Näetkö
vuoteella maailma avoimena selällään
hiipivä päivä nousee sumussa päällesi
et näe
ehkä unta samaa tätä
hievahtamatta tuijotan
kirjoitan sinuun
kaikki ne sanat jotka sinuun mahtuvat
mahtumattomatkin
etkä havahdu pisteestä
jonka huulillani painan
uniseen paperiisi lopuksi
vuoteella maailma avoimena selällään
hiipivä päivä nousee sumussa päällesi
et näe
ehkä unta samaa tätä
hievahtamatta tuijotan
kirjoitan sinuun
kaikki ne sanat jotka sinuun mahtuvat
mahtumattomatkin
etkä havahdu pisteestä
jonka huulillani painan
uniseen paperiisi lopuksi
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jännä. Tuli mieleen, että muuttaisin pari sanaa.
"ehkä unta samaa tätä" tuo niin mieleen sellaisen perusriimittelyn, että laittaisin sen suoraan "ehkä tätä samaa unta". Nimittäin lausuin tätä runoa ja tuo jotenkin kuulosti paremmalta.
Lisäksi ottaisin pois tuon viimeisen sanan. Ellei sitten tekisi sellaista tulkintaa, että se onkin sitten kaiken loppu...
Alunperin se meni näin:
"Näetkö
vuoteella maailma avoimena selällään
hiipivä päivä nousee päällesi
etkä näe
ehkä unta samaa tätä
jota hievahtamatta tuijotan
kirjoitan sinuun
kaikki ne sanat jotka sinuun mahtuvat
mahtumattomatkin
etkä havahdu pisteestä
jonka huulillani painan
uniseen paperiisi lopuksi"
Sun versiosi on kyllä parempi, kieltämättä. Mä kun vasta opettelen tätä 'lyriikkaa', niin tässä ei oikein ole mulle mitään tuttua ja turvakkista. Koko ajan tuntuu katoavan jonnekin aivan muualle kuin minne oli menossa. Se on jotenkin pelottavaa - epäturvallista.
Entäpä tuo vitsin viskaaminen runoon, jossa on muuten hiljainen ja aamuinen meno? Musta tuo "mahtumattomatkin" on aika briljantti (heh).
Taasen viimeistä sanaa en ota pois vaikka peukaloruuviin pistäisit.
Vai niin. Mulle se "mahtumattomatkin" kertoi rakkauden käsittämättömästä suuruudesta... No, pidä sinä kiinni sanoistasi, niin minä voin sitten pitää kiinni omasta romanttisesta tulkinnastani.
Tuo loppu on mulle vaan jokin rytmiasia, ihan pelkällä mutulla, ja nimenomaan kun tätä lukee ääneen. Makuasioita varmaan. En ole mikään asiantuntija.
Ihan hyvinhän tuo lyriikkakin näyttää sujuvan. Sanojen kanssa on mukava seikkailla. Joka kerta mua hämmästyttää, miten muutama sana peräkkäin laitettuna saa aikaan kaikennäköisiä tunteita. Niin lukijana kuin tekijänäkin.
Mä lueskelin just tuossa pätkittäin loppuun Claes Andersonin "Luova mieli" -tsydeemin. Ja mulle jäi sieltä lähtemättömästi mieleen seuraava:
"Jos taide on tekijälleen terapeuttinen kokemus, niin miksi sitten niin monesta taiteilijasta tulee hullu?"
Tämä siis koskee vain tekijäluokkaa, ei runoja lukevaa kuokkaa. Tätä tulen pohtimaan tämän yön.
Sanoisin näin, että ollakseen taiteilija, on oltava tietyllä tavalla hullu. Ja sittenhän se terapeuttinen vaikutus on selvä, kun kaikkien taiteilijoiden hulluus ei puhkeakaan hulluutena vaan taiteena. Anderssonilla alan asiantuntijana voi tietenkin olla hyviä perusteluja kannalleen, voisi ihan joskus vilkaista.