Siitä on kovin kauan aikaa,
hengitykseni ikuisuus,
kun sydämesi ihollani lauloi:
En viereltäsi koskaan lähde,
sielusi luota pakene pois.
Enkelisi elämässä
sinullekin siivet sois.
Siitä on kovin kauan aikaa,
silmänräpäyksen hetki uus,
olosi vaelsi aistini mailla.
Enkä tiennyt enkeleiden
itkevän.
Minne ikinä menet
sinne johtaa mun askeleet,
pölyyn peittyneet.
hengitykseni ikuisuus,
kun sydämesi ihollani lauloi:
En viereltäsi koskaan lähde,
sielusi luota pakene pois.
Enkelisi elämässä
sinullekin siivet sois.
Siitä on kovin kauan aikaa,
silmänräpäyksen hetki uus,
olosi vaelsi aistini mailla.
Enkä tiennyt enkeleiden
itkevän.
Minne ikinä menet
sinne johtaa mun askeleet,
pölyyn peittyneet.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ainakin kun sataa, tämä oli äärettömän kaunis runo jonka tuo loppuosa kruunasi mielestäni koskettavasti!
Kiitos piristävästä palautteesta. Innoitus syntyi erään laulun hitaasta & laahaavasta tunnelmasta ynnä ensimmäisistä sanoista, jotka ovat suomennettuna suunnillen samat kuin runossani "kertsisäe".(Nelosen 4400- ohjelma, jonka tunnarista en ole vieläkään päässyt eroon, vaikka olen kirjoittanut sen fiiliksistä ennenkin runon). Enkeliajatus tuli kai jostain Simbergin "Haavoittunut enkeli" -taulusta, vaikkeivät ko. teoksen herättämät tuntemukset/tulkinnat sen kummemmin runoni aiheeseen liitykään. Leikittelen mielelläni sillä hämmennyksellä, joka syntyy, kun voittamaton paljastaa heikkoutensa.
tuo, voittamaton paljastaa heikkoutensa, sen olen minäkin saanut kokea vaikka en koskaan ole ollut enkä tule/halua olla voittamaton
itseltäkin pasmat sekaisin, kun huomaa, jonkin vahvan murtuvan. Turvallisuushakuisena on pakko rakentaa jonkin varaan, luottaa johonkin sopivaksi katsomaansa tarpeeksi. Perustusten murtuessa vapaapudotus huikaisee kyllä kivasti vatsanpohjassa. Enkä nyt puhu pelkästään ihmisistä ja ihmissuhteista. Luullakseni ihmisen on mahdotonta olla voittamaton yksilönä tai pelkästään ihmisyhteisönä. Siksi luottamus omaan haavoittumattomuuteen on melko vaarallinen tunne. Niinpä, en minäkään halua olla voittamaton. Ajoittaisesta heikkoudesta on helpompi nousta. Sitä sattuu. ;)
koskettava,
syvällinen ja kaunis runo.
Joka säkeistössä on omanlaisensa sävel,
jotka jättävät väreilevää ikävää ja kaipuuta
jälkeensä.
Ja, kuten Lionakin sanoi, loppu kruunasi
koko kaudeuden ja haikeuden,
kiitos.
kaikki jne. Mukavaa, kun te kumpainenkin piditte lopusta, sillä itse hieman epäröin sen kanssa. Se rikkoo mielestäni runon perusrytmiä, joten laitoin sen tuolla tavalla erilleen. Kauniisti runoani kuvailit. Ei nyt mitenkään erityistä sanomaa välitä, perussiirapit vain:) Vaikka yritän kyllä jokaiseen runooni jonkin idean kätkeä. Kiitos itsellesi!