeseen missä itse olen ollut jo vuosia. Mielummin itse kärsin kuin joku muu.
Noniih, kaikki varmasti ajattelee, että täytyy vaan lähteä ulos sieltä läävästä ja tutustua ihmisiin. Se ei todellakaan ole noin yksinkertaista, ehkä joillekkin, mutta ei ainakaan minulle. Kyllä mä ulkona käynkin, mettässä on kiva liikuskella ja koiran kanssa voi lähteä lenkille. Mutta eihän tuolla ulkona edes liiku kukaan. Voisin kyllä lähteä kaupunkiin, ja olen siellä ollutkin. Yksin on mukava käydä leffassa ja koulukin on keskustan tuntumassa.
Aijon jatkaa etsimistä ja yrittämistä, mutta entä sitten kun ei enää jaksa? Itseasiassa tuntuu koko ajan, että ei jaksaisi, mutta mun on pakko jaksaa.
Olen kuullut, jutellutkin (netissä), vanhempien ihmisten kanssa, jotka ovat nuoresta pitäen vain jääneet yksin, yrittämisestä huolimatta. Voin sanoa, että mä en halua sellaista tulevaisuutta. Lapsuus ja nuoruus ollut muutenkin niin rankka, yksinäisyyden ja masennuksen lisäksi, että jos joudun vanhanakin elämään huonoa elämää sitä ei kestä.
On mulla varmasti paremmin asiat kuin jollain toisella, että voisi olla huonomminkin. En ole itseäni tappamassa, enkä muutenkaan haluaisi kuolla, mutta kyllä sitä kaipaa elämäänsä edes jotakin muutakin kuin vain jokin netti tai koulu.
Siskotkin jo huomautelleet, kun noita kavereita ei ole, sanovat että pitäisi vaan hankkia elämä. Äitini taas on oikein innoissaan kun mulla ei ole mitään ystävyyssuhteita ja kulje missään koskaan, hän on sanonut sen itse. Hän väittää, että kaverit ei ole tärkeitä. Ja tuollaistako piäisi uskoa?
Toinen siskoistani itki jopa, kun hän otti puheeksi sen kun olen aina yksin, kivenkovaan yritin väittää hänelle vastaan, että en ole yksinäinen ja en kaipaa kavereita. En tiedä miksi hänelle niin väitin, halusin vain ehkä esittää jotain voimakkaampaa ja kestavämpää kuin mitä olenkaan. Toisaalta en halua kertoa kenellekkään ongelmistani, koska pelkään, että teen heidän olostaan vain huonomman..Kai sitä on parempi yksin itkeä kuin kaksin?
Se muuttais kaiken jos mulla olisi joku, joku josta oikeasti välittäisi, joku jonka kanssa voisi tuntea sen ihanan lämmön..Oikea ystävä..
Ensi keskiviikkona on mun synttäritkin, täytän 14, toivottavasti kukaan tuttu ei tiedä, oli taas niin ihana kuunnella kun muut kertoivat omista syttäreistään. Oli kavereita talon täydeltä käymässä jne.. Minä tietenkin vastaan, kun kysytään mitä tein syntymäpäivänäni, että en mitään, olin koneella, söin ja katoin telkkaria, sitä tavallista.
Sori, mun oli pakko päästä vuodattamaan tämä kaikki ulos..Meni varmaan ihan väärälle palstallekkin..Anteeksi..
Mun elämä on todella yksinäistä, ennen en halunnut uskoa sitä, mutta valitettavasti joudun sen nyt toteamaan, että olen ollut jo pitkään yksinäinen ja masentunut. Masentuneisuudesta olen päässyt eroon pintapuolin, mutta sisälläni se yhä velloo, en vain jaksa ajatella enää mitään. Mä vain haluaisin normaalin elämän, ei tarvitsisi olla mitään sen kummallisempaa, mutta onko edes yksi ystävä muka liikaa vaadittu?
En kaipaa sen enempää poikaystävää, sillä vain pelkkä ystävä riittäisi jaksamaan eteenpäin, ja jos löytyisi joku, joka voisi olla vielä enemmän, niin hienoahan sekin olisi.
Olen etsinyt, etsinyt ja etsinyt, mutta en vain löydä. Olen yrittänyt ja yrittänyt, pystynkö edes enempään?
En tiedä mistä muut ovat kaverinsa hakkineet, täällä lähes kaikki tuntevat toisensa, vaikka iso kaupunki onkin. Ehkä harrastuksista löytäisi ystäviä, mutta entä jos ei ole mitään harrastusta. En ole koskaan harrastanut mitään, koska en ole löytänyt mitään kiinnostavaa. Olen joskus nuorempana aloittanut pari harrastusta, mutta lopetin ne saman tien koska en pitänyt niistä.
Koulusta luulisi löytyvän kiinnostavia ihmisiä, mutta ei, kaikki tuntuvat välttelevän minua...Tai sitten kaikki päättyy kun joku viimein tajuaa, että en olekkaan mikään kovin puhelias. Koskaan kukaan ei ole mulle tullut puhumaan suoraan, ehkä jotain silmäpeliä saattanut olla, jota olen yrittänyt tahtomattakin vältellä. On se kyllä vaikea katsoa ihmisiä silmiin, kun sitten alkaa leijailemaan jossain muissa maailmoissa ja voi vaikka kävellä päin tolppaa. On se vaikeeta kun mistään ei löydy ''kunnon nuoria'', minustakin vain kiinnostuu ties mitkä rentut, jotka vaihtaa kumppaniaan kuin sukkia tai vetää jotain ärsyttävää roolia koko ajan. Viimevuosikin meni vältellessä erästä poikaa, joka joka vain toljotti toljottamistaan. Sen verran onneksi tunsin tätä pojua, että tiesin hänen olevan aikamoinen alkoholin kuluttaja, että sori vaan, en ala vehkeilemään sellaisten ihmisten kanssa.
Nyt vihdoin taas yksin kotona, sisko kavereilla ja äiti miesystävällään. Onneksi edes heillä näyttää olevan kaikki sutkoht kohillaan, en haluaisi, että he joutuisivat tähän samaan tilanteeseen missä itse olen ollut jo vuosia. Mielummin itse kärsin kuin joku muu.
Noniih, kaikki varmasti ajattelee, että täytyy vaan lähteä ulos sieltä läävästä ja tutustua ihmisiin. Se ei todellakaan ole noin yksinkertaista, ehkä joillekkin, mutta ei ainakaan minulle. Kyllä mä ulkona käynkin, mettässä on kiva liikuskella ja koiran kanssa voi lähteä lenkille. Mutta eihän tuolla ulkona edes liiku kukaan. Voisin kyllä lähteä kaupunkiin, ja olen siellä ollutkin. Yksin on mukava käydä leffassa ja koulukin on keskustan tuntumassa.
Aijon jatkaa etsimistä ja yrittämistä, mutta entä sitten kun ei enää jaksa? Itseasiassa tuntuu koko ajan, että ei jaksaisi, mutta mun on pakko jaksaa.
Olen kuullut, jutellutkin (netissä), vanhempien ihmisten kanssa, jotka ovat nuoresta pitäen vain jääneet yksin, yrittämisestä huolimatta. Voin sanoa, että mä en halua sellaista tulevaisuutta. Lapsuus ja nuoruus ollut muutenkin niin rankka, yksinäisyyden ja masennuksen lisäksi, että jos joudun vanhanakin elämään huonoa elämää sitä ei kestä.
On mulla varmasti paremmin asiat kuin jollain toisella, että voisi olla huonomminkin. En ole itseäni tappamassa, enkä muutenkaan haluaisi kuolla, mutta kyllä sitä kaipaa elämäänsä edes jotakin muutakin kuin vain jokin netti tai koulu.
Siskotkin jo huomautelleet, kun noita kavereita ei ole, sanovat että pitäisi vaan hankkia elämä. Äitini taas on oikein innoissaan kun mulla ei ole mitään ystävyyssuhteita ja kulje missään koskaan, hän on sanonut sen itse. Hän väittää, että kaverit ei ole tärkeitä. Ja tuollaistako piäisi uskoa?
Toinen siskoistani itki jopa, kun hän otti puheeksi sen kun olen aina yksin, kivenkovaan yritin väittää hänelle vastaan, että en ole yksinäinen ja en kaipaa kavereita. En tiedä miksi hänelle niin väitin, halusin vain ehkä esittää jotain voimakkaampaa ja kestavämpää kuin mitä olenkaan. Toisaalta en halua kertoa kenellekkään ongelmistani, koska pelkään, että teen heidän olostaan vain huonomman..Kai sitä on parempi yksin itkeä kuin kaksin?
Se muuttais kaiken jos mulla olisi joku, joku josta oikeasti välittäisi, joku jonka kanssa voisi tuntea sen ihanan lämmön..Oikea ystävä..
Ensi keskiviikkona on mun synttäritkin, täytän 14, toivottavasti kukaan tuttu ei tiedä, oli taas niin ihana kuunnella kun muut kertoivat omista syttäreistään. Oli kavereita talon täydeltä käymässä jne.. Minä tietenkin vastaan, kun kysytään mitä tein syntymäpäivänäni, että en mitään, olin koneella, söin ja katoin telkkaria, sitä tavallista.
Sori, mun oli pakko päästä vuodattamaan tämä kaikki ulos..Meni varmaan ihan väärälle palstallekkin..Anteeksi..
Vastaukset 25
Vanhimmat
.....surullistahan toi on
Itsekin olen pitkälti yksin.Harrastukset,koulu,kaikki menee päin helvettiä.Meen äitikin vaan huutaa mulle koko ajan joka asiasta.
Muutenkin musta tuntuu ettei mun pidä elää(En mää silti itteeni tapa vaikka noin sanoinkin).Mää olen helvetin ruma eikä tytöt musta voi kiinnostua,kaikki kaveritkin(Ei ne silti kunnon kavereita ole)on jotain saatanan tyhmiä apinoittijoita jotka ei ymmärrä mistään asioista mitään.Ja sitten mää perusjuntteudestani huolimatta jopa itken hiukan joskus.Sehän ei ole kovin miehekästä eikä sallittavaa tällaselta mun kokoselta kaverilta(90 kg 185 cm).
Että et ole yksin ongelmiesi kanssa,meitä on samanlaisia.
ja tässä se tulee. Kokeile Jeesusta!!
pari vuotta sitten musta tuntu ihan kamalalta. ei oikeen ollu kans niitä kavereita, ja koulussa joskus enemmän ja joskus vähemmän epäsuorasti. olin masentunu. mutta sitten mun silmät jotenki avautu, mä päätin ottaa Jeesuksen ihan tosissaa vastaan, ja se vaikutti mun elämääni aika radikaalisti.
mä oon uskovasta perheestä, ja olin jotenkin ollu lapsenuskossa koko pienen ikäni. mut sillon mä tajusin, et siinä on jotain enemmänkin kun joku pyhäkoulu. Jeesusksesta tuli ihan oikeesti mun paras Ystävä, ja sitä päätöstä mä en oo sen jälkeen katunu. se muutti mun elämän.
....sen nyt kukin ottaa
Joku hieman vapaamielisempi ei-uskovainen voi tulla uskoon mutta minä en vasemmistolaisena itse taas voi pitää Jeesusta muuna kuin historiallisena henkilönä
No mutta, tiensä kullakin.Muut voivat tehdä kuten parhaaksi näkevät
joo, mä en viitti ruveta nyt tappelemaan, ei siitä kukaan kuitenkaan mitään hyödy. mutta pakko sanoo, että kannattaa kokeilla. siinä ei häviä mitään, ja voi voittaa kaiken. :)
sulle kaikkee hyvää! :)
Kiitos kaiken hyvän toivotuksesta
Enkä mää riitaa haastanu.Kuten monet uskovaiset ovat kasvaneet uskonnollisessa ympäristössä olen itse taas kasvanut johenkin 70-lukuun jämhtäneiden metallityöläisten keskuudessa(Ja kaikkihan tietää mitä seuraa jos on metallilla töissä,tulee "KOMMARI" :D ) että niin ne aatteet/uskomukset vaan periytyy
Mutta edelleen,tiensä kullakin
juu, sori, en mä ajatellutkaan että sä haastat riitaa. mut jotenkin usein tällaset keskustelut vaan ajautuu siihen ikävä kyllä.
heh. :D
ei ne aatteet ja uskomukset kuitenkaan aina periydy. tunnen monia ateistiperheistä tulleita uskovaisia ja päivvastoi joitakin. itte se päätös on tehtävä. mutta ehkä siellä teillä päin.. :D
kyylläkyllä, tiensä kullakin.
Mun elämässä oli muutama vuosi sitte samanlainen vaihe. Ja arvatkaas mitä? Toi yks tyyppi ei ollut ainot joka uskoo jeesukseen. Mää ihmettelen miks se tulee aina just sillon ku on yksin? Ville Valo oli noin 8 vuotta sitten ollut jossain keikalla pyytämässä nimmaria jonkun bändin soittajalta (en muista kuka se oli) niin se soittaja oli kysynyt Valolta että uskotko jumalaan? Ville oli sanonu et en. Se tyyppi oli sanonu että ehkä sinun pitäisi. Valo oli sanonu että miten niin? Niin se tyyppi oli sanonu et: eikö sinulla ole ikinä ollut tillannetta että sinulla ei ole ollut kavereita? Valo oli sanonu et kyllä mulla aina on kavereita ollut. Se tyyppi oli sanonu surullisesti et jaa.
Aika mietityttävä juttu.
Saanen huomauttaa että tämä ei ole uskontopalsta jollaiseksi tämä kyllä valitettavasti joskus ajautuu
ttytttö14:lle:Yleensä kaikki arvot opitaan lapsena.Ihminen nyt vain on niin tyhmä että uskoo kaiken mitä syötetään lapsena(ja ehkä aikuisenakin)jos sitä oikeen urakalla tuputetaankin.
"Saanen huomauttaa että tämä ei ole uskontopalsta jollaiseksi tämä kyllä valitettavasti joskus ajautuu"
-pahoittelen asiaa. :P
"ttytttö14:lle:Yleensä kaikki arvot opitaan lapsena.Ihminen nyt vain on niin tyhmä että uskoo kaiken mitä syötetään lapsena(ja ehkä aikuisenakin)jos sitä oikeen urakalla tuputetaankin."
No juu, onhan se noinkin tietyissä tapauksissa. Mutta usko ei ole _pelkkiä_ arvoja. Usko on henkilökohtainen päätös ottaa Jeesus vastaan omaan elämään. Kuten sanottu, mua ja monia ystäviäni se on auttanut, ja oon kyllä onnellinen että kotiväki on edes jotain kristillistä kasvatusta antanut. Ei ne kyllä turhan paljoa mitään. :/
Usko on kyllä jokaisen henkilökohtainen asia ja uskoako vai ei on jokaisen oma päätös.Sitä ei saa tuputtaa koulujen uskonnonopetuksessa tai kieltää valtiollisella ateismilla
Eikä usko ole pelkkä päätös ottaa Jeesusta vastaan.Se voi olla vaikka muslimien jumalan ottamista vastaan eli Islamiin kääntyminen
anteeks,mä en tosiaankaan halua loukata tällä ketään,mutta mun mielestä toi jeesus on pahin mahrollinen asia mikä ihmiselle voi tapahtua.mielipire kysymys.mutta niihin kavereihin,ei ne tosiaan ittestään tuu,ja mä en varmaan tiärä miltä susta tuntuu,koska mä itte oon aika puhelias,mutta ei oikee auta muu ku vaa jutella ihmisille,olla sosiaalinen ja ulospäin suuntautunu.varmasti se puhuminen on hankalaa,mutta siitä se lähtöö.mäkin olin kyllä joskus ekalla aika hiljaanen,mutta tokalla mä rupesin harrastamaan näyttelemistä,ja sen jälkee musta tuli paljo itsevarmampi ja puheliaampi.ja niistä harrastuksista,mä en jotenki usko ettei sua kiinnosta mikään,niitähän on vaikka kuinka paljo.ihan varmasti sä löyrät jonku harrastuksen,ku vaan kokeilet.tsmppiä ny sitte vaa =)
Moi!
Olet negatiivinen, luulisin, ja siksi ihmiset karttavat. Koitat olla positiivinen, se näkyy, mutta sisimmässäsi ajattelet kai aika pahasti. Se, että vastaat ihmisille "joo datasin koko päivän synttärin" antaa sinusta heti sellaisen tylsän kuvan.
Ja sitten, jos et kerro koululaisille, että sinulla on synttärit, niin eivät he niitä tietenkään muista, koska kaikilla on ongelmia ja paljon muistettavaa. Itse vietin synttärit ihan yksin, koska perhe oli ulkomailla ja en kertonut ystävilleni (heitä minulla on ja kavereita myös), joten masennuin. Nyt ymmärrän, että olisi pitänyt vähän kuuluttaa asiaa. :D
Kavereita on helppo saada jos ei vaadi heiltä mitään, on mukava, pirteä iloinen ja aluksi tietty esittää onnellista (on vaikea ystävystyä ihmisen kaa, joka toisten mielestä toisi vain lisää huolia). Sitten, kun ystävystytte, voitkin jo paljon paremmin, eikä esittäminen ole tarpeen.
Mielestäni on todella omituista, että jotkut jäävät aivan yksin. Itse en ole ollut koskaan luokan suosittujen joukossa ja ulkonäkönikin oli seiskalla mitä sattuu, mutta en ole koskaan ollut oikeastaan yksin. Ehkä se johtuu siitä, että puhun mukavaan sävyyn, OLEN KIINNOSTUNUT MUISTA IHMISISTÄ ENEMMÄN KUIN ITSESTÄNI, ja moikkailen heitä yms. pidän yhteyttä.
Kaveruutesi saattoi silloin joskus kaatua, koska ette pitäneet siitä huolta. Ystävyys on kuin rakennus, jota pitää remontoida aina välillä ja siivota.
Ota iloisempi (entistä iloisempi) asenne ja mene juttelemaan vaikka yksinäisten kanssa ja muutenkin luokkalaisten! Aluksi ihmiset välttelevät, sitten alkavat tottumaan ja sitten pitämään. Muista vain ottaa opiksesi virheistäsi. Jos esim. teit jonkin mokan jutellessasi luokkalaistesi kanssa, koita olla toistamatta samankaltaista. Ei se niin vaikeaa ole. Ja muista myös, että se saattaa olla se oma pääsi, joka keksii niitä negatiivisia asioita.
Saattaa olla totta, että en ymmärrä tilannettasi 100%, koska mielestäni koulu on täynnä erilaisia ihmisiä, joista joku varmasti hyväksyisi sinut. Kaikki on kiinni itsestään. Olet elämäsi elokuvan päähenkilö ja itse päätät, millainen juoni on :)
Anteeksi, viestin alku kuulosti hirveän tylyltä! :/ Ei ollut tarkoitus! Ja sitten, kyllä uskonto auttaa minuakin. :) Rukoileminen ja uskominen antaa ihanaa voimaa jaksaa ja nauttia elämästä, sekä se opettaa arvostamaan muita. Olen siis ortodoksi.
Mutta joo, toivottavasti tuo viestini ei ollut hirveän tyly. Olen nimittäin vähän väsynyt.
Jos kaipaat kaveria, niin voit toki ehdottaa meseilyä. :)
Kyllä saatan olla negatiivinenkin jonkin verran..Mutta ulospäin en sen usko näkyvän. Kaikki ihmiset kuvailevat minua iloiseksi ja ystävälliseksi. Tuskin valehtelevatkaan? Aina jos joku minuun vilkaiseekaan hymyilen. En näytä -yleensä- masentuneelta tai surulliselta.
Noh, se mihin ne kaverit hävisivät on vähän mutkikkaampi juttu.. Se alkoi siitä kun minua alettiin kiusata..Ei mitään kovin vakavaa, mutta silti kaverit näköjään jättivät.
Kouluni on vain täynnä kaveriporukoita, en ole nähnyt _ketään_, joka olisi yksin tai yksinäisen näköinen. Kaikilla on oma porukkansa. Ja isoihin porukoihin on hyvin vaikea tunkeutua, jään tavallaan vain tallatuksi.
Ja mitä tuohon uskontoon tulee, niin usko jumalaan on puuttunut minulta aina, ihan pienestä pitäen vaikka perhe on muuten uskovaista porukkaa.
Minun näkemykseni uskonnosta, jumalasta ym on se, että vaikkapa jos joku masentunut henkilö alkaa pitää jumalaa ystävänään ja rukoilee ja haluaa uskoa siihen, että jumala auttaa, niin olohan tulee tuosta tietenkin paremmaksi ja masennuskin voi alkaa kadota vaikka jumalaa ei oikeasti olisikaan, mutta se usko johonkin sellaiseen voi auttaa henkisesti.
Tarkoitukseni ei ollut mitenkään loukata tuolla ketään, jokaisella on ihan oma näkemyksensä kaikesta.
anteeksi "tunkeilevaisuuteni", mutta jos kerran olet itsekin sitä mieltä (jos nyt ymmärsin mitenkään oikein) että "olo tulee paremmaksi ja masennus voi kadota vaikkei jumalaa olisikaan oikeasti", mitä siinä sitten häviää uskoessaan?
Lähes sama tilanne ja identtiset tuntemukset täällä.. ei ole paljoakaan eroa kertomuksissasi
siitä mitä itse voisin kirjoittaa. Mitä nyt ikä vähän poikkeava ja näin. Todella ikävää kun asiasi
ovat noin menneet ja tiedän suunnilleen miltä sinusta tuntuu. Siksi tuntuukin pahalta koska
eihän tälläistä kenellekään toiselle missään nimessä haluaisi.
Se on totta ettei tuolta ulkoa niin yksinkertaisesti kavereita poimita. Tuli muutama tunti sitten
jälleen todettua ettei siellä liiku ikäisistäni muuta kuin kännisiä nuoria. Hankala tutustua sitten
sellasiin kun muutenkin se on niin vaikeaa. En edes sopisi mihinkään ryyppyjengiin.
Voimia sulle.
Miten se nyt noin meni..
No tavallaan ei häviä mitään, mutta jos se usko puuttuu niin silloin se vaan puuttuu. Miksi uskoa olemattomaan? (siis jos pitää sitä olemattomana)
Sen voi vaikka ajatella vähän niinkuin mielikuvitusystäväksi, siis tuon jumalan.. eli vaikka, että joku hyvin yksinäinen ihminen, lähinnä lapset kyllä:), keksii itselleen mielikuvitusystävän(ei kuitenkaan välttämättä pidä sitä mielikuvituksen tuotteena) eikä tunne itseään enää yksinäiseksi. Samalla periaattella mennään. Mutta siis kaikkia ei voi mielikuvitusystävät auttaa, kaikki eivät usko mielikuvitusystäviin. Ymmärsitkö nyt?
Eikä tarkoitukseni ollut taaskaan loukata tällä ketään..
Niih, eikä taideta olla ainoita, löytyy varmaan lukematon joukko tässä ihan samassa tilanteessa rypeviä.
Jaksamisia myös sinne sinulle päin!
Mua itseäni alkaa tosiaan ärsyttämään, ku kaikki alkaa polttamaan tupakkaa ja vetää kaljaa. Ei huvita
yhtään pilata elämää semmoisilla huumeilla.
Onneksi pääsin ylä-asteelle ja menin matikkaluokalle, täällä on paljon normaaleita ihmisiä, jotka ei polta eikä juo ja osaavat keskustella ja ovat muutenkin mukavia. Toki välitunnilla näkyy tätä "rupusakkia", jotka polttavat ja juovat. Joka toisessa sanassa on vittu, saatana, paska tai perkele... :S Useat ovat näitä "IHQUU D444H!! H3Y B4BY", Onneksi koulussa on tyttöjäkin, jotka ovat aivan järkeviä ;). Mutta pissiksiä on vaikka muille jakaa...
Itse olin yhdessä vaiheessa kanssa aika yksinäinen... noh ensinnäkin:
- mitä sinussa on hyvää, missä aineessa/lajissa olet hyvä?
- Et ole ainoa joka on yksin, JOKAISESSA koulussa on väh. 10, jotka ei ole missään porukassa tai semmosessa. Niitten kanssa kantsii mennä juttelee.
- Aloita joku kiva harrastus (itse aloitin Lenkkeilyn ja tietokone-ohjelmoinnin (hyödyllinen myös tulevaisuudessa)). Kun lenkkeilee, niin näkee
yllättävän paljon ihmisiä, joiden kanssa voi jutella
- AJATTELE POSITIIVISESTI, OLE ILOINEN JA SOSIAALINEN.
T. Poika, joka on 7. luokalla :)
......hiukka fasistinen juttu
Väitätkö että ne jotka vaan kiltisti laskee matikkaa,ei ole mitään paheita eikä ikinä juo on parempia ihmisiä.
Kyllä liika juominen on vaan pahasta mutta ei absolutismikaan hyvä ole(Pieni määrä viinaa voitelee verisuonia,elää pitempään ja terveemmin).Sitä paitsi,me ihmiset eläiminä haetaan pakoa arjesta(Koitetaan paeta todellisuutta) huumausaineilla. Esim. Kissa joka löytää valeriaanapensaan kierittelee siinä puskassa kunnes on ihan sekasin,apinatkin tekee kaikkea tommosta tyhmää,niin myös meillä ihmisillä......no joo,meni vähän tonne filosofian puolelle,huomioikaa kellonaika!!! :D
Ei sekään ole normaalia että puhutaan pelkästään jostain matemaattisista asioista tossa iässä. Kyllä ne p***ujututkin pitäs jossakin vaiheessa tulla(tai siis jos olet 13 niin olla just käynnissä) :D
Minä en kyllä ole itse vielä erinäisissä projekteissa koodanneena nähnyt kertaakaan ohjelmoitavan kiroilematta. Myös juominen tuppaa olemaan melko tyypillistä teknologian parissa työskenteleville. Voit nyt kuvitella, että sinä et sorru mihinkään, mutta myöhemmin saatat käsittää, ettei sen konjakkipullon avaaminen välttämättä mitään sortumista olekaan. Itse siis olen myös matematiikkaa ja ohjelmointia harjoittanut.
Mullakin muuttu käsitykset tupakasta seiskaluokalta tähän päivään.Nykyään sallin tupakanpolton mutta seiskalla suhtauduin siihen aika fasistisesti
Mä väitän, että meidän koulussa ei ole YHTÄKÄÄN, joka on yksin, ja jos et sitä usko niin älä sitten. Käyn yksityiskoulua, täällä puututaan heti kiusaamiseen, ja katsotaan, että kaikilla on kavereita. Noh, syrjimiseen on sinänsä aika vaikea puuttua.. Opettaja otti kyllä joskus pari vuotta taakse päin puheeksi sen, että täytyy mennä juttelemaan niille, jotka on aina yksin, että ketään ei saa sillä tavalla jättää porukasta..
Noniin, tillanne ei tuosta muuttunut, mutta menin sitten itse puhumaan yhdelle vanhalle kaverilleni. Hän on sellainen ihminen, että jos hänelle sanoo sanankaan niin hän alkaa heti roikkua perässä. Huomasin heti, että me ei tulla toimeen, joidenkin ihmisten kanssa ei vain pysty olemaan, ja me ei vaan jostain syystä sovita yhteen.
Ihan tähän päivään asti me molemmat olemme joutuneet olemaan ''kavereita'', koska kumpikaan ei osaa laittaa poikki. Mä en muuta odotakkaan, kuin sitä, että pääsen vaihtamaan koulua kun yläaste on ohi. Tiedättekö millaista on olla sellaisen ihmisen seurassa, joka ei osaa arvostaa toisia ihmisiä? Se on ihan helvetin rasittavaa. Vaikka me ei edes puhuta toisillemme juuri koskaan, hänen läsnäolonsa siinä vieressä ''kaverina'' saa oloni todella paskaksi. Ja koko ajan täytyy varoa, että ei pääse loukkaamaan häntä, olen jättänyt suosiolla omat mielipiteeni sanomatta, hän puuttuu niihin heti.
Mun koulu menee ihan helvetin huonosti. En pysty keskittymään mihinkään.
Ja kuten jo olen sanonut aikaisemmin, niin en ole löytänyt sellaista harrastusta mikä kiinnostaisi..
Niin ja kyllä mä alkoholin ja tupakanpoltton ihan hyväksyn. Kyllä mulle kelpaisi kaveriksi ihminen joka polttaa, mutta nuorisosta ei tunnu löytyvän montakaan kovin järkevää sellaista. Poikaystäväksi en kuitenkaan tupakoivaa ihmistä haluaisi. Alkoholia saa ihan juoda, mutta kunhan ei joka viikonloppu vedä kauheita kännejä.
Eiköhän tämä tästä...Juu ja olen tuo sama tyyppi, tämän ketjun aloittaja siis, rekkasin vain nimimerkin.