Kainalosi toimii taas

UPDATE_7883316 kirjoitti:

Täydellinen tulkinta, varsinkin tuosta "hädästä". Hieno runokin vielä loppuun. Ja kaiken tuon sait irti tuosta kolmesta lauseesta sekä otsikosta :)
Voinko jo onnitella itseäni?? Mutta miksiköhän otsikko on aina se vaikein keksittävä?
Kiitos siis :)

Kainalosi toimii,
toimii taas
niiden pitkien öiden jälkeen
etäisyydet välillämme

Sydäntäsi vasten tunnen sydämeni sykkeen
ja huokaan niin kuin kissa kehrää
kainalosi toimii, toimii
taas

Etäisyydet, ehkä ne etäisyydetkin piti kokea?
Haikea kaipaus ja pakottava itku
sieluni kalseissa kamareissa -
jotta tuntuisi jälleen näin hyvältä, lämpöiseltä
sylisi kotoisassa kopassa

Olen kissa joka painaa kuononsa kylkeesi kiinni, miau
Silittäessäsi ihoani
tunnen sielussani avautuvat ovet,
juon sormesi liikkeitä
värähteleviin syvyyksiin saakka:

Kiitos elämälle - se toimii taas

- -

Lähdin tunti sitten kirjoittamaan runoa jokseenkin toisenlaista, kiva että pääsin niistä tunnelmista hetkeksi irtautumaan, tässä voinen laittaa "vähän" alkua:

Tapsa koputti oveen ja ikkunaan
kunnes nousin, avasin.
- Lähe tullibaariin, siellä on yks misu, ihan ku sua varten.
Laitoin kengät jalkaan ja kävelimme hoippuen
räntäsateisessa vastatuulessa
yli sillan jonka alla tumma vesi velloo,
ajattelin valiumhumalaisessa mielessäni mitä hittoa -
olin saanut misuista kyllikseni:
muutama viikko sitten heitti minut pihalle asunnosta
neljännellä kuukaudella raskaana oleva
avovaimo.
Silloin vannoin etten koskaan enää naisten kanssa vehtaa.
- Te kuule ihastutte toisiinne silmänräpäyksessä, sanoi Tapsa.

- -

Seisoit ovella ja kysyit mitä asiaa,
olin lähettänyt sinulle puubaariin viestin että tulisit.
- Astu hei sisäpuolelle, jutellaan.

Mutta sinä ravistat päätäsi ja katsot hiljaa
kasvoihini, kuin lukisit otsani uurteista mitä aineita olen vetänyt
nämä viimeiset viikot.
Eikä välillämme leisku mitään, ei edes raivoa,
ei minkäänlaista kipinää.
Kaipaus vain hiljaa nakertaa sisälläni
pääsemättä valloilleen sekään, mykkyyteen padottu
sisäinen itku.

Ahdistaa.
Sillä tavalla seisovat hetken aikaa puhumatta
minä ja sinä,
kunnes kurkistat ohitseni huoneeseen:
- No, ton laukkuni mä voisin ainakin ottaa, kun kerta tulin.

Ikkunasta tuijotin sinun mennessäsi pois, yks misu, et kääntynyt
katsomaan katsonko perääsi, minä katsoin.

- -

Muistelen ensimmäistä kohtaamista.
Sinä istut selkä päin tullessamme sisään, kun kaverit
nostavat kätensä tervehdykseen käännyt
ja hymyilet, mutta silmäsi eivät hymyile, ne ovat kylmät ja kovat.

Myöhemmin Muntsi kertoo että vähän ennen minun
ja Tapsan saapumista joku humalainen äijä oli aukonut päätään baarissa
ja K. - tämä misu - jo tarttui veitseen takkinsa alla -
tilanne oli kuitenkin rauhoittunut.

Hoipumme kämppääni kohti, kerrot itsestäsi ja tuttavapiiristäsi
shamanistisia juttuja, en ota kantaa, minusta tuntuu että
yrität vain tehdä vaikutuksen.
Asunnossani sänky ja patja, ei peittoa, ei tyynyäkään -
kaikki tavarat vielä tuomatta.
Sängyn vieressä on sähköpatteri ja ikkunasta vetää.

Sinä otat vaatteesi pois.

- -

Silmäsi ovat edelleen kylmät, ehkä ei yhtä kovat,
ja niiden sameus katsoo suoraan kohti.
Muistan, vasemman rintasi yläpuolelle on tatuoitu ruusu ja käärme,
kun huokaat pikkuhoususillasi:
- Ota minut.

Tunnetko öisen viiman ruumiillasi?
Minä ainakin tunnen.

UPDATE_7883316 kirjoitti:

Täydellinen tulkinta, varsinkin tuosta "hädästä". Hieno runokin vielä loppuun. Ja kaiken tuon sait irti tuosta kolmesta lauseesta sekä otsikosta :)
Voinko jo onnitella itseäni?? Mutta miksiköhän otsikko on aina se vaikein keksittävä?
Kiitos siis :)

Enempää en nyt vielä ole kirjoittanut kuin nämä vaikka oli epämääräisenä hahmotelmana mielessä koko juttu, ehkä kirjoitan loppuun tänään tai sitten jätän kokonaan kesken, kun kiinnostus aiheeseen jo herpaantuu ja ihan oikeitakin töitä olisi tänä iltana vielä tehtävänä. No, laitan kuitenkin siis jatkoksi tämän pätkän vielä mitä on kirjoitettuna:


Ensimmäinen isompi särö suhteeseemme?
Lyötiin varmaankin silloin, kun Tumpa kantoi
minut sisään, rojautti sängyn päälle.
Muistan hämärästi tapahtuman: olin mennyt liikuntakyvyttömäksi
ja liftasin tien reunassa, juuri jaksoin pitää peukaloa
pystyssä, poliisiauto pysähtyi, ottivat
kyytiin ja toivat kotipihaan.
Äärimmäisellä tahdonponnistuksella punnersin itseni
ulos, odotin kunnes auto lähti liikkeelle
ja yritin sitten päästä liikkumaan.
Muutaman hitaan askeleen jälkeen minä putosin
ohimo edellä jäiseen pihaan -
siihen olisin jäänytkin, jos Tumpa ei olisi kuullut
tätä outoa kopahtavaa ääntä.
Katsoi ikkunasta tämä naapureistani ainoa asiallinen, joka vielä ei
ollut pahasti käyttäjä eikä juonut korvikkeita, nosti syliinsä
ja kantoi sisälle.
Sen muistan hämärästi.
Seuraavista kahdesta päivästä en mitään.

Myöhemmin kerroit minulle että olin enimmäkseen nukkunut,
sopertanut sekavia, tekemääsi ruokaa
söin huolimattomasti, sitä valui suustani sängyn päälle
ja lattialle, hoiperrellessani pillerikätköjäni tonkien -
syytin sinua että olit varastanut kalliit sombutolini,
nuo kauniit valkoiset enkelit, en suostunut
millään uskomaan että olin itse käyttänyt kaikki.
Solvasin sinua, puhuin ilkeyksiä ja sammuin taas.
Kolmantena päivänä lähdit.

Taisi olla neljännen päivä ilta
kun viimein ymmärsin olevani yksin.
Aloin selvitä ja ihmettelin missä olet, yks misu sinä -
ikävä täytti sydämeni, pelkäsin ettet palaa.

Tulit takaisin.