Moi!
Olen 15-vuotias tyttö. En ole koskaan niinsanotusti dokannut, enkä polttanut tupakkaa. Keksiarvoni oli viime todistuksessa 9.45. Ennen olin oikea sottapytty, mutta nykyään olen parantanut tapojani huomattavasti. Kuitenkaan en koskaan kelpaa.
Äidille ei kannata koskaan kertoa haaveista. Kadun nyt syvästi, että kerroin hänelle haluavani eläinlääkäriksi ja, että olisi ehkä kiva mennä Ressun lukioon. Nimittäin saan aina väärin tehtyäni kuulla niistä. Jos en ole siivonnut kissani jätöksiä muutamaan tuntiin, äiti huutaa ja karjuu alakerrassa, että tekisin sen heti sillä sekunnilla. Ja lopuksi vielä piristää mieltäni huutamalla "saatanan eläinlääkäri!" En ymmärrä. Okei, ymmärrän, etten tee käskettyjä hommia heti sillä sekunnilla, mutta en voi elää aina äidin aikataulujen mukaisesti.
Jos olen unohtanut tehdä jotain, saan aina kuulla siitäkin ilkeään ja vihaiseen sävyyn. Äiti ei koskaan sano "*Nimi*-rakas. Unohdit lasisi olohuoneeseen, mutta ei se mitään. Muista ottaa se ensi kerralla mukaan keittiöön". Sen sijaan saan aina kuulla: "TAAS sä oot unohtanu sen lasin! Kuinka paljon sulle pitää jauhaa siitä! Tosi idioottimaista jättää se tähän!". Ja sit jos se suuttuu tosi pahasti, niin saan kuulla olevani idiootti, typerä, tyhmä, paskiainen. Ymmärrän, etten ole äitiä kohtaan mikään superenkeli, mutta käyttäydyn aina normaalisti (en teiniangstaa, vaan ihan tavallisesti, miten muidenkin ihmisten kanssa). Ja muutenkin on vaikeaa olla mikään ilopilleri äidin seurassa, kun hän itse aina alistaa mua.
Äiti muutenkin ajattelee minun olevan kai hirviö ja oikea luonnonoikku, negatiivisessa mielessä. En yleensä huuda (paitsi, jos keskustelemme eri kerroksista) tai hauku äitiä, mutta en myöskään halaa häntä vapaaehtoisesti tai suutele poskelle. Minulle on jäänyt myös traumoja lapsuudesta, kun äiti onnistui pilaamaan synttärini ja muutenkin sain kokea aina äidin vihan ja väkivaltaisen luonteen silloin, kun isää ei ollut kotona. Äiti siis esim. löi minua kerran tai pari kertaa, koska _luuli_ minun syyllistyneen kaappimme kahvan varkauteen ja nyt pari vuotta sitten repi hiuksista vessaan (siivoamaan kissan jätöksiä) ja hän on heitellyt minua pienillä rautaisilla esineillä (yksi onneksi vain hipaisi minua).
Aina, kun äiti tulee kotiin, saan kuulla, miten hän valittaa isälle siitä, että hänen työnsä on niin kamalaa. Ei siinä muuten mitään, mutta se äänensävy... Korvani hajoavat. Isä taas tuntuu orjalta, joka ruokkii meidät ja rauhoittelee äitiä. On hänelläkin kyllä omaa tahtoa, mutta äiti on kyllä perheen tyranni.
Rehellisesti sanottuna (vaikka sen sanominen todellakin satuttaa) äiti on saanut minut pitämään hänestä kai vain materiaalisten asioiden takia. Hänellä on nimittäin tapana ostella kaikkea kivaa. Mutta siihen se jääkin. Äiti kai kuvittelee, että minulla ei ole ongelmia. Olenhan vasta lapsi, en ymmärrä vielä mitään elämästä.
Anteeksi, että olin viestissäni niin ilkeä, mutta en oikein ole koskaan päässyt purkamaan tätä, koska sanani hävettävät minua. Puhun niin rumasti omasta äidistäni, mutta nyt meni hermot.
Tuntuu tällä hetkellä muutenkin, että elämä ei olekaan yhtä ruusuilla tanssimista. Eräs tärkeä kaverini ei vastannut viestiini ja se harmittaa. Tyhjä ja saamaton olo.
Kohta menen sänkyyn itkemään. Se ainakin helpottaa, että voi kylpeä hetken itsesäälissä. Ei mikään muu auta. Tämä on aivan toivoton tilanne. Ainoa vaihtoehto on, että muuttuisin täydellisyydeksi, mutta se ei onnistu. Koitan jo muutenkin olla mukava ja ok. :/
Mutta suurkiitos, jos jaksoit lukea loppuun!:) Tietenkin olisi ihan kiva saada jotain kommenttia tai ajatuksia, jos se vaan on mahollista :)
Olen 15-vuotias tyttö. En ole koskaan niinsanotusti dokannut, enkä polttanut tupakkaa. Keksiarvoni oli viime todistuksessa 9.45. Ennen olin oikea sottapytty, mutta nykyään olen parantanut tapojani huomattavasti. Kuitenkaan en koskaan kelpaa.
Äidille ei kannata koskaan kertoa haaveista. Kadun nyt syvästi, että kerroin hänelle haluavani eläinlääkäriksi ja, että olisi ehkä kiva mennä Ressun lukioon. Nimittäin saan aina väärin tehtyäni kuulla niistä. Jos en ole siivonnut kissani jätöksiä muutamaan tuntiin, äiti huutaa ja karjuu alakerrassa, että tekisin sen heti sillä sekunnilla. Ja lopuksi vielä piristää mieltäni huutamalla "saatanan eläinlääkäri!" En ymmärrä. Okei, ymmärrän, etten tee käskettyjä hommia heti sillä sekunnilla, mutta en voi elää aina äidin aikataulujen mukaisesti.
Jos olen unohtanut tehdä jotain, saan aina kuulla siitäkin ilkeään ja vihaiseen sävyyn. Äiti ei koskaan sano "*Nimi*-rakas. Unohdit lasisi olohuoneeseen, mutta ei se mitään. Muista ottaa se ensi kerralla mukaan keittiöön". Sen sijaan saan aina kuulla: "TAAS sä oot unohtanu sen lasin! Kuinka paljon sulle pitää jauhaa siitä! Tosi idioottimaista jättää se tähän!". Ja sit jos se suuttuu tosi pahasti, niin saan kuulla olevani idiootti, typerä, tyhmä, paskiainen. Ymmärrän, etten ole äitiä kohtaan mikään superenkeli, mutta käyttäydyn aina normaalisti (en teiniangstaa, vaan ihan tavallisesti, miten muidenkin ihmisten kanssa). Ja muutenkin on vaikeaa olla mikään ilopilleri äidin seurassa, kun hän itse aina alistaa mua.
Äiti muutenkin ajattelee minun olevan kai hirviö ja oikea luonnonoikku, negatiivisessa mielessä. En yleensä huuda (paitsi, jos keskustelemme eri kerroksista) tai hauku äitiä, mutta en myöskään halaa häntä vapaaehtoisesti tai suutele poskelle. Minulle on jäänyt myös traumoja lapsuudesta, kun äiti onnistui pilaamaan synttärini ja muutenkin sain kokea aina äidin vihan ja väkivaltaisen luonteen silloin, kun isää ei ollut kotona. Äiti siis esim. löi minua kerran tai pari kertaa, koska _luuli_ minun syyllistyneen kaappimme kahvan varkauteen ja nyt pari vuotta sitten repi hiuksista vessaan (siivoamaan kissan jätöksiä) ja hän on heitellyt minua pienillä rautaisilla esineillä (yksi onneksi vain hipaisi minua).
Aina, kun äiti tulee kotiin, saan kuulla, miten hän valittaa isälle siitä, että hänen työnsä on niin kamalaa. Ei siinä muuten mitään, mutta se äänensävy... Korvani hajoavat. Isä taas tuntuu orjalta, joka ruokkii meidät ja rauhoittelee äitiä. On hänelläkin kyllä omaa tahtoa, mutta äiti on kyllä perheen tyranni.
Rehellisesti sanottuna (vaikka sen sanominen todellakin satuttaa) äiti on saanut minut pitämään hänestä kai vain materiaalisten asioiden takia. Hänellä on nimittäin tapana ostella kaikkea kivaa. Mutta siihen se jääkin. Äiti kai kuvittelee, että minulla ei ole ongelmia. Olenhan vasta lapsi, en ymmärrä vielä mitään elämästä.
Anteeksi, että olin viestissäni niin ilkeä, mutta en oikein ole koskaan päässyt purkamaan tätä, koska sanani hävettävät minua. Puhun niin rumasti omasta äidistäni, mutta nyt meni hermot.
Tuntuu tällä hetkellä muutenkin, että elämä ei olekaan yhtä ruusuilla tanssimista. Eräs tärkeä kaverini ei vastannut viestiini ja se harmittaa. Tyhjä ja saamaton olo.
Kohta menen sänkyyn itkemään. Se ainakin helpottaa, että voi kylpeä hetken itsesäälissä. Ei mikään muu auta. Tämä on aivan toivoton tilanne. Ainoa vaihtoehto on, että muuttuisin täydellisyydeksi, mutta se ei onnistu. Koitan jo muutenkin olla mukava ja ok. :/
Mutta suurkiitos, jos jaksoit lukea loppuun!:) Tietenkin olisi ihan kiva saada jotain kommenttia tai ajatuksia, jos se vaan on mahollista :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
sillonku jos mun mutsi alkaa vituilee niin mä sanon hiljaa vitun huora vai humautanko lapiolla takaraivoon. joss se viel jotain mäkätää niin sano sille et joss et sä koht lopeta tota mussutust niin mä viilän sun kurkkus auki ja paistan pääs uunissa. noin mä sanon mutsilleni eikä se pidä mua sekopäänä ku tietää et en sano tollasia asioita tosissani vaan leikillä. Alat alistaa sun mutsii ja näytät mitä mielt oot siit. niin kyll varmasti lopetaa ton sun haukkumisen kannataa sanoa mutsis syntymä päivänä tai jouluna joss se ostaa kivan lahjan sanot kiitti lahjasta tää on ihana saatanan kusipää joka haukluu mua koht tekis mielihumautaa lapiolla ja laitaa pääs uuniin.
Isäni on kuin sinun "sinun äitisi" ja äitini on kuin "sinun isäsi". Isä on meillä ollut alistava -esimerkiksi repinyt pienistäkin syistä minua ja minun veljeäni tukasta ollessamme pikkulapsia. Lapsen alistaminen on todella väärin! Ymmärrän pahan mielesi hyvin.
Jos minä olisin sinä, repisin äitiäsi tukasta takaisin. Se on ainakin sinun oikeutesi... Sain sellaisen kuvan, ettei sinun äiti usein niin tee, mutta joka kerta kun tekee, näyttäisin vihamielisyyteni hänelle. Joko satuttamalla takaisin tai huutamalla. Eikö niin, että te olette suunnilleen samankokoisia?
Jaksamisia. Ei pidä välittää lainkaan alentavista kommenteista. Sinä olet todella fiksu mimmi, kun olet saanut 9,45:n keskiarvon! Sellaista ei saisi kuka ihminen tahansa.
Tuntui ikävältä lukea juttusi, mutta älä pyytele anteeksi sitä! On hyvä jos pystyit purkamaan mielipahaasi tänne.
Tunnistin jopa jotain piirteitä itsestäni tässä. Itselläni on 16-v. tytär, joka on hyvä koulussa, mutta kotona ei oikein mikään luonnista ja etenkin kotityöt ovat hyvin vastenmielisiä ja hän tarttuu niihin erittäin hitaasti. Usein tulee huudettua hänelle, mutta koskaan en lyö enkä heittele millään.Pahasti tulee sanottua puolin ja toisin.
Tiedän että nuo riidat pahoittaa molempien mielet. Olen kyllä usein silti sanonut hänelle ja muille lapsille, että he ovat tärkeintä ja arvokkainta, mitä meillä on...Olen myös koettanut kehua häntä.
Itse huomaan huutavani, kun on kiirettä, väsynyt, asiat menee pieleen jne.Ehkä äidilläsi syynä ovat samanlaiset asiat. Sanoit hänen syyttävän työtään. Ehkä hänen pitäisi vaihtaa työpaikkaa. Se ei silti oikeuta häntä väkivaltaan.Mutta ymmärrän, että voi olla, että hän pidättää kaiken työssään sisälleen ja purkaa sen kotona.Saisitko hänet työterveyshoitajan puheille purkamaan tuntojaan työolosuhteistaan?Koeta "pysäyttää" hänet jotenkin. Oletko koskaan sanonut hänelle, miten pahalle sinusta tuntuu, kysynyt, eikö hän välitä sinusta tms. tai miksi hän kohtelee sinua niin? Se saattaisi antaa hänelle miettimisen aihetta.
Tuo tavaroiden ostelu VOI olla hänen tapansa yrittää parantaa huonoa omaatuntoaan tai tapa pyytää anteeksi, jos hän ei muuten pysty...
mahtava tyttö jos olisin 5-6 vuotta nuorempi olis kava seurustella tommosen kans...) Taisin ihastua pelkän tekstin perusteella.. *nolo*
mutta ei mikään oikeuta tommoseen tavaroiden heittelyyn suosittelisin et äitis menee puhumaan näistä asioista lääkärille jos vaikka olis mielialalääkkeille tarvis.. ei se tarkota et se olis päästään vialla jos tarvis olis.. Olet vissiin ainut lapsi, äitis käytöksestä sen voi päätellä..
Käske äitis käymään lääkäris vois auttaa..
Onnea yritykselle!
ensinnäkin paljon tsemppiä sinulle!
minusta sinun äidilläsi ei ole oikeutta loukata sinua! ja ei eläinlääkäriksi pääsy vaadi sitä että sillä sekunnilla on siivonnut kissansa jätökset! äidilläsi ei ole oikeutta haukkua isäsi työtä! pahalta tuntuu vuokseni, sinulla on auttamisen tahto, niin kuin minullakin, tahdon palomieheksi siis palonaiseksi :D ja ehken erikoistun joskus rikospoliisiksi, ken tietää :) ja eihän minun kaverini sitä voi ymmärtää, "ne ovat miesten töitä, mitä sä sinne tunget?" miesten töistä?!, ja tahdon armeijaan "se on miesten paikka" tälläistä joka päivä. mutta se on 110% varmuus en elä ystävieni takia vaan ITSENI tahdon sellaiseen työhän mistä todella pidän! sinullakin on oikeus hakea sellaiseen työhän mistä pidät,...
jos minun isäni tai äitini olisi äitisi kaltaisia en tiedä miten jaksaisin, joskus ehken haukkuisin heidät pystyyn. mutta älä anna äitisi alistaa haaveitasi ja unelmiasi, haet sellaiseen kouluun mistä SINÄ itse pidät :)