Identiteettikriisi

*Viime keväänä se tapahtui. Minut hyväksyttiin opettajapuolelle opiskelemaan.*

Onneksi olkoon!

*Olen halunnut tätä jo usean vuoden ajan.*

Vielä parempi!

*Nyt kuitenkin iski epävarmuus. Pystynkö siihen, entä jos oppilaat vain nauravat minulle...*

Mitä väliä sillä on nauravatko ne vai ei? Kysymys kuuluukin uskotko enemmän itseesi ja kykyihisi kuin lapsen mielipiteeseen sinusta?

*Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia. Pelottaako suuri vastuu?*

Toki. Ei pelota, pala kerrallaan.

*Pelottaako astua turvallisesta opiskelijaelämästä vastuulliseen työhön?*

Tavallaan, toisaalta se on hirveän mielekästä.

*Kuinka tällaisesta epävarmuudesta voisi vapautua?*

Tekemällä opettajan töitä. Kyllä se pikkuhiljaa selkiytyy...

kyllä se siitä! Ohi menee, kunhan kokemusta karttuu!!

Yks lysti mihin menet töihin, samalla tavalla sulle nauretaan joka paikassa. Opettajalle nauraa oppilaat luokassa ja opet opettajanhuoneessa. Duunarille nauraa työkaverit "on site" ja päällystö neuvotteluhuoneessa. Poliitikolle, urheilijalle ja tutkijalle nauraa kaikki joka paikassa.

Ei muuta ku ryhdy hommiin ja tule sillä omalla alalla hyväksi. Silmät auki taisteluun, mars, niin opit nauramaan ite itelles kaikkein makeimmin.

Laitas nyt korvan taakse: "First, they ignore you. Then they laugh at you. Then they fight you. Then you win."

Näin se menee, ihan aikusten oikeesti.

Lykkyä pyttyyn:)

Ota ihan rauhallisesti. Ensinnäkin, sinulle tulee opiskelujen aikana lisää ikää, lisää varmuutta ja jos aloitat sijaisuuksien tekemisen heti, myös lisää kokemusta.

Ensimmäinen sijaisuus oli mielestäni se kauhein. Joka paikka tärisi ja jännitti hirveästi, enkä tiennyt yhtään, mitä se opettaja siellä luokassa sitten tekisi. Ja se oli peruskoulun eka luokka!

Kyllä se siitä sitten suhteutuu. Tiedät varmasti asioista enemmän kuin alaluokkalaiset, joten eivät he sinulle tiedollisella tasolla voi nauraa. Eikä se nauru pahaa tee, koska opettajan työssä auttaa kyky nauraa itselleenkin.

Opettajan työssä on mielestäni erittäin tärkeää hankkia kokemusta jo opiskeluaikana. Siinä mielessä opiskelijaelämästä ei astuta työelämään kertaharppauksella vaan vähitellen.

Kuten nimimerkkisi kertoo, olet tuleva opettaja. Se tarkoittaa sitä, ettei sinun tarvitsekaan vielä tietää kaikkea. Opettajan työssä oppii koko ajan uutta. Oppilaatkin opettavat opettajaansa.

Kolmisen vuotta sitten ilmestyi joku kirja, jossa on aloittavan opettajan tekemiä mokia. Se kannattaa lukea, niin ei tule sellainen olo, että mokailee itse.

Joskus nimittäin sijaisuuksien aikana tuli tehtyä sellaisia mokia, että soitin vakituiselle opettajalle melkein keskellä yötä kauhuissani. Nyt ne mokat tuntuvat pieniltä ja niille voi nauraa. Annoin esimerkiksi oppilaille tunnilla erästä tehtävää varten vitsikirjasta kopioituja vitsejä. Oli kiire, enkä ehtinyt lukea vitsejä tarkkaan, vain silmäilin niitä. Tunnilla annoin monisteet sitten kotitehtäväksi. Ja kun kotona itse tein niitä tehtäviä, alkoi räväkkä puna nousta kaula-aukosta otsalohkoa kohti: vitsit olivat räävittömiä.... rukoilin, että oppilaiden vanhemmat eivät katso niitä lainkaan.

No, joo. Alku aina hankalaa. Työ on mukavaa, ja parhaiten sinulle selviää työn luonne ja pidätkö siitä, kun ilmoittaudut heti sijaiseksi johonkin kouluun tai koulutoimintakeskukseen. Hae sijaisen paikkaa aluksia vaikkapa yhdestä koulusta tai yhdeltä opettajalta, niin pääset sitten aina samaan paikkaan uudelleen.

Olin itse aika ujo opintojen alussa, ja minua kauhistutti ajatus mennä aina sijaiseksi uuteen ja uuteen paikkaan. Siihenkin kyllä tottui ja se antoi taas itsevarmuutta muutenkin elämässä ottaa uusia haasteita vastaan.

Tervetuloa opettajaksi, tähän ihanaan ja kamalaan ammattiin!

joo, samoja juttuja oon pähkäilly.
sijaisena ollessa erkan puolella on saanut hyvää kokemusta vaikka se jännittääkin mennä sijaiseks sinne luokanopena.

Tänäänkin "väänsin" yhden oppilaan kanssa kun hän toimi mua kohtaan törkeästi, kiroili ja uhkaili oman turhan raivostumisensa takia. yritin järjellisellä selittelyllä, mairittelulla, uhkaamisella saada häntä pyytämään itseltäni anteeks, mut hän piti päänsä. eli tällaiseen kohtasin tänään...kolleegoiden kans juttelu ja asioiden jakaminen auttaa hieman. Tässäkin tapauksessa juuri se tapa, joka olisi oman open mukaan tepsinyt oli (jota en tilanteessa käyttänyt) oli jälki-istunnolla uhkaus.
Mitä kommentoitte tällaisiin tilanteisiin?