ilman vammaa, mitä haluaisit ainakin tehdä? Mikä on sellainen asia mikä on eniten harmittanut mistä olet vammasi vuoksi jäänyt paitsi, vai onko sellaisia?
Jos huomenna
heräisit yhtäkkiä
252306
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Hankkisin tyttöystävän!
Oletko löytänyt tyttöystävän.
Pelkkä irsetyydytys alkaa käydä tylsäksi, mutten halua seksistä maksaakaan.
Jos olisin "normaali", minulla varmaan olisi jo kumppani tai vähintään ainakin seksiseuraa.
Jos yllättäen "parantuisin", hakisin varmaan ainakin panoseuraa alkuun.
Ryhdy toimiin seuran etsimiseksi jo nyt,koska elät vain yhden elämän, realiteettina vammaisuus.
Jos elät olosuhteissa joissa olet pystynyt säilyttämään ihmosarvosi ja perusoikeutesi loukkaamattomina siihen ei ole mitään estettä.
Suomi on täynnä yksinäisiä ihmisiä...
Pari vinkkiä: Kierrä uskikset kaukaa, eikä vammaisiin ongelmakimppuihin kannata tuhlata aikaa. Vammalla sinänsä ei ole suurtakaan merkitystä mutta jos ihminen saa esim. äkillisiä raivokohtauksia, tai asenteet ympäristöön ovat pahoin vinoutuneet...
Hormoneilla ja huumeilla vammautetut pilleristit ovat toivottomia tapauksia.
Ja muista: Laki takaa sinulle 100% samat ihmisoikeudet kuin vammattomallekin, pidä niistä kiinni!
Olen kanssasi samaa mieltä. Vammaisista on tehty nykyään liian suuri numero.Minä pidän oikeusista kiinni ja joudun pitämään myös ja kovasti.
Olen tyytyväinen elämääni. Minulla on hyvä perhe, ystäviä, kiinnostava työ ja harrastuksia. Puutetta on seksistä, se on totta.
En vain ole kiinnostunut baareista tai toisaalta vammaisten "vertaistapaamisista", joten tosiasiallisia mahdollisuuksia elämänkumppanin tapaamiseen tulee aika vähän. Eikä se nyt vielä niin vakavaa ole, kaiketi tämä alkaa kiinnostaa myöhemmin enemmän. En vain ole löytänyt vielä sitä paikkaa ja tapaa, jolla kumppania hakisin.
Mulla on ollut onnellinen elämä avomieheni kanssa, joka päättyi hänen kuoleman. En ole minäkään lähtenyt liikutarajoitteikset joukkoon. En tiedä syytä.
pisimmät portaat mitä löydän ja juoksisin niitä edes takaisin vähän aikaa. Sitten lähtisin kenkäkauppaan ja ostaisin jotkut kauniit korkokengät ja illalla lähtisin jonnekin vanhanajan paritansseihin tanssimaan tulista tangoa jonkun kanssa ihan lähekkäin. Ja minä myös voisin ehkä kerrankin kokeilla yhdenillan-seksisuhdetta että tietäisin miltä sekin tuntuu.
no enpä mä vammani takia oo jääny mistään muusta pois ku intistä,mutta se nyt ei hirveesti harmita. Tai siis ei ollenkaan. Ajattelisin ettei mun elämä ois mitenkään toisenlaista terveenä, verraten tähän mitä tämä nyt on
Pomppaisin aamulla sängystä pystyyn ja lähtisin aamupalan jälkeen pyörälenkille ja uimahalliin uimaan & saunomaan.
Iltapäivällä hyppäisin junaan ja matkustaisin toiseen kaupunkiin tapaamaan hyvää ystävääni.
Illalla menisimme yhdessä suosittuun yökerhoon bailaamaan. Minulla olisi päälläni seksikäs musta kapea minihame ja toppi...niin ja mustat korkokengät. Hiukset blondin väriset lainekiharoineen.
Miehet hullaantuisivat minuun ja löytäisin söpön miehen, jonka kanssa tanssisin hitaita koko loppuyön ja päätyisimme romanttiseen hotellihuoneeseen nauttimaan toistemme läheisyydestä ja seksistä. :)
Enpäs osaa sanoa. Varmaankin opiskelisin, urheilisin ja olisin kavereiden kanssa kuten nykyäänkin.
On muuten huvittavaa lukea, että ihmiset seurustelisivat tai harrastaisivat seksiä jos eivät olisi vammaisia. Kyllähän vammaisenakin noita asioita voi ihan hyvin tehdä.
kukaan unelmissaan ja unessa vammainen ole varsinkaan sekstatessa:) Jos mulle noin kävisi, niin jättäisin siitä mainitsematta kelalle, verottajalle ja kyllä mä pitäisin ton invapysäköinti luvankin.:)
sitä tilaisuutta käyttää hyödyksi ja kattoa et kuin kauan menis et kelassa tai vastaavissa huomaisivat... mut jos jonain päivänä heräisin "jalat alla", niin nouseminen omien jalkojen varaan ja huomaaminen, et hei mun jalathan kantaa, mahtais olla jo kokemus sekin.
Minusta taas on naivia ajatella etteikö vammaisuus etenkin vaikeampi sellainen vaikuttaisi ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja todennäköisyyteen parin löytämiseen. Ei se tietenkään estä ja loppujen lopuksi jo yksikin ihminen riittää, mutta vaikeusaste on suurempi. Se että ei itse ehkä lievemmin vammaisena ole huomannut ongelmaa asian suhteen on tietysti hieno juttu mutta ei kannata unohtaa että muilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia samaan yhtä helposti.
Onhan tuota tullut haaveiltua...
Aluksi varmasti itkisin ja nauraisin ja kiittäisin luojaa tästä ihmeestä,sitten hyppisin siksi kun pystyn siihen,juoksisin portaita myös eestaas.
Varmasti menisin tanssimaan,haluaisin myös ratsastaa ja päästä motskarin kyytiin ensitilassa ja varmasti eka päivät juoksisin aika vauhdikkaasti ihan liikkumisen ilosta.
mutta ratsastaahan voi vammaisenakin
Monet voivatkin ratsastaa,mutta mun vammani käytännössä estää ratsastamisen.
rinkan ja lähtisin Lappiin vaeltamaan tuntureille.
osaa johonkin jumpparyhmään missä liikutaan nopeatempoisen musiikin tahtiin, johonkin body-pumpiin tai mitä niitä nyt onkaan. Vedessä se käy näin liikunta-rajoitteisena, mutta ei kuivalla maalla.
Aluksi juoksisin, hyppisin ja pomppisin talon ympäri kolme kertaa. Ja kiljuisin tietysti samalla. Sitten haluaisin kokeilla kaikkea mahdollista; lumilautailla, sukellella, rullaluistella, surffata, vuorikiipeillä, benji-hypätä, moottoripyöräillä. Reilaisin ympäri maailmaa. Tekisin kaikkea ihan vaan siitä ilosta, että SE ON MAHDOLLISTA!
Olen nyt ollut 15 vuotta tuolissa ja täytyy sanoa, että se, mitä kaipaan, on juokseminen.
Haluaisin kovasti ottaa lenkkarit jalkaani ja juosta juoksemasta päästyäni.
Rakastin lenkkeilyä ja minusta on hienoa, että ihminen voi juosta, kiivetä, hypätä, uida ja sukeltaa.
Mitä tekisin...Ehkä olen liian lievälenkka, että se ei muuttaisi peruselämääni (arkea) paljoakaan. Mutta varmaan ensin tulisi lähdettyä reppu selässä kiertämään eurooppaa junalla, bussilla yms. julkisilla riippumattomana autosta tai yleensä pitkistä kävelymatkoista, käyden paikoissa mitä on pitänyt liian suuren vaivan takana. Ryypäten viikon Barcelonassa, tai shoppaillen Roomassa viikonlopun, ja kaiken tämän ihan yksin ilman kaveria, eli vastuussa itse itsestään!
Toki vastaavaa elämää on saanut maistaa, mutta siitä ehkä saisi enemmän irti kun olisi riippumaton liikkumisen ongelmista (pitkät matkat menen jakkaralla), ja tietenkin niistä ihmisten ainaisista tuijotuksista sekä asenteista.
Mutta muuttuisiko se arkielämä kuitenkaan, ja tottuisiko siihen liian nopeasti ettei asiaa muistaisi arvostaa ja tulisi muut asiat mitä murehtisi..?(kun ei ole suuria asioita mitä murehtia, täytyy pienistä asioista tehdä suuria, mitä taas murehtia..;)..)
Olen itselleni antanut ymmärtää että jos olisin syntynyt terveenä, olisin tällä hetkellä varmaan itseäni täynnä oleva pintaliitäjä kusipää..noh, voin jonkun mielestä olla nytkin ;), mutta luulen vammani muokanneen ajatus/arvomaailmaa lyhyen elämäni aikana fiksumpaan suuntaan, sen takia ehkä jopa osaltaan arvostan vammaani..
Tätä ei saisi kysyä ääneen, mutta jos lievästi(lievän määritelmä..?) vammaiselta vietäisiin pois invaparkkilappu, autoveronalennus yms yhteiskunnan tuki/apu, ihmisten tietynlainen auttamishalu ja tietyt totutut elinolosuhteet, ja annettaisiin terve elämä -kuinkahan kävisi? Onko se vammaisen elämä välttämättä niin kauheaa? Tai olisi syntynyt terveenä, olisiko se elämä sen paremmin? Osaisiko sitä arvostaa? Ymmärrän toki jos vamma/kivut rajoittaa elämää huomattavasti, asia ja ajatus on silloin toinen.
En vastaa omiin kysymyksiini..Eikä ole tarkoitus ärsyttää.
tai kaveripiirin saunailtoihin saunomalla ja uimalla. Ja minäkin matkustaisin jonnekin kaupunkiin ja tutustuisin kävellen sen keskustaan ja vanhaan kaupunkiin ja hiekkarantaan.
Eikö työpaikkasi tai kaveripiirisi saunaan päästetä vammaisia?
joiden kaikkien meno ei ole ihan hallittua, liukkaat lattiat ja oma hatara liikkuminen keppejen kanssa, koen liian vaaralliseksi yhdistelmäksi.