Siitä onkin aikaa, kun olen palstalla vieraillut. Ennen muinoin täällä oli ihan hyvääkin anonyymiä ajatustenvaihtoa, ja piru vie nyt olis sille tarvetta.
Meidän perheeseen on tainnut pesiä masennus. Ennen niin iloinen, energinen ja elämänhaluinen tyttöni makaa päivät pitkät vaan sängyssä.. Käy kyllä töissä ja onneksi nauttii vielä siitä - mutta, kun hän tekee vuorotyötä ja minä päivää, yhteinen aika on kortilla. Tai hän näkee sen niin, ettei ole mitään.
Hänestä koko tilanne johtuu siitä, etten ole kotona. Teen ihan normaalia päivätyötä. Hän on monesti yksin kotona ja kaipaa mua. No ok. Mutta kun sille ei voida tehdä mitään. Töissä on käytävä. Hän tekee kolmivuorotyötä.
Joskus, harvoin, innostuu jostain, mutta kaikki kivakin on hyvin epävarmaa - pienikin liike hänen mielestään väärään suuntaan murskaa kaiken kivan. Ennen niin kiva tekeminen on yhtäkkiä aivan perseestä. Kaikki on perseestä. Ei kiinnosta. "Ei mua voi pakottaa".
Mitkään vaatteet eivät näytä hyvältä, vaikka tyttö on itse komistus niin urheilijakropaltaan kuin naamastaan. Vaatteet vimpan päälle merkkiä ja uusia. Kokeillaan ensin 10:tä vaihtoehtoa ja lopulta vedetään verkkarit jalkaan ja norsun vittu naamalla sänkyyn murjottamaan. "Minä en lähde minnekään".
"Sä et ymmärrä". "Mikset se auta."
Tämä masentunut on meistä ollut se, joka jaksaa ja on vahva ja tsemppaa. Nyt mä saan iskuja joka päivä (ei fyysistä tietenkään), itken ja kärsin ja kaiken lisäksi mä en ymmärrä.
Yritän auttaa ja keksiä kaikenlaista. Olen omasta mielestäni hyvin empaattinen ja auttavainen ja mikään ei auta, vaikka jaksan joka kerta yrittää. Oli jopa mun synttärit ja hän vei minut tekemään juttua mikä on musta kivaa. Lopulta hän ei nauttinut yhtään ja varmisti, ettei mullakaan ollut kivaa. "En mä tykkää tuosta" "pilasin sun synttärit""kaikki on pilalla" Just. No. Ei olis ollu enen tuota kohtausta, joka kesti taas kaksi päivää. Kivat synttärit.
En ole koskaan tuntenut oloani näin pahaksi, vaikka sellaisiakin hetkiä muissa yhteyksissä on ollut. Tämä raastaa niin kovaa, koska kyseessä on oma rakas, jonka kanssa jaetaan elämä. Jonka kanssa haluan jakaa elämäni. En halua lähteä, vain koska minuun sattuu.
Diagnoosia meillä ei ole, koska toinen ei ole niin pitkälle myöntänyt asiaa. Hän löytää syitä huonoon oloonsa, jotka ovat terveen mielestä mitättömiä ja tuskin oikeita. "Ei voi olla, ettet koko viikkoon noussut sängystä, koska mä en tykkää sauvakävelystä". Yleensä kaikki kritiikki kohdistuu minuun ja tekemisiini, vaikka teen ihan normaaleita asioita ja kuin ennekin.
Jos mulla on kerran viikossa ohjelma, jonka haluan katsoa - hänen mielestään olen tv:n orja ja priorisoin tv:n suhteen edelle. Täh? Vaikka nauhoitan ohjelman ja siirrän huomioni häneen, hän ei voi ymmärtää, miksi se on niin tärkeää edes nauhoittaa. Ääk!
Niin, mä en voi sanoa mihinkään ei tai en tykkää. Saatikka pahastua mistään, koska toisen olo on varmasti oikeasti pahempi kuin minun. Multa ei myöskään tarvi pyytää anteeksi, koska "on vaan niin paha olla". "Sä et ymmärrä"
Lähinnä mua kiinnostaa tietää, ovatko muut eläneet tässä. Me ollaan parina hyvä tiimi ja oltu hyvinkin onnellisia - ja ollaan vieläkin - ainakin jonkin aikaa. Ei ole kyse siitä, että olaan vaan erilaisia tai ei ymmärretä tai arvosteta toisiamme. Toinen on masentunut eikä mikään kiinnosta. Piste.
Mutta tämä syö naista. Haluan tietenkin, että hän paranee ja löytää elämänilonsa, mutta herranjestas millä hinnalla. Mä kärsin aivan suunnattomasti tästä ja en tiedä osaanko auttaa ja ymmärtää aina. Mulla ei ole mitään liikkumatilaa ja mä alan olla kohta aivan turta.
Yritän elää normaalisti. Käydä töissä, tavata kavereita ja tehdä kivoja juttuja. Pakkohan se on. Kivempaa vaan olisi jos toinenkin voisi nauttia musta, meistä ja kivasta. Aina yhtä kurjuutta vaan.
Teen lähes kaiken kotona - ei mua haittaa. Mutta nyt on menty jo siihen, että "sä et pessyt sitä mun yhtä paitaa". Tykkään kokata, mutta nt hänen lempiruokansakin ovat paskaa ja jäävät lautaselle. "Et sitte ikinä enää tee tätä". Juu, en varmaan niin, vaikka eilen se oli vielä sun lempiruokaa.
Mä olen oikeasti ihan fiksu ja ymmärtäväinen ihminen, mutta nyt on todella vaikea tietää, miten pitäisi toimia.
Meidän perheeseen on tainnut pesiä masennus. Ennen niin iloinen, energinen ja elämänhaluinen tyttöni makaa päivät pitkät vaan sängyssä.. Käy kyllä töissä ja onneksi nauttii vielä siitä - mutta, kun hän tekee vuorotyötä ja minä päivää, yhteinen aika on kortilla. Tai hän näkee sen niin, ettei ole mitään.
Hänestä koko tilanne johtuu siitä, etten ole kotona. Teen ihan normaalia päivätyötä. Hän on monesti yksin kotona ja kaipaa mua. No ok. Mutta kun sille ei voida tehdä mitään. Töissä on käytävä. Hän tekee kolmivuorotyötä.
Joskus, harvoin, innostuu jostain, mutta kaikki kivakin on hyvin epävarmaa - pienikin liike hänen mielestään väärään suuntaan murskaa kaiken kivan. Ennen niin kiva tekeminen on yhtäkkiä aivan perseestä. Kaikki on perseestä. Ei kiinnosta. "Ei mua voi pakottaa".
Mitkään vaatteet eivät näytä hyvältä, vaikka tyttö on itse komistus niin urheilijakropaltaan kuin naamastaan. Vaatteet vimpan päälle merkkiä ja uusia. Kokeillaan ensin 10:tä vaihtoehtoa ja lopulta vedetään verkkarit jalkaan ja norsun vittu naamalla sänkyyn murjottamaan. "Minä en lähde minnekään".
"Sä et ymmärrä". "Mikset se auta."
Tämä masentunut on meistä ollut se, joka jaksaa ja on vahva ja tsemppaa. Nyt mä saan iskuja joka päivä (ei fyysistä tietenkään), itken ja kärsin ja kaiken lisäksi mä en ymmärrä.
Yritän auttaa ja keksiä kaikenlaista. Olen omasta mielestäni hyvin empaattinen ja auttavainen ja mikään ei auta, vaikka jaksan joka kerta yrittää. Oli jopa mun synttärit ja hän vei minut tekemään juttua mikä on musta kivaa. Lopulta hän ei nauttinut yhtään ja varmisti, ettei mullakaan ollut kivaa. "En mä tykkää tuosta" "pilasin sun synttärit""kaikki on pilalla" Just. No. Ei olis ollu enen tuota kohtausta, joka kesti taas kaksi päivää. Kivat synttärit.
En ole koskaan tuntenut oloani näin pahaksi, vaikka sellaisiakin hetkiä muissa yhteyksissä on ollut. Tämä raastaa niin kovaa, koska kyseessä on oma rakas, jonka kanssa jaetaan elämä. Jonka kanssa haluan jakaa elämäni. En halua lähteä, vain koska minuun sattuu.
Diagnoosia meillä ei ole, koska toinen ei ole niin pitkälle myöntänyt asiaa. Hän löytää syitä huonoon oloonsa, jotka ovat terveen mielestä mitättömiä ja tuskin oikeita. "Ei voi olla, ettet koko viikkoon noussut sängystä, koska mä en tykkää sauvakävelystä". Yleensä kaikki kritiikki kohdistuu minuun ja tekemisiini, vaikka teen ihan normaaleita asioita ja kuin ennekin.
Jos mulla on kerran viikossa ohjelma, jonka haluan katsoa - hänen mielestään olen tv:n orja ja priorisoin tv:n suhteen edelle. Täh? Vaikka nauhoitan ohjelman ja siirrän huomioni häneen, hän ei voi ymmärtää, miksi se on niin tärkeää edes nauhoittaa. Ääk!
Niin, mä en voi sanoa mihinkään ei tai en tykkää. Saatikka pahastua mistään, koska toisen olo on varmasti oikeasti pahempi kuin minun. Multa ei myöskään tarvi pyytää anteeksi, koska "on vaan niin paha olla". "Sä et ymmärrä"
Lähinnä mua kiinnostaa tietää, ovatko muut eläneet tässä. Me ollaan parina hyvä tiimi ja oltu hyvinkin onnellisia - ja ollaan vieläkin - ainakin jonkin aikaa. Ei ole kyse siitä, että olaan vaan erilaisia tai ei ymmärretä tai arvosteta toisiamme. Toinen on masentunut eikä mikään kiinnosta. Piste.
Mutta tämä syö naista. Haluan tietenkin, että hän paranee ja löytää elämänilonsa, mutta herranjestas millä hinnalla. Mä kärsin aivan suunnattomasti tästä ja en tiedä osaanko auttaa ja ymmärtää aina. Mulla ei ole mitään liikkumatilaa ja mä alan olla kohta aivan turta.
Yritän elää normaalisti. Käydä töissä, tavata kavereita ja tehdä kivoja juttuja. Pakkohan se on. Kivempaa vaan olisi jos toinenkin voisi nauttia musta, meistä ja kivasta. Aina yhtä kurjuutta vaan.
Teen lähes kaiken kotona - ei mua haittaa. Mutta nyt on menty jo siihen, että "sä et pessyt sitä mun yhtä paitaa". Tykkään kokata, mutta nt hänen lempiruokansakin ovat paskaa ja jäävät lautaselle. "Et sitte ikinä enää tee tätä". Juu, en varmaan niin, vaikka eilen se oli vielä sun lempiruokaa.
Mä olen oikeasti ihan fiksu ja ymmärtäväinen ihminen, mutta nyt on todella vaikea tietää, miten pitäisi toimia.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jopahan kuulostaa siltä, että lekuri olisi oikea osoite. Miten hän mahtaa jaksaa töissä?
voin kokemuksesta sanoa että lääkärin ja mielialalääkityksen tarvetta on. jos ei itse tajua eikä halua hoitoa, niin voit laittaa kovan kovaa vastaan. sairas ei aina ymmärrä parastaan, mutta on varmasti myöhemmin kiitollinen jos joku toinen on huomannut. ja sinun ei muuten tarvitse kestää ihan mitä vaan. voit sanoa suoraan, että sinullakin on tunteet ja vaikka toisella olisi kuinka paha olla niin ei hänellä silti ole oikeutta tehdä sinun elämästäsi helvettiä. masentuneen ajattelu kaventuu ja kiertää kehää, joten voi olla hyvä vähän herättää välillä, kun kerran muuten olet jaksanut olla empaattinen ja rakastava. toivon että saatte hänelle avun ja suhteenne kuntoon. hienoa, että olet ymmärtänyt mistä on kyse ja olet jaksanut huolehtia. masennukselle on aika tyypillistä vihan tunteet itseä, läheisiä, koko elämää kohtaan. se että hän on ollut se vahvempi tarkoittaa vain sitä että kun sellainen vahva ihminen masentuu, niin tavallaan hän pyytää lupaa olla heikko. että hän kelpaa heikkonakin. itse ainakin näen sen näin. voimia teille molemmille.
mä luulen että sun typylläs on tressi joka voi esim.. johtua työstä ja siitä että sitä saataa ärsytää sun paikallaan oleminen ja se että vietät ennemän kavereiden kanssa aikaa kun hänen
voi olla että typysi kaipaa samoja harrastuksia ihteistä aikaa ennemän voi olla että teidän yhteinen arki on rakosessa ja se että sitä ärsytää sun löhööminen kaipaa äksöniä syys masennus vaivaa
asia mistä ei vältämättä puhu vaan purkaa sen suhun kiukkuna "mistä sit sun" typys nauttii? arki ja tylsyys painaa sitä vois autaa joku yhteinen liikunta kun se saa mielen virkeemäksi se voi johtua sen työ tressistä ja siitä että et ole huomioinut tarpeeksi tai sit oot ollut sen mielestä laiska kehittäkää joku yhteinen liikunta muoto mikä aina piristää kummasti urheilu paras lääke masennukseen ei ole hyvä jäädä kotiin liikunta kohottaa mieltä :)
Huomattavasti mukavampaa lukea tekstejäsi.
Anna söpön seinän kirjoittaa juuri kuten hän kirjoittaa. Asia tullee selväksi, vaikkei pilkut oo paikallaan. Hän joskus kertoi luki-häiriöstä.
mutta edelleen todella rasittava lukea. Tarkoittaako lukihäiriö muka sitä ettei osaa yhtään pilkkuja tai edes pisteitä laittaa?
sinä olet mitään hyväksymään?Älä lue seinää jos se sua rasittaa!Ja KYLLÄ se muka sitäkin voi tarkoittaa,ettei välttämättä hahmota mihin pisteensä ja pilkkunsa laittaa.
Sullakin btw. ois voinut olla tuossa tekstissäsi yksi pilkun paikka :P Hahmotitko missä?
nyt yhdestä pilkusta kiinni olla,et pystyy hyvin lukeen.
Minun hyväksyntää ei kenenkään lukihäiriöisen tarvi pyytää. Ei ole minun asiani. Sanoin vaan, että rasittava lukea ja ihmettelin onko kyseessä oikeasti lukihäiriö. En minäkään oikein pilkuta, yritän vaan aina johonkin väliin että olisi kivempi lukea.
kun hahmotin siitä useammankin pilkun paikan. Lukihäiriö siis lienee minullakin.
mutta jos tekstistä puuttuu jotakuinkin kaikki pilkut, ja joskus jopa pisteetkin, on se rasittava lukea. Monesti jätän lukemattakin. Aina ei tiedä onko kyse lukihäiriöstä vai vaan välinpitämättömyydestä.
Tismalleen samaa mieltä! Mutta eihän siitä saa huomauttaa, heti tulee peetä niskaan. Joo, mustakin pääasia on että tulee ymmärretyksi, mutta eihän sitä tule jos ei tekstiä pysty lukemaan. Niin se vaan menee. Mäkään en enää lue seinän juttuja; aikani yritin, mut ei niitä pysty.
Ymmärrän tilanteen. Kerrot, että rakkaasi on vahva ihminen ja nyt masentunut. Minusta kuulostaa ihan siltä, kuin hän käytöksellään ikään kuin rukoilisi sinua tekemään hänelle rajaa (kuin lapselle) miten käyttäytyä sinua kohtaan. Mitä ymmärtäväisempi olet, sitä enemmän hän oikeastaan ärsyyntyy siitä, että annat itseäsi kohdella väärin. Tee siitä loppu. Yritä oikeasti auttaa ja kuunnella, mutta liiallinen ymmärtäminen ja asioiden hyväksyminen on huonosta. Sano hänelle, että jos hän rakastaa sinua, hän alkaa nyt huolehtia itsestään ja varaa ajan lääkärille. Mielialalääkkeiden syönti jonkun aikaa voi olla ihan paikallaan eikä tee huonoa.
Lisäksi voisit mielestäni kysyä häneltä suoraan miten voisit häntä auttaa, koska keinosi ovat lopussa. Kysy häneltä miksi hänestä tuntuu niin pahalta, äläkä hyväksy vastauksiksi mitään "en vaan tykkää kaurapuurosta" tai "olen vain niin väsynyt", sillä niiden taustalla on oikeat syyt siihen miksi hän voi pahoin. Jos hän ei oikein osaa vastata, yrittäkää yhdessä miettiä.
Usein masentunut ihminen on henkisesti ja myös fyysisesti niin loppu, ettei jaksa huolehtia perusasioista. Silloin myös se, että joku ehdottaa itsestä huolehtimista voi masentuneesta tuntua vaatimukselta. Sen sijaan masentunut kokee helpommaksi syyttää läheisiään ja siirtää ongelman itsensä ulkopuolelle, koska ei jaksa kantaa vastuuta omasta pahasta olostaan. Vastuun ottaminen itselle on kuitenkin ratkaiseva ja ainoa vaihtoehto. Sinä voit toki tukea häntä tässä ja muistuttaa, että olette yhdessä tilanteessa. Avainsanana on oikeanlainen lähestyminen, joka ei ole vaativa, syyttävä, ahdistava tai mikään sellainen, joka aiheuttaa toisessa puolustusreaktion. Mieti millä tavoin voisit asiassa häntä lähestyä niin, ettei hän koe sitä liian uhkaavaksi tai arvostelevaksi. Ja usko pois, tiedän tarkalleen mistä puhun. Onnea yritykseen ja jaksamista teille molemmille =)
tässä sulle linkkiä. ei välttämättä päde tyttöystävääsi mutta selitti aikoinaan itselleni syitä naiseni itsekeskeiseen käytökseen.
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq58.html
Masentunut ihminen on eri asia kuin luonnostaan itsekeskeinen ja oman napansa ainostaan näkevä ihminen. Masennukselle tyypillisintä on se, että ihminen käpertyy itseensä. Minusta alkuperäisen viesti vaikutti siltä, että ihminen on masentunut. Tyypillisestihän sellainen ihminen, joka on aina kantanut vahvan ihmisen roolia masentuu jossakin vaiheessa, koska itselle ja elämälle annetut odotukset ja tavoitteet on liian kovia. Vahvan roolia vetävä ei uskalla näyttää heikkouttaan eikä siihen välttämättä kykene. Hoidon hakeminenkin ajoissa on usein mahdotonta.
Juu, ja minulta löytyy omakohtaista kokemusta. Itse romahdin melkein täysin ennen kuin kykenin hakeutumaan psykologin ja psykiatrin puheille. Hiljalleen se elämä alkoi sitten taas järjestymään, mutta pitkä prosessi se on.
Oikeastaan masentunutta ei voi pakottaa hoitoon, koska se ei ole tuota tulosta, jos masentunut ei itse halua apua tai ei näe tilannetta sellaisena, että jotakin pitäisi tehdä. Voisit kyllä yrittää puhua keskusteluavun hakemisesta ja kertoa hänelle, että ei ole mitään häpeällistä, jos ei aina jaksakaan omin neuvoin. Lääkityskin on aiheellista, jos tilanne on kovin paha. Masennus ei itsestään yleensä katoa tai ainakin se uusiutuu helposti mikäli sitä ei hoideta.
Masentuneelle se, että häntä kuunnellaan oikeasti on se tärkein asia. Kovin suorasti ei kannata yrittää neuvoa tai patistella toista, koska se ei tuota muuta kuin lisäahdistusta ja kielteistä käytöstä masentuneelle. Hienovaraisesti voisit yrittää puhua avun hakemisesta, mutta painostamista ei kannata käyttää. En myöskään suosittele, että alat kumppanisi terapeutiksi, koska siinä vääristyy roolit helposti. Ulkopuolinen kuuntelija, joka osaa objektiivisemmin nähdä tilanteen on parempi.
Musta toi kuulostaa aika itsekeskeiseltä omaan napaan tuijottamiselta jos masentunut syyllistää tyttöystäväänsä , yrittää kontrolloida tämän tekemisiä ja terrorisoi arkea. Kyllä masentunutkin kykenee empatiaan ja puhumaan olostaan auttaakseen läheisiään ymmärtämään ja tukemaan.
Ei masennus tarkoita nelivuotiaan tasolle laskeutumista.
toivoisi että olisit joskus ollut masentunut. Se kyllä opettaisi. Muutenkin inhottaa nämä teinit ja "puoskarilääkärit", jotka jakavat mielipiteensä jumalan totuutena. Mitä tuo ap:n kirjoitus on muuta kuin yhden hengen valitusvirsi yhdestä näkökulmasta. Lisäksi jos minulla olisi noin lapsellinen tyttöystävä, joka kirjoittaa omasta parisuhteestaan tälläisilla palstoilla ja joista mahdollisesti tyttöystävä tunnistaa itsensä, lemppaisin sinut kauas tai raahaisin terapiaan.
masentunut käpertyy itseensä ja hänestä tulee omaan napaansa tuijottaja. Erittäin tyypillistä vaikeampi asteiselle masennukselle. Elämästä tulee yksi noidankehä. Vaikea-asteisemmalle masennukselle on myös tyypillistä se, että tunne-elämä kuolee -> mikään ei tunnu enää miltään. Silloin empaattisinkin ihminen muuttuu tunnekylmäksi.
Tässä taas näkyy, että sellainen ihminen, joka ei ole koskaan masentunut kunnolla kirjoittelee. Mutta eipä sitä voi ymmärtää ennen kuin omalle kohdalle sattuu. Toivottavasti niin ei käy, koska se on oikeasti yksi helvetti, josta on tosi vaikea päästä pois avunkin kanssa.
En oikein ymmärrä, miksi täytyy täällä palstoilla jokaiseen parisuhteen ongelmaan läiskäistä tuo sama linkki narsistisesta luonnehäiriöstä... Kyllä se psykologian perusopas löytyy jokaiselta kirjahyllystä ja ongelmista on lupa keskustella oikeilla nimillä sekä netissä että kotona.
Masennus on sairaus, ei persoonallisuuden häiriö.
Toisaalta esim. passiivisriippuvaiset ihmiset ovat taipuvaisia elämään keskellä "lievää masennusta" koko ikänsä, odotetaan kaikkea valmiina tarjottimella ja kun aikuistumisen kynnyksellä viimeistään huomaa että se ei toimikaan, vaivutaan itsekeskeiseen synkkyyteen.
Puhun omakohtaisesta kokemuksesta.
vaikea-asteinen masennus on todella syvä masennustila, jossa kaikki on mustaa ja harmaata. Jo lievä masennus aiheuttaa sen, että mikään ei oikein tunnu miltään. Keskivaikeassa ei ole niitä masennuksen rikkovia hetkiä kuin muutama. Ihmisen toimintakyky ja aloitteellisuus ovat vaikeassa masennuksessa laskeneet niin paljon, että hän ei takuulla kävisi töissä.
No, minulla todettiin vaikea masennus. Siihen asti kun romahdin lopullisesti olin käynyt töissä. Muun ajan yritin vain olla romahtamatta. Lopulta en enää jaksanut.
Kyllä minun masennukseni oli vaikea-asteinen jo silloin kun kykenin juuri ja juuri käymään töissä. Tämän diagnoosin teki psykiatri, joten suonet anteeksi kun uskon häntä enemmän kuin sinua.
Ajat muuttuvat, niin täällä keskustelupalstalla kuin muuallakin..
Ja jos kliseisesti olisi aina vaan hyvinni haaskaa, niin jossain vaiheessa sekin alkaisi maistua puulta.
Aivan ensimmäisenä pitäisi kai tuo sana 'masennus' heittää romukoppaan, kieltolain piiriin. Kuka haluaa kuulla että 'sinä nyt olet masentunut/nälkäinen/iloinen...'? En minä ainakaan. Viisivuotisuuteni on jo aika pitkään ollut takana sellaisen kuuntelemiseen.
Luulenpa että, vaikket sitä haluaisikaan välttämättä enää kuulla kaiken vaivannäkösi ja yrityksiesi jälkeen, taitaa se auttavin voima olla silti sinussa.
Rakkaansa rajat pitää löytää - joskus kovinkin ottein -, ja oli kumppanisi itse niitä juuri etsimässä tai ei, niin ehkä omiakin ajatuksia rajojensa suhteen pitäisi silloin tällöin päivittää. Satuttavinta -ehkä-, mutta parantavinta yhdessä. Eihän ketään saa satuttaa määrättömästi. Edes itseään.
Mutta luulen, että vastaus on sinussa jo.. ja vähintään puolisossasi.
Rakkaus on kuin peili, kunhan uskallat vain katsoa. Rohkeutta.
yrittää alitajuisesti susta eroon?
Sehän ilmiselvästi pomputtelee sua ja pitää sua itsestään selvyytenä!! Ja sä teet kaikki mitä se haluu? Aivan kuin uhmaikäinen lapsi ja passaava aikuinen!!
http://vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja_uhmaa.php#kolmas
Paikkansa on haettava etäisyyden ja läheisyyden välimaastosta. Rakkautta hän testaa, haluaa varmistua.