Harsomaiset pilvet purjehtivat kuin kilpaveneet avoimella ulapalla ohi suuren keltapunaisen, iltapäivän laskevan auringon. Aurinko, johon kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota. Siihen joka oli välttämätön meille kaikille, mutta silti kukaan ei vaivautunut edes sitä katsoman ja toteaman: "Voi kuinka kaunis se onkaan!" Aurinko, meidän kaikkien elämämme ikuinen alisuorittaja.
Taisto laski kynänsä lehtiöstä ja katsoi taivaalle. Oli tulossa vielä sade. Hän pakkasi pensselit koteloon ja otti kankaan pois kehyksestä. Ensi kerralla hän saisi jo työnsä valmiiksi ja joutuisi lähtemään takaisin Helsinkiin. Takaisin arkeen, takaisin tylsään suurkaupungin elämään. Täällä Lapin erämaassa kaikki oli rauhallista, mutta niin yksinäistä. Kummassakin paikassa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Juuri tällähetkellä tämä paikka tuntui ikuisen rauhan tyyssijalta, eikä sieltä olisi hennonnut lähteä ikinä. Hän olisi voinut jäädä sille kivelle istumaan ikuisiksi ajoiksi, näkemään sen paikan tulevaisuuden, myrskyt, rankkasateet, uuden elämän kasvun ja vanhan kuoleman. Hän olisi halunnut olla osa luontoa, osa sitä mitä ihmiskunta ei voisi koskaan olla. Ihminen oli sellainen, joka pyrki kaikkeen tavoittamattomaan ja uuteen, sellaiseenkin mikä tuntui ja oli täysin mahdotonta. Ihmismieli oli ajan alusta lähtien ollut sellainen, eikä se hevillä sellaisestä käsityksestä luopunut.
Kamiinan tuli valaisi muuten täysin pimeää erämaamökkiä ja sai koko paikan tuntumaan hieman aavemaiselta. Taisto katseli ulos pimeään. Tämä oli taas sitä aikaa syksystä, jolloin pimeäkin laskeutui tänne Lapin perukoille, pysyen pari- kolme tuntia täysin pimeänä. Auringon heikko punainen valo näkyi jossain puiden yläpuolella. Juuri tähän aikaan se tuli. Se oli tullut joka yö tähän aikaan. Hän kutsui sitä pelkästään Aaveeksi.
***********
Siinä alkua. Kommentoikaa ahkerasti.
Taisto laski kynänsä lehtiöstä ja katsoi taivaalle. Oli tulossa vielä sade. Hän pakkasi pensselit koteloon ja otti kankaan pois kehyksestä. Ensi kerralla hän saisi jo työnsä valmiiksi ja joutuisi lähtemään takaisin Helsinkiin. Takaisin arkeen, takaisin tylsään suurkaupungin elämään. Täällä Lapin erämaassa kaikki oli rauhallista, mutta niin yksinäistä. Kummassakin paikassa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Juuri tällähetkellä tämä paikka tuntui ikuisen rauhan tyyssijalta, eikä sieltä olisi hennonnut lähteä ikinä. Hän olisi voinut jäädä sille kivelle istumaan ikuisiksi ajoiksi, näkemään sen paikan tulevaisuuden, myrskyt, rankkasateet, uuden elämän kasvun ja vanhan kuoleman. Hän olisi halunnut olla osa luontoa, osa sitä mitä ihmiskunta ei voisi koskaan olla. Ihminen oli sellainen, joka pyrki kaikkeen tavoittamattomaan ja uuteen, sellaiseenkin mikä tuntui ja oli täysin mahdotonta. Ihmismieli oli ajan alusta lähtien ollut sellainen, eikä se hevillä sellaisestä käsityksestä luopunut.
Kamiinan tuli valaisi muuten täysin pimeää erämaamökkiä ja sai koko paikan tuntumaan hieman aavemaiselta. Taisto katseli ulos pimeään. Tämä oli taas sitä aikaa syksystä, jolloin pimeäkin laskeutui tänne Lapin perukoille, pysyen pari- kolme tuntia täysin pimeänä. Auringon heikko punainen valo näkyi jossain puiden yläpuolella. Juuri tähän aikaan se tuli. Se oli tullut joka yö tähän aikaan. Hän kutsui sitä pelkästään Aaveeksi.
***********
Siinä alkua. Kommentoikaa ahkerasti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
todella taidokkaasti kirjoitettu, jatkoa odotellaan!