Tämä on ns."sota-kertomus" joka sijoittuu jatkosotaan. Lukekaa, kiitos. =) Kaverini pyysivät että laittaisin sen tänne, koska ovat itse pitäneet. Terkut teille!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Pommeja, huutoja ja itkua. Kaikki tuntuu räjähtävän eikä voi tietää, mikä päivä on viimeinen. Jokainen hetki on onneton, mutta silti sitä toivoo, että saisi edes yhden päivän lisää.
Kotiväki, he kaikki ovat nyt jossain, missä minä en ole. He ovat kauempana elämän rajalla. Siellä, minne minä en ole vielä menossa. En vielä.
-Eikö täällä olekin ahdistavaa?
Auri säpsähti ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan vieressään seisovaa rusoposkista naista. Irina oli takertunut Meerin käsivarteen ja Eero, Aurin hyvä ystävä seisoi vähän kauempana siniset silmät tuikkien. Ei pelosta -ne silmät tutkailivat selvästikin Auria. Eero oli sotasairaalassa loukattuaan toisen kätensä.
-Irina ei taida kestää, Meeri huokaisi,
-Lähtee varmaan pian. Sinä iltana Auri kirjoitti päiväkirjaansa:
"Seisoimme jännittyneinä pommisuojassa ja kaikkialla räjähteli. Hetken jo luulimme, että meihin osui, mutta kun pääsimme pois, talo seisoi yhä pystyssä. Tartuin Eeron käsipuoleen ja me osasimme vain ihmetellä, loppuisiko sota ikinä!"
Auri seisoi johtajattaren ovella ja kuunteli. Käsissään hänellä oli pellavapyyhe, johon oli juuri pyyhkinyt kätensä.
-Odotat vielä hetken ja tunnustelet tilannetta. Täällä tarvitaan apua, töitä ei voi muille jättää. Olet niin nuorikin -oli oma valintasi lähteä lotaksi!
Kuului vaimeaa muminaa ja samassa Irina pyyhälsi huoneesta.
-Irina! Auri huudahti ja nakkasi pyyhkeen sivuun.
-irina, odota!
Tyttö pysähtyi ja jäi tuijottamaan Auria epäluuloisena kuin pieni lintu sutta.
-Mikä hätänä?
-Minä lähden, Irina sanoi ja silloin Auri veti hänet lähemmäs itseään.
-Kuuntele.
Irina painoi päänsä alas ja kenkien kärjet naputtelivat puista lattiaa. -Me kaikki tulemme tänne lapsenkasvoisina, mutta lähdemme kokeneempina. En halua että lähdet sillä lottia alkaa olla jo liian vähän... mutta jos et kestä tai...
-Minä näen painajaisia! Irina huudahti äkkiä ja tönäisi Aurin nopeasti läheltään.
-Anna minun olla!
Kiihdyksissään hän törmäsi Meeriin, joka lennähti seinää vasten hämmästyneenä.
-Mikä Irinalla on? Hän kysyi ja nosti Aurin pyyhkeen maasta ojentaen sen takaisin hänelle. Itse hän alkoi kaivaa kaapista itselleen puhdasta esiliinaa.
-Hän lähtee. Aivan kuten sanoitkin.
-Sota koettelee kaikkien hermoja, Meeri totesi ja hävisi käytävään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Pian tuli kuulutus -suuri määrä potilaita tulossa. Auri kietaisi huivin tummanruskeille kutreilleen ja nappasi laukkunsa tuolilta. Kun hän pääsi aulaan, se oli täynnä huutavia, valittavia ja verisiä sotilaita. Yhden niistä hän tunnistikin heti.
-Onni! Mitä sinulle on...? Meeri ryntäsi kihlattunsa luo ja otti tämän käden omaansa. Auri käveli perässä ja muutama muu.
-Hänet täytyy leikata! Joku huusi,
-Kranaatin sirpaleita on mennyt selkään. Kääntäkää hänet vatsalleen ja tukekaa päätä ettei hän tukehdu! Mikä miehen nimi on?
-Onni Palva! Meeri huusi, mutta johtajatar vetäisi hänet taaksepäin.
-Parempi jos et mene, tyttö. Voi tehdä kipeää nähdä omansa noin huonossa kunnossa.
-Häneen se kipeää käy! Meeri kirkaisi ja lähti juoksemaan leikkaus-salia kohti hypellen potilaiden yli ja väistellen vastaantulijoita. Auri hymyili pienesti ja kyykistyi sitten lähimmän potilaan viereen. Lekkaus-saliin hän ei viitsinyt lähteä.
-Pystytkö puhumaan? Auri kysyi mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Tummahiuksinen nuorukainen katsoi häntä silmät tuskasta kipunoiden.
-Vähän, mies vastasi ja Auri siirsi hänen kätensä haavasta, jota hän painoi ettei veri pääsisi vuotamaan niin paljon.
-Joku ampui kun olin tähystämässä... aih!
-Pitää laittaa tikkejä tuohon sinun kylkeesi ja vähän katsella... ei ole mennyt onneksi lävitse, kolhaissut vain. Auri huikkasi parille lotalle vieressään ja he nostivat potilaan paareille.
-Ota aivan rauhallisesti, voi vähän pistää. Laitetaan sinulle hiukan lisää verta kun on aika vähissä.
Mies hymyili urheasti ja Auri tunsi heti suurta myötätuntoa tätä kohtaan. Hän näytti tyypilliseltä sankarilta.
Kun mies oli viety huoneeseensa, palattiin eteis-saliin. Siellä oli vielä noin kymmenen haavoittunutta ja hoitajia oli vapaana vain neljä. Kaksi tuntematonta, Auri ja Irina. Irina kumartui kyyneleensä ja kauhunsa niellen yhden viereen.
-Kuollut. Hän sanoi hiljaa.
-Kuollut.
-Eikä ole! Joku vaaleahipiäinen juoksi paikalle,
-Kokeile pulssia!
Niin Irina kokeili. Sydän löi vielä.
-Vauhtia! Nostetaan hänet toiseen leikkaus-saliin ja jos sekään ei ole vapaana, suoritamme toimenpiteet vaikka tässä! Tehkää kaikkenne!
Auri oli ohjannut sillä aikaa yhden lievän aivotärähdyksen saaneen huoneeseensa ja ommellut pari haavaa. Nyt hän sai juosta hakemassa puhtaita siteitä ja puhdistusaineita sekä kaatamassa juotavaa flunssaisille. Kun hän käveli yhden huoneen ohitse jossa ei ollut potilaita, Irina istui siellä kasvot seinää kohti.
-Anteeksi...? Auri sanoi ja kopautti ovea,
-Jaksatko tulla auttamaan?
Hän ei vastannut. Illallakin hän oli huoneessaan. Myöhemmin saatiin kuulla, että Irina oli kuollut. Ottanut luvatta jotain lääkettä. Sota oli julma -vaikka kuka sitä ei tietäisi.
-Enkelit on lapsen pois nyt hakeneet ja antaneet ikuisen kirkkauden. Antakoon Luoja hälle rauhan sillä niin hän rakasti maailmaa. Luojalle kunnia ja sieluille rauha. Enkelit kirkkaudesta katsoo.
Kaikki olivat laulaneet niin hiljaa ja katuvan kuuloisina... he olivat valehdelleet. Ei Irina ollut rakastanut elämää -pikemminkin pelännyt. Pelännyt niin paljon, että se oli ajanut hänet lopulliseen epätoivoon.
Auri kaatoi ruskeahiuksisen lasiin konjakkia, mutta vain vähän.
-Miten voit? Hän kysyi yllättäen ja Auri naurahti,
-Minunhan pitäisi kysyä sinulta, miten SINÄ voit!
-No minä voin hyvin.
-Niin minäkin.
Eero viereisestä pedistä katsoi jotenkin vihaisena.
-Enkö minä saa konjakkia?
-Et saa, ystäväni. Et tarvitse. Nurkkasilmällä Auri näki miten Meeri kurkisti ovelta. Sitten hän alkoi lähestyä takaapäin ja kaappasi Aurin syleilyynsä.
-Onni selvisi! Hän hihkui ja otti ilman lupaa suuren kulauksen konjakkipullosta.
-Hei...! Auri huokaisi, mutta ei viitsinyt alkaa torumaan. Raukka oli vain iloinen.
-Olen onnellinen puolestasi. Olisihan se ollut surkeaa jäädä leskeksi näin pian! Auri sanoi täysin vilpittömästi ja rehellisesti. Meeri nyökkäsi ja tanssahteli ympäri huonetta.
-Kun täältä päästään, niin minä ja Onni menemme naimisiin!
-Oletko sinä varattu? Ruskeahiuksinen sotilas kysyi yllättäen ja yritti ylös pedistä. Meeri riensi selittämään, ettei se ollut sopivaa.
-En ole varattu, Auri sanoi ja katsahti Eeroa. Hehän olivat vain ystäviä! Vain ystäviä ja tukivat toisiaan kun oli vaikeaa.
Ruskeahiuksinen ojensi kättään ja Meeri tarttui siihen ravistaen pirteästi. Sitten oli Aurin vuoro -ja vasta silloin mies sanoi nimensä.
-Gabriel.
Enkeli sodassa? Tuskin. Ulkomaalainen? Ehkä.
-Hauska tutustua! Arvatkaa miksi olen täällä?
-No? Koska sait haavan kylkeesi?
-Niin. Siksi, koska pelastin pikkutytön pommien keskeltä. Huoneessa kohahti.
-Miten se voi olla mahdollista?!
-En tiedä. Mies vastasi,
-Hän kyseli Auri Koivistoa.
Auri säpsähti ja tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla jotka jo olivat nälästäkin heikot.
-Minähän olen Auri Koivisto!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Haluatteko, että jatkan? Ja komments. =D
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Pommeja, huutoja ja itkua. Kaikki tuntuu räjähtävän eikä voi tietää, mikä päivä on viimeinen. Jokainen hetki on onneton, mutta silti sitä toivoo, että saisi edes yhden päivän lisää.
Kotiväki, he kaikki ovat nyt jossain, missä minä en ole. He ovat kauempana elämän rajalla. Siellä, minne minä en ole vielä menossa. En vielä.
-Eikö täällä olekin ahdistavaa?
Auri säpsähti ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan vieressään seisovaa rusoposkista naista. Irina oli takertunut Meerin käsivarteen ja Eero, Aurin hyvä ystävä seisoi vähän kauempana siniset silmät tuikkien. Ei pelosta -ne silmät tutkailivat selvästikin Auria. Eero oli sotasairaalassa loukattuaan toisen kätensä.
-Irina ei taida kestää, Meeri huokaisi,
-Lähtee varmaan pian. Sinä iltana Auri kirjoitti päiväkirjaansa:
"Seisoimme jännittyneinä pommisuojassa ja kaikkialla räjähteli. Hetken jo luulimme, että meihin osui, mutta kun pääsimme pois, talo seisoi yhä pystyssä. Tartuin Eeron käsipuoleen ja me osasimme vain ihmetellä, loppuisiko sota ikinä!"
Auri seisoi johtajattaren ovella ja kuunteli. Käsissään hänellä oli pellavapyyhe, johon oli juuri pyyhkinyt kätensä.
-Odotat vielä hetken ja tunnustelet tilannetta. Täällä tarvitaan apua, töitä ei voi muille jättää. Olet niin nuorikin -oli oma valintasi lähteä lotaksi!
Kuului vaimeaa muminaa ja samassa Irina pyyhälsi huoneesta.
-Irina! Auri huudahti ja nakkasi pyyhkeen sivuun.
-irina, odota!
Tyttö pysähtyi ja jäi tuijottamaan Auria epäluuloisena kuin pieni lintu sutta.
-Mikä hätänä?
-Minä lähden, Irina sanoi ja silloin Auri veti hänet lähemmäs itseään.
-Kuuntele.
Irina painoi päänsä alas ja kenkien kärjet naputtelivat puista lattiaa. -Me kaikki tulemme tänne lapsenkasvoisina, mutta lähdemme kokeneempina. En halua että lähdet sillä lottia alkaa olla jo liian vähän... mutta jos et kestä tai...
-Minä näen painajaisia! Irina huudahti äkkiä ja tönäisi Aurin nopeasti läheltään.
-Anna minun olla!
Kiihdyksissään hän törmäsi Meeriin, joka lennähti seinää vasten hämmästyneenä.
-Mikä Irinalla on? Hän kysyi ja nosti Aurin pyyhkeen maasta ojentaen sen takaisin hänelle. Itse hän alkoi kaivaa kaapista itselleen puhdasta esiliinaa.
-Hän lähtee. Aivan kuten sanoitkin.
-Sota koettelee kaikkien hermoja, Meeri totesi ja hävisi käytävään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Pian tuli kuulutus -suuri määrä potilaita tulossa. Auri kietaisi huivin tummanruskeille kutreilleen ja nappasi laukkunsa tuolilta. Kun hän pääsi aulaan, se oli täynnä huutavia, valittavia ja verisiä sotilaita. Yhden niistä hän tunnistikin heti.
-Onni! Mitä sinulle on...? Meeri ryntäsi kihlattunsa luo ja otti tämän käden omaansa. Auri käveli perässä ja muutama muu.
-Hänet täytyy leikata! Joku huusi,
-Kranaatin sirpaleita on mennyt selkään. Kääntäkää hänet vatsalleen ja tukekaa päätä ettei hän tukehdu! Mikä miehen nimi on?
-Onni Palva! Meeri huusi, mutta johtajatar vetäisi hänet taaksepäin.
-Parempi jos et mene, tyttö. Voi tehdä kipeää nähdä omansa noin huonossa kunnossa.
-Häneen se kipeää käy! Meeri kirkaisi ja lähti juoksemaan leikkaus-salia kohti hypellen potilaiden yli ja väistellen vastaantulijoita. Auri hymyili pienesti ja kyykistyi sitten lähimmän potilaan viereen. Lekkaus-saliin hän ei viitsinyt lähteä.
-Pystytkö puhumaan? Auri kysyi mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Tummahiuksinen nuorukainen katsoi häntä silmät tuskasta kipunoiden.
-Vähän, mies vastasi ja Auri siirsi hänen kätensä haavasta, jota hän painoi ettei veri pääsisi vuotamaan niin paljon.
-Joku ampui kun olin tähystämässä... aih!
-Pitää laittaa tikkejä tuohon sinun kylkeesi ja vähän katsella... ei ole mennyt onneksi lävitse, kolhaissut vain. Auri huikkasi parille lotalle vieressään ja he nostivat potilaan paareille.
-Ota aivan rauhallisesti, voi vähän pistää. Laitetaan sinulle hiukan lisää verta kun on aika vähissä.
Mies hymyili urheasti ja Auri tunsi heti suurta myötätuntoa tätä kohtaan. Hän näytti tyypilliseltä sankarilta.
Kun mies oli viety huoneeseensa, palattiin eteis-saliin. Siellä oli vielä noin kymmenen haavoittunutta ja hoitajia oli vapaana vain neljä. Kaksi tuntematonta, Auri ja Irina. Irina kumartui kyyneleensä ja kauhunsa niellen yhden viereen.
-Kuollut. Hän sanoi hiljaa.
-Kuollut.
-Eikä ole! Joku vaaleahipiäinen juoksi paikalle,
-Kokeile pulssia!
Niin Irina kokeili. Sydän löi vielä.
-Vauhtia! Nostetaan hänet toiseen leikkaus-saliin ja jos sekään ei ole vapaana, suoritamme toimenpiteet vaikka tässä! Tehkää kaikkenne!
Auri oli ohjannut sillä aikaa yhden lievän aivotärähdyksen saaneen huoneeseensa ja ommellut pari haavaa. Nyt hän sai juosta hakemassa puhtaita siteitä ja puhdistusaineita sekä kaatamassa juotavaa flunssaisille. Kun hän käveli yhden huoneen ohitse jossa ei ollut potilaita, Irina istui siellä kasvot seinää kohti.
-Anteeksi...? Auri sanoi ja kopautti ovea,
-Jaksatko tulla auttamaan?
Hän ei vastannut. Illallakin hän oli huoneessaan. Myöhemmin saatiin kuulla, että Irina oli kuollut. Ottanut luvatta jotain lääkettä. Sota oli julma -vaikka kuka sitä ei tietäisi.
-Enkelit on lapsen pois nyt hakeneet ja antaneet ikuisen kirkkauden. Antakoon Luoja hälle rauhan sillä niin hän rakasti maailmaa. Luojalle kunnia ja sieluille rauha. Enkelit kirkkaudesta katsoo.
Kaikki olivat laulaneet niin hiljaa ja katuvan kuuloisina... he olivat valehdelleet. Ei Irina ollut rakastanut elämää -pikemminkin pelännyt. Pelännyt niin paljon, että se oli ajanut hänet lopulliseen epätoivoon.
Auri kaatoi ruskeahiuksisen lasiin konjakkia, mutta vain vähän.
-Miten voit? Hän kysyi yllättäen ja Auri naurahti,
-Minunhan pitäisi kysyä sinulta, miten SINÄ voit!
-No minä voin hyvin.
-Niin minäkin.
Eero viereisestä pedistä katsoi jotenkin vihaisena.
-Enkö minä saa konjakkia?
-Et saa, ystäväni. Et tarvitse. Nurkkasilmällä Auri näki miten Meeri kurkisti ovelta. Sitten hän alkoi lähestyä takaapäin ja kaappasi Aurin syleilyynsä.
-Onni selvisi! Hän hihkui ja otti ilman lupaa suuren kulauksen konjakkipullosta.
-Hei...! Auri huokaisi, mutta ei viitsinyt alkaa torumaan. Raukka oli vain iloinen.
-Olen onnellinen puolestasi. Olisihan se ollut surkeaa jäädä leskeksi näin pian! Auri sanoi täysin vilpittömästi ja rehellisesti. Meeri nyökkäsi ja tanssahteli ympäri huonetta.
-Kun täältä päästään, niin minä ja Onni menemme naimisiin!
-Oletko sinä varattu? Ruskeahiuksinen sotilas kysyi yllättäen ja yritti ylös pedistä. Meeri riensi selittämään, ettei se ollut sopivaa.
-En ole varattu, Auri sanoi ja katsahti Eeroa. Hehän olivat vain ystäviä! Vain ystäviä ja tukivat toisiaan kun oli vaikeaa.
Ruskeahiuksinen ojensi kättään ja Meeri tarttui siihen ravistaen pirteästi. Sitten oli Aurin vuoro -ja vasta silloin mies sanoi nimensä.
-Gabriel.
Enkeli sodassa? Tuskin. Ulkomaalainen? Ehkä.
-Hauska tutustua! Arvatkaa miksi olen täällä?
-No? Koska sait haavan kylkeesi?
-Niin. Siksi, koska pelastin pikkutytön pommien keskeltä. Huoneessa kohahti.
-Miten se voi olla mahdollista?!
-En tiedä. Mies vastasi,
-Hän kyseli Auri Koivistoa.
Auri säpsähti ja tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla jotka jo olivat nälästäkin heikot.
-Minähän olen Auri Koivisto!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Haluatteko, että jatkan? Ja komments. =D
Vastaukset 5
Vanhimmat
jatka toki :))
jatka ihmeessä..
toi on just sopivanmahdollinen..
Mutta alku oli vähän outo..
Muuten se oli best!
no jatka vaan...muista kuitenkin että jatkosotaa ei käyty digiajalla, niinkuin vaikutti "pian tuli kuulutus" "toinen leikkaussali" "irina oli ottanut luvatta jotain lääkettä"... oli välillä vähän sekavaa: "kaksi tuntematonta, Irina ja Auri" tarkoitatko, että irina ja auri olivat tuntemattomia?? nimet oli hyvin keksitty, vanhanaikaisia. Tiedän erään, jolta vatsa aukesi sodassa ja suolet tulivat ulos. Hän on selvinnyt ja elää vieläkin! Siis vain vinkkinä kerron tän... pahiten ihminen haavoittuu mielestään sodassa, muistan lukeneeni erään kirjan jossa nuori poika kertoi elämästään sodan aikana ja sen jälkeen kun isä tuli kotiin. Hänen isänsä alkoi juopotella ja humalassa uhkaili omaa perhettäänkin aseella, ja öisin unissaan huusi kivusta ja pelosta. Siis se oli tosi tapahtuma......
Ota huomioon, että en mainitse, miltä ajalta kyseinen kertomus on... ja että olen syntynyt 80-luvulla! ^_~ Vain kirjoittamalla voi kehittyä paremmaksi... Ehkä olisi vielä todellakin paranneltavaa.
Kerroit siitä kirjasta, ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Voisitkos antaa sen nimen, jos muistat? Olisi jännittävä lukea... :)
Sota jättää jälkensä...
Oma ukkinii haavoittui ja sai kranaatin sirpaleita toiseen jalkaansa ja hänen paras ystävänsä kaatui hänen viereensä. Siis kuoli... muttas juups... Sodan aikana on kyllä ollut leikkaus-saleja, ei ehkä vain niin kehittyneitä, joten tieto ei ole väärä. Se "pian tuli kuulutus"-kohta... sen ajattelisin lähinnä jonkun huudoksi. Siinä ei tietääkseni sanottu, että jostain elektronisesta tiedonvälittäjästä olisi kyse. :)
Sanoithan sä että se kertoo jatkosodasta..... eikä sitä digiajalla käyty.
Kirjan nimi on Veli-Matin sotapäiväkirja ja sen on kirjoittanunt Heikki Hemminki. Kirja on kiriootettu ihanalla pohjanmaan murtehella... en tiiä pystytkö löytämään sitä mistään...