..mutta silti rakastan.
Itsetuntoni on aina ollut sutkoht hyvä, en välitä muiden mielipiteistä mitkä koskevat minua, olen hyväksynyt ulkonäköni, olen mielestäni ihan saman arvoinen kuin kuka tahansa muukin, en ole sen parempi enkä huonompi. Vihaan itseäni sen takia, koska olen tehnyt omasta elämästäni helvettiä. En pysty muuttamaan elämääni..tai itseasiassa kuka tahansa pystyy muuttamaan elämänsä, mutta yrityksistä huolimatta minä en ole siinä onnistunut.
Kaikki alkoi siitä kun minua alettiin syrjiä ja haukkua koulussa, lopulta mulla ei ollut enää kavereita. Sillon mun olisi pitänyt hankkia kavereita täältä lähistöltä missä asun, kun kerran koulusta ei niitä löytynyt. Mutta tietenkään se ei ollut niin yksinkertaista. Kukaan ei tuntunut olevan sellainen kehen olisin halunnut tutustua, tai jos oli, niin sitten en vain pystynyt tekemään asialle mitään.
Nyt kolmisen vuotta myöhemmin painin tämän saman asian kanssa. Kavereita ei ole, syytän siitä itseäni. SEHÄN ON MINUN SYYNI. Mun sosiaaliset taidot on kadonnut, en osaa puhua ihmisille, en osaa tutustua ihmisiin. Joka päivä itken yksinäisyyttäni ja olen masentunut. Yritän ja päätän tutustua ihmisiin, mutta siihen se jääkin, en saa aikaiseksi mitään, en pysty.
Pojat&tytöt tuntuvat välttelevän minua, ehkä annan sellaisen kuvan itsestäni? Mutta miten se on mahdollista.. Hymyilen ihmisille ja olen ystävällinen, antaako se muka kylmän kuvan minusta?
En ole koskaan mennyt juttelemaan kenellekkään tuntemattomalle, eikä kukaan ole puhunut minulle. Ei tietenkään mun pidä vain odottaa, että joku tulee mulle puhumaan, mutta kun en itsekkään sihen pysty niin eihän tässä muuta voi kuin antaa olla.
VIHAAN TÄTÄ. VIHAAN ITSEÄNI. VIHAAN TÄTÄ YKSINÄISYYTTÄ. VIHAAN MASENNUSTA. Haluaisin edes yhden ystävän, mutta se ei tapahdu itsestään, ja vaikka kuinka yritän asian eteen tehdä mitä, se ei onnistu.
Kerran tuli eräs känninen vanhahko mies istumaan bussissa viereeni (hän ei ollut missään kaatokännissa) ja hän kysyi, että miksi näytän niin surulliselta. Mä vastasin, että enpä oikeen tiedä. Hän sitten vastas, että ei kannata murehtia elämää, joskus tuntuu kaikki tuntuu tosi turhalta ja tyhjältä, se voi kestää vuosia, mutta sitten jonain päivänä huomaakin, että ympäriltä löytyy perhe ja ystävät. Eikö tän takia kannata vaan jatkaa etiäpäin.
- Joten kuten tuolla tavallä se mies sanoi mulle, ihan kuin se olis lukenut mun ajatukset, ihan uskomatonta. Tota oon miettinyt paljon, kannattaako todella elää vain siinä toivossa, että joskus kaikki on vielä hyvin. Entäpä jos mikään ei muutu?
Mikään ei ainakaan muutu, jos jatkan samaan malliin kuin nyt. Mutta miten voisin muka saada ystäviä, jos kerran se ei onnistu yrittämisestä huolimatta.
Itsetuntoni on aina ollut sutkoht hyvä, en välitä muiden mielipiteistä mitkä koskevat minua, olen hyväksynyt ulkonäköni, olen mielestäni ihan saman arvoinen kuin kuka tahansa muukin, en ole sen parempi enkä huonompi. Vihaan itseäni sen takia, koska olen tehnyt omasta elämästäni helvettiä. En pysty muuttamaan elämääni..tai itseasiassa kuka tahansa pystyy muuttamaan elämänsä, mutta yrityksistä huolimatta minä en ole siinä onnistunut.
Kaikki alkoi siitä kun minua alettiin syrjiä ja haukkua koulussa, lopulta mulla ei ollut enää kavereita. Sillon mun olisi pitänyt hankkia kavereita täältä lähistöltä missä asun, kun kerran koulusta ei niitä löytynyt. Mutta tietenkään se ei ollut niin yksinkertaista. Kukaan ei tuntunut olevan sellainen kehen olisin halunnut tutustua, tai jos oli, niin sitten en vain pystynyt tekemään asialle mitään.
Nyt kolmisen vuotta myöhemmin painin tämän saman asian kanssa. Kavereita ei ole, syytän siitä itseäni. SEHÄN ON MINUN SYYNI. Mun sosiaaliset taidot on kadonnut, en osaa puhua ihmisille, en osaa tutustua ihmisiin. Joka päivä itken yksinäisyyttäni ja olen masentunut. Yritän ja päätän tutustua ihmisiin, mutta siihen se jääkin, en saa aikaiseksi mitään, en pysty.
Pojat&tytöt tuntuvat välttelevän minua, ehkä annan sellaisen kuvan itsestäni? Mutta miten se on mahdollista.. Hymyilen ihmisille ja olen ystävällinen, antaako se muka kylmän kuvan minusta?
En ole koskaan mennyt juttelemaan kenellekkään tuntemattomalle, eikä kukaan ole puhunut minulle. Ei tietenkään mun pidä vain odottaa, että joku tulee mulle puhumaan, mutta kun en itsekkään sihen pysty niin eihän tässä muuta voi kuin antaa olla.
VIHAAN TÄTÄ. VIHAAN ITSEÄNI. VIHAAN TÄTÄ YKSINÄISYYTTÄ. VIHAAN MASENNUSTA. Haluaisin edes yhden ystävän, mutta se ei tapahdu itsestään, ja vaikka kuinka yritän asian eteen tehdä mitä, se ei onnistu.
Kerran tuli eräs känninen vanhahko mies istumaan bussissa viereeni (hän ei ollut missään kaatokännissa) ja hän kysyi, että miksi näytän niin surulliselta. Mä vastasin, että enpä oikeen tiedä. Hän sitten vastas, että ei kannata murehtia elämää, joskus tuntuu kaikki tuntuu tosi turhalta ja tyhjältä, se voi kestää vuosia, mutta sitten jonain päivänä huomaakin, että ympäriltä löytyy perhe ja ystävät. Eikö tän takia kannata vaan jatkaa etiäpäin.
- Joten kuten tuolla tavallä se mies sanoi mulle, ihan kuin se olis lukenut mun ajatukset, ihan uskomatonta. Tota oon miettinyt paljon, kannattaako todella elää vain siinä toivossa, että joskus kaikki on vielä hyvin. Entäpä jos mikään ei muutu?
Mikään ei ainakaan muutu, jos jatkan samaan malliin kuin nyt. Mutta miten voisin muka saada ystäviä, jos kerran se ei onnistu yrittämisestä huolimatta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jokaikinen vuosi ei ole ystäviä jokaisen elämässä. Ei ainakaan minun omassani ole ollut. Ihminen pärjää myös yksin. Usko tai älä, mutta niin on.
Ole lempeä ja suvaitsevainen itseäsi kohtaan, sillä ei ole lainkaan Sinun syytäsi, että olet jäänyt toistaiseksi yksin. Elämässä on tilanteita, jolloin ei tutustu kehenkään sopivaan henkilöön. Se on ihan Ok. Siitä ei pidä syyttää itseään!
Monet suomalaiset kokevat yksinäisyyttä. Mutta siitä pääsee kuitenkin eroon olemalla sopivassa paikassa, sopivaan aikaan. ;) Tällä tarkoitan sitä, että on täysin sattumaa, milloin tosiystävä osuu kohdalle. Se ei ole oma vika, jos ei niin ole käynyt.
Ole ystävällinen itseäsi kohtaan. Sinä olet hieno ihminen, jo pelkkä asennoitumisesi kertoon sen; tiedät ettei sillä ole mitään väliä, mitä muut sanovat. Tästä on kuule hyvä jatkaa. Tilanne saattaa olla ihan eri jo vuoden päästä! Mistäs sitä koskaan tietää.
Mulle kävi melko samanlailla kuin sulle, enkä peruskoulun jälkeen ole saanut yhtään ystävää. Vietän melkein kaiken ajastani yksin, mutta olen huomannut että kun olen jo pärjännyt näin kauan yksin, niin ei joka päivä tule ajateltua edes koko asiaa. Se on ihan tottumiskysymys. Tiedän, ja olen melko varma että jonain päivänä mullakin on elämä ja ystävät ja perhe, sen aika ei ole vielä, mutta sitten joskus kun niin on, niin voin vaan muistella tätä kaikkea mitä koen nyt, yhtenä elämänvaiheenani. Tällainen yksinäisyys on ainakin mulle ollut todella hyvää itseensätutustumisen aikaa ja itsensä löytämistä. Olen paljon itsevarmempi nyt (vaikka ujo vieläkin) kuin silloin kun minulla vielä oli "kavereita" yläasteella. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni yksilönä ja hyväksymään itseni. Ainoa mitä en edelleenkään hyväksy, on se että olen aina syrjäänvetäytyvä ja en oikein edes välitä enää siitä että minulle ei kukaan puhu jos en sitä halua... Mutta jonain päivänä tämäkin lukko varmasti aukeaa. Ja jos ei yksinkertaisesti tapaa ketään joka olisi samanlainen kuin sinä ja mielenkiintoinen, niin ei kai väkisin kannata kaveerata epäkiinnostavan tai liian erilaisen ihmisen kanssa?
Elämä on tällaista, ei sille mitään voi.