Onko kukaan yllättäin paljastanut ihastumisensa sinuun? Miltä se on tuntunut - ihastuttavalta, vihastuttavalta vai täysin yhdentekevältä? Miten olet käsitellyt asiaa, jos paljastus on tullut täytenä yllätyksenä?
Entäpä, jos paljastuksen jälkeen joudutte/saatte olla säännöllisesti tekemisissä työn tai opiskelun vuoksi. Onko suhteenne muuttunut läheisemmäksi vai etäisemmäksi?
Kertokaa. Olen "pelkkinä silminä" ja koetan ottaa opikseni;-)
Entäpä, jos paljastuksen jälkeen joudutte/saatte olla säännöllisesti tekemisissä työn tai opiskelun vuoksi. Onko suhteenne muuttunut läheisemmäksi vai etäisemmäksi?
Kertokaa. Olen "pelkkinä silminä" ja koetan ottaa opikseni;-)
Vastaukset 22
Vanhimmat
ja varsinkin, jos on pakko olla tekemisissä, eivätkä tunteet ole molemminpuolisia.
Ehkä joku kokee toisin, mutta minua ainakin ahdistaa ja inhottaa, kun joku tulee kertomaan ihastuneensa minuun ja vuodattaa tunteitaan. Parhaani mukaan kartan sellaista ihmistä "tunnustuksen" jälkeen.
Asia on tietenkin eri, jos tunteet ovat molemminopuolisia, mutta silloinpa tuollaisia tunnustuksia ei tarvita edes, kun yleensä asiat hoituvat ihan omalla painollaan, ts. siis luonto hoitaa homman ;)
Eikö toisen ihastuminen olekkaan kohteliaisuus? Osaatko ottaa vastaan kohteliaisuuksia ylipäänsä vai tuntuvatko nekin inhottavilta?
Ajatellaanpa tilannetta, jossa molemmat tuntevat toisiaan kohtaan positiivisia tuntemuksia, mutta kumpikaan ei uskalla sitä sanoa. Kai niinkin voisi tapahtua? Tällöinhän tuntemukset ja mahdollisuudet valuvat hukkaan. Vai?
molemmat ovat toisiinsa niiiiiiin ihastuneita, etteivät uskalla edes katsoa, vaan menevät täysin puihin, ei luonto todellakaan hoida hommaansa...
Pelkäsinkin että hän tunnustaa...valehtelin ettei minun puolelta mitään...koska rakastan poikaystävääni. En ole voinut olla sen jälkeen yhteydessä ja tiedän tarkalleen mitä hän ajattelee minusta kun katkasin välit...enkä halua olla kaveri vaikka voisin..tiedän miten käytökseni loukkaa häntä:(mutta ihastuin tähän tyttöön,en vain voi...näin parempi....en tiedä:(
jos ei uskalla, ei mitään saakaan. En voisi olla sanomatta jos tarpeeksi olisin ihastunut/rakastunut.
vetos. Kiitti mulle riitti. Arvaa onko mulla ollut aikoinani ihailijoita? Enää en tarvi, gutbai! Tykker inttte!
se siellä sekoilee? Ihme juttu.. :D Se nimittäin, että vaikka kirjottelen tänne anonyyminä, eri nimimerkeillä, niin aina ne mun kommentit keräävät tollasia sekopäitä keuhkoamaan ja uhkaileen..
Joko mulla on hemmetin "hyvä" tuuri, tai sitten eräs henkilö lukee tätä palstaa todella ahkerasti ja jotenkin ihmeellisesti tunnistaa mun kirjoitukset :)
Erikoista.. odotan innolla jatkoa...
mutta nykyajan kundit hänestä hardly veisaa viis:)
Heh, usko tai älä, niin meillä kaikilla on oma uniikki kirjoitustyylimme ja siitä on todellakin mahdollista tunnistaa toinen, vaikka tämä ei antaisi mitään kirjallisia vihjeitä itsestään ;) Tietysti tämä tarkoittaa sitä, että tuntee kohtuullisen hyvin toisen... En muuten ole kukaan tuttusi, mutta ajattelimpahan vain sanoa tään.
Se että joku on paljastanut olevansa ihastunut minuun on ollut joka kerta älyttömän suuri kohtelijaisuus. Olen ollut erittäin otettu asiasta. Ahdistusta on aiheuttanut se, jos joku joskus on odottanut myös minulla olevan yhtä voimakkaat tunteet häntä kohtaan. Vaikka kuinka haluaisin tuntea jotain enemmän, aina se ei onnistu ja silloin juttu on parempi jättää kaveruus/ystävyys tasolle. Ahdistun ajatuksesta että loukkaisin toista ja minun on joskus vaikea sanoa ei. Hankalaa itseni kannalta.
Se muuttuuko suhde mihinkään riippuu taas molemmista osapuolista. Itse pystyn (ainakin tähän asti pystynyt) jatkamaan suhdetta kaverina. Jos toinenkin pystyy. Ihailen ihmisiä, jotka luottavat itseensä ja uskaltavat kertoa ihastukselleen tunteistaan. Itse aika harvoin uskallan :P
Mutta on käynyt niinkin, että tunteet ovatkin olleet molemmin puoleisia :D tällöin tosin ei ole tarvinnut suoraan kertoa ihastumisestaan vaan molemmat ovat halunneet olla toistensa lähellä ;) Noh, on siihen joskus tarvittu vähän enemmän potkuja että on uskaltanut katsoa toista silmiin vielä toisen minuutin :DDD
toimia noin hienosti..
Tämä aihe sattuneesta syystä kiinnostaa minua, ja lukuisista vastauksista rohkaistuneena esitän vielä muutaman lisää.
Uskoisin, että on olemassa ihmisä, joille tunteiden ilmaiseminen ei ole helppoa. Nämä kysymykset on erityisesti sellaisille henkilöille.
Siis, sinä joa olet kieltänyt tuntevasi mitään takaisin, vaikka tuntemuksia olisi ollut tai on yhä edelleen.
Miten voit elää asian kanssa? Torjuttu tuntee tuskaa, surua, pettymystä ja hämmennystä. Hänet jätetään miettimään mitä ihmettä tapahtui. Kaikki merkit molemminpuolisista tuntemuksista olivat, mutta toinen väittää että olet kuvitellut kaiken. Etkö halua tuottaa toiselle iloa vai pelkäätkö vain omaa haavoittuvuuttasi?
Vasta tällä viikolla oli telkussa aivotutkimuksesta: mitä neuroottisempi torjuttu ihminen on, sitä enemmän hän tuntee kipua, kun tulee torjutuksi. Siis et saa ainakaan kertoa tuntevasi kipua, jos sinut torjutaan, ellet halua tulla noteeratuksi neuroottiseksi (siis heikoksi?). Vahvat ja itsetuntoiset eivät torjunnoista ole moksiskaan, joten...
Mutta itse asiasta:jos minä olen tuntenut vastavuoroisesti toista kohtaan jotakin ENkä HALUA ilmaista tunteitani sille toiselle, luultavasti kyse on siitä, että tiedostan kyllä tunteeni, mutta juuri tällä hetkellä tilanteeni on se, että nuo tunteet saavat jäädä sikseen (on ehkä perhe tai toinen...tai jotain). Jos suorastaan väitän (ollaan siis keskusteltu asiasta), että olet kuvitellut kaiken, saattaa ollakin että olet kuvitellut kaiken tai sitten sinä et ole ihminen, jonka kanssa haluaisin asian julkistaa. Minulle on riittänyt ehkä pieni vipinä kanssasi, mutta ei muuta.
Jos taas on niin, että minä en itsekään tajua, mitä olen sinulle vastavuoroisesti viestitellyt, niin sitten en ehkä edes tajua, että minussa on bi-piirteitä.Saatan olla myös sellainen yltiöempaattinen henkilö, että vastaan herkästi toisten tunntiloihin ja kun sinä olit minua kohtaan niin ihana viestitellessäsi tykkäämistä, minä menin siihen mukaan, vaikken ollut tunnetasolla aivan samalla aaltopituudella kuin sinä. Pidin kuitenkin sinusta.
Neuroottisia ihmisiä on maailma pullollaan eikä heikkous tee kenestäkään huonoa ihmistä. Vai?
Auts - tuo oli muuten viiltävä ja erittäin osuva analyysi ja se siis sattui...tunnen suuuuurta tuskaa:D
Realismia parhaimmillaan, kiitos siitä.
ja fyysinen, halaaminen minun puoleltani ei tarkoita, että olisin rakastunut tai ihastunut siihen ihmiseen tai haluaisin tuntea hänen vartalon omaani vasten. Olen spontaani ja empaattinen. Mutta tässä minun jutussani hänen kanssaan, en tiedä oikein kuinka tässä kävi, en osaa selvittää, mutta ei se mitään neuroottista:) kyllä ollut. Enkä tuntenut itseäni torjutuksi muuta kuin siinä, ettei hän halunnut olla minun ystäväni. En odottanut että hän alkaisi tunnustamaan minulle mitään, se olisi ollut utopiaa silloin.
myönnän,menin puihin...tunnustamalla omat tunteeni lopputulos olisi ollut vielä pahempi...
hän eläisi toivossa jota en voi hänelle antaa.Minun on pidettävä "kulissit" kasassa on niin paljon menetettävää.Tiedän olen egoisti olen materialisti olen täysi paska...Olemalla ystävä hänen kanssaan satuttaisin vain lisää häntä.Jos totta puhutaan en tiedä haluaisinko edes olla "vain" ystävä...mutta näin ei voinut enää jatkua:(Toivon että hänen on parempi vihata minua kuin rakastaa.Tiedän, tämä on absurdia mutta välitän todella hänestä...Tämä aika ei ollut vain meille...:(
Olen siis ymmärtänyt sinun (siis kyse on nyt siitä minun rakkauteni kohteesta, josta puhun sinuna, vaikken tarkoita edell.viestin kirjoittajaa) tuntemuksesi ja käytöksesi oikein. Juuri tuollaisena empaattisena ihmisenä sinua olen pitänytkin siitä huolimatta, että ratkaisusi ja käytöksesi minua kohtaan onkin ollut "kovaa". Kuitenkin vielä kovempaa voisi olla, jos olisin tekemisissä kanssasi, aina vain toivoen jotakin muuta. Uskonhan minä, että sinä välität!
Mutta puhut vihasta. En minä vihaa. Minun on vain vaikea kohdata sinut, koska minä häpeän. Sitä sinä et ehkä tajua, mutta niin minä teen. Olen heikko (sinä pidit vahvana), tunsin kipua, kun torjuit minut. Mutta siitä kivusta minä en haluaisi luopua. Kipu ja ahdistus olivat minulle tie johonkin uuteen, joka on nyt osa elämääni.
Se, jolle kerroin tunteistani osasi ottaa asian vastaan suhteellisen hyvin. Valitettavasti en saanut sitä mitä hain - yhtäläistä tunnetta. Ymmärrän, että ikänsä(?) lesbona eläneellä on osin perusteltu syy epäillä heteronaisen tunnustusta. "Kovaa" on ollut hänen käytöksensä sen jälkeen (oma tuntemukseni, hän ei tee sitä tahallaan), mutta osin myös omaa syytäni. En aluksi kestänyt edes ajatusta kohtaamista siinä yhteisössä jossa olemme. Nyt hän haluaa ottaa etäisyyttä ja koetan antaa parhaani mukaan tilaa. Hän ei ole sanonut missään vaiheessa välittävänsä ja sitä on ehdottomasti kunnioitettava. Minun tuntemukseni eivät saa olla hänelle taakka, koska ihastumiseni ei ollut hänen syytään.
kokemus minullakin oli... mutta ei ollenkaan selkeä tai yksiselitteinen. Joskus vaan on vaikeaa uskoa toisen vilpittömyyteen, tuollaisissa torjumistilanteissahan normaalisti fiksutkin ihmiset saattavat sortua kummallisiin ja tarpeettomiin totuuden vääntelyihin.
Mutta niin, tämän ketjun alussahan kyseltiin miten tunteiden tunnustamisiin saatetaan suhtautua. Itse olen avautunut ensimmäisenä tuolla tavoin vain tämän yhden kerran, ja tein sen vasta kun tiesin ettei se tule yllätyksenä, joten enempää en siitä asiasta osaa sanoa.
Kuitenkin silloin kun tilanne on toisinpäin, ja huomaan jonkun olevan minusta kiinnostunut (yksipuolisesti), niin pidän huolen siitä ettei hän vie tilannetta pidemmälle. Se ei ole vaikeaa, sillä tokihan pidän ihmisistä jotka minusta pitävät, ja on helppoa osoittaa arvostavansa tällaista henkilöä täysin platonisesti. Näin molemmat säilyttävät kasvonsa, ja tuttavuus pysyy kaveruuspohjalla.
että neuroottiset ihmiset kokevat enemmän kipua, kuin normaalit, psykopaattiset ym...
Sitä vain en käsitä, että miksi niin monet tavalliseen ihmisyyteen kuuluvat asiat on patologisoitava? Ehkä sitä emotionaalista kipuakin tunnetaan myös siksi, kun aidosti kaipaa toista ihmistä, eikä vain siksi että neuroottinen psyyke olisi saanut kolauksen?
Itse myönnän olevani jossain määrin neuroottinen, mutta en suostu ottamaan syyllisyyttä vielä siitäkin, jos joskus satun pitämään jostakusta toisesta. Myös muissa ihmisissä arvostan nimenomaan heidän herkkyyttään ja lämpöään.
Onko tosiaankin totaalisen väärin tuntea tunteita ja ilmaista niitä? Tiedän, se voi mennä pahimmillaan äärimmäisyyksiin, mutta mitä tulee siitä jos kaikki hallitsevat tunteensa sataprosenttisesti. Aika kuollutta olisi, sanon minä;)
Eläköön ihmiset jotka osaavat ja uskaltavat tuntea, huonojakin fiiliksiä. Eri asia on kuinka äärimmäisyyksiin menee, täytyy osata myös vähitellen koota ajatuksensa.
Tämä on sinulle - Rauhoitu, älä juokse karkuun. Olen jo tajunnut ettet minua halua. Kohta, aivan kohta olen jo valmis ystävyyden tielle. Maltathan odottaa.
hän ei tule koskaan sinua vihaamaan vaan hänellä on aina sinulle paikka sydämessään