Mitäs sitten kun tuleva psykologi itse väsyy niin, ettei huominen jaksa kiinnostaa? Aloitin opinnot pari vuotta sitten ja nyt elämäntilanne on työntänyt minut siihen, että jaksamispiste ylittyy. Opinnoissa ei tätä ole vielä paljon käsitelty, tulee kai myöhemmin, olen tähän asti tehnyt vain teoriaopintoja. Mutta pelkästään se, että ylipäätään on psykologian opiskelija, asettaa minusta hirvittävän paineen. Kaikki olettavat että psykologilla itsellään on kaikki aina tosi hyvin ja että psykologian opiskelija voi vain kuunnella muiden huolia. En uskalla näyttää, että olen lopussa. Olen hirvittävän tunnollinen ja itsekriittinen, ja luennoitsijakin sanoi, että psykologian opiskelijat ovat yleensä tässä suhteessa poikkeavat valtavirrasta. Onko täällä muita psykan opiskelijoita? Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Ja miten muiden alojen tyypit, mitä ajattelette psykologian opiskelijoista? Saako psykologi olla yhtälailla heikko kuin muutkin? Rakastan tulevaa alaani, mutta jotenkin on suuri kynnys nyt myöntää, että ehkä tarvitsen apua..
Mitäs sitten?
psykologian opiskelija
2232
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lähinnä tulee mieleen, että psykologian opiskelijalla on itsellään jotain selvittämättömiä asioita/ongelmia, koska on hakeutunut ko. alalle. Yleensähän kaikkein kiinnostuneimpia psykologiasta ovat sellaiset ihmiset, jotka ovat kokeneet erityisen ikäviä asioita. En siis todellakaan oleta että psykologian opiskelija on jotenkin "täydellinen" ihminen. Sitä paitsi tuo tilanteesihan tekee sinusta vielä paremman tulevana psykologina, koska osaat asettua potilaittesi asemaan paremmin.
Jos itse olisin potilas, olisi kaikkein parasta jos psykologini olisi henkilökohtaisesti kokenut samoja asioita ja silloin todella ymmärtäisi tilanteeni.
t. hallintotieteiden yo
Miksi ihmeessä ajattelet, että psykologi ei saisi olla inhimillinen? Ihminenhän sinäkin vain olet, jokaisella meistä on ongelmansa.
Minä en ainakaan odota, että psykologilla on aina kaikki ihan loistavasti ja että hänen elämässään ei mutkia ole. Olen käynyt vuoden verran psykologin juttusilla ja haluan ainakin ajatella, ettei hän ole mikään yli-ihminen. Se tuntuisi todella...no, pelottavalle.
Hirveintä mitä tietäisin, olisi psykologi, jolla ei olisi henkilökohtaisista ongelmista mitään käsitystä. Jos aikoo toisia kuunnella ja ohjeita antaa, niin kyllä silloin täytyy mun mielestä olla jonkinlaista omakohtaista kokemusta asiasta.
Nyt vaan rohkeasti haet sitä apua ja relaat vähän. Ajattele: tulevaisuudessa voit hyvällä omallatunnolla sanoa asiakkaille vastaanotolla että "tidän miltä sinusta tuntuu". Tsemppiä!