Mä olen ollut lapseni kanssa aivan kahestaan.
Melkein lapseni syntymästä asti.
Erosin lapseni isästä raskaista syistä kun lapaseni oli vain muutaman kuukauren ikäinen ja siittä asti olen pärjännyt yksin.
Onhan mulla ollut omat vanhemmat apuna jos joskus olen halunnut mennä jonnekin omieni kavereitteni kanssa.
Se mikä mua nyt huvittaa on se kun jotkut
valittaa ettei isä tule tapaa lastaan, no se on kyllä tosi ikävää kun lapsikin orottaa, mutta kun nämä äitit valittaa ettei pääse kun ei isä tullutkaan mutta mulla ei tosiaankaan tule lapsen isä millään tasolla olemaan lapseni kanssa enkä mä voi valittaae että on raskasta.
Mä olen lapseni kanssa koko ajan.
ei ole muuta vaihto ehtoa eikä mulle tulis mieleen että voi kun sais olla yksin.
Mutta jokaien elää omaa elämää.
Melkein lapseni syntymästä asti.
Erosin lapseni isästä raskaista syistä kun lapaseni oli vain muutaman kuukauren ikäinen ja siittä asti olen pärjännyt yksin.
Onhan mulla ollut omat vanhemmat apuna jos joskus olen halunnut mennä jonnekin omieni kavereitteni kanssa.
Se mikä mua nyt huvittaa on se kun jotkut
valittaa ettei isä tule tapaa lastaan, no se on kyllä tosi ikävää kun lapsikin orottaa, mutta kun nämä äitit valittaa ettei pääse kun ei isä tullutkaan mutta mulla ei tosiaankaan tule lapsen isä millään tasolla olemaan lapseni kanssa enkä mä voi valittaae että on raskasta.
Mä olen lapseni kanssa koko ajan.
ei ole muuta vaihto ehtoa eikä mulle tulis mieleen että voi kun sais olla yksin.
Mutta jokaien elää omaa elämää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itsekin jouduin painavista syistä eroamaan lapsieni isästä heidän ollessaan ihan pieniä. Nuorimmainen oli 2kk ja vanhempi reilun vuoden. Itse hoidin lapseni, ilman apuja. Sukulaisia ei ole, joten heistäkään ei lastenhoitoapua voinut ajatella. Tosin, en sitä kaivannutkaan. Minusta tuo oli ihanaa aikaa, vaikka yksin hoidinkin lapseni. Joskus jopa kaipaan sitä aikaa. Ei ollut tarvetta päästä ulos rilluttelemaan tms, ja muistaakseni ensimmäisen kerran kävin ulkona kun olin asustellut lapsieni kanssa kolmisin kaksi vuotta. Ajattelin/ajattelen aina, että kun lapset ovat pieniä, on heidän aikansa. Minun "oma" aikani tulee sitten myöhemmin, jos ei muulloin niin eläkkeellä ;). Asioista pitää osata nauttia ja suhtautua oikealla lailla.
Hienoa on että olette nauttineet tuosta ajasta 100%:sti. Mutta yrittäkää asettua monikkoperheiden lähien asemaan ja niiden lähien joilla on vilkkaat ja erityistä huomiota vaativia lapsia.
Minäkin voisin sanoa kaipaavani pikkulapsiaikaa suurperheen yh-äitinä, koska aika kultaa muistot. Mutta muistan kyllä uupumuksen ja totaaliväsymyksen heti eron jälkeen kun helmoissa pyöri vastasyntynyt, jota piti syöttää kahden tunnin välein ja kaksi vaippaikäistä, syötettävää ja vahdittavaa.
Muutama vuosi kului vanhoissa verskoissa ja tukka hapsottaen (oikeastaan en muista noista parista ensimmäisestä vuodesta mitään.) Parasta mitä minulle on tapahtunut, oli työhön paluu sen rankan kotiäitijakson jälkeen :)
Onneksi minulla on mummot. Ilman heitä en olisi selvinnyt elämäni kaaottisimmasta vaiheesta.
Nyt saankin olla ilman pentuja suurimman osan päivää, kukin menee omia polkujaan. Jääkaappi vain tyhjenee omituisesti itsekseen ja pyykkivuoresta päätellen täällä asuu muitakin kuin minä ;D
en ymmärrä, jos äidit valittaa tapaamisista sen vuoksi, että itse pitäisi päästä menemään. Itselleni pääasia on se, etteivät lapset joudu enää kerta toisensa jälkeen pettymään, kun isä ei tullutkaan hakemaan.
Onneksi tapaamiset ovat nykyään jo ainakin melkein säännöllisiä ja sujuvia.
täällä samaten, erottiin ku lapsi oli pieni, ja sen jälkeen isi jätti tapaamatta ja jne.
mutta empä ole pyytänyt/ enkä kyllä kieltänytkään. et omasta tahdostaan lähti, ja päätti niin. enkä ole kantanut kaunaa.
ja ihan hyvin olen pärjännyt lapsen kanssa.
ja omistanut elämäni lapselle, ja sitten työlle ja sitten joskus kun lapsi on iso niin alkaa minun elämäni.
että en löydä elämästäni mitään valittamista.
enkä edes kanna kaunaa enkä ole katkera lapsen isälle... vaikka katosikin lapsen elämästä.
elämä jatkuu... ainakin minulla se on jatkunut ilman ex-miestä, ilman rahan kinuamista ja jne.
en kaipaa lapseni isältä mitään. pärjään näin ihan hyvin.
kun olen lukenut näitä kirjoituksia täällä, niin en ainakaan jaksaisi ees aloittaa moista tappelua/riidan haastoa miten lasta tavataan, paljonko rahaa... ja jne. ainahan noista kirjoituksista paistaa läpi: katkeruus.
ja mihin niitä suuria elatusmaksuja tarvitaan?
minä saan sen pienen mahdollisimman eli: 118.15 ja se on riittänyt. pitää elää tulojensa/ varojensa mukaan. sen sitten ymmärrän et jos lapsi on todellakin sairas ja tarvitsee kalliita hoitoja ja ym. mutta kyllä terveen lapsen kanssa pärjää pienellä rahalla.
lapselle tärkeintä on kuitenkin, puhdas koti, ruoka, ja vanhemman läheisyys,turva- puhtaat ehjät vaatteet.
mutta tuskin ne kaikki elatustuet menee kaikilla lapsiin, taitaa vaan jossain määrin toinen vanhemmista tarvita sitä rahaa....
mutta niin niinkuin aiemmin sanoin, ei saa elää yli varojensa, ja sit nyhtää toiselta enempi ja enempi rahaa......
että olenko ainut lähi-isä joka saa kertoa lapsille että ei äiti nyt voi ottaa teitä viikolopuksi.. ja äiti ei ole kuukausiin ottanut lapsiaan... Ihmetyttää nuo äidit....
Minuu mietityttää sellaset asiat kun moni miun tuttu ydinperheen äippä valittaa ettei mihinkään pääse, ja omaa aikaa ei ole ja väsyttää. Ja miltei jokapäivä pääsee yksin lenkille tai kahville, tai saa lukea lehteä kun isi kylvettää lasta. Sitten kun lapsi on laitettu yöpuulle, äipät häviää kahville kavereiden luo. Lauantai iltana ulos, paariin tai muuten vaan ajelemaan autolla.
No ookoo, ehkä jotain katkeruutta on ilmassa, koska meillä ei ole kun yksi mummi, joka ei anna hoitoapua jos menisin vaikka kampaajalle tai kosmetologille, salille tai uimaan. Yökylään on ottanut muutaman kerran. Mutta en halua antaa valituksen kuvaa, koska rakastan elämääni lapseni takia, ja se on kaikki kaikessa. Alkaa välillä vaan pännii kun olen muiden äippien itkupuuna. Sokeutta on kun eivät osaa arvostaa edes sitä pientä hetkeä kun saa mennä yksin ulos lenkille.
Nykyisin elelen kaukosuhteessa ja mies osallistuu viikonloppuisin lapsenhoitoon, SE ON IHAN SUPER LUKSUSTA!!!!. Mies soisi vapaahetkiä minulle, mutta en raaski oikein lähteä mihinkään, koska tosiaan näemme vaan viikonloppusin. Kohan roudataan hampiharjat samaan kylppäriin, raaskin kyllä ottaa sen vapaa hetken mikä on tarjolla, vaikkapa salilla hikoilemassa. :)
Pointtina lähinnä se että ei todellakaan jaksaisi aina kuunnella sitä miten rankkaa on olla ydinperheen äiti!
T: Totaali-yh, vielä jonkin aikaa ;)