Tutustutaanpa sitten Metsuri Laatikaiseen..
Pienessä Pohjois-Karjalan kunnassa vaatimattomassa mökissä asui metsuri Veikko Laatikainen. Veikon elämä oli yksinkertaista ja korutonta, mutta eipä hän muuta halunnutkaan. Veikko oli kuin kuka tahansa niistä tuhansista maaseudun vanhoista pojista, joita asusteli pitkin Suomen niemeä, paitsi että hänen heppinsä oli poikkeuksellisen kookas. Veikosta siinä ei ollut mitään kummallista, mutta tarinat hänen nahkapampustaan olivat alkaneet elää omaa elämäänsä ja sana oli kiirinyt läpi maan.
Kesäisin Veikko ansaitsi pientä lisäansiota istumalla pienessä telttakojussaan kyläkaupan ulkopuolella. Kesäasukkaat saivat sitten pientä maksua vastaan käydä hämmästelemässä tuota ihmeellistä peliä. Olipa Veikko kerran päässyt kympin uutisten loppukevennykseenkin. Siinä oli toimittajilla ihmettelemistä, kun Veikko mätki tennispalloja mulkullaan kuin pesäpallomailalla ikään. Kohtaus kyllä leikattiin lopullisesta versiosta, mutta maine oli silti taattu.
Nyt veikko seisoskeli pihamaallaan ja kusta lorotteli pihakoivun juureen ja imeskeli piippuaan. Veikko sai juuri asiansa tehtyä ja sulloi aisaansa pussihousuihinsa, kun pihaan kurvasi vanha ooppeli. Auto pysähtyi Veikon viereen ja sivuikkuna aukesi.
-Päivää, oletteko te se Veikko ”Leka” Laatikainen, kysyi iäkkäämpi rouva ikkunanraosta.
-Hrmph..Sehän minä, Veikko vastasi ja sylkäisi klimpin suustaan.
-Hienoa!, sanoi rouva ja sammutti auton. Etupenkillä hänen vieressään istui toinen rouva ja he molemmat nousivat autosta. Rouvat tulivat Veikon luo ja ojensivat käsiään.
-Eläinlääkäri Andersson, esitteli autoa ajanut rouva itsensä.
-Lahtinen, pastorin rouva, jatkoi toinen. Veikko kätteli molemmat.
-Mä oon Veikko, hän sanoi ja imi vaiti piippuaan. Rouvat seisoskelivat vaivautuneina ja miettivät mitä sanoa. Pastorin rouva avasi ensin suunsa.
-Tuota, Veikko…, kun meidän kaupungilla puhutaan kaikkea ja me sitten ajattelimme selvittää, josko huhut pitävät paikkaansa… ja..ja..siksi tulimme..siis..
-Mitkä huhut?, Veikko murahti.
-Tuota, se Jumalan Teille suoma elin kun kuulemma on aika kookas ja me halusimme varmistaa etteivät puheet järkytä teitä..siis tukea tässä asiassa ajattelimme suoda.., pastorin rouva sopersi.
-Jaa…tulkaa sitten sisään, sanoi Veikko ja asteli rouvien edellä mökkiin.
Veikko keitti kahvit ja he istuutuivat nauttimaan kupposet pienen pöydän ääreen. Eläinlääkäri Andersson rikkoi hiljaisuuden.
-Niin, olisiko sitä mahdollista vilkaista, sitä teidän ..öh..kaluanne, ihan juhlakunnossakin, kenties, hän sönkötti naama punaisena.
-Jo vain, totesi Veikko, nousi seisomaan ja kaivoi kullinsa housuista. Eläinlääkäri Andersson purskautti kahvinsa suustaan ja sai hirveän yskänkohtauksen.
–Herra Varjele…!, sopersi pastorin rouva ja vei kätensä suulle. Veikko veteli kourallaan pari kertaa kyhmyistä pamppuaan ja mätkäisi muutaman kerran kullilla pöytää vasten niin että sokerikko pomppi iskujen voimasta. Mulkku paisui ja kasvoi ja rouvat tuijottivat heppiä mykkinä, suut auki.
-Tämmönenhän tää on.., Veikko sanoi ja rapsutteli pallejaan. Eläinlääkäri nousi ja kyykistyi Veikon viereen.
-Olen minä klinikalla kaikenlaisia nähnyt, mutta tämä…, hän supisi ja silitti suonikasta vartta. Pastorin rouvakin tokeni ensi järkytykseltä ja katseli seivästä ihmeissään. Eläinlääkäri puristeli ja hankasi kullia kiihko silmissään. Veikko pelimiehenä tiesi mitä rouva tahtoi.
-Taitais akalle mulkku maistua, hä, sanoi Veikko ja läpsäytti hepillään eläinlääkärin poskea.
-Aivan.., sai hän vastattua ja kullista kaksin käsin kiinni pitäen hän talutti Veikon makuukammariin.
Andersson repi vaatteet yltään ja meni selälleen sängylle. Veikko potkaisi housunsa nurkkaan, pieraisi äänekkäästi ja kömpi rouvan jalkojen väliin. Pastorin rouva kipitti huoneeseen ja istahti tuoliin sängyn viereen. Veikko ei turhia aikaillut vaan survaisi kankensa eläinlääkärin turpeaan pilluun. Suurin osa mulkusta jäi ulkopuolelle, mutta Veikkoa se ei haitannut. Veikko survoi pamppuaan tavaraan hitaalla ja tasaisella tahdilla kuin dieselveturi . Eläinlääkärin silmät muljahtelivat ja vieressä pastorin rouva kuiskutti hiljaista rukousta. Veikko pumppasi vielä muutaman kerran ja vetäisi sitten seipäänsä ulos ja antoi mällien roiskua rouvan vatsalle. Ainakin kahvikupillinen liukasta rapaa roiskui Veikon hyräillessä ”Kappale kauneinta Suomea…”-laulua. Veikko oli valmis ja istahti sängyn reunalle. Andersson huokaili selällään ja reikä oli edelleen ammollaan.
-Lempiohjelmani..olikin..aina..Musta ori.., eläinlääkäri sanoi huohottaen sekavana.
-Mjaa.., murahti Veikko.
Pastorin rouva vaihteli asentoaan kärsimättömänä ja nousi viimein seisomaan.
-Autuaampi on antaa kuin ottaa, hän saarnasi juhlavaan sävyyn ja heittäytyi pöydälle vatsalleen. Veikko ymmärsi yskän ja meni pastorinnan taakse ja heitti hameen helmat korviin ja alushousut alas. Rehevä perse mahtavine reisineen ja suonikohjuineen avautui käsittelyä varten. Veikko päräytti meisselin muitta mutkitta kankkujen väliin ja laulumiehiä kun oli, alkoi Veikko hoilata ”Ai ai, sä jätkän oma kultaa..” ja survoi aisaa lihaan laulun tahtiin. Pastorin rouva haukkoi henkeä ja alkoi vikistä kimittäen kuin keuhkotautinen porsas. Rouvan uudet lonkkanivelet paukkuivat kuuluvasti ja kankut hyllyivät työntöjen tahdissa. Veikko rynkytti totisena ja mietti mielessään, että muistaisi viedä lottokupongin ennen kaupan sulkeutumista. Pastorin rouvan ääni vain koveni ja hän kajautti pätkän virttä samanaikaisesti, kun tuli voimalla, jollaista ei aiemmin ollut kokenut. Veikkokin avasi hanat ja tyhjensi pussinsa sisällöt pastorinnan suosilmäkkeeseen. Veikko veti aisansa ulos ja pyyhki sitä ikkunaverhoihin.
-Sepäs oli vasta..Herran jestas sentään!, sai pastorin rouva sanottua huohotukseltaan. –Kyllä tuollainen peli on armonlahjaa parhaimmillaan.., hän jatkoi ja nousi varovasti pöydältä. Veikko kiskaisi housunsa ylös ja kaivoi taskustaan tupon ja ojensi sen pastorinnalle.
-Tossa ois rasselia, tungeppa persiisees niin ei housut kastu. Voi meinaan vähän lorahtaa lientä tavarasta, Veikko tuumaili.
-Jaaha… niin kai sitten, pastorinna sanoi ja sulloi rasselit haaroihinsa. Rouvat suoristelivat vaatteitaan ja hieman hämillään seisoivat keskellä huonetta.
-Jos me tästä sitten…, sanoi eläinlääkäri ja jatkoi, -kun tuli tämä kenttätutkimuskin tehtyä…
-Niin, ja kyllä kirkko huolen omistaan pitää, lisäsi pastorin rouva. Rouvat kävelivät hissukseen pihalle ja Veikko istahti mökkinsä rappusille ja latasi piippuaan.
-Ei muuten kannata pariin viikkoon ajella polkupyörällä, Veikko huikkasi perään, -voi olla meinaan vähän värkki hellänä, hän jatkoi.
-Öh…eipä varmaan niin…, rouvat sopersivat ja kävelivät jalat levällään autoaan kohti. –Kiitoksia vaan vinkistä, jatkoi eläinlääkäri ja irvisti istahtaessaan autoon.
-Eipä kestä…, sanoi veikko rauhallisesti, kouraisi muniaan ja sytytti piippunsa. –Eipä kestä..
Pienessä Pohjois-Karjalan kunnassa vaatimattomassa mökissä asui metsuri Veikko Laatikainen. Veikon elämä oli yksinkertaista ja korutonta, mutta eipä hän muuta halunnutkaan. Veikko oli kuin kuka tahansa niistä tuhansista maaseudun vanhoista pojista, joita asusteli pitkin Suomen niemeä, paitsi että hänen heppinsä oli poikkeuksellisen kookas. Veikosta siinä ei ollut mitään kummallista, mutta tarinat hänen nahkapampustaan olivat alkaneet elää omaa elämäänsä ja sana oli kiirinyt läpi maan.
Kesäisin Veikko ansaitsi pientä lisäansiota istumalla pienessä telttakojussaan kyläkaupan ulkopuolella. Kesäasukkaat saivat sitten pientä maksua vastaan käydä hämmästelemässä tuota ihmeellistä peliä. Olipa Veikko kerran päässyt kympin uutisten loppukevennykseenkin. Siinä oli toimittajilla ihmettelemistä, kun Veikko mätki tennispalloja mulkullaan kuin pesäpallomailalla ikään. Kohtaus kyllä leikattiin lopullisesta versiosta, mutta maine oli silti taattu.
Nyt veikko seisoskeli pihamaallaan ja kusta lorotteli pihakoivun juureen ja imeskeli piippuaan. Veikko sai juuri asiansa tehtyä ja sulloi aisaansa pussihousuihinsa, kun pihaan kurvasi vanha ooppeli. Auto pysähtyi Veikon viereen ja sivuikkuna aukesi.
-Päivää, oletteko te se Veikko ”Leka” Laatikainen, kysyi iäkkäämpi rouva ikkunanraosta.
-Hrmph..Sehän minä, Veikko vastasi ja sylkäisi klimpin suustaan.
-Hienoa!, sanoi rouva ja sammutti auton. Etupenkillä hänen vieressään istui toinen rouva ja he molemmat nousivat autosta. Rouvat tulivat Veikon luo ja ojensivat käsiään.
-Eläinlääkäri Andersson, esitteli autoa ajanut rouva itsensä.
-Lahtinen, pastorin rouva, jatkoi toinen. Veikko kätteli molemmat.
-Mä oon Veikko, hän sanoi ja imi vaiti piippuaan. Rouvat seisoskelivat vaivautuneina ja miettivät mitä sanoa. Pastorin rouva avasi ensin suunsa.
-Tuota, Veikko…, kun meidän kaupungilla puhutaan kaikkea ja me sitten ajattelimme selvittää, josko huhut pitävät paikkaansa… ja..ja..siksi tulimme..siis..
-Mitkä huhut?, Veikko murahti.
-Tuota, se Jumalan Teille suoma elin kun kuulemma on aika kookas ja me halusimme varmistaa etteivät puheet järkytä teitä..siis tukea tässä asiassa ajattelimme suoda.., pastorin rouva sopersi.
-Jaa…tulkaa sitten sisään, sanoi Veikko ja asteli rouvien edellä mökkiin.
Veikko keitti kahvit ja he istuutuivat nauttimaan kupposet pienen pöydän ääreen. Eläinlääkäri Andersson rikkoi hiljaisuuden.
-Niin, olisiko sitä mahdollista vilkaista, sitä teidän ..öh..kaluanne, ihan juhlakunnossakin, kenties, hän sönkötti naama punaisena.
-Jo vain, totesi Veikko, nousi seisomaan ja kaivoi kullinsa housuista. Eläinlääkäri Andersson purskautti kahvinsa suustaan ja sai hirveän yskänkohtauksen.
–Herra Varjele…!, sopersi pastorin rouva ja vei kätensä suulle. Veikko veteli kourallaan pari kertaa kyhmyistä pamppuaan ja mätkäisi muutaman kerran kullilla pöytää vasten niin että sokerikko pomppi iskujen voimasta. Mulkku paisui ja kasvoi ja rouvat tuijottivat heppiä mykkinä, suut auki.
-Tämmönenhän tää on.., Veikko sanoi ja rapsutteli pallejaan. Eläinlääkäri nousi ja kyykistyi Veikon viereen.
-Olen minä klinikalla kaikenlaisia nähnyt, mutta tämä…, hän supisi ja silitti suonikasta vartta. Pastorin rouvakin tokeni ensi järkytykseltä ja katseli seivästä ihmeissään. Eläinlääkäri puristeli ja hankasi kullia kiihko silmissään. Veikko pelimiehenä tiesi mitä rouva tahtoi.
-Taitais akalle mulkku maistua, hä, sanoi Veikko ja läpsäytti hepillään eläinlääkärin poskea.
-Aivan.., sai hän vastattua ja kullista kaksin käsin kiinni pitäen hän talutti Veikon makuukammariin.
Andersson repi vaatteet yltään ja meni selälleen sängylle. Veikko potkaisi housunsa nurkkaan, pieraisi äänekkäästi ja kömpi rouvan jalkojen väliin. Pastorin rouva kipitti huoneeseen ja istahti tuoliin sängyn viereen. Veikko ei turhia aikaillut vaan survaisi kankensa eläinlääkärin turpeaan pilluun. Suurin osa mulkusta jäi ulkopuolelle, mutta Veikkoa se ei haitannut. Veikko survoi pamppuaan tavaraan hitaalla ja tasaisella tahdilla kuin dieselveturi . Eläinlääkärin silmät muljahtelivat ja vieressä pastorin rouva kuiskutti hiljaista rukousta. Veikko pumppasi vielä muutaman kerran ja vetäisi sitten seipäänsä ulos ja antoi mällien roiskua rouvan vatsalle. Ainakin kahvikupillinen liukasta rapaa roiskui Veikon hyräillessä ”Kappale kauneinta Suomea…”-laulua. Veikko oli valmis ja istahti sängyn reunalle. Andersson huokaili selällään ja reikä oli edelleen ammollaan.
-Lempiohjelmani..olikin..aina..Musta ori.., eläinlääkäri sanoi huohottaen sekavana.
-Mjaa.., murahti Veikko.
Pastorin rouva vaihteli asentoaan kärsimättömänä ja nousi viimein seisomaan.
-Autuaampi on antaa kuin ottaa, hän saarnasi juhlavaan sävyyn ja heittäytyi pöydälle vatsalleen. Veikko ymmärsi yskän ja meni pastorinnan taakse ja heitti hameen helmat korviin ja alushousut alas. Rehevä perse mahtavine reisineen ja suonikohjuineen avautui käsittelyä varten. Veikko päräytti meisselin muitta mutkitta kankkujen väliin ja laulumiehiä kun oli, alkoi Veikko hoilata ”Ai ai, sä jätkän oma kultaa..” ja survoi aisaa lihaan laulun tahtiin. Pastorin rouva haukkoi henkeä ja alkoi vikistä kimittäen kuin keuhkotautinen porsas. Rouvan uudet lonkkanivelet paukkuivat kuuluvasti ja kankut hyllyivät työntöjen tahdissa. Veikko rynkytti totisena ja mietti mielessään, että muistaisi viedä lottokupongin ennen kaupan sulkeutumista. Pastorin rouvan ääni vain koveni ja hän kajautti pätkän virttä samanaikaisesti, kun tuli voimalla, jollaista ei aiemmin ollut kokenut. Veikkokin avasi hanat ja tyhjensi pussinsa sisällöt pastorinnan suosilmäkkeeseen. Veikko veti aisansa ulos ja pyyhki sitä ikkunaverhoihin.
-Sepäs oli vasta..Herran jestas sentään!, sai pastorin rouva sanottua huohotukseltaan. –Kyllä tuollainen peli on armonlahjaa parhaimmillaan.., hän jatkoi ja nousi varovasti pöydältä. Veikko kiskaisi housunsa ylös ja kaivoi taskustaan tupon ja ojensi sen pastorinnalle.
-Tossa ois rasselia, tungeppa persiisees niin ei housut kastu. Voi meinaan vähän lorahtaa lientä tavarasta, Veikko tuumaili.
-Jaaha… niin kai sitten, pastorinna sanoi ja sulloi rasselit haaroihinsa. Rouvat suoristelivat vaatteitaan ja hieman hämillään seisoivat keskellä huonetta.
-Jos me tästä sitten…, sanoi eläinlääkäri ja jatkoi, -kun tuli tämä kenttätutkimuskin tehtyä…
-Niin, ja kyllä kirkko huolen omistaan pitää, lisäsi pastorin rouva. Rouvat kävelivät hissukseen pihalle ja Veikko istahti mökkinsä rappusille ja latasi piippuaan.
-Ei muuten kannata pariin viikkoon ajella polkupyörällä, Veikko huikkasi perään, -voi olla meinaan vähän värkki hellänä, hän jatkoi.
-Öh…eipä varmaan niin…, rouvat sopersivat ja kävelivät jalat levällään autoaan kohti. –Kiitoksia vaan vinkistä, jatkoi eläinlääkäri ja irvisti istahtaessaan autoon.
-Eipä kestä…, sanoi veikko rauhallisesti, kouraisi muniaan ja sytytti piippunsa. –Eipä kestä..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällä kertaa sai nauraa vedet silmissä. Kirjalliset ansiosi ovat ilmeiset, kiitos.
A.
On se ihailtavaa miten joku voi kirjoittaa noin paljon hyviä tarinoita niin lyhyessä ajassa!
humoristisin kirjoitus, mitä olen lukenut aikoihin. Sinulla on "herran lahjana" sana hallussa!