tietoa

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).


Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Anonyymi00002 kirjoitti:

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).


Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Anonyymi00002 kirjoitti:

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tästä syntyy kaikki eksistentiaalinen kärsimys.
Kun ihminen unohtaa todellisen luontonsa, hän alkaa etsiä pysyvyyttä asioista, jotka ovat luonteeltaan väliaikaisia. Hän etsii kuolemattomuutta kuolevaisesta, täydellisyyttä epätäydellisestä ja rajatonta onnea rajallisista kohteista.
Siksi Gauḍīya-ajattelussa todellinen ongelma ei ole synti juridisessa merkityksessä vaan Bhagavān-vismṛti (Bhagavān-vismṛti, Jumalan unohtaminen). Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus vaan seuraus väärästä samaistumisesta.
Tässä kohden ero perisyntioppiin tulee erityisen näkyväksi.
Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi Gauḍīya-ajattelun syvimmistä ja kauneimmista näkemyksistä.
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.
Kun jīva herää alkuperäiseen tietoisuuteensa, se ymmärtää olevansa Kṛṣṇera nitya-dāsa, kuten Śrī Caitanya Mahāprabhu opetti. Tällöin vapautuminen ei ole uuden tilan saavuttamista vaan sen tunnistamista, mikä on ollut totta koko ajan.
Tästä syystä Gauḍīya-viisaus voidaan ilmaista seuraavasti:
Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä paramparamme filosofia on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tästä syntyy kaikki eksistentiaalinen kärsimys.
Kun ihminen unohtaa todellisen luontonsa, hän alkaa etsiä pysyvyyttä asioista, jotka ovat luonteeltaan väliaikaisia. Hän etsii kuolemattomuutta kuolevaisesta, täydellisyyttä epätäydellisestä ja rajatonta onnea rajallisista kohteista.
Siksi Gauḍīya-ajattelussa todellinen ongelma ei ole synti juridisessa merkityksessä vaan Bhagavān-vismṛti (Bhagavān-vismṛti, Jumalan unohtaminen). Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus vaan seuraus väärästä samaistumisesta.
Tässä kohden ero perisyntioppiin tulee erityisen näkyväksi.
Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi Gauḍīya-ajattelun syvimmistä ja kauneimmista näkemyksistä.
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.
Kun jīva herää alkuperäiseen tietoisuuteensa, se ymmärtää olevansa Kṛṣṇera nitya-dāsa, kuten Śrī Caitanya Mahāprabhu opetti. Tällöin vapautuminen ei ole uuden tilan saavuttamista vaan sen tunnistamista, mikä on ollut totta koko ajan.
Tästä syystä Gauḍīya-viisaus voidaan ilmaista seuraavasti:
Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä paramparamme filosofia on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta

Anonyymi00002 kirjoitti:

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
----------------------

Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
Anonyymi-ap
2026-08-22 14:31:50

Cirañjīvin muodostuu sanoista:

cira -kauan, pitkään, ikuisesti
jīvin - elävä, elossa oleva

Siksi cirañjīvin tarkoittaa kirjaimellisesti ”kauan elävä”, ”pitkään elävä” tai perinteisessä merkityksessä ”kuolematon / ikuisesti elävä”.

Termillä viitataan olentoon, jonka elämä kestää poikkeuksellisen pitkään, usein nykyisen kalpan tai maailmankauden loppuun saakka. Siksi suomalainen ”kuolematon” on joskus käyttökelpoinen käännös, mutta ”pitkäikäinen” tai ”ikuisesti elävä” on lähempänä sanan kirjaimellista merkitystä.

Mārkaṇḍeya liittyy tähän perinteeseen erittäin vahvasti: hänet kuvataan Cirañjīviniksi.

Tunnetaan kuuluisa luettelo aṣṭa-cirañjīvinaḥ, eli kahdeksasta Cirañjīvinistä. Mārkaṇḍeya on luetteloissa yksi heistä.

Mārkaṇḍeya Purāṇa
Se on yksi hindulaisuuden 18 Mahāpurāṇasta eli suuresta Purāṇasta. Se on omistettu useille eri aiheille ja jumaluusperinteille, eikä sitä voi yksinkertaisesti pitää vain Śivalle tai Viṣṇulle omistettuna tekstinä.
Ja kyllä, Mārkaṇḍeya itse esiintyy Purāṇan kertomuksissa. Hänen nimensä tarkoittaa suunnilleen Mṛkaṇḍun jälkeläistä.




Mārkaṇḍeya on kuuluisa ṛṣi eli viisas, joka tunnetaan erityisesti poikkeuksellisen pitkästä elämästään ja kuolemattomuudestaan. Hänen tarinansa esiintyy muun muassa Mahābhāratassa ja Mārkaṇḍeya Purāṇassa.

Keskeinen kertomus kertoo, että Mārkaṇḍeya syntyi vanhemmille, joille annettiin valinta: he voisivat saada joko lahjakkaan mutta lyhytikäisen pojan tai vähemmän lahjakkaan mutta pitkäikäisen pojan. He valitsivat Mārkaṇḍeyan. Hänelle määrättiin kuolema nuorena, mutta hänen syvä omistautumisensa Śivalle johti siihen, että hänet pelastettiin kuolemalta ja hänestä tuli Cirañjīvin – olento, jonka sanotaan elävän maailmankauden ajan.

Mārkaṇḍeyan kertomukseen liittyy myös kuuluisa kohta, jossa hän näkee Nārāyaṇan maailmankaikkeuden tuhoutumisen aikana. Tämä on yksi Mārkaṇḍeya Purāṇan tunnetuista kuvauksista.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
----------------------

Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
Anonyymi-ap
2026-08-22 14:31:50

Cirañjīvin muodostuu sanoista:

cira -kauan, pitkään, ikuisesti
jīvin - elävä, elossa oleva

Siksi cirañjīvin tarkoittaa kirjaimellisesti ”kauan elävä”, ”pitkään elävä” tai perinteisessä merkityksessä ”kuolematon / ikuisesti elävä”.

Termillä viitataan olentoon, jonka elämä kestää poikkeuksellisen pitkään, usein nykyisen kalpan tai maailmankauden loppuun saakka. Siksi suomalainen ”kuolematon” on joskus käyttökelpoinen käännös, mutta ”pitkäikäinen” tai ”ikuisesti elävä” on lähempänä sanan kirjaimellista merkitystä.

Mārkaṇḍeya liittyy tähän perinteeseen erittäin vahvasti: hänet kuvataan Cirañjīviniksi.

Tunnetaan kuuluisa luettelo aṣṭa-cirañjīvinaḥ, eli kahdeksasta Cirañjīvinistä. Mārkaṇḍeya on luetteloissa yksi heistä.

Mārkaṇḍeya Purāṇa
Se on yksi hindulaisuuden 18 Mahāpurāṇasta eli suuresta Purāṇasta. Se on omistettu useille eri aiheille ja jumaluusperinteille, eikä sitä voi yksinkertaisesti pitää vain Śivalle tai Viṣṇulle omistettuna tekstinä.
Ja kyllä, Mārkaṇḍeya itse esiintyy Purāṇan kertomuksissa. Hänen nimensä tarkoittaa suunnilleen Mṛkaṇḍun jälkeläistä.




Mārkaṇḍeya on kuuluisa ṛṣi eli viisas, joka tunnetaan erityisesti poikkeuksellisen pitkästä elämästään ja kuolemattomuudestaan. Hänen tarinansa esiintyy muun muassa Mahābhāratassa ja Mārkaṇḍeya Purāṇassa.

Keskeinen kertomus kertoo, että Mārkaṇḍeya syntyi vanhemmille, joille annettiin valinta: he voisivat saada joko lahjakkaan mutta lyhytikäisen pojan tai vähemmän lahjakkaan mutta pitkäikäisen pojan. He valitsivat Mārkaṇḍeyan. Hänelle määrättiin kuolema nuorena, mutta hänen syvä omistautumisensa Śivalle johti siihen, että hänet pelastettiin kuolemalta ja hänestä tuli Cirañjīvin – olento, jonka sanotaan elävän maailmankauden ajan.

Mārkaṇḍeyan kertomukseen liittyy myös kuuluisa kohta, jossa hän näkee Nārāyaṇan maailmankaikkeuden tuhoutumisen aikana. Tämä on yksi Mārkaṇḍeya Purāṇan tunnetuista kuvauksista.

Pidän tätä todella mielenkiintoisena. Haluan jakaa kanssanne tämän videon ja tästä videosta transkriboidun selityksen.

Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.
Video täältä. Voitte laittaa automaattisen käännöksen päälle asetukset-napista oikeassa alakulmassa.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

Anonyymi00002 kirjoitti:

Pidän tätä todella mielenkiintoisena. Haluan jakaa kanssanne tämän videon ja tästä videosta transkriboidun selityksen.

Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.
Video täältä. Voitte laittaa automaattisen käännöksen päälle asetukset-napista oikeassa alakulmassa.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
----------------------
Haluan jakaa kanssanne tämän videon ja tästä videosta transkriboidun selityksen.

Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.
Video täältä. Voitte laittaa automaattisen käännöksen päälle asetukset-napista oikeassa alakulmassa.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

-----------------

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Palautetaan:
Chiranjivi. Kuolematon. Puhutaan myös Markandeya puranasta
----------------------
Haluan jakaa kanssanne tämän videon ja tästä videosta transkriboidun selityksen.

Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.
Video täältä. Voitte laittaa automaattisen käännöksen päälle asetukset-napista oikeassa alakulmassa.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

-----------------

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------

Narmadā-joen rannalla hän omaksuu muinaista tietoa, joka on kätketty tavallisilta ihmisiltä. Vuodet kasaantuvat vuosisadoiksi, ja vuosisadat sulautuvat vähitellen vuosituhansiksi. Ikuisen vaeltajan asemassa Mṛkaṇḍun pojasta tulee äänetön todistaja sille, kuinka mahtavien imperiumien suurenmoisia pääkaupunkeja rakennetaan ja kuinka armoton aika pyyhkii ne tomuksi. Hän seuraa kunnianhimoisten hallitsijoiden loistokkaita kruunajaisia, kun heidän nimensä kaikuvat halki koko mantereen, ja näkee sitten, kuinka heidän kunniakas dynastiansa hiipuu, rappeutuu ja lopulta unohtuu heidän omien jälkeläistensä keskuudessa.
...

Kuolematon elämän raskas taakka – miksi ikuinen elämä tuo yksinäisyyden

Tavalliselle ihmiselle, jonka elinikä on lyhyt, nämä valtavat maantieteelliset ja yhteiskunnalliset muutokset levittäytyvät kymmenien sukupolvien ajalle ja jäävät siksi huomaamatta. Mutta Mārkaṇḍeyalle ne sulautuvat yhdeksi katkeamattomaksi ja nopeasti virtaavaksi muutoksen virraksi.

Nuori viisas on läsnä kuninkaiden järjestämissä suurenmoisissa uhritoimituksissa, joiden tarkoituksena on valtakuntien vauraus, ja hän seuraa, kuinka näiden monimutkaisten rituaalien hedelmät vähitellen ehtyvät ja väistyvät uusien, toisinaan synkempien historiallisten kiertokulkujen tieltä. Pitkien vuosituhansien kuluessa viisaan silmien edessä avautuu surullinen kuva ihmisyhteiskunnan hitaasta mutta väistämättömästä rappeutumisesta.

...
aineellinen maailma on väistämättä altis henkiselle ja fyysiselle rappeutumiselle. Mārkaṇḍeya näkee omin silmin, kuinka menneiden aikakausien vilpitön hurskaus antaa hitaasti sijaa ahneudelle, tekopyhyydelle ja vallanhimolle. Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen. Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan, kun ihmisten mielet täyttyvät yhä enemmän arkipäiväisistä huolista, jotka liittyvät fyysiseen selviytymiseen ja aineellisen omaisuuden kartuttamiseen.

Ikuinen nuorukainen huomaa, kuinka dharman kudos ohenee ja kuinka perinteiset perustukset, jotka kerran ylläpitivät hienovaraista harmoniaa ihmisen, luonnon ja korkeampien voimien välillä, sortuvat peruuttamattomasti.

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------

Narmadā-joen rannalla hän omaksuu muinaista tietoa, joka on kätketty tavallisilta ihmisiltä. Vuodet kasaantuvat vuosisadoiksi, ja vuosisadat sulautuvat vähitellen vuosituhansiksi. Ikuisen vaeltajan asemassa Mṛkaṇḍun pojasta tulee äänetön todistaja sille, kuinka mahtavien imperiumien suurenmoisia pääkaupunkeja rakennetaan ja kuinka armoton aika pyyhkii ne tomuksi. Hän seuraa kunnianhimoisten hallitsijoiden loistokkaita kruunajaisia, kun heidän nimensä kaikuvat halki koko mantereen, ja näkee sitten, kuinka heidän kunniakas dynastiansa hiipuu, rappeutuu ja lopulta unohtuu heidän omien jälkeläistensä keskuudessa.
...

Kuolematon elämän raskas taakka – miksi ikuinen elämä tuo yksinäisyyden

Tavalliselle ihmiselle, jonka elinikä on lyhyt, nämä valtavat maantieteelliset ja yhteiskunnalliset muutokset levittäytyvät kymmenien sukupolvien ajalle ja jäävät siksi huomaamatta. Mutta Mārkaṇḍeyalle ne sulautuvat yhdeksi katkeamattomaksi ja nopeasti virtaavaksi muutoksen virraksi.

Nuori viisas on läsnä kuninkaiden järjestämissä suurenmoisissa uhritoimituksissa, joiden tarkoituksena on valtakuntien vauraus, ja hän seuraa, kuinka näiden monimutkaisten rituaalien hedelmät vähitellen ehtyvät ja väistyvät uusien, toisinaan synkempien historiallisten kiertokulkujen tieltä. Pitkien vuosituhansien kuluessa viisaan silmien edessä avautuu surullinen kuva ihmisyhteiskunnan hitaasta mutta väistämättömästä rappeutumisesta.

...
aineellinen maailma on väistämättä altis henkiselle ja fyysiselle rappeutumiselle. Mārkaṇḍeya näkee omin silmin, kuinka menneiden aikakausien vilpitön hurskaus antaa hitaasti sijaa ahneudelle, tekopyhyydelle ja vallanhimolle. Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen. Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan, kun ihmisten mielet täyttyvät yhä enemmän arkipäiväisistä huolista, jotka liittyvät fyysiseen selviytymiseen ja aineellisen omaisuuden kartuttamiseen.

Ikuinen nuorukainen huomaa, kuinka dharman kudos ohenee ja kuinka perinteiset perustukset, jotka kerran ylläpitivät hienovaraista harmoniaa ihmisen, luonnon ja korkeampien voimien välillä, sortuvat peruuttamattomasti.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------


Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen. Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan


Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan


Kun tavallinen ihminen pelkää elämänsä päättymistä ja yrittää kaikin käytettävissään olevin keinoin lykätä väistämätöntä, tämä kertomus paljastaa meille kolikon toisen puolen. Kuolemattomuus muuttuvassa ja jatkuvasti hajoamiselle alttiissa maailmassa muuttuu äärimmäisen raskaaksi koettelemukseksi.

Ihmisen mieli on rakentunut siten, että se tukeutuu syviin tunnesiteisiin läheisiin ihmisiin, kotiseutuihin ja tuttuihin kulttuurisiin tapoihin. Mutta kun ihminen elää ikuisesti, kaikki nämä ulkoiset tukipilarit osoittautuvat uskomattoman hauraiksi ja väliaikaisiksi.

Mārkaṇḍeya solmii uskollisia ystävyyssuhteita merkittävien ajattelijoiden ja vanhurskaiden kuninkaiden kanssa. Hän kiintyy vilpittömästi oppilaisiinsa, mutta joutuu pian saattamaan heidät viimeiselle matkalleen ja seuraamaan hautarovioiden sammuvia liekkejä. Hän rakentaa vaatimattoman elämänsä rauhallisiin ja tyyniin lehtoihin. Mutta ennemmin tai myöhemmin nämä lehdot hakataan uusien kaupunkien rakentamiseksi tai ne palavat veristen sotien tulessa.



Jokainen uusi kiintymys tuo hänelle väistämättä menetyksen tuskan, sillä kaikella, mikä saa alkunsa aineellisessa maailmassa, on väistämättä myös loppunsa.

Vähitellen Mārkaṇḍeyan olemus muuttuu syväksi ja kaiken kattavaksi kosmiseksi yksinäisyydeksi. Häneltä puuttuu oma evolutiivinen päätepiste, juuri se viimeinen raja, joka antaa ihmisen kokemukselle merkityksen, arvon ja kokonaisuuden. Siksi hänestä tulee ulkopuolinen tarkkailija, joka seuraa muiden tragedioita ja iloja.

Viisas ei enää kykene täysin osallistumaan maailman intohimoihin, aidosti riemuitsemaan hetkellisistä poliittisista voitoista tai suremaan sotilaallisia tappioita samalla tavoin kuin kuolevaiset kṣatriyat.

Hänen tietoisuutensa on virittynyt aivan toisenlaisiin aikakausien mittakaavoihin, joissa yksittäinen ihmiselämä näyttää enää lyhyeltä kipinänvälähdykseltä yön metsän hiipuvan nuotion yllä.

Tämä ainutlaatuinen kokemus synnyttää nuoressa viisaassa ehdottoman, kristallinkirkkaan puolueettomuuden. Kuolemattomuus riistää häneltä mahdollisuuden kehittyä luonnollisen jälleensyntymisen kiertokulun kautta ja muuttaa Mṛkaṇḍun pojasta elävän muistomerkin, joka on pakotettu katselemaan luomisen ja tuhoutumisen loputonta, toistuvaa tanssia.


Ikuisen tarkkailun raskas taakka opettaa hänelle väistämättä, ettei todellista rauhaa ja pysyvyyttä ole mahdollista löytää ilmenevän maailman muodoista, sillä niiden syvin olemus on lakkaamaton liike ja väistämätön tuhoutuminen.

Jatkaessaan loputonta vaellustaan Hindustānin laajoilla seuduilla Mārkaṇḍeya saapuu eräänä päivänä Kāmyakan metsän tiheisiin ja läpipääsemättömiin metsikköihin. Tuona historiallisena ajanjaksona siellä sijaitsi Pāṇḍavan veljesten vaatimaton tilapäinen turvapaikka. He olivat menettäneet kukoistavan valtakuntansa kohtalokkaan nopanheittopelin seurauksena.

Ikuisesti kuusitoistavuotiaan nuorukaisen saapumisesta heidän syrjäiseen metsäleiriinsä tulee todella merkittävä tapahtuma, joka rikkoo metsäelämän totutun kulun.

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------


Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen. Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan


Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan


Kun tavallinen ihminen pelkää elämänsä päättymistä ja yrittää kaikin käytettävissään olevin keinoin lykätä väistämätöntä, tämä kertomus paljastaa meille kolikon toisen puolen. Kuolemattomuus muuttuvassa ja jatkuvasti hajoamiselle alttiissa maailmassa muuttuu äärimmäisen raskaaksi koettelemukseksi.

Ihmisen mieli on rakentunut siten, että se tukeutuu syviin tunnesiteisiin läheisiin ihmisiin, kotiseutuihin ja tuttuihin kulttuurisiin tapoihin. Mutta kun ihminen elää ikuisesti, kaikki nämä ulkoiset tukipilarit osoittautuvat uskomattoman hauraiksi ja väliaikaisiksi.

Mārkaṇḍeya solmii uskollisia ystävyyssuhteita merkittävien ajattelijoiden ja vanhurskaiden kuninkaiden kanssa. Hän kiintyy vilpittömästi oppilaisiinsa, mutta joutuu pian saattamaan heidät viimeiselle matkalleen ja seuraamaan hautarovioiden sammuvia liekkejä. Hän rakentaa vaatimattoman elämänsä rauhallisiin ja tyyniin lehtoihin. Mutta ennemmin tai myöhemmin nämä lehdot hakataan uusien kaupunkien rakentamiseksi tai ne palavat veristen sotien tulessa.



Jokainen uusi kiintymys tuo hänelle väistämättä menetyksen tuskan, sillä kaikella, mikä saa alkunsa aineellisessa maailmassa, on väistämättä myös loppunsa.

Vähitellen Mārkaṇḍeyan olemus muuttuu syväksi ja kaiken kattavaksi kosmiseksi yksinäisyydeksi. Häneltä puuttuu oma evolutiivinen päätepiste, juuri se viimeinen raja, joka antaa ihmisen kokemukselle merkityksen, arvon ja kokonaisuuden. Siksi hänestä tulee ulkopuolinen tarkkailija, joka seuraa muiden tragedioita ja iloja.

Viisas ei enää kykene täysin osallistumaan maailman intohimoihin, aidosti riemuitsemaan hetkellisistä poliittisista voitoista tai suremaan sotilaallisia tappioita samalla tavoin kuin kuolevaiset kṣatriyat.

Hänen tietoisuutensa on virittynyt aivan toisenlaisiin aikakausien mittakaavoihin, joissa yksittäinen ihmiselämä näyttää enää lyhyeltä kipinänvälähdykseltä yön metsän hiipuvan nuotion yllä.

Tämä ainutlaatuinen kokemus synnyttää nuoressa viisaassa ehdottoman, kristallinkirkkaan puolueettomuuden. Kuolemattomuus riistää häneltä mahdollisuuden kehittyä luonnollisen jälleensyntymisen kiertokulun kautta ja muuttaa Mṛkaṇḍun pojasta elävän muistomerkin, joka on pakotettu katselemaan luomisen ja tuhoutumisen loputonta, toistuvaa tanssia.


Ikuisen tarkkailun raskas taakka opettaa hänelle väistämättä, ettei todellista rauhaa ja pysyvyyttä ole mahdollista löytää ilmenevän maailman muodoista, sillä niiden syvin olemus on lakkaamaton liike ja väistämätön tuhoutuminen.

Jatkaessaan loputonta vaellustaan Hindustānin laajoilla seuduilla Mārkaṇḍeya saapuu eräänä päivänä Kāmyakan metsän tiheisiin ja läpipääsemättömiin metsikköihin. Tuona historiallisena ajanjaksona siellä sijaitsi Pāṇḍavan veljesten vaatimaton tilapäinen turvapaikka. He olivat menettäneet kukoistavan valtakuntansa kohtalokkaan nopanheittopelin seurauksena.

Ikuisesti kuusitoistavuotiaan nuorukaisen saapumisesta heidän syrjäiseen metsäleiriinsä tulee todella merkittävä tapahtuma, joka rikkoo metsäelämän totutun kulun.

Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen.


Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan

Anonyymi00002 kirjoitti:

Hallitsijat lakkaavat huolehtimasta alamaisistaan ja muuttuvat julmiksi veronkantajiksi. Brāhmaṇat alkavat käyttää salattua vedalaista tietoa yksinomaan henkilökohtaisen hyödyn ja hovissa saavuttamansa vaikutusvallan lisäämiseen.


Monimutkaiset filosofiset käsitteet ja tekstit yksinkertaistuvat, vääristyvät lukuisten selittäjien käsissä tai unohtuvat kokonaan

...
...
Muinaisia tutkielmia tarkasteltaessa voidaan huomata, että yhteiskunnallinen rappeutuminen kulkee intialaisessa filosofiassa aina käsi kädessä ympäristössä tapahtuvien katastrofaalisten muutosten kanssa.

Mārkaṇḍeya ennustaa maailmanlaajuisia ilmastollisia ja maantieteellisiä muutoksia, jotka muuttavat planeetan ulkonäön tunnistamattomaksi. Runsasvetiset ja puhtaat joet, jotka ovat tuhansien vuosien ajan ravinneet kokonaisia sivilisaatioita, alkavat nopeasti kuivua ja muuttavat kukoistavat, hedelmälliset laaksot kuiviksi ja elottomiksi joutomaiksi.

Vuodenajat menettävät lopullisesti tutun ja ennustettavan kiertokulkunsa ja syöksevät ehtyneen maan milloin ennennäkemättömien polttavien kuivuuskausien, milloin tuhoisien rankkasateiden kouriin, jotka huuhtovat kaiken tieltään.

...
...
Maa lakkaa tuottamasta runsaita satoja, ja tuttujen kasvien maku sekä ravitsemukselliset ominaisuudet heikkenevät huomattavasti, niin etteivät ne enää ravitse ihmisten kehoja riittävästi.

Myös ihmisen fysiologia kokee erittäin merkittäviä muutoksia niukan ravinnon, jatkuvan hermostollisen jännityksen ja perinnöllisten sairauksien kertymisen seurauksena. Elinikä lyhenee pelottavan lyhyeksi. Ihmiset alkavat joukoittain heikentyä ja vanhentua siinä iässä, jota menneinä, valoisampina aikakausina pidettiin elinvoiman huippuna ja varhaisena nuoruutena.

Tässä hiljaisessa metsänuotion äärellä avautuvassa hetkessä Mṛkaṇḍun poika toimii elävänä ja käsin kosketeltavana siltana kaukaisen menneisyyden kulta-ajan ja väistämättömän lähestyvän tulevaisuuden pimeyden välillä.


Koska hän on itse ollut korkeimman vanhurskauden aikakausien välitön todistaja, hänellä on täysin ainutlaatuinen mahdollisuus vertailla eri aikakausia. Hän ei perusta näkemyksiään kirjojen kuiviin teoreettisiin päätelmiin vaan omaan vuosisatojen mittaiseen empiiriseen kokemukseensa.

Hänen yksinäinen hahmonsa ilmentää vedalaisen ajan armotonta syklisyyttä, jossa henkisen rakentumisen ja aineellisen kukoistuksen kaudet vuorottelevat rytmisesti syvän tuhoutumisen ja moraalisen kaaoksen vaiheiden kanssa.

Pāṇḍavat kuuntelevat näitä paljastuksia henkeään pidätellen ja alkavat selvästi ymmärtää, etteivät heidän henkilökohtaiset kärsimyksensä, maanpakonsa ja tuskallinen valtakuntansa menettäminen ole pelkästään prinssi Duryodhanan pahan poliittisen juonen seurausta. Ne ovat erottamaton osa paljon laajempaa kosmista rappeutumisprosessia, jonka maailmankaikkeuden näkymättömät mekanismit ovat käynnistäneet.


Mārkaṇḍeyan puheella on hyvin selkeä korkeampi tarkoitus. Hänen yksityiskohtaiset ja pelottavia yksityiskohtia täynnä olevat ennustuksensa eivät ole tarkoitettu kuulijoiden pelotteluun tai raskaan toivottomuuden ilmapiirin luomiseen leiriin. Päinvastoin, viisas käyttää näin yksityiskohtaista kuvausta tulevasta maailmanlaajuisesta rappeutumisesta voimakkaana välineenä, jonka avulla ihmisen tietoisuus voidaan saattaa oikeaan sisäiseen mittakaavaan.

Paljastamalla veljeksille koko aineellista maailmaa koskevan väistämättömän rappeutumisen laajan kokonaiskuvan ikuinen nuorukainen auttaa heitä ottamaan sisäistä etäisyyttä menetyksistä aiheutuvaan kalvavaan tuskaan ja toteutumattomiin pyrkimyksiin.

Historiallisten ja tulevien esimerkkien avulla hän osoittaa havainnollisesti, että jokainen aineellinen muoto, olipa kyseessä ihmisen…

Anonyymi00002 kirjoitti:

...
...
Muinaisia tutkielmia tarkasteltaessa voidaan huomata, että yhteiskunnallinen rappeutuminen kulkee intialaisessa filosofiassa aina käsi kädessä ympäristössä tapahtuvien katastrofaalisten muutosten kanssa.

Mārkaṇḍeya ennustaa maailmanlaajuisia ilmastollisia ja maantieteellisiä muutoksia, jotka muuttavat planeetan ulkonäön tunnistamattomaksi. Runsasvetiset ja puhtaat joet, jotka ovat tuhansien vuosien ajan ravinneet kokonaisia sivilisaatioita, alkavat nopeasti kuivua ja muuttavat kukoistavat, hedelmälliset laaksot kuiviksi ja elottomiksi joutomaiksi.

Vuodenajat menettävät lopullisesti tutun ja ennustettavan kiertokulkunsa ja syöksevät ehtyneen maan milloin ennennäkemättömien polttavien kuivuuskausien, milloin tuhoisien rankkasateiden kouriin, jotka huuhtovat kaiken tieltään.

...
...
Maa lakkaa tuottamasta runsaita satoja, ja tuttujen kasvien maku sekä ravitsemukselliset ominaisuudet heikkenevät huomattavasti, niin etteivät ne enää ravitse ihmisten kehoja riittävästi.

Myös ihmisen fysiologia kokee erittäin merkittäviä muutoksia niukan ravinnon, jatkuvan hermostollisen jännityksen ja perinnöllisten sairauksien kertymisen seurauksena. Elinikä lyhenee pelottavan lyhyeksi. Ihmiset alkavat joukoittain heikentyä ja vanhentua siinä iässä, jota menneinä, valoisampina aikakausina pidettiin elinvoiman huippuna ja varhaisena nuoruutena.

Tässä hiljaisessa metsänuotion äärellä avautuvassa hetkessä Mṛkaṇḍun poika toimii elävänä ja käsin kosketeltavana siltana kaukaisen menneisyyden kulta-ajan ja väistämättömän lähestyvän tulevaisuuden pimeyden välillä.


Koska hän on itse ollut korkeimman vanhurskauden aikakausien välitön todistaja, hänellä on täysin ainutlaatuinen mahdollisuus vertailla eri aikakausia. Hän ei perusta näkemyksiään kirjojen kuiviin teoreettisiin päätelmiin vaan omaan vuosisatojen mittaiseen empiiriseen kokemukseensa.

Hänen yksinäinen hahmonsa ilmentää vedalaisen ajan armotonta syklisyyttä, jossa henkisen rakentumisen ja aineellisen kukoistuksen kaudet vuorottelevat rytmisesti syvän tuhoutumisen ja moraalisen kaaoksen vaiheiden kanssa.

Pāṇḍavat kuuntelevat näitä paljastuksia henkeään pidätellen ja alkavat selvästi ymmärtää, etteivät heidän henkilökohtaiset kärsimyksensä, maanpakonsa ja tuskallinen valtakuntansa menettäminen ole pelkästään prinssi Duryodhanan pahan poliittisen juonen seurausta. Ne ovat erottamaton osa paljon laajempaa kosmista rappeutumisprosessia, jonka maailmankaikkeuden näkymättömät mekanismit ovat käynnistäneet.


Mārkaṇḍeyan puheella on hyvin selkeä korkeampi tarkoitus. Hänen yksityiskohtaiset ja pelottavia yksityiskohtia täynnä olevat ennustuksensa eivät ole tarkoitettu kuulijoiden pelotteluun tai raskaan toivottomuuden ilmapiirin luomiseen leiriin. Päinvastoin, viisas käyttää näin yksityiskohtaista kuvausta tulevasta maailmanlaajuisesta rappeutumisesta voimakkaana välineenä, jonka avulla ihmisen tietoisuus voidaan saattaa oikeaan sisäiseen mittakaavaan.

Paljastamalla veljeksille koko aineellista maailmaa koskevan väistämättömän rappeutumisen laajan kokonaiskuvan ikuinen nuorukainen auttaa heitä ottamaan sisäistä etäisyyttä menetyksistä aiheutuvaan kalvavaan tuskaan ja toteutumattomiin pyrkimyksiin.

Historiallisten ja tulevien esimerkkien avulla hän osoittaa havainnollisesti, että jokainen aineellinen muoto, olipa kyseessä ihmisen…

Jokainen aineellinen muoto – olipa kyseessä ihmiskeho, kukoistava valtio tai koko planeetta – on alusta alkaen tuomittu asteittaiseen kuihtumiseen ja tuhoutumiseen.

Tämän muuttumattoman totuuden ymmärtäminen antaa ihmiselle mahdollisuuden siirtää huomionsa katoavista ja väliaikaisista arvoista todellisen sisäisen turvan etsimiseen.

Muuttuvassa maailmassa, jossa kaikki pyrkii väistämättä kohti täydellistä hajoamista, ainoaksi luotettavaksi turvapaikaksi jää tuo ikuinen henkinen periaate, joka ei ole lainkaan ajan kulun eikä kosmisten aikakausien vaihtelun alainen. Miljoonat vuodet kuluvat, ja ne levottomat rappeutumisen ajat, joista Mṛkaṇḍun poika kertoi metsään karkotetuille Pāṇḍaville, kuluttavat vähitellen voimansa loppuun.

Luomisen kiertokulku lähestyy väistämättä loogista päätepistettään ja antaa tilaa täysin toisenlaiselle kosmiselle prosessille.



Koittaa pralaya, suuri maailmankaikkeuden hajoaminen, joka merkitsee Brahmān pitkän yön alkua. Muinaisten tutkielmien mukaan kyseessä ei ole äkillinen katastrofi, vaan luonnollinen, matemaattisesti tarkasti määräytyvä vaihe maailmankaikkeuden hengityksessä, jolloin kaiken ilmenneen aineen on palattava alkuperäiseen ilmenemättömään tilaansa.

Ikuisen nuoruuden lahjan saanut viisas jää ainoaksi valveilla olevaksi todistajaksi sille, kuinka tutun olemassaolon valtava rakenne alkaa nopeasti hajota pienimmiksi palasiksi.



Avaruuden kokoonvetäytymiseen liittyy käsittämättömän voimakkaita ilmiöitä, joita muinaiset tekstit kuvaavat pelottavan yksityiskohtaisesti. Taivaankansi, joka on tuhansien vuosien ajan näyttänyt järkkymättömältä kupolilta, peittyy syviin, haarautuviin halkeamiin, joiden läpi tunkeutuu häikäisevä, kaiken polttava tuli.

Tämä kosminen kuumuus kuivattaa ehtyneen maan viimeisetkin kosteuden rippeet ja valmistaa kaiken lopulliseen puhdistumiseen.

Sitten koittavat raivoisat, kaatavat hirmumyrskyt. Ulvovat tuulet repivät ikivanhat metsät juurineen maasta, pyyhkäisevät vuorten huiput mennessään ja muuttavat suurten hallitsijoiden kerran valloittamattomat linnoitukset hienoksi tomuksi.

Pian tämän jälkeen veden elementti herää. Jättiläismäiset kosmiset valtameret kohoavat yli rajojensa ja nostattavat suunnattomia, tummia aaltoja, jotka nielevät armottomasti kokonaisia mantereita.

Raivoavien vesimassojen alle peittyvät lopullisesti korkeimmat vuoristot, hedelmälliset jokilaaksot ja syvät rotkot, jotka ovat säilyttäneet kadonneiden sivilisaatioiden salaisuuksia.


Tuhon vastustamaton voima ei rajoitu ainoastaan maanpintaan. Nopeasti kohoavat raskaat vedet peittävät jopa mahtavien deva-jumaluuksien loistavat taivaalliset asuinsijat, riistävät niiltä niiden totutun voiman ja liuottavat niiden hienostuneet muodot yhdeksi kuohuvaksi alkuperäisen kaaoksen kattilaksi.

Kun kaikki elävät olennot pienimmistä hyönteisistä suuriin hallitsijoihin menettävät fyysiset verhokkeensa ja vaipuvat syvään, unettomaan uneen, Mārkaṇḍeya pysyy täysin tietoisena.

Hänen nuoruudessaan saamansa siunaus tekee hänet täysin immuuniksi kaiken nielevälle tulelle ja tuhoisille vesivirroille. Tästä lahjasta tulee kuitenkin hänelle raskain mahdollinen koettelemus.

Kun viisaan jalkojen alla ei ole enää mitään kiinteää, hän joutuu rajattoman pralayamerien jäisten, kuohuvien vesien vietäväksi.

Tällä rajattomalla vesimassalla ei ole alkua eikä loppua, ja se muodostaa ympäristön, joka on täysin vieras ihmisen havainnolle. Hänen ympärillään ei enää ole tuttua yhteiskuntaa, pyhiä tekstejä eikä edes aikaa sellaisena kuin ihminen on tottunut sen ymmärtämään.




Nuorukainen jää täydelliseen yksinäisyyteen ja tuntee kehollaan jäisten aaltojen vyöryvän ylitseen ja kuljettavan häntä kohti pimeyttä, jossa ei ole ainoatakaan valonsädettä eikä muuta ääntä kuin toisiaan vasten törmäävien vesimassojen korvia huumaava pauhu.

Jotkut tutkijat katsovat tämän kertomuksen vaiheen symboloivan absoluuttista eksistentiaalista kauhua. Kaikkien tuttujen kiintopisteiden, muotojen ja vakiintuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden katoaminen paljastaa ihmiselle pelottavan pohjattoman tyhjyyden.

Kun ulkoinen maailma lakeineen, arkisine velvollisuuksineen ja syvine kiintymyksineen katoaa, tietoisuus menettää hetkessä ne peilit, joissa se on tottunut heijastumaan ja joiden avulla se on oppinut tunnistamaan itsensä.



Nuorelle askeetille tämä merkitsee jopa arvostetun viisaan aseman menettämistä. Tyhjyydessä ei enää ole ketään, jota voisi ohjata totuuden tielle, eikä ole myöskään aineellista todellisuutta, jossa hänen laajalla tietämyksellään olisi minkäänlaista käytännön sovellusta.

Suuren hajoamisen valtameri pyyhkii armottomasti pois kaikki hierarkiat, arvonimet ja menneisyyden ansiot ja jättää jäljelle vain puhtaan, paljaan läsnäolon, joka joutuu kasvotusten mykän äärettömyyden kanssa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jokainen aineellinen muoto – olipa kyseessä ihmiskeho, kukoistava valtio tai koko planeetta – on alusta alkaen tuomittu asteittaiseen kuihtumiseen ja tuhoutumiseen.

Tämän muuttumattoman totuuden ymmärtäminen antaa ihmiselle mahdollisuuden siirtää huomionsa katoavista ja väliaikaisista arvoista todellisen sisäisen turvan etsimiseen.

Muuttuvassa maailmassa, jossa kaikki pyrkii väistämättä kohti täydellistä hajoamista, ainoaksi luotettavaksi turvapaikaksi jää tuo ikuinen henkinen periaate, joka ei ole lainkaan ajan kulun eikä kosmisten aikakausien vaihtelun alainen. Miljoonat vuodet kuluvat, ja ne levottomat rappeutumisen ajat, joista Mṛkaṇḍun poika kertoi metsään karkotetuille Pāṇḍaville, kuluttavat vähitellen voimansa loppuun.

Luomisen kiertokulku lähestyy väistämättä loogista päätepistettään ja antaa tilaa täysin toisenlaiselle kosmiselle prosessille.



Koittaa pralaya, suuri maailmankaikkeuden hajoaminen, joka merkitsee Brahmān pitkän yön alkua. Muinaisten tutkielmien mukaan kyseessä ei ole äkillinen katastrofi, vaan luonnollinen, matemaattisesti tarkasti määräytyvä vaihe maailmankaikkeuden hengityksessä, jolloin kaiken ilmenneen aineen on palattava alkuperäiseen ilmenemättömään tilaansa.

Ikuisen nuoruuden lahjan saanut viisas jää ainoaksi valveilla olevaksi todistajaksi sille, kuinka tutun olemassaolon valtava rakenne alkaa nopeasti hajota pienimmiksi palasiksi.



Avaruuden kokoonvetäytymiseen liittyy käsittämättömän voimakkaita ilmiöitä, joita muinaiset tekstit kuvaavat pelottavan yksityiskohtaisesti. Taivaankansi, joka on tuhansien vuosien ajan näyttänyt järkkymättömältä kupolilta, peittyy syviin, haarautuviin halkeamiin, joiden läpi tunkeutuu häikäisevä, kaiken polttava tuli.

Tämä kosminen kuumuus kuivattaa ehtyneen maan viimeisetkin kosteuden rippeet ja valmistaa kaiken lopulliseen puhdistumiseen.

Sitten koittavat raivoisat, kaatavat hirmumyrskyt. Ulvovat tuulet repivät ikivanhat metsät juurineen maasta, pyyhkäisevät vuorten huiput mennessään ja muuttavat suurten hallitsijoiden kerran valloittamattomat linnoitukset hienoksi tomuksi.

Pian tämän jälkeen veden elementti herää. Jättiläismäiset kosmiset valtameret kohoavat yli rajojensa ja nostattavat suunnattomia, tummia aaltoja, jotka nielevät armottomasti kokonaisia mantereita.

Raivoavien vesimassojen alle peittyvät lopullisesti korkeimmat vuoristot, hedelmälliset jokilaaksot ja syvät rotkot, jotka ovat säilyttäneet kadonneiden sivilisaatioiden salaisuuksia.


Tuhon vastustamaton voima ei rajoitu ainoastaan maanpintaan. Nopeasti kohoavat raskaat vedet peittävät jopa mahtavien deva-jumaluuksien loistavat taivaalliset asuinsijat, riistävät niiltä niiden totutun voiman ja liuottavat niiden hienostuneet muodot yhdeksi kuohuvaksi alkuperäisen kaaoksen kattilaksi.

Kun kaikki elävät olennot pienimmistä hyönteisistä suuriin hallitsijoihin menettävät fyysiset verhokkeensa ja vaipuvat syvään, unettomaan uneen, Mārkaṇḍeya pysyy täysin tietoisena.

Hänen nuoruudessaan saamansa siunaus tekee hänet täysin immuuniksi kaiken nielevälle tulelle ja tuhoisille vesivirroille. Tästä lahjasta tulee kuitenkin hänelle raskain mahdollinen koettelemus.

Kun viisaan jalkojen alla ei ole enää mitään kiinteää, hän joutuu rajattoman pralayamerien jäisten, kuohuvien vesien vietäväksi.

Tällä rajattomalla vesimassalla ei ole alkua eikä loppua, ja se muodostaa ympäristön, joka on täysin vieras ihmisen havainnolle. Hänen ympärillään ei enää ole tuttua yhteiskuntaa, pyhiä tekstejä eikä edes aikaa sellaisena kuin ihminen on tottunut sen ymmärtämään.




Nuorukainen jää täydelliseen yksinäisyyteen ja tuntee kehollaan jäisten aaltojen vyöryvän ylitseen ja kuljettavan häntä kohti pimeyttä, jossa ei ole ainoatakaan valonsädettä eikä muuta ääntä kuin toisiaan vasten törmäävien vesimassojen korvia huumaava pauhu.

Jotkut tutkijat katsovat tämän kertomuksen vaiheen symboloivan absoluuttista eksistentiaalista kauhua. Kaikkien tuttujen kiintopisteiden, muotojen ja vakiintuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden katoaminen paljastaa ihmiselle pelottavan pohjattoman tyhjyyden.

Kun ulkoinen maailma lakeineen, arkisine velvollisuuksineen ja syvine kiintymyksineen katoaa, tietoisuus menettää hetkessä ne peilit, joissa se on tottunut heijastumaan ja joiden avulla se on oppinut tunnistamaan itsensä.



Nuorelle askeetille tämä merkitsee jopa arvostetun viisaan aseman menettämistä. Tyhjyydessä ei enää ole ketään, jota voisi ohjata totuuden tielle, eikä ole myöskään aineellista todellisuutta, jossa hänen laajalla tietämyksellään olisi minkäänlaista käytännön sovellusta.

Suuren hajoamisen valtameri pyyhkii armottomasti pois kaikki hierarkiat, arvonimet ja menneisyyden ansiot ja jättää jäljelle vain puhtaan, paljaan läsnäolon, joka joutuu kasvotusten mykän äärettömyyden kanssa.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------

Psykologisesti tätä tilaa voidaan verrata tavallisen ihmisen elämän syvimmän kriisin hetkeen, jolloin kaikki, mihin hän on vuosien ajan tukeutunut, romahtaa yhtäkkiä. Totuttu elämäntapa, ura, läheiset ihmissuhteet ja terveys – kaikki nämä ulkoiset tukipilarit voivat kadota hetkessä ja jättää ihmisen yksin pelottavan tuntemattoman äärelle.

Tällaisina hetkinä ihminen kokee täydellistä eksymistä ja suunnan menettämistä, aivan kuten Mārkaṇḍeya kamppailee olemattomuuden pimeissä vesissä ja yrittää turhaan löytää edes pienen vakauden saarekkeen.



Muinaiset Purāṇat osoittavat tämän vaikuttavan ja valtavan kuvan avulla, kuinka haavoittuvaksi tietoisuutemme muuttuu silloin, kun se samaistaa itsensä täysin aineellisen maailman katoaviin kulisseihin.

Kun nämä kulissit riisutaan pois, vajoamme hyytävään pelkoon, koska huomaamme, ettemme tunne itseämme lainkaan sosiaalisten roolien ja tutun ympäristön ulkopuolella.

Näin ollen uppoutuminen pralayān vesiin ei ole meille pelkästään värikäs kuvaus kosmisesta mullistuksesta, vaan olennainen vaihe sankarin sisäisessä muodonmuutoksessa.

Kuolemattomuus, joka aluksi vaikutti korkeimmalta palkinnolta ja pelastukselta armottomasta....



Joutuessaan maailmankaikkeuden hajoamisen keskipisteeseen Mṛkaṇḍun poika joutuu etsimään uudelleen tukipistettä, mutta ei enää ulkoisista palvonnan kohteista, jotka ovat pyyhkiytyneet olemassaolosta, vaan oman henkensä syvimmistä kätköistä.

Hänen on kuljettava sietämättömän pitkä matka pimeydessä, jossa suurimmaksi koettelemukseksi muodostuu selkeän järjen säilyttäminen täydellisessä ulkoisten ärsykkeiden puutteessa. Ainoana äänenä on yksitoikkoinen aaltojen kohina, kun nuo aallot ovat nielleet kerran kukoistaneen maailmankaikkeuden. Juuri tässä alkuperäisessä tyhjyydessä, jossa tutut turvaa tuovat illuusiot ovat kadonneet, alkaa hänen todellinen ymmärryksensä absoluuttisen todellisuuden luonnosta.

Lukemattomien aikakausien ajan viisas ajelehtii kosmisen valtameren läpitunkemattomassa pimeydessä. Hänen ympärillään ei ole ainoatakaan maa-aluetta eikä pienintäkään valonlähdettä, joka voisi halkaista olemattomuuden tiheän verhon.

Mārkaṇḍeyan ainoaksi seuralaiseksi jää jättiläismäisten aaltojen korvia huumaava, lakkaamaton pauhu. Nämä valtavat vesimassat eivät ainoastaan liiku tyhjässä avaruudessa, vaan näyttävät jauhavan jopa hajonneen maailmankaikkeuden jäännökset näkymättömäksi tomuksi.



Aika ajoin rajattoman valtameren pinnalle syntyy hirvittäviä pyörteitä, jotka imevät pimeisiin syvyyksiinsä näkymättömiä kappaleita entisistä suurista maailmoista, tuhoutuneista palatseista ja pyhistä alttareista.

Tämän alkuperäisen kaaoksen keskellä nuorukainen kokee sietämätöntä fyysistä ja henkistä uupumusta. Hänen kehonsa, joka Śivan väliintulon ansiosta on saanut kuolemattomuuden lahjan, tuntee edelleen läpitunkevan kylmyyden ja rajattoman vesimassan painon.

Jokainen hetki muuttuu uuvuttavaksi kamppailuksi järjen säilyttämiseksi. Kun visuaaliset kiintopisteet ja tutut päivän ja yön vaihtelut puuttuvat kokonaan, ihmismieli alkaa vaellella omien muistojensa labyrinteissä ja menettää yhteyden todellisuuteen.

Vähitellen suuren askeetin mieli alkaa sumentua tämän vaelluksen yksitoikkoisuudesta ja loputtomuudesta. ...kuten Bhāgavata Purāṇassa, kuvataan yksityiskohtaisesti samanlaista rajatilaa, jossa muisto entisestä elämästä kiinteällä maalla ohenee ja muuttuu kaukaiseksi, epämääräiseksi uneksi.



Aika ajoin rajattoman valtameren pinnalle syntyy hirvittäviä pyörteitä, jotka imevät pimeisiin syvyyksiinsä näkymättömiä kappaleita entisistä suurista maailmoista, tuhoutuneista palatseista ja pyhistä alttareista.

Tämän alkuperäisen kaaoksen keskellä nuorukainen kokee sietämätöntä fyysistä ja henkistä uupumusta. Hänen kehonsa, joka Śivan väliintulon ansiosta on saanut kuolemattomuuden lahjan, tuntee edelleen läpitunkevan kylmyyden ja rajattoman vesimassan painon.

Jokainen hetki muuttuu uuvuttavaksi kamppailuksi järjen säilyttämiseksi. Kun visuaaliset kiintopisteet ja tutut päivän ja yön vaihtelut puuttuvat kokonaan, ihmismieli alkaa vaellella omien muistojensa labyrinteissä ja menettää yhteyden todellisuuteen.

Bhāgavata Purāṇassa, kuvataan yksityiskohtaisesti samanlaista rajatilaa, jossa muisto entisestä elämästä kiinteällä maalla ohenee ja muuttuu kaukaiseksi, epämääräiseksi uneksi.



pralayameri symboloi aineen ilmenemätöntä tilaa, joka vedalaisessa filosofiassa tunnetaan nimellä prakṛti alkuperäisessä tasapainotilassaan.

Se on alkuperäinen muodoton substanssi, johon kaikki elementit ja energiat väistämättä palaavat ennen uuden luomisen kiertokulun alkamista.

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------

Psykologisesti tätä tilaa voidaan verrata tavallisen ihmisen elämän syvimmän kriisin hetkeen, jolloin kaikki, mihin hän on vuosien ajan tukeutunut, romahtaa yhtäkkiä. Totuttu elämäntapa, ura, läheiset ihmissuhteet ja terveys – kaikki nämä ulkoiset tukipilarit voivat kadota hetkessä ja jättää ihmisen yksin pelottavan tuntemattoman äärelle.

Tällaisina hetkinä ihminen kokee täydellistä eksymistä ja suunnan menettämistä, aivan kuten Mārkaṇḍeya kamppailee olemattomuuden pimeissä vesissä ja yrittää turhaan löytää edes pienen vakauden saarekkeen.



Muinaiset Purāṇat osoittavat tämän vaikuttavan ja valtavan kuvan avulla, kuinka haavoittuvaksi tietoisuutemme muuttuu silloin, kun se samaistaa itsensä täysin aineellisen maailman katoaviin kulisseihin.

Kun nämä kulissit riisutaan pois, vajoamme hyytävään pelkoon, koska huomaamme, ettemme tunne itseämme lainkaan sosiaalisten roolien ja tutun ympäristön ulkopuolella.

Näin ollen uppoutuminen pralayān vesiin ei ole meille pelkästään värikäs kuvaus kosmisesta mullistuksesta, vaan olennainen vaihe sankarin sisäisessä muodonmuutoksessa.

Kuolemattomuus, joka aluksi vaikutti korkeimmalta palkinnolta ja pelastukselta armottomasta....



Joutuessaan maailmankaikkeuden hajoamisen keskipisteeseen Mṛkaṇḍun poika joutuu etsimään uudelleen tukipistettä, mutta ei enää ulkoisista palvonnan kohteista, jotka ovat pyyhkiytyneet olemassaolosta, vaan oman henkensä syvimmistä kätköistä.

Hänen on kuljettava sietämättömän pitkä matka pimeydessä, jossa suurimmaksi koettelemukseksi muodostuu selkeän järjen säilyttäminen täydellisessä ulkoisten ärsykkeiden puutteessa. Ainoana äänenä on yksitoikkoinen aaltojen kohina, kun nuo aallot ovat nielleet kerran kukoistaneen maailmankaikkeuden. Juuri tässä alkuperäisessä tyhjyydessä, jossa tutut turvaa tuovat illuusiot ovat kadonneet, alkaa hänen todellinen ymmärryksensä absoluuttisen todellisuuden luonnosta.

Lukemattomien aikakausien ajan viisas ajelehtii kosmisen valtameren läpitunkemattomassa pimeydessä. Hänen ympärillään ei ole ainoatakaan maa-aluetta eikä pienintäkään valonlähdettä, joka voisi halkaista olemattomuuden tiheän verhon.

Mārkaṇḍeyan ainoaksi seuralaiseksi jää jättiläismäisten aaltojen korvia huumaava, lakkaamaton pauhu. Nämä valtavat vesimassat eivät ainoastaan liiku tyhjässä avaruudessa, vaan näyttävät jauhavan jopa hajonneen maailmankaikkeuden jäännökset näkymättömäksi tomuksi.



Aika ajoin rajattoman valtameren pinnalle syntyy hirvittäviä pyörteitä, jotka imevät pimeisiin syvyyksiinsä näkymättömiä kappaleita entisistä suurista maailmoista, tuhoutuneista palatseista ja pyhistä alttareista.

Tämän alkuperäisen kaaoksen keskellä nuorukainen kokee sietämätöntä fyysistä ja henkistä uupumusta. Hänen kehonsa, joka Śivan väliintulon ansiosta on saanut kuolemattomuuden lahjan, tuntee edelleen läpitunkevan kylmyyden ja rajattoman vesimassan painon.

Jokainen hetki muuttuu uuvuttavaksi kamppailuksi järjen säilyttämiseksi. Kun visuaaliset kiintopisteet ja tutut päivän ja yön vaihtelut puuttuvat kokonaan, ihmismieli alkaa vaellella omien muistojensa labyrinteissä ja menettää yhteyden todellisuuteen.

Vähitellen suuren askeetin mieli alkaa sumentua tämän vaelluksen yksitoikkoisuudesta ja loputtomuudesta. ...kuten Bhāgavata Purāṇassa, kuvataan yksityiskohtaisesti samanlaista rajatilaa, jossa muisto entisestä elämästä kiinteällä maalla ohenee ja muuttuu kaukaiseksi, epämääräiseksi uneksi.



Aika ajoin rajattoman valtameren pinnalle syntyy hirvittäviä pyörteitä, jotka imevät pimeisiin syvyyksiinsä näkymättömiä kappaleita entisistä suurista maailmoista, tuhoutuneista palatseista ja pyhistä alttareista.

Tämän alkuperäisen kaaoksen keskellä nuorukainen kokee sietämätöntä fyysistä ja henkistä uupumusta. Hänen kehonsa, joka Śivan väliintulon ansiosta on saanut kuolemattomuuden lahjan, tuntee edelleen läpitunkevan kylmyyden ja rajattoman vesimassan painon.

Jokainen hetki muuttuu uuvuttavaksi kamppailuksi järjen säilyttämiseksi. Kun visuaaliset kiintopisteet ja tutut päivän ja yön vaihtelut puuttuvat kokonaan, ihmismieli alkaa vaellella omien muistojensa labyrinteissä ja menettää yhteyden todellisuuteen.

Bhāgavata Purāṇassa, kuvataan yksityiskohtaisesti samanlaista rajatilaa, jossa muisto entisestä elämästä kiinteällä maalla ohenee ja muuttuu kaukaiseksi, epämääräiseksi uneksi.



pralayameri symboloi aineen ilmenemätöntä tilaa, joka vedalaisessa filosofiassa tunnetaan nimellä prakṛti alkuperäisessä tasapainotilassaan.

Se on alkuperäinen muodoton substanssi, johon kaikki elementit ja energiat väistämättä palaavat ennen uuden luomisen kiertokulun alkamista.

Vesi toimii tässä kertomuksessa universaalina liuottimena, joka pyyhkii armottomasti pois kaikki rajat ja erot olioiden välillä. Tässä rajattomassa pimeässä valtameressä ei enää ole jakoa kuumaan ja kylmään, korkeaan ja matalaan, hyvään ja tuhoavaan.

Aineellisen luonnon kolme perustavanlaatuista guṇaa – hyvyys, intohimo ja tietämättömyys – saavuttavat täydellisen tasapainon ja lakkaavat vaikuttamasta toisiinsa.



Tämän seurauksena koko olemassaolon monimuotoisuus sulautuu yhdeksi yhtenäiseksi potentiaalisuuden massaksi.

Jotta uusi maailmankaikkeus voisi syntyä, vanha rakenne on purettava kokonaan pienimpiin osatekijöihinsä ja riisuttava aiemmista muodoistaan ja ominaispiirteistään.

Juuri tästä syystä suuren hajoamisen vedet kuvataan tutkielmissa pimeinä ja pelottavina. Niiden sisällä piilevät tulevien maailmojen siemenet, mutta menneen aikakauden tarkkailijasta ne näyttävät voittoisalta täydelliseltä olemattomuudelta.


Jotta uusi maailmankaikkeus voisi syntyä, vanha rakenne on purettava kokonaan pienimpiin osatekijöihinsä ja riisuttava aiemmista muodoistaan ja ominaispiirteistään.



Mārkaṇḍeyalle tämä uuvuttava vuosisatojen mittainen vaellus muuttuu egon eli ahaṅkāran, väärän samaistumisen tunteen, täydellisen ja lopullisen pyyhkiytymisen prosessiksi.

Menetettyään kaikki maanpäällisen olemassaolonsa tunnusmerkit hän joutuu käymään läpi äärimmäisen sisäisen irtautumisen harjoituksen, joka olisi metsässä sijaitsevan rauhallisen asuinsijan suojissa täysin mahdoton toteuttaa.

Kiinteän maan puuttuminen jalkojen alta merkitsee perustavanlaatuisen varmuuden menettämistä omasta merkityksestä ja vakaudesta.

Keskustelukumppaneiden, seuraajien ja oppilaiden puuttuminen riistää häneltä mahdollisuuden vahvistaa omaa korkeaa asemaansa viisaan opettajana.



Tässä läpitunkemattomassa pimeydessä, jäisten aaltojen pauhatessa, ei ole ketään, jolle osoittaa omaa täydellistä vanhurskauttaan. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa vuosituhansien aikana kertynyttä tietoa. Eikä ole ketään, jota ohjata totuuden tielle.

Ego, joka saa aina ravintonsa ulkoisista vahvistuksista, sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksesta muiden elämänmuotojen kanssa, alkaa kokea todellista tiedollista ja emotionaalista nälkää. Kun se ei saa ravintoa ulkopuolelta, se alkaa vähitellen kutistua ja heikentyä sekä menettää tyrannimaisen valtansa kuolemattoman nuorukaisen mielen yli.



Näiden sietämättömien koettelemusten läpi kulkiessaan Mṛkaṇḍun poika puhdistuu tuskallisesti mutta järkähtämättä viimeisistä ja hienovaraisimmista kiintymyksistään aineelliseen ilmentymiseen.

Muinaiset kertomukset osoittavat selvästi, että todellinen henkinen vapautuminen edellyttää erillisen ja itsenäisen olemassaolon illuusion täydellistä murtumista.

Niin kauan kuin ihminen pitää kiinni omasta persoonallisuudestaan, aiemmista ansioistaan tai jopa omasta henkisestä puhtaudestaan, hän pysyy näkymättömien lankojen välityksellä tiukasti sidoksissa katoavien muotojen maailmaan.



Loputon ajelehtiminen kuohuvissa pimeissä vesissä liuottaa järjestelmällisesti, aalto aallolta, nämä sitovat langat ja jättää jäljelle vain puhtaan, paljaan tietoisuuden kipinän.

Mārkaṇḍeya saavuttaa sisäisen uupumuksen äärimmäisen pisteen, jossa jopa halu vastustaa raivoavaa kaaosta tai aktiivisesti etsiä pelastusta katoaa. Paniikin tilalle tulee syvä, kirkas alistuminen väistämättömän edessä.

Juuri tässä täydellisen nöyrtymisen hetkessä, kun oma tahto sulautuu absoluuttisen suuruuteen ja toivo on lopullisesti jättänyt uupuneen viisaan, maailmankaikkeus valmistaa hänelle täysin odottamattoman kohtaamisen, joka muuttaa ikuisesti hänen käsityksensä todellisuudesta.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Vesi toimii tässä kertomuksessa universaalina liuottimena, joka pyyhkii armottomasti pois kaikki rajat ja erot olioiden välillä. Tässä rajattomassa pimeässä valtameressä ei enää ole jakoa kuumaan ja kylmään, korkeaan ja matalaan, hyvään ja tuhoavaan.

Aineellisen luonnon kolme perustavanlaatuista guṇaa – hyvyys, intohimo ja tietämättömyys – saavuttavat täydellisen tasapainon ja lakkaavat vaikuttamasta toisiinsa.



Tämän seurauksena koko olemassaolon monimuotoisuus sulautuu yhdeksi yhtenäiseksi potentiaalisuuden massaksi.

Jotta uusi maailmankaikkeus voisi syntyä, vanha rakenne on purettava kokonaan pienimpiin osatekijöihinsä ja riisuttava aiemmista muodoistaan ja ominaispiirteistään.

Juuri tästä syystä suuren hajoamisen vedet kuvataan tutkielmissa pimeinä ja pelottavina. Niiden sisällä piilevät tulevien maailmojen siemenet, mutta menneen aikakauden tarkkailijasta ne näyttävät voittoisalta täydelliseltä olemattomuudelta.


Jotta uusi maailmankaikkeus voisi syntyä, vanha rakenne on purettava kokonaan pienimpiin osatekijöihinsä ja riisuttava aiemmista muodoistaan ja ominaispiirteistään.



Mārkaṇḍeyalle tämä uuvuttava vuosisatojen mittainen vaellus muuttuu egon eli ahaṅkāran, väärän samaistumisen tunteen, täydellisen ja lopullisen pyyhkiytymisen prosessiksi.

Menetettyään kaikki maanpäällisen olemassaolonsa tunnusmerkit hän joutuu käymään läpi äärimmäisen sisäisen irtautumisen harjoituksen, joka olisi metsässä sijaitsevan rauhallisen asuinsijan suojissa täysin mahdoton toteuttaa.

Kiinteän maan puuttuminen jalkojen alta merkitsee perustavanlaatuisen varmuuden menettämistä omasta merkityksestä ja vakaudesta.

Keskustelukumppaneiden, seuraajien ja oppilaiden puuttuminen riistää häneltä mahdollisuuden vahvistaa omaa korkeaa asemaansa viisaan opettajana.



Tässä läpitunkemattomassa pimeydessä, jäisten aaltojen pauhatessa, ei ole ketään, jolle osoittaa omaa täydellistä vanhurskauttaan. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa vuosituhansien aikana kertynyttä tietoa. Eikä ole ketään, jota ohjata totuuden tielle.

Ego, joka saa aina ravintonsa ulkoisista vahvistuksista, sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksesta muiden elämänmuotojen kanssa, alkaa kokea todellista tiedollista ja emotionaalista nälkää. Kun se ei saa ravintoa ulkopuolelta, se alkaa vähitellen kutistua ja heikentyä sekä menettää tyrannimaisen valtansa kuolemattoman nuorukaisen mielen yli.



Näiden sietämättömien koettelemusten läpi kulkiessaan Mṛkaṇḍun poika puhdistuu tuskallisesti mutta järkähtämättä viimeisistä ja hienovaraisimmista kiintymyksistään aineelliseen ilmentymiseen.

Muinaiset kertomukset osoittavat selvästi, että todellinen henkinen vapautuminen edellyttää erillisen ja itsenäisen olemassaolon illuusion täydellistä murtumista.

Niin kauan kuin ihminen pitää kiinni omasta persoonallisuudestaan, aiemmista ansioistaan tai jopa omasta henkisestä puhtaudestaan, hän pysyy näkymättömien lankojen välityksellä tiukasti sidoksissa katoavien muotojen maailmaan.



Loputon ajelehtiminen kuohuvissa pimeissä vesissä liuottaa järjestelmällisesti, aalto aallolta, nämä sitovat langat ja jättää jäljelle vain puhtaan, paljaan tietoisuuden kipinän.

Mārkaṇḍeya saavuttaa sisäisen uupumuksen äärimmäisen pisteen, jossa jopa halu vastustaa raivoavaa kaaosta tai aktiivisesti etsiä pelastusta katoaa. Paniikin tilalle tulee syvä, kirkas alistuminen väistämättömän edessä.

Juuri tässä täydellisen nöyrtymisen hetkessä, kun oma tahto sulautuu absoluuttisen suuruuteen ja toivo on lopullisesti jättänyt uupuneen viisaan, maailmankaikkeus valmistaa hänelle täysin odottamattoman kohtaamisen, joka muuttaa ikuisesti hänen käsityksensä todellisuudesta.

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------


Kun hän on sillä vaikeasti hahmotettavalla rajalla, jossa tietoisuus on lähes sammumaisillaan ja sulautumassa alkuperäisten vesien rajattomaan tyhjyyteen, Mārkaṇḍeya havaitsee yhtäkkiä jotakin, mikä on täysin vierasta ympäröivälle pimeydelle.

Pralayān jäisten aaltojen korvia huumaavan pauhun läpi, aaltojen jauhaessa menneen aikakauden jäännöksiä, tunkeutuu pehmeä ja tasainen hohde.

Se ei muistuta salaman terävää välähdystä eikä auringon polttavaa kuumuutta, johon viisas on tottunut tuhansien maanpäällisten vaellusvuosiensa aikana. Tämä valo säteilee selittämätöntä rauhaa ja lämpöä kuin pieni majakka, jonka tuntematon voima on sytyttänyt keskelle täysin kuollutta ja vihamielistä avaruutta.

Loputtoman vaelluksen uuvuttamana ja kaiken pelastumisen toivon menettäneenä nuorukainen kokoaa viimeiset fyysiset ja henkiset voimansa ja alkaa suunnata kohti tätä salaperäistä valonlähdettä.


Jokainen käsien veto tuntuu hänestä suunnattoman raskaalta. Jäinen vesi jäykistää liikkeet. Mutta edessä häämöttävä hohtava kiintopiste herättää hänen hiipuvassa mielessään kauan sitten unohtuneen uteliaisuuden kipinän.

Raivokkaiden, raskaiden ja tiheiden kosmisen valtameren aaltojen vastusta uhmaten hän lähestyy vähitellen valon keskusta ja pysähtyy kykenemättä uskomaan silmiään.

Hirvittävän aallon harjalla – sellaisen aallon, joka voisi helposti murskata korkeimmat vuoristot ja pyyhkäistä kokonaisen maailmankaikkeuden tomuksi – keinuu rauhallisesti yksinäinen banyanpuun lehti.


Muinaisessa vedalaisessa perinteessä tämä mahtava kasvi, joka tunnetaan nimellä Nyagrodha, on aina symboloinut korkeinta kestävyyttä ja järkkymätöntä tukipistettä.

Valo kaaoksen pimeydessä – banyanpuun pelastava lehti ja maailmankaikkeuden arvoitus

Tavallisessa maallisessa maailmassa banyanpuu voi kasvaa tuhansia vuosia. Se kasvattaa pitkiä ilmajuuria, jotka ulottuvat maahan ja muuttuvat uusiksi paksuiksi rungoiksi muodostaen yhdestä ainoasta siemenestä kokonaisen läpipääsemättömän metsän.

Mutta täällä, täydellisen olemattomuuden keskellä, tuoreen smaragdinvihreän lehden ilmestyminen näyttää mahdottomalta paradoksilta, joka rikkoo kaikki logiikan lait.

Tuhovoimaiset luonnonvoimat eivät vaikuta siihen lainkaan. Raskaat jäiset vesipisarat vierivät helposti alas sen kiiltävältä pinnalta jättämättä siihen pienintäkään jälkeä.

Lisäksi lehdestä leviää hienovarainen, tuskin havaittava kukkivan lootuksen tuoksu, joka ihmeellisellä tavalla peittää alleen pralayameren kaikkialla vallitsevan raskaan kosteuden ja hajoamisen hajun.


Väsyneelle vaeltajalle suurin järkytys ei kuitenkaan ole tämä kelluva kasvi, joka uhmaa raivoavaa kaaosta.

Ohuella vihreällä lehdellä, täysin alttiina raivoaville hirmumyrskyille, makaa kaikessa rauhassa uskomattoman kaunis vauva.

Hänen sileä ihonsa hohtaa syvän tummana sävynä, joka muistuttaa raskaan ukkospilven väriä, mutta samalla hänen kehonsa itse toimii juuri sen pehmeän ja lämmittävän hohteen lähteenä, joka alun perin kiinnitti viisaan huomion.

Lapsi ei osoita pienintäkään huolestuneisuutta ympärillään tapahtuvasta valtavasta kosmisesta mullistuksesta.

Hänen kasvoillaan leikkii kevyt, täysin huoleton hymy, ja hänen suuret silmänsä, joiden muoto muistuttaa lootuksen terälehtiä, säteilevät puhdasta iloa.



Vauvan pulleat kädet ojentuvat huolettomasti jalkoja kohti. Hän tarttuu pienillä sormillaan oikeaan jalkateräänsä ja nostaa sen kasvojensa eteen imien mielihyvin isovarvastaan.

Näky poikkeaa niin täydellisesti tavallisesta kuvasta hajoavasta maailmankaikkeudesta, että Mārkaṇḍeya unohtaa hetkeksi oman uupumuksensa ja jää vain leijumaan vesimassaan tuijottaen hämmästyneenä tätä ihmettä.

Pyhissä teksteissä kuvataan yksityiskohtaisesti syvää sisäistä hämmennystä, joka tuolla hetkellä valtasi suuren askeetin. Hänen mielessään vilisee joukko luonnollisia ja loogisia kysymyksiä, joihin hän ei kykene löytämään vastausta.

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=zBY7E17LAcA

ALKEN 41 MINUUTIN KOHDALLA.


Muutama lause eri paikoista ja käännösvirheet suomen kielellä.

-----------------


Kun hän on sillä vaikeasti hahmotettavalla rajalla, jossa tietoisuus on lähes sammumaisillaan ja sulautumassa alkuperäisten vesien rajattomaan tyhjyyteen, Mārkaṇḍeya havaitsee yhtäkkiä jotakin, mikä on täysin vierasta ympäröivälle pimeydelle.

Pralayān jäisten aaltojen korvia huumaavan pauhun läpi, aaltojen jauhaessa menneen aikakauden jäännöksiä, tunkeutuu pehmeä ja tasainen hohde.

Se ei muistuta salaman terävää välähdystä eikä auringon polttavaa kuumuutta, johon viisas on tottunut tuhansien maanpäällisten vaellusvuosiensa aikana. Tämä valo säteilee selittämätöntä rauhaa ja lämpöä kuin pieni majakka, jonka tuntematon voima on sytyttänyt keskelle täysin kuollutta ja vihamielistä avaruutta.

Loputtoman vaelluksen uuvuttamana ja kaiken pelastumisen toivon menettäneenä nuorukainen kokoaa viimeiset fyysiset ja henkiset voimansa ja alkaa suunnata kohti tätä salaperäistä valonlähdettä.


Jokainen käsien veto tuntuu hänestä suunnattoman raskaalta. Jäinen vesi jäykistää liikkeet. Mutta edessä häämöttävä hohtava kiintopiste herättää hänen hiipuvassa mielessään kauan sitten unohtuneen uteliaisuuden kipinän.

Raivokkaiden, raskaiden ja tiheiden kosmisen valtameren aaltojen vastusta uhmaten hän lähestyy vähitellen valon keskusta ja pysähtyy kykenemättä uskomaan silmiään.

Hirvittävän aallon harjalla – sellaisen aallon, joka voisi helposti murskata korkeimmat vuoristot ja pyyhkäistä kokonaisen maailmankaikkeuden tomuksi – keinuu rauhallisesti yksinäinen banyanpuun lehti.


Muinaisessa vedalaisessa perinteessä tämä mahtava kasvi, joka tunnetaan nimellä Nyagrodha, on aina symboloinut korkeinta kestävyyttä ja järkkymätöntä tukipistettä.

Valo kaaoksen pimeydessä – banyanpuun pelastava lehti ja maailmankaikkeuden arvoitus

Tavallisessa maallisessa maailmassa banyanpuu voi kasvaa tuhansia vuosia. Se kasvattaa pitkiä ilmajuuria, jotka ulottuvat maahan ja muuttuvat uusiksi paksuiksi rungoiksi muodostaen yhdestä ainoasta siemenestä kokonaisen läpipääsemättömän metsän.

Mutta täällä, täydellisen olemattomuuden keskellä, tuoreen smaragdinvihreän lehden ilmestyminen näyttää mahdottomalta paradoksilta, joka rikkoo kaikki logiikan lait.

Tuhovoimaiset luonnonvoimat eivät vaikuta siihen lainkaan. Raskaat jäiset vesipisarat vierivät helposti alas sen kiiltävältä pinnalta jättämättä siihen pienintäkään jälkeä.

Lisäksi lehdestä leviää hienovarainen, tuskin havaittava kukkivan lootuksen tuoksu, joka ihmeellisellä tavalla peittää alleen pralayameren kaikkialla vallitsevan raskaan kosteuden ja hajoamisen hajun.


Väsyneelle vaeltajalle suurin järkytys ei kuitenkaan ole tämä kelluva kasvi, joka uhmaa raivoavaa kaaosta.

Ohuella vihreällä lehdellä, täysin alttiina raivoaville hirmumyrskyille, makaa kaikessa rauhassa uskomattoman kaunis vauva.

Hänen sileä ihonsa hohtaa syvän tummana sävynä, joka muistuttaa raskaan ukkospilven väriä, mutta samalla hänen kehonsa itse toimii juuri sen pehmeän ja lämmittävän hohteen lähteenä, joka alun perin kiinnitti viisaan huomion.

Lapsi ei osoita pienintäkään huolestuneisuutta ympärillään tapahtuvasta valtavasta kosmisesta mullistuksesta.

Hänen kasvoillaan leikkii kevyt, täysin huoleton hymy, ja hänen suuret silmänsä, joiden muoto muistuttaa lootuksen terälehtiä, säteilevät puhdasta iloa.



Vauvan pulleat kädet ojentuvat huolettomasti jalkoja kohti. Hän tarttuu pienillä sormillaan oikeaan jalkateräänsä ja nostaa sen kasvojensa eteen imien mielihyvin isovarvastaan.

Näky poikkeaa niin täydellisesti tavallisesta kuvasta hajoavasta maailmankaikkeudesta, että Mārkaṇḍeya unohtaa hetkeksi oman uupumuksensa ja jää vain leijumaan vesimassaan tuijottaen hämmästyneenä tätä ihmettä.

Pyhissä teksteissä kuvataan yksityiskohtaisesti syvää sisäistä hämmennystä, joka tuolla hetkellä valtasi suuren askeetin. Hänen mielessään vilisee joukko luonnollisia ja loogisia kysymyksiä, joihin hän ei kykene löytämään vastausta.

Kuinka tämä hauras ja täysin puolustuskyvytön lapsi voi selviytyä siellä, missä kaikkein mahtavimmat jumalat ovat kadonneet jäljettömiin? Omin silmin olen nähnyt, kuinka deva-jumaluuksien loistavat taivaalliset asuinsijat muuttuivat tomuksi ja mahtavien asurojen valloittamattomat kiviset linnoitukset hajosivat.

Yksikään aineellinen muoto, kuinka täydellinen tahansa, ei ole kyennyt vastustamaan suuren hajoamisen armotonta voimaa.

Kuinka tämä vauva voi maata täällä kuin viihtyisässä kehdossa ja jättää täysin huomiotta koko kosmisen tuhon?

On esitetty kiinnostava ajatus, että juuri tässä hetkessä Mārkaṇḍeya kohtaa kaikkien aiempien vakaumustensa täydellisen käänteiskohdan. Hän oli koko pitkän elämänsä ajan tukeutunut järkkymättömän tapas-harjoituksen voimaan, ankaraan kuriin ja mielen taipumattomaan hallintaan uskoen, että vain mahdollisimman luja henkinen rakenne voisi vastustaa ajan kulkua.



Nyt hänen edessään on pieni olento, jonka murtumaton voima piilee täydellisessä pehmeydessä, lapsenomaisessa haavoittuvuudessa ja täydellisessä rentoudessa.

Tämä hämmästyttävä visuaalinen vastakohta raivoavan makrokosmoksen ja rauhallisen mikrokosmoksen välillä on yksi intialaisiin tutkielmiin tallennetuista kauneimmista ja filosofisesti syvällisimmistä kuvista.

Toisaalta näemme pralayān pauhaavan kaaoksen, armottoman kosmisen entropian, joka järjestelmällisesti pyyhkii pois kaikki aineellisten saavutusten, muotojen ja sivilisaatioiden jäljet.



Toisaalta näemme pralayān pauhaavan kaaoksen, armottoman kosmisen entropian, joka järjestelmällisesti pyyhkii pois kaikki aineellisten saavutusten, muotojen ja sivilisaatioiden jäljet.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Kuinka tämä hauras ja täysin puolustuskyvytön lapsi voi selviytyä siellä, missä kaikkein mahtavimmat jumalat ovat kadonneet jäljettömiin? Omin silmin olen nähnyt, kuinka deva-jumaluuksien loistavat taivaalliset asuinsijat muuttuivat tomuksi ja mahtavien asurojen valloittamattomat kiviset linnoitukset hajosivat.

Yksikään aineellinen muoto, kuinka täydellinen tahansa, ei ole kyennyt vastustamaan suuren hajoamisen armotonta voimaa.

Kuinka tämä vauva voi maata täällä kuin viihtyisässä kehdossa ja jättää täysin huomiotta koko kosmisen tuhon?

On esitetty kiinnostava ajatus, että juuri tässä hetkessä Mārkaṇḍeya kohtaa kaikkien aiempien vakaumustensa täydellisen käänteiskohdan. Hän oli koko pitkän elämänsä ajan tukeutunut järkkymättömän tapas-harjoituksen voimaan, ankaraan kuriin ja mielen taipumattomaan hallintaan uskoen, että vain mahdollisimman luja henkinen rakenne voisi vastustaa ajan kulkua.



Nyt hänen edessään on pieni olento, jonka murtumaton voima piilee täydellisessä pehmeydessä, lapsenomaisessa haavoittuvuudessa ja täydellisessä rentoudessa.

Tämä hämmästyttävä visuaalinen vastakohta raivoavan makrokosmoksen ja rauhallisen mikrokosmoksen välillä on yksi intialaisiin tutkielmiin tallennetuista kauneimmista ja filosofisesti syvällisimmistä kuvista.

Toisaalta näemme pralayān pauhaavan kaaoksen, armottoman kosmisen entropian, joka järjestelmällisesti pyyhkii pois kaikki aineellisten saavutusten, muotojen ja sivilisaatioiden jäljet.



Toisaalta näemme pralayān pauhaavan kaaoksen, armottoman kosmisen entropian, joka järjestelmällisesti pyyhkii pois kaikki aineellisten saavutusten, muotojen ja sivilisaatioiden jäljet.

Toisaalta tämän raivoavan luonnonvoimien myllerryksen keskellä lepää rauhallinen ja iloinen vauva, joka ilmentää täysin toisenlaista, korkeampaa olemassaolon järjestystä.

Hauras banyanpuun lehti, joka ei uppoa tummiin jäisiin vesiin, toimii tässä kertomuksessa alkuperäisen henkisen perustan kiistattomana symbolina.

Kirjoitukset kertovat, että tämä perustavanlaatuinen pohja pysyy täysin koskemattomana silloinkin, kun koko fyysinen maailmankaikkeus lakkaa luonnollisen kiertokulkunsa mukaisesti olemasta.



Muotoja voidaan luoda, kehittää, muuttaa ja hajottaa, ja kaikki tämä tapahtuu syklisyyden tarkkojen lakien mukaisesti. Mutta se alkuperäinen substanssi, josta ne ammentavat sisäisen elinvoimansa, ei ole lainkaan hajoamisen alainen.

Katsellessaan hymyilevää lasta, joka lämmittää tasaisella valollaan kuollutta ja pelottavaa tyhjyyttä, loputtomasti uupunut viisas alkaa intuitiivisesti tavoittaa erään tärkeän totuuden.

Hän ymmärtää, ettei todellinen turvallisuus perustu korkeiden ja tuhoutumattomien muurien rakentamiseen eikä henkilökohtaisten ansioiden kartuttamiseen, vaan suoran yhteyden löytämiseen siihen ainoaan alkuperään, joka on olemassa kaukana tuttujen avaruuden ja ajan koordinaattien tuolla puolen.



Hän ymmärtää, ettei todellinen turvallisuus perustu korkeiden ja tuhoutumattomien muurien rakentamiseen eikä henkilökohtaisten ansioiden kartuttamiseen, vaan suoran yhteyden löytämiseen siihen ainoaan alkuperään, joka on olemassa kaukana tuttujen avaruuden ja ajan koordinaattien tuolla puolen.



Kun suuri askeetti, unohtaen kokonaan pralayān jäiset pauhaavat aallot, joita hän jo tuntee, tuijottaa lumoutuneena hymyilevää vauvaa, tapahtuu jotakin täysin käsittämätöntä.

Lapsi pitää edelleen rauhallisesti kiinni oikeasta jalkaterästään ja vetää hitaasti syvään henkeä.

Tämä näennäisen yksinkertainen ja luonnollinen fysiologinen prosessi synnyttää yhtäkkiä vastustamattoman kosmisen virtauksen. Vauvan hengityksestä tulee kaiken kattava vetovoima, alkuperäisen energian valtava pyörre, jota ei ole mahdollista vastustaa.




Mārkaṇḍeya, jolla on valtava henkinen paino ja joka on kerännyt miljoonien vuosien vaelluksen aikana suunnattoman sisäisen voiman, joutuu tämän virtauksen vietäväksi yhtä kevyesti kuin höyhen.

Alkuperäisen valtameren vedet väistyvät, ja viisas tempautuu vastustamattomasti suoraan jumalallisen lapsen hieman avautuneeseen suuhun.




Jumalallisen hengityksen sisällä – miksi tuhon jälkeen syntyy aina uusi maailma

Muinaiset Purāṇat eivät kuvaa tätä hetkeä pelottavana nielemisenä tai katoamisena jättiläismäisen olennon sisuksiin, vaan pikemminkin pehmeänä, liukuvana siirtymisenä todellisuuksien äärimmäisen ohuen rajan läpi.

Askeetti ei tunne fyysistä kipua eikä sisäistä vastarintaa. Hänen tietoisuutensa vain rekisteröi nopean siirtymisen ulkoisesta kylmästä tilasta täysin toisenlaiseen, ulkopuolisilta silmiltä kätkettyyn ulottuvuuteen.

Sisälle päästyään nuorukainen valmistautuu vaistomaisesti läpitunkemattomaan pimeyteen, jonka hänen järkensä mukaan pitäisi vallita suljetussa fysiologisessa tilassa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Toisaalta tämän raivoavan luonnonvoimien myllerryksen keskellä lepää rauhallinen ja iloinen vauva, joka ilmentää täysin toisenlaista, korkeampaa olemassaolon järjestystä.

Hauras banyanpuun lehti, joka ei uppoa tummiin jäisiin vesiin, toimii tässä kertomuksessa alkuperäisen henkisen perustan kiistattomana symbolina.

Kirjoitukset kertovat, että tämä perustavanlaatuinen pohja pysyy täysin koskemattomana silloinkin, kun koko fyysinen maailmankaikkeus lakkaa luonnollisen kiertokulkunsa mukaisesti olemasta.



Muotoja voidaan luoda, kehittää, muuttaa ja hajottaa, ja kaikki tämä tapahtuu syklisyyden tarkkojen lakien mukaisesti. Mutta se alkuperäinen substanssi, josta ne ammentavat sisäisen elinvoimansa, ei ole lainkaan hajoamisen alainen.

Katsellessaan hymyilevää lasta, joka lämmittää tasaisella valollaan kuollutta ja pelottavaa tyhjyyttä, loputtomasti uupunut viisas alkaa intuitiivisesti tavoittaa erään tärkeän totuuden.

Hän ymmärtää, ettei todellinen turvallisuus perustu korkeiden ja tuhoutumattomien muurien rakentamiseen eikä henkilökohtaisten ansioiden kartuttamiseen, vaan suoran yhteyden löytämiseen siihen ainoaan alkuperään, joka on olemassa kaukana tuttujen avaruuden ja ajan koordinaattien tuolla puolen.



Hän ymmärtää, ettei todellinen turvallisuus perustu korkeiden ja tuhoutumattomien muurien rakentamiseen eikä henkilökohtaisten ansioiden kartuttamiseen, vaan suoran yhteyden löytämiseen siihen ainoaan alkuperään, joka on olemassa kaukana tuttujen avaruuden ja ajan koordinaattien tuolla puolen.



Kun suuri askeetti, unohtaen kokonaan pralayān jäiset pauhaavat aallot, joita hän jo tuntee, tuijottaa lumoutuneena hymyilevää vauvaa, tapahtuu jotakin täysin käsittämätöntä.

Lapsi pitää edelleen rauhallisesti kiinni oikeasta jalkaterästään ja vetää hitaasti syvään henkeä.

Tämä näennäisen yksinkertainen ja luonnollinen fysiologinen prosessi synnyttää yhtäkkiä vastustamattoman kosmisen virtauksen. Vauvan hengityksestä tulee kaiken kattava vetovoima, alkuperäisen energian valtava pyörre, jota ei ole mahdollista vastustaa.




Mārkaṇḍeya, jolla on valtava henkinen paino ja joka on kerännyt miljoonien vuosien vaelluksen aikana suunnattoman sisäisen voiman, joutuu tämän virtauksen vietäväksi yhtä kevyesti kuin höyhen.

Alkuperäisen valtameren vedet väistyvät, ja viisas tempautuu vastustamattomasti suoraan jumalallisen lapsen hieman avautuneeseen suuhun.




Jumalallisen hengityksen sisällä – miksi tuhon jälkeen syntyy aina uusi maailma

Muinaiset Purāṇat eivät kuvaa tätä hetkeä pelottavana nielemisenä tai katoamisena jättiläismäisen olennon sisuksiin, vaan pikemminkin pehmeänä, liukuvana siirtymisenä todellisuuksien äärimmäisen ohuen rajan läpi.

Askeetti ei tunne fyysistä kipua eikä sisäistä vastarintaa. Hänen tietoisuutensa vain rekisteröi nopean siirtymisen ulkoisesta kylmästä tilasta täysin toisenlaiseen, ulkopuolisilta silmiltä kätkettyyn ulottuvuuteen.

Sisälle päästyään nuorukainen valmistautuu vaistomaisesti läpitunkemattomaan pimeyteen, jonka hänen järkensä mukaan pitäisi vallita suljetussa fysiologisessa tilassa.

Mutta avatessaan silmänsä hän pysähtyy syvän järkytyksen vallassa kykenemättä uskomaan aistejaan.

Odotetun pimeyden sijaan hänen eteensä avautuu rajaton, loistava maailmankaikkeus, joka kylpee pehmeässä, tasaisessa ja lämmittävässä valossa.

Hänen yläpuolellaan levittäytyy täydellinen, kristallinkirkas taivaankansi, joka on täynnä tuttuja tähtikuvioita. Kauempana kirkas aurinko lipuu majesteettisesti taivaalla ja lahjoittaa säteitään kukoistaville maille.

Teksteissä mainitaan, ettei tämän sisäisen tilan mittakaava ollut lainkaan pienempi kuin sen valtavan makrokosmoksen, jonka pimeät hajoamisen vedet olivat hetkeä aiemmin armottomasti pyyhkineet olemattomiin.


Mārkaṇḍeya näkee edessään korkeat, lumihuippuiset vuoristot, tiheät smaragdinvihreät metsät, runsasvetiset mutkittelevat joet ja rauhalliset, tyynet valtameret.

Mikään täällä ei muistuta tuhoisaa kaaosta, joka edelleen raivoaa ulkopuolella, vauvan kehon toisella puolella.

Laskeutuessaan hitaasti tämän sisäisen maan pinnalle viisas alkaa hämmästyneenä tunnistaa tuttujen mantereiden, pyhien vuorten ja muinaisten valtakuntien ääriviivoja.

...
...
...
...
...

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mutta avatessaan silmänsä hän pysähtyy syvän järkytyksen vallassa kykenemättä uskomaan aistejaan.

Odotetun pimeyden sijaan hänen eteensä avautuu rajaton, loistava maailmankaikkeus, joka kylpee pehmeässä, tasaisessa ja lämmittävässä valossa.

Hänen yläpuolellaan levittäytyy täydellinen, kristallinkirkas taivaankansi, joka on täynnä tuttuja tähtikuvioita. Kauempana kirkas aurinko lipuu majesteettisesti taivaalla ja lahjoittaa säteitään kukoistaville maille.

Teksteissä mainitaan, ettei tämän sisäisen tilan mittakaava ollut lainkaan pienempi kuin sen valtavan makrokosmoksen, jonka pimeät hajoamisen vedet olivat hetkeä aiemmin armottomasti pyyhkineet olemattomiin.


Mārkaṇḍeya näkee edessään korkeat, lumihuippuiset vuoristot, tiheät smaragdinvihreät metsät, runsasvetiset mutkittelevat joet ja rauhalliset, tyynet valtameret.

Mikään täällä ei muistuta tuhoisaa kaaosta, joka edelleen raivoaa ulkopuolella, vauvan kehon toisella puolella.

Laskeutuessaan hitaasti tämän sisäisen maan pinnalle viisas alkaa hämmästyneenä tunnistaa tuttujen mantereiden, pyhien vuorten ja muinaisten valtakuntien ääriviivoja.

...
...
...
...
...

Kosmisen yön aikana aineellinen maailma ei tuhoudu jäljettömiin eikä lopullisesti. Se ei katoa absoluuttiseen olemattomuuteen, kuten maailmanlaajuisen mullistuksen edessä seisovasta kauhistuneesta ulkopuolisesta tarkkailijasta saattaa näyttää.



Järkyttyneen Mārkaṇḍeyan silmien edessä avautuvat tapahtumat osoittavat selvästi erään kaikkein tärkeimmistä periaatteista.

Kosmisen yön aikana aineellinen maailma ei tuhoudu jäljettömiin eikä lopullisesti. Se ei katoa absoluuttiseen olemattomuuteen, kuten maailmanlaajuisen mullistuksen edessä seisovasta kauhistuneesta ulkopuolisesta tarkkailijasta saattaa näyttää.



Päinvastoin koko luomakunnan uskomaton monimuotoisuus vetäytyy kokoon kuin valtava, muinaisilla symboleilla kirjoitettu käärö, joka huolellisesti asetetaan korkeimman olennon sisään. Jumalallinen tietoisuus toimii täydellisenä säilytyspaikkana, absoluuttisena arkkina, joka varjelee jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, jokaisen luolan, jokaisen fysiikan lain ja jokaisen ihmiskohtalon suuren hajoamisen tuhoavalta voimalta. Tällainen maailmankaikkeuden filosofinen rakenne muuttaa kokonaan käsityksen aikakauden lopusta.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Kosmisen yön aikana aineellinen maailma ei tuhoudu jäljettömiin eikä lopullisesti. Se ei katoa absoluuttiseen olemattomuuteen, kuten maailmanlaajuisen mullistuksen edessä seisovasta kauhistuneesta ulkopuolisesta tarkkailijasta saattaa näyttää.



Järkyttyneen Mārkaṇḍeyan silmien edessä avautuvat tapahtumat osoittavat selvästi erään kaikkein tärkeimmistä periaatteista.

Kosmisen yön aikana aineellinen maailma ei tuhoudu jäljettömiin eikä lopullisesti. Se ei katoa absoluuttiseen olemattomuuteen, kuten maailmanlaajuisen mullistuksen edessä seisovasta kauhistuneesta ulkopuolisesta tarkkailijasta saattaa näyttää.



Päinvastoin koko luomakunnan uskomaton monimuotoisuus vetäytyy kokoon kuin valtava, muinaisilla symboleilla kirjoitettu käärö, joka huolellisesti asetetaan korkeimman olennon sisään. Jumalallinen tietoisuus toimii täydellisenä säilytyspaikkana, absoluuttisena arkkina, joka varjelee jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, jokaisen luolan, jokaisen fysiikan lain ja jokaisen ihmiskohtalon suuren hajoamisen tuhoavalta voimalta. Tällainen maailmankaikkeuden filosofinen rakenne muuttaa kokonaan käsityksen aikakauden lopusta.

Jumalallinen tietoisuus toimii täydellisenä säilytyspaikkana, absoluuttisena arkkina, joka varjelee jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, jokaisen luolan, jokaisen fysiikan lain ja jokaisen ihmiskohtalon suuren hajoamisen tuhoavalta voimalta.



Tällainen maailmankaikkeuden filosofinen rakenne muuttaa kokonaan käsityksen aikakauden lopusta.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jumalallinen tietoisuus toimii täydellisenä säilytyspaikkana, absoluuttisena arkkina, joka varjelee jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, jokaisen luolan, jokaisen fysiikan lain ja jokaisen ihmiskohtalon suuren hajoamisen tuhoavalta voimalta.



Tällainen maailmankaikkeuden filosofinen rakenne muuttaa kokonaan käsityksen aikakauden lopusta.

Pyhät tutkielmat välittävät tämän kertomuksen kautta monimutkaisen ajatuksen siitä, että kaikki aineellisten muotojen, äänien, ajatusten ja ilmiöiden ääretön moninaisuus on vain yhden jakamattoman tietoisuuden sisäinen sisältö.


Tämä korkein periaate varjelee huolellisesti elämän hienovaraisia siemeniä ja säilyttää maailmankaikkeuden matriisin täydellisen koskemattomana siihen asti, kunnes luomakunnan seuraavan aamunkoiton aika koittaa.


Kosmoksen ulkoisesti pelottava hajoaminen osoittautuu vain välttämättömäksi tekniseksi prosessiksi tilan puhdistamiseksi ja energioiden uudistamiseksi. Samalla maailman todellinen olemus, sen informaatio- ja henkinen koodi, säilyy täydellisessä turvassa, ikuisesti kätkeytyneenä vihreällä banyanpuun lehdellä keskellä raivoavaa tyhjyyttä makaavan pienen lapsen rauhallisen ja tasaisen hengityksen taakse.


Tämä korkein periaate varjelee huolellisesti elämän hienovaraisia siemeniä ja säilyttää maailmankaikkeuden matriisin täydellisen koskemattomana siihen asti, kunnes luomakunnan seuraavan aamunkoiton aika koittaa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Pyhät tutkielmat välittävät tämän kertomuksen kautta monimutkaisen ajatuksen siitä, että kaikki aineellisten muotojen, äänien, ajatusten ja ilmiöiden ääretön moninaisuus on vain yhden jakamattoman tietoisuuden sisäinen sisältö.


Tämä korkein periaate varjelee huolellisesti elämän hienovaraisia siemeniä ja säilyttää maailmankaikkeuden matriisin täydellisen koskemattomana siihen asti, kunnes luomakunnan seuraavan aamunkoiton aika koittaa.


Kosmoksen ulkoisesti pelottava hajoaminen osoittautuu vain välttämättömäksi tekniseksi prosessiksi tilan puhdistamiseksi ja energioiden uudistamiseksi. Samalla maailman todellinen olemus, sen informaatio- ja henkinen koodi, säilyy täydellisessä turvassa, ikuisesti kätkeytyneenä vihreällä banyanpuun lehdellä keskellä raivoavaa tyhjyyttä makaavan pienen lapsen rauhallisen ja tasaisen hengityksen taakse.


Tämä korkein periaate varjelee huolellisesti elämän hienovaraisia siemeniä ja säilyttää maailmankaikkeuden matriisin täydellisen koskemattomana siihen asti, kunnes luomakunnan seuraavan aamunkoiton aika koittaa.

Päästyään jumalallisen kehon sisään ja ymmärrettyään, että hänen edessään avautuu täysin koskematon maailmankaikkeus, Mārkaṇḍeya aloittaa pitkän matkansa näiden sisäisten maailmojen halki.


Muinaiset tekstit kuvaavat yksityiskohtaisesti, kuinka ikuinen vaeltaja käyttää kokonaisia vuosisatoja tutkiessaan tilaa, joka aluksi näyttää rajoittuvan vain lapsen fysiologiseen kehoon. Viisas kulkee hitaasti kukkivien laaksojen halki, nousee ikuisen lumen peittämille korkeimmille vuorijonoille ja purjehtii tyynien valtamerien yli yrittäen vilpittömästi saavuttaa tämän uskomattoman maailmankaikkeuden ...

Anonyymi00002 kirjoitti:

Päästyään jumalallisen kehon sisään ja ymmärrettyään, että hänen edessään avautuu täysin koskematon maailmankaikkeus, Mārkaṇḍeya aloittaa pitkän matkansa näiden sisäisten maailmojen halki.


Muinaiset tekstit kuvaavat yksityiskohtaisesti, kuinka ikuinen vaeltaja käyttää kokonaisia vuosisatoja tutkiessaan tilaa, joka aluksi näyttää rajoittuvan vain lapsen fysiologiseen kehoon. Viisas kulkee hitaasti kukkivien laaksojen halki, nousee ikuisen lumen peittämille korkeimmille vuorijonoille ja purjehtii tyynien valtamerien yli yrittäen vilpittömästi saavuttaa tämän uskomattoman maailmankaikkeuden ...

Suuri harha (Māyā): kuinka mielemme saa meidät uskomaan ongelmiemme todellisuuteen

Mārkaṇḍeya alkaa pitää tätä sisäistä maailmaa ei enää pelastavana turvapaikkana vaan ainoana absoluuttisena todellisuutena. Hän tottuu jälleen päivän ja yön ennustettavaan vaihteluun, auringonsäteiden lämpöön ihollaan ja luonnonlakien järkkymättömyyteen. Tapahtumien miellyttävä vakaus tuudittaa hitaasti mutta varmasti hänen valppautensa uneen. Unohtaessaan ainutlaatuisen asemansa maailmankaikkeuden tuhon kokeneena ikuisena tarkkailijana hän kiintyy jälleen muotoihin, ääniin ja kuviin ja uppoutuu syvälle hienovaraiseen harhaan.

...
...
...
Lapsi, joka koko tämän ajan on levännyt rauhallisesti vihreällä banyanpuun lehdellä alkuperäisen kaaoksen keskellä, hengittää rauhallisesti, luonnollisesti ja tasaisesti ulos. Jumalallisen ilman valtava virtaus tempaisee Mārkaṇḍeyan mukaansa, eikä hänelle jää pienintäkään mahdollisuutta vastustaa tai edes ymmärtää tapahtunutta. Vakaan ja kestävän maailman illuusio hajoaa silmänräpäyksessä lukemattomiksi sirpaleiksi. Askeetti sinkoutuu uskomattomalla nopeudella lämpimästä ja loistavasta tilasta takaisin Kosmisen valtameren kylmään, läpitunkemattomaan pimeyteen. Siirtymä on äärimmäisen tuskallinen ja raju. Viisas putoaa voimalla jäisiin, raivoaviin pralayan aaltoihin, jälleen alkukantaisten hirmumyrskyjen jylinän tainnuttamana ja olemattomuuden rajattoman, pelottavan tyhjyyden musertamana.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Suuri harha (Māyā): kuinka mielemme saa meidät uskomaan ongelmiemme todellisuuteen

Mārkaṇḍeya alkaa pitää tätä sisäistä maailmaa ei enää pelastavana turvapaikkana vaan ainoana absoluuttisena todellisuutena. Hän tottuu jälleen päivän ja yön ennustettavaan vaihteluun, auringonsäteiden lämpöön ihollaan ja luonnonlakien järkkymättömyyteen. Tapahtumien miellyttävä vakaus tuudittaa hitaasti mutta varmasti hänen valppautensa uneen. Unohtaessaan ainutlaatuisen asemansa maailmankaikkeuden tuhon kokeneena ikuisena tarkkailijana hän kiintyy jälleen muotoihin, ääniin ja kuviin ja uppoutuu syvälle hienovaraiseen harhaan.

...
...
...
Lapsi, joka koko tämän ajan on levännyt rauhallisesti vihreällä banyanpuun lehdellä alkuperäisen kaaoksen keskellä, hengittää rauhallisesti, luonnollisesti ja tasaisesti ulos. Jumalallisen ilman valtava virtaus tempaisee Mārkaṇḍeyan mukaansa, eikä hänelle jää pienintäkään mahdollisuutta vastustaa tai edes ymmärtää tapahtunutta. Vakaan ja kestävän maailman illuusio hajoaa silmänräpäyksessä lukemattomiksi sirpaleiksi. Askeetti sinkoutuu uskomattomalla nopeudella lämpimästä ja loistavasta tilasta takaisin Kosmisen valtameren kylmään, läpitunkemattomaan pimeyteen. Siirtymä on äärimmäisen tuskallinen ja raju. Viisas putoaa voimalla jäisiin, raivoaviin pralayan aaltoihin, jälleen alkukantaisten hirmumyrskyjen jylinän tainnuttamana ja olemattomuuden rajattoman, pelottavan tyhjyyden musertamana.

Sylkien suustaan vettä, yrittäen pysyä pinnalla ja selviytyä rajuimmasta paniikkikohtauksesta, järkyttynyt vaeltaja avaa vaivoin silmänsä. Räpäytettyään silmiään hän näkee jälleen edessään saman hennon vihreän lehden ja saman kauniin lapsen, joka jatkaa rauhallista hymyilyään, imee varvastaan ja katselee aalloissa kamppailevaa ihmistä. Tutkijat tulkitsevat tämän kuvan syvälliseksi filosofiseksi opetukseksi ihmisen kokemuksen subjektiivisuudesta ja kaikkien aineellisten tukirakenteiden äärimmäisestä hauraudesta. Mārkaṇḍeyan kokemus osoittaa havainnollisesti, että käsityksemme todellisuudesta, kokemuksemme ajan kulumisesta ja tietoisuutemme tilasta riippuvat täysin siitä kapeasta asiayhteydestä, johon tietoisuus sillä hetkellä sijoittuu. Vuosisadat vaeltamista jumalallisessa kehossa osoittautuivat vain lyhyeksi hetkeksi korkeimman olennon sisään- ja uloshengityksen välillä.



Harhan sisällä me rakennamme ahkerasti monimutkaisia käsitteellisiä järjestelmiä, suunnittelemme kaukaista tulevaisuutta ja uskomme vilpittömästi kanssamme tapahtuvien asioiden ehdottomaan tärkeyteen huomaamatta lainkaan ympärillemme rakennettujen seinien ehdollista luonnetta. Vaeltelemme omien mentaalisten rakennelmiemme sisällä ja pidämme niitä kiistattomana totuutena. Vasta jokin äkillinen ulkoinen tapahtuma, tuo symbolinen jumalallinen uloshengitys, voi tempaista meidät pois miellyttävän unen tilasta ja palauttaa meidät todelliseen asemaamme. Tämä pelottava mutta välttämätön heräämisprosessi riistää armottomasti illuusiot ja paljastaa yksinkertaisen totuuden. Kaikki maailmat, sivilisaatiot ja aikakaudet ovat olemassa täsmälleen niin kauan kuin sen olennon hengitys kestää, joka avaa tämän kosmisen leikin.



Kamppaillessaan loputtoman pralayan valtameren jäisissä, kylmyydestä polttavissa aalloissa Mārkaṇḍeya vetää vaivoin henkeä. Hänen eläimellinen paniikkinsa, jonka aiheutti äkillinen sinkoutuminen miellyttävästä illuusiosta takaisin alkuperäiseen kaaokseen, alkaa vähitellen väistyä. Sen tilalle tulee täysin toisenlainen, syvä ja läpitunkevan kunnioituksen tunne. Askeetti tuijottaa herkeämättä lasta, joka makaa edelleen mukavasti hennolla vihreällä banyanpuun lehdellä, joka keinuu hieman jättiläismäisten, raivoavien aaltojen harjalla. Lapsi laskee hitaasti sen jalan, jolla hän juuri äsken leikki, ja kohdistaa uupuneeseen vaeltajaan kirkkaan, pohjattoman katseensa. Näissä silmissä ei näy lapsenomaista naiiviutta eikä pelkoa raivoavan luonnonvoiman edessä. Niissä näkyvät vain täydellinen rauha ja tuhansien menneiden sekä vielä tulevien aikakausien viisaus.


Seuraavassa hetkessä kosmisen hirmumyrskyn korviahuumaavan jyrinän läpi kantautuu ääni. Se ei kuulu ulkopuolelta eikä peitä alleen tuulen kohinaa, vaan tuntuu syntyvän suoraan viisaan tietoisuuden keskellä ja värähtelevän lempeästi hänen väsyneen olemuksensa jokaisessa hiukkasessa. Tästä äänestä puuttuvat tutut inhimilliset sävyt. Se kuulostaa tasaiselta, majesteettiselta ja kaiken kattavalta, itse avaruuden kaltaiselta. Lapsi päättää viimein rikkoa pitkän hiljaisuutensa paljastaakseen järkyttyneelle ihmiselle hänen edessään avautuneen todellisuuden todellisen rakenteen.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Sylkien suustaan vettä, yrittäen pysyä pinnalla ja selviytyä rajuimmasta paniikkikohtauksesta, järkyttynyt vaeltaja avaa vaivoin silmänsä. Räpäytettyään silmiään hän näkee jälleen edessään saman hennon vihreän lehden ja saman kauniin lapsen, joka jatkaa rauhallista hymyilyään, imee varvastaan ja katselee aalloissa kamppailevaa ihmistä. Tutkijat tulkitsevat tämän kuvan syvälliseksi filosofiseksi opetukseksi ihmisen kokemuksen subjektiivisuudesta ja kaikkien aineellisten tukirakenteiden äärimmäisestä hauraudesta. Mārkaṇḍeyan kokemus osoittaa havainnollisesti, että käsityksemme todellisuudesta, kokemuksemme ajan kulumisesta ja tietoisuutemme tilasta riippuvat täysin siitä kapeasta asiayhteydestä, johon tietoisuus sillä hetkellä sijoittuu. Vuosisadat vaeltamista jumalallisessa kehossa osoittautuivat vain lyhyeksi hetkeksi korkeimman olennon sisään- ja uloshengityksen välillä.



Harhan sisällä me rakennamme ahkerasti monimutkaisia käsitteellisiä järjestelmiä, suunnittelemme kaukaista tulevaisuutta ja uskomme vilpittömästi kanssamme tapahtuvien asioiden ehdottomaan tärkeyteen huomaamatta lainkaan ympärillemme rakennettujen seinien ehdollista luonnetta. Vaeltelemme omien mentaalisten rakennelmiemme sisällä ja pidämme niitä kiistattomana totuutena. Vasta jokin äkillinen ulkoinen tapahtuma, tuo symbolinen jumalallinen uloshengitys, voi tempaista meidät pois miellyttävän unen tilasta ja palauttaa meidät todelliseen asemaamme. Tämä pelottava mutta välttämätön heräämisprosessi riistää armottomasti illuusiot ja paljastaa yksinkertaisen totuuden. Kaikki maailmat, sivilisaatiot ja aikakaudet ovat olemassa täsmälleen niin kauan kuin sen olennon hengitys kestää, joka avaa tämän kosmisen leikin.



Kamppaillessaan loputtoman pralayan valtameren jäisissä, kylmyydestä polttavissa aalloissa Mārkaṇḍeya vetää vaivoin henkeä. Hänen eläimellinen paniikkinsa, jonka aiheutti äkillinen sinkoutuminen miellyttävästä illuusiosta takaisin alkuperäiseen kaaokseen, alkaa vähitellen väistyä. Sen tilalle tulee täysin toisenlainen, syvä ja läpitunkevan kunnioituksen tunne. Askeetti tuijottaa herkeämättä lasta, joka makaa edelleen mukavasti hennolla vihreällä banyanpuun lehdellä, joka keinuu hieman jättiläismäisten, raivoavien aaltojen harjalla. Lapsi laskee hitaasti sen jalan, jolla hän juuri äsken leikki, ja kohdistaa uupuneeseen vaeltajaan kirkkaan, pohjattoman katseensa. Näissä silmissä ei näy lapsenomaista naiiviutta eikä pelkoa raivoavan luonnonvoiman edessä. Niissä näkyvät vain täydellinen rauha ja tuhansien menneiden sekä vielä tulevien aikakausien viisaus.


Seuraavassa hetkessä kosmisen hirmumyrskyn korviahuumaavan jyrinän läpi kantautuu ääni. Se ei kuulu ulkopuolelta eikä peitä alleen tuulen kohinaa, vaan tuntuu syntyvän suoraan viisaan tietoisuuden keskellä ja värähtelevän lempeästi hänen väsyneen olemuksensa jokaisessa hiukkasessa. Tästä äänestä puuttuvat tutut inhimilliset sävyt. Se kuulostaa tasaiselta, majesteettiselta ja kaiken kattavalta, itse avaruuden kaltaiselta. Lapsi päättää viimein rikkoa pitkän hiljaisuutensa paljastaakseen järkyttyneelle ihmiselle hänen edessään avautuneen todellisuuden todellisen rakenteen.

...
...
Nārāyaṇan ilmoitus: kuolemattomuuden todellinen luonne ja vapautuminen pelosta

Tässä majesteettisessa vuoropuhelussa, jonka muinaiset pyhät kirjoitukset ovat huolellisesti säilyttäneet meille, jumalallinen lapsi paljastaa todellisen olemuksensa, korkeimman Nārāyaṇan, alkuperäisen lähteen, josta kaikki oleva saa alkunsa.


”Älä pelkää näitä pimeitä vesiä, oi jalo viisas”, Nārāyaṇa sanoo. ”Sillä minä olen kaikkien maailmankaikkeuksien luoja, ylläpitäjä ja lopullinen tuhoaja. Pohjaton valtameri, jossa yrität parhaillasi pysyä pinnalla, on vain oma ilmentymätön kehoni. Se on alkuperäinen aineellinen energia, joka on palannut absoluuttisen tasapainon ja rauhan tilaan pitkien aktiivisuuden syklien jälkeen. Ja ne rajattomat maailmat, kukoistavat mantereet, loistavat tähdet ja kaupungit, joita olet niin uutterasti tutkinut sisälläni pitkien vuosisatojen ajan, eivät ole muuta kuin minun leikkini.”

Nārāyaṇa selittää askeetille yksityiskohtaisesti, että kaikki lukemattomat elämänmuodot, luonnon elementit ja jopa itse fysiikan lait syntyvät ja sulautuvat takaisin olemattomiin yksinomaan hänen tahtonsa mukaisesti ja tottelevat nöyrästi hänen kosmisen hengityksensä rytmiä. Suuren yön aikana kaikki sielut, jotka ovat väsyneet loputtomaan jälleensyntymien ketjuun, löytävät levon hänen olemuksensa sisällä ja odottavat hetkeä, jolloin uusi uloshengitys jälleen käynnistää luomisen mekanismin. Jokainen aikakausi, jokainen suuri luomisen ja hajoamisen kierto, kaikki tämä avautuu hänen rajattoman mielensä valtavalla näyttämöllä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

...
...
Nārāyaṇan ilmoitus: kuolemattomuuden todellinen luonne ja vapautuminen pelosta

Tässä majesteettisessa vuoropuhelussa, jonka muinaiset pyhät kirjoitukset ovat huolellisesti säilyttäneet meille, jumalallinen lapsi paljastaa todellisen olemuksensa, korkeimman Nārāyaṇan, alkuperäisen lähteen, josta kaikki oleva saa alkunsa.


”Älä pelkää näitä pimeitä vesiä, oi jalo viisas”, Nārāyaṇa sanoo. ”Sillä minä olen kaikkien maailmankaikkeuksien luoja, ylläpitäjä ja lopullinen tuhoaja. Pohjaton valtameri, jossa yrität parhaillasi pysyä pinnalla, on vain oma ilmentymätön kehoni. Se on alkuperäinen aineellinen energia, joka on palannut absoluuttisen tasapainon ja rauhan tilaan pitkien aktiivisuuden syklien jälkeen. Ja ne rajattomat maailmat, kukoistavat mantereet, loistavat tähdet ja kaupungit, joita olet niin uutterasti tutkinut sisälläni pitkien vuosisatojen ajan, eivät ole muuta kuin minun leikkini.”

Nārāyaṇa selittää askeetille yksityiskohtaisesti, että kaikki lukemattomat elämänmuodot, luonnon elementit ja jopa itse fysiikan lait syntyvät ja sulautuvat takaisin olemattomiin yksinomaan hänen tahtonsa mukaisesti ja tottelevat nöyrästi hänen kosmisen hengityksensä rytmiä. Suuren yön aikana kaikki sielut, jotka ovat väsyneet loputtomaan jälleensyntymien ketjuun, löytävät levon hänen olemuksensa sisällä ja odottavat hetkeä, jolloin uusi uloshengitys jälleen käynnistää luomisen mekanismin. Jokainen aikakausi, jokainen suuri luomisen ja hajoamisen kierto, kaikki tämä avautuu hänen rajattoman mielensä valtavalla näyttämöllä.

Jokainen aikakausi, jokainen suuri luomisen ja hajoamisen kierto, kaikki tämä avautuu hänen rajattoman mielensä valtavalla näyttämöllä.

Juuri tässä hetkessä Mārkaṇḍeya tuntuu fyysisesti kokevan, kuinka vuosisatojen vaellusten, epäilysten ja menetysten sietämätön paino putoaa ikuisesti hänen harteiltaan. Nārāyaṇa antaa hänelle korkeimman tiedon todellisuuden olemuksesta ja poistaa hänen silmiltään viimeisenkin tietämättömyyden verhon. Kyse ei ole vain monimutkaisen filosofisen tiedon muodollisesta välittämisestä tai oppien toistamisesta, vaan absoluuttisen totuuden suorasta ja elävästä vuodatuksesta pitkien askeesien puhdistamaan mieleen.




Nuoren miehen levoton mieli, joka tähän hetkeen saakka oli epätoivoisesti takertunut tuttuihin käsityksiin tilasta, ajasta ja omasta yksilöllisyydestään, saavuttaa järkkymättömän rauhan. Korkein tarjoaa omistautuneelle seuraajalleen ikuisen ja rikkoutumattoman turvapaikan, jatkuvan yhteyden tilan alkuperäiseen lähteeseen, jossa ei enää ole olemattomuuden hyytävää pelkoa eikä tyhjyyteen katoavien vuosituhansien painostavaa laskemista.

Viisas ymmärtää selvästi, että hento vihreä banyanpuun lehti, joka ei lainkaan vajoa hajoamisen raivoavan kaaoksen keskellä, toimii näkyvänä symbolina juuri tästä alkuperäisestä henkisestä tuesta. Tämä tuki on aina etsivän tietoisuuden saavutettavissa, vaikka koko totuttu aineellinen kosmos muuttuisi tomuksi. Suuren pyhimyksen henkinen matka saavuttaa tässä merkityksellisen ja tunteikkaan huipentumansa.


Kertomuksemme aiemmissa vaiheissa tarkastelimme yksityiskohtaisesti, kuinka Mārkaṇḍeya sai Śivalta ainutlaatuisen lahjan, jonka ansiosta hän vältti elämänsä ennenaikaisen päättymisen ja jäi ikuisesti kuusitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi. Kuten jo tiedämme, tästä ruumiillisesta kuolemattomuudesta muodostui hänelle ajan myötä raskas taakka. Hän joutui todistamaan sivilisaatioiden vähittäistä tuhoutumista ja moraalin rappeutumista ja kohtasi lopulta pelottavalla Pralayan aikakaudella sietämättömän kosmisen yksinäisyyden.

Kuten jo tiedämme, tästä ruumiillisesta kuolemattomuudesta muodostui hänelle ajan myötä raskas taakka. Hän joutui todistamaan sivilisaatioiden vähittäistä tuhoutumista ja moraalin rappeutumista ja kohtasi lopulta pelottavalla Pralayan aikakaudella sietämättömän kosmisen yksinäisyyden.


...
Tekstien mukaan todellinen kuolemattomuus ei tarkoita biologisen tai hienoaineellisen kehon toiminnan loputonta jatkumista muuttuvassa muotojen maailmassa. Se saavutetaan ainoastaan erottamattomalla sulautumisella Absoluuttiin, joka on kaikkien ajallisten syklien ja karmallisten rajoitusten tuolla puolen.



Kun ihminen ymmärtää tämän suuren kosmisen leikin järkkymättömät säännöt, hänen tietoisuutensa vapautuu ikuisesti lamauttavasta olemassaolon hajoamisen kauhusta. Katoamisen pelko saa aina ravintonsa tiukasta kiintymyksestämme ajallisiin muotoihin, egoomme, kertyneisiin elämänkokemuksiimme ja yhteiskunnalliseen asemaamme. Mutta kun Mārkaṇḍeya oivaltaa täydellisen ykseytensä sen korkeimman periaatteen kanssa, joka tämän leikin luo, ylläpitää ja vetää kokoon, kuvitteellinen raja ulkoisen kaaoksen ja sisäisen rauhan välillä pyyhkiytyy lopullisesti pois.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jokainen aikakausi, jokainen suuri luomisen ja hajoamisen kierto, kaikki tämä avautuu hänen rajattoman mielensä valtavalla näyttämöllä.

Juuri tässä hetkessä Mārkaṇḍeya tuntuu fyysisesti kokevan, kuinka vuosisatojen vaellusten, epäilysten ja menetysten sietämätön paino putoaa ikuisesti hänen harteiltaan. Nārāyaṇa antaa hänelle korkeimman tiedon todellisuuden olemuksesta ja poistaa hänen silmiltään viimeisenkin tietämättömyyden verhon. Kyse ei ole vain monimutkaisen filosofisen tiedon muodollisesta välittämisestä tai oppien toistamisesta, vaan absoluuttisen totuuden suorasta ja elävästä vuodatuksesta pitkien askeesien puhdistamaan mieleen.




Nuoren miehen levoton mieli, joka tähän hetkeen saakka oli epätoivoisesti takertunut tuttuihin käsityksiin tilasta, ajasta ja omasta yksilöllisyydestään, saavuttaa järkkymättömän rauhan. Korkein tarjoaa omistautuneelle seuraajalleen ikuisen ja rikkoutumattoman turvapaikan, jatkuvan yhteyden tilan alkuperäiseen lähteeseen, jossa ei enää ole olemattomuuden hyytävää pelkoa eikä tyhjyyteen katoavien vuosituhansien painostavaa laskemista.

Viisas ymmärtää selvästi, että hento vihreä banyanpuun lehti, joka ei lainkaan vajoa hajoamisen raivoavan kaaoksen keskellä, toimii näkyvänä symbolina juuri tästä alkuperäisestä henkisestä tuesta. Tämä tuki on aina etsivän tietoisuuden saavutettavissa, vaikka koko totuttu aineellinen kosmos muuttuisi tomuksi. Suuren pyhimyksen henkinen matka saavuttaa tässä merkityksellisen ja tunteikkaan huipentumansa.


Kertomuksemme aiemmissa vaiheissa tarkastelimme yksityiskohtaisesti, kuinka Mārkaṇḍeya sai Śivalta ainutlaatuisen lahjan, jonka ansiosta hän vältti elämänsä ennenaikaisen päättymisen ja jäi ikuisesti kuusitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi. Kuten jo tiedämme, tästä ruumiillisesta kuolemattomuudesta muodostui hänelle ajan myötä raskas taakka. Hän joutui todistamaan sivilisaatioiden vähittäistä tuhoutumista ja moraalin rappeutumista ja kohtasi lopulta pelottavalla Pralayan aikakaudella sietämättömän kosmisen yksinäisyyden.

Kuten jo tiedämme, tästä ruumiillisesta kuolemattomuudesta muodostui hänelle ajan myötä raskas taakka. Hän joutui todistamaan sivilisaatioiden vähittäistä tuhoutumista ja moraalin rappeutumista ja kohtasi lopulta pelottavalla Pralayan aikakaudella sietämättömän kosmisen yksinäisyyden.


...
Tekstien mukaan todellinen kuolemattomuus ei tarkoita biologisen tai hienoaineellisen kehon toiminnan loputonta jatkumista muuttuvassa muotojen maailmassa. Se saavutetaan ainoastaan erottamattomalla sulautumisella Absoluuttiin, joka on kaikkien ajallisten syklien ja karmallisten rajoitusten tuolla puolen.



Kun ihminen ymmärtää tämän suuren kosmisen leikin järkkymättömät säännöt, hänen tietoisuutensa vapautuu ikuisesti lamauttavasta olemassaolon hajoamisen kauhusta. Katoamisen pelko saa aina ravintonsa tiukasta kiintymyksestämme ajallisiin muotoihin, egoomme, kertyneisiin elämänkokemuksiimme ja yhteiskunnalliseen asemaamme. Mutta kun Mārkaṇḍeya oivaltaa täydellisen ykseytensä sen korkeimman periaatteen kanssa, joka tämän leikin luo, ylläpitää ja vetää kokoon, kuvitteellinen raja ulkoisen kaaoksen ja sisäisen rauhan välillä pyyhkiytyy lopullisesti pois.

Jättiläismäiset tuhon aallot eivät enää pelota häntä. Muutoksen kylmä tuuli ei saa häntä värisemään, sillä hän tietää ehdottoman varmasti, että jokaisen, jopa kaikkein pimeimmän auringonlaskun jälkeen seuraa väistämättä uusi luomisen aamunkoitto ja jokaisen syvän hajoamisen sisäänhengityksen jälkeen uusi luomisen uloshengitys. Ikuiseen periaatteeseen lujasti juurtunut mieli muuttuu täysin saavuttamattomaksi aineellisen luonnon tuhoaville voimille. Tässä hetkessä entinen pelokas vaeltaja muuttuu pienestä, valtameressä eksyneestä hiekanjyvästä tietoiseksi osalliseksi suureen jumalalliseen prosessiin ja löytää todellisen, tuhoutumattoman kotinsa.

Tässä hetkessä entinen pelokas vaeltaja muuttuu pienestä, valtameressä eksyneestä hiekanjyvästä tietoiseksi osalliseksi suureen jumalalliseen prosessiin ja löytää todellisen, tuhoutumattoman kotinsa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jättiläismäiset tuhon aallot eivät enää pelota häntä. Muutoksen kylmä tuuli ei saa häntä värisemään, sillä hän tietää ehdottoman varmasti, että jokaisen, jopa kaikkein pimeimmän auringonlaskun jälkeen seuraa väistämättä uusi luomisen aamunkoitto ja jokaisen syvän hajoamisen sisäänhengityksen jälkeen uusi luomisen uloshengitys. Ikuiseen periaatteeseen lujasti juurtunut mieli muuttuu täysin saavuttamattomaksi aineellisen luonnon tuhoaville voimille. Tässä hetkessä entinen pelokas vaeltaja muuttuu pienestä, valtameressä eksyneestä hiekanjyvästä tietoiseksi osalliseksi suureen jumalalliseen prosessiin ja löytää todellisen, tuhoutumattoman kotinsa.

Tässä hetkessä entinen pelokas vaeltaja muuttuu pienestä, valtameressä eksyneestä hiekanjyvästä tietoiseksi osalliseksi suureen jumalalliseen prosessiin ja löytää todellisen, tuhoutumattoman kotinsa.

Mārkaṇḍeyan tarina ei ole meille vain muinainen kertomus, vaan syvällinen tutkielma kaikkein vanhimman inhimillisen pelon voittamisesta, väistämättömän lopun pelosta. Poika, jonka päivät oli tarkoin laskettu, onnistui murtamaan ennalta määräytymisen verkon ei aseiden tai ovelien juonien avulla, vaan keskittymällä täydellisesti ja järkähtämättömästi korkeimpaan periaatteeseen. Hänen pitkä matkansa tuomitusta nuorukaisesta yksinäiseksi vaeltajaksi kosmisen hajoamisen raivoaviin vesiin osoittaa havainnollisesti, että kaikki aineelliset muodot, olivatpa ne kuinka kestäviä ja järkkymättömiä tahansa, joutuvat ennemmin tai myöhemmin tuhoutumaan.




Mārkaṇḍeyan tarina ei ole meille vain muinainen kertomus, vaan syvällinen tutkielma kaikkein vanhimman inhimillisen pelon voittamisesta, väistämättömän lopun pelosta. Poika, jonka päivät oli tarkoin laskettu, onnistui murtamaan ennalta määräytymisen verkon ei aseiden tai ovelien juonien avulla, vaan keskittymällä täydellisesti ja järkähtämättömästi korkeimpaan periaatteeseen. Hänen pitkä matkansa tuomitusta nuorukaisesta yksinäiseksi vaeltajaksi kosmisen hajoamisen raivoaviin vesiin osoittaa havainnollisesti, että kaikki aineelliset muodot, olivatpa ne kuinka kestäviä ja järkkymättömiä tahansa, joutuvat ennemmin tai myöhemmin tuhoutumaan.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mārkaṇḍeyan tarina ei ole meille vain muinainen kertomus, vaan syvällinen tutkielma kaikkein vanhimman inhimillisen pelon voittamisesta, väistämättömän lopun pelosta. Poika, jonka päivät oli tarkoin laskettu, onnistui murtamaan ennalta määräytymisen verkon ei aseiden tai ovelien juonien avulla, vaan keskittymällä täydellisesti ja järkähtämättömästi korkeimpaan periaatteeseen. Hänen pitkä matkansa tuomitusta nuorukaisesta yksinäiseksi vaeltajaksi kosmisen hajoamisen raivoaviin vesiin osoittaa havainnollisesti, että kaikki aineelliset muodot, olivatpa ne kuinka kestäviä ja järkkymättömiä tahansa, joutuvat ennemmin tai myöhemmin tuhoutumaan.




Mārkaṇḍeyan tarina ei ole meille vain muinainen kertomus, vaan syvällinen tutkielma kaikkein vanhimman inhimillisen pelon voittamisesta, väistämättömän lopun pelosta. Poika, jonka päivät oli tarkoin laskettu, onnistui murtamaan ennalta määräytymisen verkon ei aseiden tai ovelien juonien avulla, vaan keskittymällä täydellisesti ja järkähtämättömästi korkeimpaan periaatteeseen. Hänen pitkä matkansa tuomitusta nuorukaisesta yksinäiseksi vaeltajaksi kosmisen hajoamisen raivoaviin vesiin osoittaa havainnollisesti, että kaikki aineelliset muodot, olivatpa ne kuinka kestäviä ja järkkymättömiä tahansa, joutuvat ennemmin tai myöhemmin tuhoutumaan.

kaiken tämän jatkuvasti muuttuvan aikakausien, kukoistuksen ja rappion suurenmoisen näyttämön takana on aina rauhallinen ja etäinen tarkkailija, kuin seesteinen lapsi banyanpuun lehdellä. Koettuaan sietämättömän yksinäisyyden ja menetettyään kaikki tutut tukipilarit viisas ymmärsi omakohtaisesti eron hauraan kuoren ja tuhoutumattoman olemuksen välillä. Kuten pyhän Upaniṣadin säkeissä sanotaan: se ei synny eikä katoa. Kun se ei ole kerran syntynyt, se ei myöskään lakkaa koskaan olemasta. Syntymätön, ikuinen, pysyvä ja ikiaikainen se ei tuhoudu, kun keho tuhoutuu.

Sukeltaessaan Māyān monikerroksiseen ja monimutkaiseen harhaan ja noustessaan siitä jälleen alkuperäisen kaaoksen kylmiin vesiin Mārkaṇḍeya saavutti erityisen mielentilan, jossa aika itse menetti musertavan valtansa. Maailmankaikkeuden loputtomat luomisen ja hajoamisen syklit, jotka olivat aiemmin pelottaneet häntä, näyttäytyivät hänelle nyt täysin toisessa valossa: ne olivat vain kevyttä väreilyä ikuisen tietoisuuden valtameren sileällä pinnalla.



Yhteenveto: kuinka saavuttaa sisäinen rauha ja lakata pelkäämästä väistämätöntä loppua

Entisestä pelokkaasta pojasta, joka kerran epätoivoisesti takertui pyhään kiveen odottaessaan oikeuden palvelijoita, oli tullut maailmankaikkeuden todellinen todistaja, joka oli saavuttanut absoluuttisen rauhan kaikkien rajoitusten tuolla puolen.

Tähän päättyy tämänpäiväinen tarinamme. Kiitos, että vietitte tämän ajan kanssani sukeltaen muinaisten kirjoitusten salaisuuksiin

Anonyymi00002 kirjoitti:

kaiken tämän jatkuvasti muuttuvan aikakausien, kukoistuksen ja rappion suurenmoisen näyttämön takana on aina rauhallinen ja etäinen tarkkailija, kuin seesteinen lapsi banyanpuun lehdellä. Koettuaan sietämättömän yksinäisyyden ja menetettyään kaikki tutut tukipilarit viisas ymmärsi omakohtaisesti eron hauraan kuoren ja tuhoutumattoman olemuksen välillä. Kuten pyhän Upaniṣadin säkeissä sanotaan: se ei synny eikä katoa. Kun se ei ole kerran syntynyt, se ei myöskään lakkaa koskaan olemasta. Syntymätön, ikuinen, pysyvä ja ikiaikainen se ei tuhoudu, kun keho tuhoutuu.

Sukeltaessaan Māyān monikerroksiseen ja monimutkaiseen harhaan ja noustessaan siitä jälleen alkuperäisen kaaoksen kylmiin vesiin Mārkaṇḍeya saavutti erityisen mielentilan, jossa aika itse menetti musertavan valtansa. Maailmankaikkeuden loputtomat luomisen ja hajoamisen syklit, jotka olivat aiemmin pelottaneet häntä, näyttäytyivät hänelle nyt täysin toisessa valossa: ne olivat vain kevyttä väreilyä ikuisen tietoisuuden valtameren sileällä pinnalla.



Yhteenveto: kuinka saavuttaa sisäinen rauha ja lakata pelkäämästä väistämätöntä loppua

Entisestä pelokkaasta pojasta, joka kerran epätoivoisesti takertui pyhään kiveen odottaessaan oikeuden palvelijoita, oli tullut maailmankaikkeuden todellinen todistaja, joka oli saavuttanut absoluuttisen rauhan kaikkien rajoitusten tuolla puolen.

Tähän päättyy tämänpäiväinen tarinamme. Kiitos, että vietitte tämän ajan kanssani sukeltaen muinaisten kirjoitusten salaisuuksiin

Mārkaṇḍeyan oma tarina taas liittyy vahvasti Śivaan

Myös Nārāyaṇan näkeminen kosmisen tuhon aikana kuuluu Mārkaṇḍeyan kuuluisaan kertomukseen. Tässä yhteydessä Mārkaṇḍeya näkee koko maailmankaikkeuden häviämisen ja saa mystisen näyn jumalallisesta todellisuudesta.

Nārāyaṇa on Viṣṇu.

Esimerkiksi Mārkaṇḍeyan kosmisen tuhon näyssä Nārāyaṇa voidaan ymmärtää Viṣṇun/Nārāyaṇan jumalallisena, kosmisena muotona.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mārkaṇḍeyan oma tarina taas liittyy vahvasti Śivaan

Myös Nārāyaṇan näkeminen kosmisen tuhon aikana kuuluu Mārkaṇḍeyan kuuluisaan kertomukseen. Tässä yhteydessä Mārkaṇḍeya näkee koko maailmankaikkeuden häviämisen ja saa mystisen näyn jumalallisesta todellisuudesta.

Nārāyaṇa on Viṣṇu.

Esimerkiksi Mārkaṇḍeyan kosmisen tuhon näyssä Nārāyaṇa voidaan ymmärtää Viṣṇun/Nārāyaṇan jumalallisena, kosmisena muotona.

Nārāyaṇa - Viṣṇu - Kṛṣṇa - ei tarkoita kolmea eri jumalaa, vaan saman jumalallisen todellisuuden eri ilmenemismuotoja.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Nārāyaṇa - Viṣṇu - Kṛṣṇa - ei tarkoita kolmea eri jumalaa, vaan saman jumalallisen todellisuuden eri ilmenemismuotoja.

https://i.pinimg.com/736x/31/db/bf/31dbbf50ec31c278bd36fe5ad692cccb.jpg

Mārkaṇḍeyan oma tarina taas liittyy vahvasti Śivaan


Se ei kirjaimellisesti tarkoita ”kuolematonta” siinä mielessä, että olento olisi ehdottomasti ikuisesti olemassa. Sanskritin cira tarkoittaa pitkää aikaa ja jīvin elävää/eläjää. Suomen kuolematon on siis ennen kaikkea perinteinen ja asiayhteyteen perustuva käännös.

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://i.pinimg.com/736x/31/db/bf/31dbbf50ec31c278bd36fe5ad692cccb.jpg

Mārkaṇḍeyan oma tarina taas liittyy vahvasti Śivaan


Se ei kirjaimellisesti tarkoita ”kuolematonta” siinä mielessä, että olento olisi ehdottomasti ikuisesti olemassa. Sanskritin cira tarkoittaa pitkää aikaa ja jīvin elävää/eläjää. Suomen kuolematon on siis ennen kaikkea perinteinen ja asiayhteyteen perustuva käännös.

Mārkaṇḍeya Purāṇa – yksi kahdeksastatoista pää-Purāṇasta. Se on viisaiden Jaiminin ja Mārkaṇḍeyan välinen keskustelu.
Purāṇan nimi juontuu muinaisen tietäjän Mārkaṇḍeyan nimestä, hän säilyi ikuisesti nuorena. Suuressa osassa Mahābhārataa hän esiintyy kertojana. Mārkaṇḍeya Purāṇa on yksi koko purāṇakirjallisuuden tärkeimmistä, kiinnostavimmista teoksista.


Mārkaṇḍeya Purāṇa on yksi koko purāṇakirjallisuuden tärkeimmistä, kiinnostavimmista teoksista.


Vanhimpina voidaan pitää niitä jaksoja, joissa kertojana toimii Mārkaṇḍeya itse. Hänen oppilaalleen Kraustukille osoittamiensa puheiden aiheita ovat maailman luominen, maailmankaudet eli yugat, eri sukujen sukupuut sekä muut Purāṇoille tyypilliset aiheet.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mārkaṇḍeya Purāṇa – yksi kahdeksastatoista pää-Purāṇasta. Se on viisaiden Jaiminin ja Mārkaṇḍeyan välinen keskustelu.
Purāṇan nimi juontuu muinaisen tietäjän Mārkaṇḍeyan nimestä, hän säilyi ikuisesti nuorena. Suuressa osassa Mahābhārataa hän esiintyy kertojana. Mārkaṇḍeya Purāṇa on yksi koko purāṇakirjallisuuden tärkeimmistä, kiinnostavimmista teoksista.


Mārkaṇḍeya Purāṇa on yksi koko purāṇakirjallisuuden tärkeimmistä, kiinnostavimmista teoksista.


Vanhimpina voidaan pitää niitä jaksoja, joissa kertojana toimii Mārkaṇḍeya itse. Hänen oppilaalleen Kraustukille osoittamiensa puheiden aiheita ovat maailman luominen, maailmankaudet eli yugat, eri sukujen sukupuut sekä muut Purāṇoille tyypilliset aiheet.

Mikä on tämän Śivan suorittaman Mārkaṇḍeyan pelastamisen ja Kālan tuhoamisen tarinan opetus? Śivan palvojien mukaan se, että Śiva pelasti Mārkaṇḍeyan, merkitsee, että Śivan anugraha-śakti, armon energia, laskeutui tietäjän osaksi. Jo nuoruudessaan Mārkaṇḍeya saavutti valaistumisen ja tuli jīvanmuktaksi eli ”elinaikanaan vapautuneeksi”. Hän ei enää ollut ajan eli Kālan eikä kuoleman sitoma. Hän oli astunut syntymän ja kuoleman noidankehän ulkopuolelle.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mikä on tämän Śivan suorittaman Mārkaṇḍeyan pelastamisen ja Kālan tuhoamisen tarinan opetus? Śivan palvojien mukaan se, että Śiva pelasti Mārkaṇḍeyan, merkitsee, että Śivan anugraha-śakti, armon energia, laskeutui tietäjän osaksi. Jo nuoruudessaan Mārkaṇḍeya saavutti valaistumisen ja tuli jīvanmuktaksi eli ”elinaikanaan vapautuneeksi”. Hän ei enää ollut ajan eli Kālan eikä kuoleman sitoma. Hän oli astunut syntymän ja kuoleman noidankehän ulkopuolelle.

Puranat eivät ole Vedoja, ne ovat eri tekstikokoelmia.

Puranat kuuluvat yleensä smṛti-perinteeseen, kun taas Vedat kuuluvat śruti-perinteeseen.


Śruti - kuultu.
Smṛti - muistettu.

Puranat, Mahābhārata, Rāmāyaṇa ja dharmaśāstrat kuuluvat smṛtiin.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Puranat eivät ole Vedoja, ne ovat eri tekstikokoelmia.

Puranat kuuluvat yleensä smṛti-perinteeseen, kun taas Vedat kuuluvat śruti-perinteeseen.


Śruti - kuultu.
Smṛti - muistettu.

Puranat, Mahābhārata, Rāmāyaṇa ja dharmaśāstrat kuuluvat smṛtiin.

Purāṇat säilyttävät tietoa aikaisemmista luomiskausista. Kun maailmankaikkeus hajoaa ja luominen alkaa uudelleen, tieto välittyy Nārāyaṇalta Brahmalle, kun taas ṛṣit kykenevät säilyttämään ja välittämään kertomuksia aikaisempien luomisten tapahtumista. Tässä mielessä Purāṇoilla on historiallinen ja täydentävä tehtävä.



Veda on alkuperäinen auktoriteetti, mutta Purāṇat auttavat ymmärtämään Vedan merkityksen.

Vedoissa esitetään monia totuuksia tiiviisti, symbolisesti tai ilman yksityiskohtaista selitystä.

Purāṇat tuovat näihin totuuksiin kertomuksen, henkilöt, tapahtumat ja käytännöllisen merkityksen.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Purāṇat säilyttävät tietoa aikaisemmista luomiskausista. Kun maailmankaikkeus hajoaa ja luominen alkaa uudelleen, tieto välittyy Nārāyaṇalta Brahmalle, kun taas ṛṣit kykenevät säilyttämään ja välittämään kertomuksia aikaisempien luomisten tapahtumista. Tässä mielessä Purāṇoilla on historiallinen ja täydentävä tehtävä.



Veda on alkuperäinen auktoriteetti, mutta Purāṇat auttavat ymmärtämään Vedan merkityksen.

Vedoissa esitetään monia totuuksia tiiviisti, symbolisesti tai ilman yksityiskohtaista selitystä.

Purāṇat tuovat näihin totuuksiin kertomuksen, henkilöt, tapahtumat ja käytännöllisen merkityksen.

Maailmankaikkeus ei ole vain kerran luotu historiallinen tapahtuma. On luomisen, ylläpidon ja tuhoutumisen jaksoja.

Kun yksi luomiskausi päättyy, seuraava alkaa.

Siksi Purāṇien kertomukset voivat sisältää tapahtumia, jotka kuuluvat aikaisempiin kalpoihin ja aikakausiin.



Ṛṣit toimivat tässä tiedon säilyttäjinä. Heidän tehtävänsä ei ole keksiä tarinoita, vaan vastaanottaa, muistaa ja välittää śāstrallista tietoa.

Bhāgavatam on myös Purāṇa.

Mutta meille Śrīmad-Bhāgavatam ei ole vain yksi kahdeksastatoista Purāṇasta muiden joukossa.

Se on Bhāgavata-dharma.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Maailmankaikkeus ei ole vain kerran luotu historiallinen tapahtuma. On luomisen, ylläpidon ja tuhoutumisen jaksoja.

Kun yksi luomiskausi päättyy, seuraava alkaa.

Siksi Purāṇien kertomukset voivat sisältää tapahtumia, jotka kuuluvat aikaisempiin kalpoihin ja aikakausiin.



Ṛṣit toimivat tässä tiedon säilyttäjinä. Heidän tehtävänsä ei ole keksiä tarinoita, vaan vastaanottaa, muistaa ja välittää śāstrallista tietoa.

Bhāgavatam on myös Purāṇa.

Mutta meille Śrīmad-Bhāgavatam ei ole vain yksi kahdeksastatoista Purāṇasta muiden joukossa.

Se on Bhāgavata-dharma.

Veda antaa alkuperäisen ilmoituksen. Purāṇat avaavat sen merkitystä. Bhāgavatam paljastaa tämän tiedon huipun.

Aikaisempi luomiskausi ei tarkoita vain mennyttä historiaa

Nykyisessä länsimaisessa historiakäsityksessä ajattelemme yleensä ajan suorana viivana:

menneisyys - nykyisyys - tulevaisuus.

Purāṇinen tieto käyttää toisenlaista näkökulmaa. Luomakunta käy läpi syklejä. Luominen (sṛṣṭi), ylläpito (sthiti) ja tuhoutuminen (pralaya) kuuluvat suurempaan kosmiseen rytmiin.

Kun yksi sykli päättyy, kaikki ei yksinkertaisesti “lakkaa olemasta”. Maailmankaikkeuden ilmentynyt tila vetäytyy, ja myöhemmin alkaa uusi ilmentyminen.

Tämän vuoksi kysymys kuuluu:

Mitä tapahtui ennen nykyistä luomista?


Purāṇat säilyttävät juuri tällaista tietoa.

Se tarkoittaa, että Purāṇa ei katso ihmisen historiaa vain muutaman tuhannen vuoden perspektiivistä. Sen aikaperspektiivi on kosminen.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Veda antaa alkuperäisen ilmoituksen. Purāṇat avaavat sen merkitystä. Bhāgavatam paljastaa tämän tiedon huipun.

Aikaisempi luomiskausi ei tarkoita vain mennyttä historiaa

Nykyisessä länsimaisessa historiakäsityksessä ajattelemme yleensä ajan suorana viivana:

menneisyys - nykyisyys - tulevaisuus.

Purāṇinen tieto käyttää toisenlaista näkökulmaa. Luomakunta käy läpi syklejä. Luominen (sṛṣṭi), ylläpito (sthiti) ja tuhoutuminen (pralaya) kuuluvat suurempaan kosmiseen rytmiin.

Kun yksi sykli päättyy, kaikki ei yksinkertaisesti “lakkaa olemasta”. Maailmankaikkeuden ilmentynyt tila vetäytyy, ja myöhemmin alkaa uusi ilmentyminen.

Tämän vuoksi kysymys kuuluu:

Mitä tapahtui ennen nykyistä luomista?


Purāṇat säilyttävät juuri tällaista tietoa.

Se tarkoittaa, että Purāṇa ei katso ihmisen historiaa vain muutaman tuhannen vuoden perspektiivistä. Sen aikaperspektiivi on kosminen.

Uusi luominen ei ala täydellisestä tietämättömyydestä.

Uuden kosmisen järjestyksen alkuun kuuluu myös tiedon uudelleen ilmeneminen.

Siksi Veda voidaan ymmärtää apauruṣeya-tietona.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Uusi luominen ei ala täydellisestä tietämättömyydestä.

Uuden kosmisen järjestyksen alkuun kuuluu myös tiedon uudelleen ilmeneminen.

Siksi Veda voidaan ymmärtää apauruṣeya-tietona.

Historioitsija voi sanoa:

“Löysin tämän dokumentin.”

Ṛṣin tehtävä on pikemminkin:

“Olen vastaanottanut tämän tiedon ja säilytän sen oikeassa paramparāssa.”

Tämä ero on ratkaiseva.



Purāṇa ei ole vain “kirja”

Tämä on ehkä kaikkein tärkein syvennys.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Historioitsija voi sanoa:

“Löysin tämän dokumentin.”

Ṛṣin tehtävä on pikemminkin:

“Olen vastaanottanut tämän tiedon ja säilytän sen oikeassa paramparāssa.”

Tämä ero on ratkaiseva.



Purāṇa ei ole vain “kirja”

Tämä on ehkä kaikkein tärkein syvennys.

Kun Śrīdhar Mahārāja puhuu Purāṇista, meidän ei kannata ajatella vain fyysistä kirjaa.

Purāṇa on osa elävää tiedonvälityksen perinnettä.

Kirja on sen kirjallinen muoto.

Mutta tieto on suurempi kuin kirja.



Purāṇa on osa elävää tiedonvälityksen perinnettä.
Mutta tieto on suurempi kuin kirja.




Se kulkee:

Korkein - Brahmā - ṛṣit - ācāryat - śiṣya-paramparā - me.

Tästä syystä paramparā on niin tärkeä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Kun Śrīdhar Mahārāja puhuu Purāṇista, meidän ei kannata ajatella vain fyysistä kirjaa.

Purāṇa on osa elävää tiedonvälityksen perinnettä.

Kirja on sen kirjallinen muoto.

Mutta tieto on suurempi kuin kirja.



Purāṇa on osa elävää tiedonvälityksen perinnettä.
Mutta tieto on suurempi kuin kirja.




Se kulkee:

Korkein - Brahmā - ṛṣit - ācāryat - śiṣya-paramparā - me.

Tästä syystä paramparā on niin tärkeä.

Jos tieto olisi vain tekstiä, voisimme vain avata kirjan ja päättää itse, mitä se tarkoittaa.

Mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Tarvitaan oikea vastaanottokyky ja oikea tulkintaperinne.



Miksi siis “menneisyys” voi olla läsnä nykyisyydessä?

Tässä on syvin viisaus.

Meidän tavallinen käsityksemme on:

mennyt tapahtui - se on poissa - voimme vain yrittää rekonstruoida sen.

Purāṇinen aspekti on hienovaraisempi:

menneisyyden tieto voidaan säilyttää ja tuoda nykyhetkeen elävän tiedonvälityksen kautta.

Siksi Purāṇa ei ole pelkästään kertomus siitä, mitä joskus tapahtui.

Se voi olla muistamisen väline.

Sanskritin perinteessä smṛti — muistaminen — on tässä tärkeä käsite.



Sanskritin perinteessä smṛti — muistaminen — on tässä tärkeä käsite.

Ihminen ei aina tarvitse täysin uutta tietoa.

Hän tarvitsee joskus muistutuksen siitä, mikä on ikuista ja mikä on jo ilmoitettu.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Jos tieto olisi vain tekstiä, voisimme vain avata kirjan ja päättää itse, mitä se tarkoittaa.

Mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Tarvitaan oikea vastaanottokyky ja oikea tulkintaperinne.



Miksi siis “menneisyys” voi olla läsnä nykyisyydessä?

Tässä on syvin viisaus.

Meidän tavallinen käsityksemme on:

mennyt tapahtui - se on poissa - voimme vain yrittää rekonstruoida sen.

Purāṇinen aspekti on hienovaraisempi:

menneisyyden tieto voidaan säilyttää ja tuoda nykyhetkeen elävän tiedonvälityksen kautta.

Siksi Purāṇa ei ole pelkästään kertomus siitä, mitä joskus tapahtui.

Se voi olla muistamisen väline.

Sanskritin perinteessä smṛti — muistaminen — on tässä tärkeä käsite.



Sanskritin perinteessä smṛti — muistaminen — on tässä tärkeä käsite.

Ihminen ei aina tarvitse täysin uutta tietoa.

Hän tarvitsee joskus muistutuksen siitä, mikä on ikuista ja mikä on jo ilmoitettu.

Ihmisen ongelma ei hänen opetuksensa valossa ole vain tiedon puute.

Meillä voi olla paljon informaatiota ja silti olla tietämättömiä.

Miksi?

Koska tieto ja oivallus eivät ole sama asia.




Purāṇa ei välttämättä lisää vain uuden faktan Vedan rinnalle.

Se voi antaa meille avaimen Vedan ymmärtämiseen.



Jopa kosmisen luomisen ensimmäinen olento, arkkitehti Brahma, tarvitsee armon kautta saatua tietoa.

Tämä tekee ihmiselle erittäin nöyrän opetuksen.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Ihmisen ongelma ei hänen opetuksensa valossa ole vain tiedon puute.

Meillä voi olla paljon informaatiota ja silti olla tietämättömiä.

Miksi?

Koska tieto ja oivallus eivät ole sama asia.




Purāṇa ei välttämättä lisää vain uuden faktan Vedan rinnalle.

Se voi antaa meille avaimen Vedan ymmärtämiseen.



Jopa kosmisen luomisen ensimmäinen olento, arkkitehti Brahma, tarvitsee armon kautta saatua tietoa.

Tämä tekee ihmiselle erittäin nöyrän opetuksen.

Purāṇat säilyttävät ja kertovat kosmisen historian ja opetukset

me vastaanotamme tiedon paramparāssa

ja muistamme sen, mikä muuten olisi meille unohtunut.

Tässä mielessä Purāṇa ei ole vain kertomus menneisyydestä.

Se on muisti, joka yhdistää nykyisen ihmisen aikaisempaan jumalalliseen tietoon.



Ja ehkä kaikkein kaunein ajatus tässä on juuri tämä: uuden luomisen alkaessa Jumala ei jätä olentoja yksin tietämättömyyteen.

Tieto voidaan antaa uudelleen. Tämä kaikki kertoo ettäjumalallinen armo ei ole vain maailman luomista — se on myös tiedon palauttamista sielulle.

Purāṇat eivät ole vain kertomuksia menneistä maailmoista, aikakausista, planeetoista, universumeista, tapahtumista ja muinaisista ṛṣiistä. Niiden syvempi tehtävä on säilyttää se henkinen muisti, jonka sielu aineellisessa olemassaolossa unohtaa. Tieto kulkee paramparān kautta — Nārāyaṇalta Brahmalle, Brahmalta ṛṣi- ja ācārya-perinteeseen ja sieltä meille — niin, ettei uuden luomisen tai uuden sukupolven tarvitse alkaa täydellisestä tietämättömyydestä. Tässä mielessä Purāṇa ei ole vain menneisyyden historiaa, vaan elävää muistamista: se tuo nykyhetkeen tiedon, joka on peräisin ajattomasta todellisuudesta. Kun ihminen kuulee śāstraa oikean paramparān kautta, hän ei ainoastaan opi jotakin uutta, vaan alkaa muistaa sitä, mikä hänen olemuksessaan on jo. Siksi jumalallinen armo ei merkitse ainoastaan maailman luomista tai ylläpitämistä; se merkitsee myös unohtaneen sielun muistuttamista omasta alkuperästään. Purāṇa toimii näin jumalallisena muistina: se yhdistää nykyisen, unohtavan tietoisuuden siihen ikuiseen tietoon, joka ei koskaan todella häviä.



Purāṇat eivät ole vain kertomuksia menneistä maailmoista, aikakausista, planeetoista, universumeista, niiden tapahtumista ja muinaisista ṛṣiistä. Ne avaavat näkymän valtavaan kosmiseen todellisuuteen, jossa lukemattomat luomisen, ylläpidon ja hajoamisen kierrot seuraavat toisiaan. Niiden syvempi tehtävä on kuitenkin vielä enemmän.

Näin Purāṇat eivät ole vain menneisyyden kuvauksia, vaan elävää muistia siitä todellisuudesta, josta sielu on lähtöisin ja jonka se aineellisen unohtamisen keskellä voi jälleen muistaa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Purāṇat säilyttävät ja kertovat kosmisen historian ja opetukset

me vastaanotamme tiedon paramparāssa

ja muistamme sen, mikä muuten olisi meille unohtunut.

Tässä mielessä Purāṇa ei ole vain kertomus menneisyydestä.

Se on muisti, joka yhdistää nykyisen ihmisen aikaisempaan jumalalliseen tietoon.



Ja ehkä kaikkein kaunein ajatus tässä on juuri tämä: uuden luomisen alkaessa Jumala ei jätä olentoja yksin tietämättömyyteen.

Tieto voidaan antaa uudelleen. Tämä kaikki kertoo ettäjumalallinen armo ei ole vain maailman luomista — se on myös tiedon palauttamista sielulle.

Purāṇat eivät ole vain kertomuksia menneistä maailmoista, aikakausista, planeetoista, universumeista, tapahtumista ja muinaisista ṛṣiistä. Niiden syvempi tehtävä on säilyttää se henkinen muisti, jonka sielu aineellisessa olemassaolossa unohtaa. Tieto kulkee paramparān kautta — Nārāyaṇalta Brahmalle, Brahmalta ṛṣi- ja ācārya-perinteeseen ja sieltä meille — niin, ettei uuden luomisen tai uuden sukupolven tarvitse alkaa täydellisestä tietämättömyydestä. Tässä mielessä Purāṇa ei ole vain menneisyyden historiaa, vaan elävää muistamista: se tuo nykyhetkeen tiedon, joka on peräisin ajattomasta todellisuudesta. Kun ihminen kuulee śāstraa oikean paramparān kautta, hän ei ainoastaan opi jotakin uutta, vaan alkaa muistaa sitä, mikä hänen olemuksessaan on jo. Siksi jumalallinen armo ei merkitse ainoastaan maailman luomista tai ylläpitämistä; se merkitsee myös unohtaneen sielun muistuttamista omasta alkuperästään. Purāṇa toimii näin jumalallisena muistina: se yhdistää nykyisen, unohtavan tietoisuuden siihen ikuiseen tietoon, joka ei koskaan todella häviä.



Purāṇat eivät ole vain kertomuksia menneistä maailmoista, aikakausista, planeetoista, universumeista, niiden tapahtumista ja muinaisista ṛṣiistä. Ne avaavat näkymän valtavaan kosmiseen todellisuuteen, jossa lukemattomat luomisen, ylläpidon ja hajoamisen kierrot seuraavat toisiaan. Niiden syvempi tehtävä on kuitenkin vielä enemmän.

Näin Purāṇat eivät ole vain menneisyyden kuvauksia, vaan elävää muistia siitä todellisuudesta, josta sielu on lähtöisin ja jonka se aineellisen unohtamisen keskellä voi jälleen muistaa.

https://www.youtube.com/watch?v=fS9xh0RvM00&list=RDfS9xh0RvM00&start_radio=1

Kaunis Shiva mantra!

Anonyymi00002 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=fS9xh0RvM00&list=RDfS9xh0RvM00&start_radio=1

Kaunis Shiva mantra!

Karpur Gauram Karunavataram” on sanskritinkielinen Shivalle omistettu mantra/śloka.
Se alkaa näin:
Karpūra-gauraṁ karuṇāvatāraṁ
Saṁsāra-sāraṁ bhujagendra-hāram
Sadāvasantaṁ hṛdayāravinde
Bhavaṁ bhavānī-sahitaṁ namāmi


https://www.youtube.com/watch?v=fS9xh0RvM00&list=RDfS9xh0RvM00&start_radio=1

Kaunis Shiva mantra!

Anonyymi00002 kirjoitti:

Karpur Gauram Karunavataram” on sanskritinkielinen Shivalle omistettu mantra/śloka.
Se alkaa näin:
Karpūra-gauraṁ karuṇāvatāraṁ
Saṁsāra-sāraṁ bhujagendra-hāram
Sadāvasantaṁ hṛdayāravinde
Bhavaṁ bhavānī-sahitaṁ namāmi


https://www.youtube.com/watch?v=fS9xh0RvM00&list=RDfS9xh0RvM00&start_radio=1

Kaunis Shiva mantra!

Meidän maailmankaikkeutemme on kuin pieni elektroni

Ainoat asiat, jotka omistatte, ovat illuusioita, harhoja ja itsepetoksia, niitä teillä on annettava, ja loput... ette omista mitään. Edes kehomme ei kuulu meille, luulemme sen olevan meidän kehomme, mutta itse asiassa sitä asuttavat lukemattomat elävät organismit. Yrittäkää todistaa niille, että se on teidän kehonne. Mikrobit ja muut luulevat, että se on heidän kehonsa. Mutta me luulemme, että jokin kuuluu meille, ihminen haluaa tulla Jumalaksi, siksi ihminen pyrkii kosmokseen. Mitä enemmän laajennamme tietämyksemme rajoja, mitä enemmän laajennamme maailmamme rajoja, pystymme jopa louhimaan plutoniumia, uraania, käyttämään auringon energiaa jo Marsissa. Mutta yleisesti ottaen, jotta meillä olisi selkeät käsitykset itsestämme, me karkeasti ottaen asumme...

Meidän maailmankaikkeutemme on kuin pieni elektroni, koko maailmankaikkeus, ja kuvitelkaa meidän kokomme. Ja me olemme pienessä elektronissa, otamme esiin teleskoopin tai Chandra-teleskoopin...

Ja me ajattelemme: "Niin, maailmankaikkeus" ja piirrämme, mistä se on tullut, mistä se koostuu.

Itse asiassa me emme asu vain elektronissa, meidän maailmankaikkeutemme on pieni elektroni, ja koko keho, ehkä se on jonkinlainen elävä organismi. Kaikki nämä universumit, galaksit ja niin edelleen, ehkä ne ovat jonkinlainen elävä organismi.

Vedat sanoo, että on olemassa Universaali Keho, Universaali Muoto. On varsin todennäköistä, että kyseessä on jokin jättimäinen organismi, jolla on oma, kuten kreikkalaiset sanoivat, Maailman Sielu. Vaishnava-perinteessä Häntä kutsutaan Ylisieluksi, Paramatmaksi. Hän läpäisee tietoisuudellaan kaikki universumit. Hän on jokaisessa atomissa ja koko universumissa samanaikaisesti.

Mutta edes sellaista lukua ei voi löytää, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa - sitä asemaa, jossa me olemme.

Mutta samaan aikaan ajattelemme, että maailmankaikkeus on jonkinlainen pyörivä pallo, galakseja, pyörteitä.

Se on kuin jotkut mikrobit vatsassani alkaisivat miettiä, kuka olen, mitä luin, mitä söin illalliseksi tänä iltana. Asemamme on sellainen, ja silti kunnianhimomme on suurempi kuin Jumalalle. Vaikka Jumala ei ole lainkaan kunnianhimoinen, muta me olemme. Haluamme vallata kaiken ylipäätään, koko maailmankaikkeuden.

Kun ymmärrämme todellisen asemamme, että olemme mikrobeja, silloin meille saattaa tulla mieleen, että emme omista täällä mitään, olemme kerjäläisiä hengessä. Ainoat asiat, joita omistamme, ovat omat harhakuvitelmamme tai käsityksemme siitä, miten maailma toimii ja mikä on paikkamme maailmassa. Omistamme käsityksen omasta paikastamme tässä maailmassa, siitä, keitä me olemme. Me todella omistamme sen. Ja yleensä tämä mielipide perustuu siihen, että edustan jotain merkittävää.

JA ELÄMÄMME IHANTEENA ON, ETTÄ MUISTO MEISTÄ SÄILYY AINA JÄLKELÄISTEN SYDÄMISSÄ JA ETTÄ MUUT MIKROBIT MUISTAVAT MEIDÄT AINA.

Se on sellainen ihanne.

Ja parhaassa tapauksessa nimemme kaiverretaan jonnekin marmorilaattaan, jossa sanotaan, että TÄSSÄ TALOSSA ASUI USEIDEN VUOSIEN AJAN SE JA SE MIKROBI, JA HÄNEN NIMENSÄ OLI SE JA SE.

Ja tuhansia vuosia myöhemmin joku nuori pariskunta kävelee ja näkee jonkun nimen marmorilaatassa, ja me uskomme, että he muistavat meidät. He näkevät vain marmorilaatan. Kyllä, mutta heidän ensimmäinen ajatuksensa on repiä laatta irti, pyyhkiä se pois jyrsimellä ja jättää oma nimensä jälkipolville.

---------------
Katkelmia B. Maharajan luennosta, eri kohdista.
Erittäin paljon käännösvirheitä suomen kielellä.


Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com

Anonyymi00002 kirjoitti:

Meidän maailmankaikkeutemme on kuin pieni elektroni

Ainoat asiat, jotka omistatte, ovat illuusioita, harhoja ja itsepetoksia, niitä teillä on annettava, ja loput... ette omista mitään. Edes kehomme ei kuulu meille, luulemme sen olevan meidän kehomme, mutta itse asiassa sitä asuttavat lukemattomat elävät organismit. Yrittäkää todistaa niille, että se on teidän kehonne. Mikrobit ja muut luulevat, että se on heidän kehonsa. Mutta me luulemme, että jokin kuuluu meille, ihminen haluaa tulla Jumalaksi, siksi ihminen pyrkii kosmokseen. Mitä enemmän laajennamme tietämyksemme rajoja, mitä enemmän laajennamme maailmamme rajoja, pystymme jopa louhimaan plutoniumia, uraania, käyttämään auringon energiaa jo Marsissa. Mutta yleisesti ottaen, jotta meillä olisi selkeät käsitykset itsestämme, me karkeasti ottaen asumme...

Meidän maailmankaikkeutemme on kuin pieni elektroni, koko maailmankaikkeus, ja kuvitelkaa meidän kokomme. Ja me olemme pienessä elektronissa, otamme esiin teleskoopin tai Chandra-teleskoopin...

Ja me ajattelemme: "Niin, maailmankaikkeus" ja piirrämme, mistä se on tullut, mistä se koostuu.

Itse asiassa me emme asu vain elektronissa, meidän maailmankaikkeutemme on pieni elektroni, ja koko keho, ehkä se on jonkinlainen elävä organismi. Kaikki nämä universumit, galaksit ja niin edelleen, ehkä ne ovat jonkinlainen elävä organismi.

Vedat sanoo, että on olemassa Universaali Keho, Universaali Muoto. On varsin todennäköistä, että kyseessä on jokin jättimäinen organismi, jolla on oma, kuten kreikkalaiset sanoivat, Maailman Sielu. Vaishnava-perinteessä Häntä kutsutaan Ylisieluksi, Paramatmaksi. Hän läpäisee tietoisuudellaan kaikki universumit. Hän on jokaisessa atomissa ja koko universumissa samanaikaisesti.

Mutta edes sellaista lukua ei voi löytää, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa - sitä asemaa, jossa me olemme.

Mutta samaan aikaan ajattelemme, että maailmankaikkeus on jonkinlainen pyörivä pallo, galakseja, pyörteitä.

Se on kuin jotkut mikrobit vatsassani alkaisivat miettiä, kuka olen, mitä luin, mitä söin illalliseksi tänä iltana. Asemamme on sellainen, ja silti kunnianhimomme on suurempi kuin Jumalalle. Vaikka Jumala ei ole lainkaan kunnianhimoinen, muta me olemme. Haluamme vallata kaiken ylipäätään, koko maailmankaikkeuden.

Kun ymmärrämme todellisen asemamme, että olemme mikrobeja, silloin meille saattaa tulla mieleen, että emme omista täällä mitään, olemme kerjäläisiä hengessä. Ainoat asiat, joita omistamme, ovat omat harhakuvitelmamme tai käsityksemme siitä, miten maailma toimii ja mikä on paikkamme maailmassa. Omistamme käsityksen omasta paikastamme tässä maailmassa, siitä, keitä me olemme. Me todella omistamme sen. Ja yleensä tämä mielipide perustuu siihen, että edustan jotain merkittävää.

JA ELÄMÄMME IHANTEENA ON, ETTÄ MUISTO MEISTÄ SÄILYY AINA JÄLKELÄISTEN SYDÄMISSÄ JA ETTÄ MUUT MIKROBIT MUISTAVAT MEIDÄT AINA.

Se on sellainen ihanne.

Ja parhaassa tapauksessa nimemme kaiverretaan jonnekin marmorilaattaan, jossa sanotaan, että TÄSSÄ TALOSSA ASUI USEIDEN VUOSIEN AJAN SE JA SE MIKROBI, JA HÄNEN NIMENSÄ OLI SE JA SE.

Ja tuhansia vuosia myöhemmin joku nuori pariskunta kävelee ja näkee jonkun nimen marmorilaatassa, ja me uskomme, että he muistavat meidät. He näkevät vain marmorilaatan. Kyllä, mutta heidän ensimmäinen ajatuksensa on repiä laatta irti, pyyhkiä se pois jyrsimellä ja jättää oma nimensä jälkipolville.

---------------
Katkelmia B. Maharajan luennosta, eri kohdista.
Erittäin paljon käännösvirheitä suomen kielellä.


Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com

Seuraava luento on meillä heti maailmanlopun jälkeen

Vuonna 2011 ihmiset puhuivat maailmanlopusta samalla vakavuudella kuin puhutaan säästä marraskuussa: synkästi, itsevarmasti ja täysin ilman varmuutta siitä, mitä oikeastaan oli tapahtumassa.

Televisiossa pyörivät dokumentit maya-kalentereista, internetissä jaettiin rakeisia videoita planeettojen linjautumisesta, ja jokainen kahvipöytäkeskustelu päättyi puoliksi ironiseen kysymykseen siitä, pitäisikö säilykkeitä jo ostaa. Oli kuin koko ihmiskunta olisi hetkeksi päättänyt, että kosminen katastrofi tarvitsee ainakin hyvän markkinoinnin.

Vedalainen luennoitsija V. K. Prabhu tarkkaili tätä ilmiötä lähes huvittuneella tyyneydellä. Hän aloitti luentonsa kysymällä opiskelijoilta, olivatko nämä jo hankkineet kynttilät ja muut maailmanlopun välttämättömät rekvisiitat. Yleisö nauroi, koska kaikki tunnistivat tilanteen absurdiuden.

Ihmisellä näyttää olevan syvä tarve odottaa suurta romahdusta, aivan kuin arki olisi liian arkinen ilman ennustettua katastrofia.

Kun ennustettu päivämäärä meni ohi ja aurinko nousi seuraavana aamuna täysin välinpitämättömänä ihmisten paniikille, tapahtui jotakin hyvin inhimillistä.

Kukaan ei pysähtynyt pitkäksi aikaa pohtimaan, miksi maailmanloppu ei tullut. Sen sijaan alettiin etsiä uutta päivämäärää. Joku oli laskenut väärin. Kalenteri oli tulkittu väärin. Symbolit eivät olleetkaan symbolisia vaan metaforisia. Pian internet oli jälleen täynnä uusia aikatauluja maailmanlopulle, aivan kuin universumi olisi jatkuvasti siirtänyt tapaamista myöhempään ajankohtaan.

V.K. Prabhu huomautti leikillisesti, että seuraava luento pidettäisiin heti maailmanlopun jälkeen. Juuri siinä piili vitsin ydin: elämä jatkuu aina maailmanlopun jälkeenkin, koska ihmiset tarvitsevat uuden lopun odotettavakseen. Historian aikana maailman on ennustettu päättyvän lukemattomia kertoja, mutta ennustukset katoavat ja tilalle syntyy uusia. Vanha katastrofi vanhenee nopeasti, ja ihminen alkaa kaivata seuraavaa eksistentiaalista spektaakkelia.
Vedalaisessa ajattelussa tämä näyttäytyy lähes lapsenomaisena kiireenä. Universumi ei kiirehdi loppuun eikä alkuun. Aikakaudet vaihtuvat kuin vuodenajat, hitaasti ja väistämättä. Se, mitä ihmiset kutsuvat lopuksi, on usein vain siirtymä, tauko tai muodonmuutos. Mutta lineaariseen aikaan tottunut mieli haluaa dramaattisen finaalin: yhden suuren hetken, jolloin kaikki selitetään ja kaikki päättyy lopullisesti.
Ehkä juuri siksi maailmanloput ovat niin suosittuja. Ne tarjoavat ihmiselle tunteen siitä, että kaoottisella maailmalla olisi käsikirjoitus. Ja kun käsikirjoitus epäonnistuu, kirjoitetaan uusi. Päivämäärä vaihtuu, profeetta vaihtuu, teoria vaihtuu — mutta itse odotus säilyy. Se kulkee sukupolvelta toiselle kuin outo kulttuurinen perinne.
Ja joka kerran, kun ennustettu päivä saapuu ja katoaa ilman loppua, ihmiset tekevät saman asian kuin ennenkin: nauravat hetken helpottuneina, avaavat seuraavan uutisen ja alkavat etsiä uutta maailmanlopun päivämäärää.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Seuraava luento on meillä heti maailmanlopun jälkeen

Vuonna 2011 ihmiset puhuivat maailmanlopusta samalla vakavuudella kuin puhutaan säästä marraskuussa: synkästi, itsevarmasti ja täysin ilman varmuutta siitä, mitä oikeastaan oli tapahtumassa.

Televisiossa pyörivät dokumentit maya-kalentereista, internetissä jaettiin rakeisia videoita planeettojen linjautumisesta, ja jokainen kahvipöytäkeskustelu päättyi puoliksi ironiseen kysymykseen siitä, pitäisikö säilykkeitä jo ostaa. Oli kuin koko ihmiskunta olisi hetkeksi päättänyt, että kosminen katastrofi tarvitsee ainakin hyvän markkinoinnin.

Vedalainen luennoitsija V. K. Prabhu tarkkaili tätä ilmiötä lähes huvittuneella tyyneydellä. Hän aloitti luentonsa kysymällä opiskelijoilta, olivatko nämä jo hankkineet kynttilät ja muut maailmanlopun välttämättömät rekvisiitat. Yleisö nauroi, koska kaikki tunnistivat tilanteen absurdiuden.

Ihmisellä näyttää olevan syvä tarve odottaa suurta romahdusta, aivan kuin arki olisi liian arkinen ilman ennustettua katastrofia.

Kun ennustettu päivämäärä meni ohi ja aurinko nousi seuraavana aamuna täysin välinpitämättömänä ihmisten paniikille, tapahtui jotakin hyvin inhimillistä.

Kukaan ei pysähtynyt pitkäksi aikaa pohtimaan, miksi maailmanloppu ei tullut. Sen sijaan alettiin etsiä uutta päivämäärää. Joku oli laskenut väärin. Kalenteri oli tulkittu väärin. Symbolit eivät olleetkaan symbolisia vaan metaforisia. Pian internet oli jälleen täynnä uusia aikatauluja maailmanlopulle, aivan kuin universumi olisi jatkuvasti siirtänyt tapaamista myöhempään ajankohtaan.

V.K. Prabhu huomautti leikillisesti, että seuraava luento pidettäisiin heti maailmanlopun jälkeen. Juuri siinä piili vitsin ydin: elämä jatkuu aina maailmanlopun jälkeenkin, koska ihmiset tarvitsevat uuden lopun odotettavakseen. Historian aikana maailman on ennustettu päättyvän lukemattomia kertoja, mutta ennustukset katoavat ja tilalle syntyy uusia. Vanha katastrofi vanhenee nopeasti, ja ihminen alkaa kaivata seuraavaa eksistentiaalista spektaakkelia.
Vedalaisessa ajattelussa tämä näyttäytyy lähes lapsenomaisena kiireenä. Universumi ei kiirehdi loppuun eikä alkuun. Aikakaudet vaihtuvat kuin vuodenajat, hitaasti ja väistämättä. Se, mitä ihmiset kutsuvat lopuksi, on usein vain siirtymä, tauko tai muodonmuutos. Mutta lineaariseen aikaan tottunut mieli haluaa dramaattisen finaalin: yhden suuren hetken, jolloin kaikki selitetään ja kaikki päättyy lopullisesti.
Ehkä juuri siksi maailmanloput ovat niin suosittuja. Ne tarjoavat ihmiselle tunteen siitä, että kaoottisella maailmalla olisi käsikirjoitus. Ja kun käsikirjoitus epäonnistuu, kirjoitetaan uusi. Päivämäärä vaihtuu, profeetta vaihtuu, teoria vaihtuu — mutta itse odotus säilyy. Se kulkee sukupolvelta toiselle kuin outo kulttuurinen perinne.
Ja joka kerran, kun ennustettu päivä saapuu ja katoaa ilman loppua, ihmiset tekevät saman asian kuin ennenkin: nauravat hetken helpottuneina, avaavat seuraavan uutisen ja alkavat etsiä uutta maailmanlopun päivämäärää.

"Idän saatanallisten oppien" seuraajille ihmisen pakkomielle maailmanlopusta näyttäytyy eräänlaisena unohduksen oireena. Ihminen kuvittelee ajan kulkevan kuin nuoli: yhdestä pisteestä toiseen, syntymästä kuolemaan, alusta loppuun. Siksi hän etsii myös universumille yhtä lopullista päätöstä — viimeistä päivää, jolloin kaikki valot sammuvat ja olemassaolo sulkeutuu kuin kirja.

Mutta vedalaisuudessa ei tunneta tällaista absoluuttista loppua.

Kaikki hengittää sykleissä.

Aika ei kulje suoraan eteenpäin vaan kiertää kuin vuodenaikojen loputon tanssi. Luominen, ylläpito ja häviäminen eivät ole toisistaan irrallisia tapahtumia, vaan saman universaalisen rytmin eri vaiheita.

Se, mitä ihminen kutsuu katastrofiksi, on vedalaisesta näkökulmasta usein vain hengenveto.

Anonyymi00002 kirjoitti:

"Idän saatanallisten oppien" seuraajille ihmisen pakkomielle maailmanlopusta näyttäytyy eräänlaisena unohduksen oireena. Ihminen kuvittelee ajan kulkevan kuin nuoli: yhdestä pisteestä toiseen, syntymästä kuolemaan, alusta loppuun. Siksi hän etsii myös universumille yhtä lopullista päätöstä — viimeistä päivää, jolloin kaikki valot sammuvat ja olemassaolo sulkeutuu kuin kirja.

Mutta vedalaisuudessa ei tunneta tällaista absoluuttista loppua.

Kaikki hengittää sykleissä.

Aika ei kulje suoraan eteenpäin vaan kiertää kuin vuodenaikojen loputon tanssi. Luominen, ylläpito ja häviäminen eivät ole toisistaan irrallisia tapahtumia, vaan saman universaalisen rytmin eri vaiheita.

Se, mitä ihminen kutsuu katastrofiksi, on vedalaisesta näkökulmasta usein vain hengenveto.

Sykli ei kuitenkaan ole kylmä mekaaninen järjestelmä. Aika ei ole kasvoton voima, vaan osa Jumalan energiaa. Siksi maailmankaikkeuden liike ei ole sattumanvaraista kaaosta, vaan jumalallisen tietoisuuden ylläpitämä rytmi. Jokainen loppu sisältää jo uuden alun. Kun yksi aikakausi rappeutuu, toinen valmistautuu syntymään sen sisällä hiljaa ja näkymättömästi.
Ihmisen pelko maailmanlopusta syntyy siitä, että hän samaistaa itsensä väliaikaisiin rakenteisiin. Hän uskoo olevansa tämä nykyinen maailma, tämä yhteiskunta, tämä keho, tämä historiallinen hetki. Kun jokin niistä alkaa horjua, tuntuu kuin koko todellisuus olisi romahtamassa. Mutta filosofiassamme sielu ei kuulu ajalle samalla tavalla kuin materia kuuluu. Kehot vaihtuvat, sivilisaatiot nousevat ja katoavat, universumit syntyvät ja liukenevat takaisin alkuperäänsä — mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa olemassaoloaan.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Sykli ei kuitenkaan ole kylmä mekaaninen järjestelmä. Aika ei ole kasvoton voima, vaan osa Jumalan energiaa. Siksi maailmankaikkeuden liike ei ole sattumanvaraista kaaosta, vaan jumalallisen tietoisuuden ylläpitämä rytmi. Jokainen loppu sisältää jo uuden alun. Kun yksi aikakausi rappeutuu, toinen valmistautuu syntymään sen sisällä hiljaa ja näkymättömästi.
Ihmisen pelko maailmanlopusta syntyy siitä, että hän samaistaa itsensä väliaikaisiin rakenteisiin. Hän uskoo olevansa tämä nykyinen maailma, tämä yhteiskunta, tämä keho, tämä historiallinen hetki. Kun jokin niistä alkaa horjua, tuntuu kuin koko todellisuus olisi romahtamassa. Mutta filosofiassamme sielu ei kuulu ajalle samalla tavalla kuin materia kuuluu. Kehot vaihtuvat, sivilisaatiot nousevat ja katoavat, universumit syntyvät ja liukenevat takaisin alkuperäänsä — mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa olemassaoloaan.

Siksi maailmanlopun hysteriassa on jotain tragikoomista. Ihminen pelkää muutosta samalla hetkellä, kun koko hänen elämänsä on jo jatkuvaa muutosta. Jokainen päivä sisältää pieniä loppuja: lapsuus päättyy, ihmissuhteet muuttuvat, ajatukset kuolevat ja syntyvät uudelleen. Silti mieli kuvittelee, että juuri jokin suuri ulkoinen tapahtuma olisi “todellinen loppu”.
Materiaalisessa maailmassa ei oikeastaan ole pysyvyyttä, jota voisi menettää. Maya, väliaikainen energia, rakentaa jatkuvasti muotoja, jotka hajoavat ajan mukana. Tämä ei kuitenkaan ole virhe kosmisessa järjestelmässä vaan sen ominaisuus. Hajoaminen tekee mahdolliseksi uudistumisen. Ilman loppua ei olisi syntymää, eikä ilman katoamista voisi olla transformaatiota.
Tästä näkökulmasta maailmanlopun ennustukset paljastavat enemmän ihmismielestä kuin universumista. Ne kertovat ihmisen tarpeesta löytää draamaa, lopullisuutta ja kontrollia. Mutta vedalainen viisaus vastaa tähän lähes lempeällä hymyllä: universumi ei lopu niin helposti. Se vain vaihtaa muotoa.
Mikään ei katoa absoluuttisesti. Ei maailma, ei tietoisuus, ei olemassaolo. On vain sykli, jossa vanha väistyy uuden tieltä, aivan kuten yö ei ole päivän vastakohta vaan sen välttämätön kumppani. Loppu ei siis ole virhe tai tragedia. Se on rytminvaihdos.
Kun ihminen ymmärtää tämän, maailmanlopun pelko alkaa menettää otettaan. Tilalle tulee toinen tunne: osallistuminen johonkin paljon suurempaan ja vanhempaan kuin yksittäinen historiallinen hetki. Universaalinen aika ei kiirehdi kohti tuhoa. Se kiertää, hengittää ja palaa aina takaisin itseensä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Siksi maailmanlopun hysteriassa on jotain tragikoomista. Ihminen pelkää muutosta samalla hetkellä, kun koko hänen elämänsä on jo jatkuvaa muutosta. Jokainen päivä sisältää pieniä loppuja: lapsuus päättyy, ihmissuhteet muuttuvat, ajatukset kuolevat ja syntyvät uudelleen. Silti mieli kuvittelee, että juuri jokin suuri ulkoinen tapahtuma olisi “todellinen loppu”.
Materiaalisessa maailmassa ei oikeastaan ole pysyvyyttä, jota voisi menettää. Maya, väliaikainen energia, rakentaa jatkuvasti muotoja, jotka hajoavat ajan mukana. Tämä ei kuitenkaan ole virhe kosmisessa järjestelmässä vaan sen ominaisuus. Hajoaminen tekee mahdolliseksi uudistumisen. Ilman loppua ei olisi syntymää, eikä ilman katoamista voisi olla transformaatiota.
Tästä näkökulmasta maailmanlopun ennustukset paljastavat enemmän ihmismielestä kuin universumista. Ne kertovat ihmisen tarpeesta löytää draamaa, lopullisuutta ja kontrollia. Mutta vedalainen viisaus vastaa tähän lähes lempeällä hymyllä: universumi ei lopu niin helposti. Se vain vaihtaa muotoa.
Mikään ei katoa absoluuttisesti. Ei maailma, ei tietoisuus, ei olemassaolo. On vain sykli, jossa vanha väistyy uuden tieltä, aivan kuten yö ei ole päivän vastakohta vaan sen välttämätön kumppani. Loppu ei siis ole virhe tai tragedia. Se on rytminvaihdos.
Kun ihminen ymmärtää tämän, maailmanlopun pelko alkaa menettää otettaan. Tilalle tulee toinen tunne: osallistuminen johonkin paljon suurempaan ja vanhempaan kuin yksittäinen historiallinen hetki. Universaalinen aika ei kiirehdi kohti tuhoa. Se kiertää, hengittää ja palaa aina takaisin itseensä.

Aika muistuttaa enemmän valtavaa hengitystä, sykettä, jossa universumit syntyvät, kasvavat, rappeutuvat ja vetäytyvät jälleen pois näkyvästä todellisuudesta. Se, mikä ihmisestä näyttää lopulta, on tässä näkökulmassa vain yksi rytminvaihdos äärettömässä kierrossa. Aamu muuttuu yöksi, yö aamuksi, aikakaudet vaihtuvat toisiinsa samalla tavalla kuin vuodenajat seuraavat toisiaan ilman todellista alkua tai loppua.
Materiaalisella maailmalla ei siksi ole pysyvää olemusta. Kaupungit nousevat ja katoavat, sivilisaatiot unohtuvat, kehot vanhenevat ja hajoavat ajan mukana. Kaikki näkyvä liikkuu jatkuvasti kohti muutosta. Ihminen kuitenkin rakentaa identiteettinsä juuri näiden katoavien rakenteiden ympärille. Hän sanoo: tämä on minun elämäni, minun kehoni, minun maailmani. Ja juuri tästä syntyy pelko. Kun väliaikainen alkaa hajota, ihminen kokee kuin hänen oma olemassaolonsa olisi uhattuna.
Perinteemme kuvaa tätä harhaa mayaksi — energiaksi, joka saa tietoisuuden samaistumaan siihen, mikä ei ole pysyvää. Maya ei tarkoita, että maailma olisi täysin epätodellinen, vaan että ihminen näkee sen vääristyneesti. Hän pitää ohimenevää ikuisena ja unohtaa sen, mikä todella jatkuu ajan yli.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Aika muistuttaa enemmän valtavaa hengitystä, sykettä, jossa universumit syntyvät, kasvavat, rappeutuvat ja vetäytyvät jälleen pois näkyvästä todellisuudesta. Se, mikä ihmisestä näyttää lopulta, on tässä näkökulmassa vain yksi rytminvaihdos äärettömässä kierrossa. Aamu muuttuu yöksi, yö aamuksi, aikakaudet vaihtuvat toisiinsa samalla tavalla kuin vuodenajat seuraavat toisiaan ilman todellista alkua tai loppua.
Materiaalisella maailmalla ei siksi ole pysyvää olemusta. Kaupungit nousevat ja katoavat, sivilisaatiot unohtuvat, kehot vanhenevat ja hajoavat ajan mukana. Kaikki näkyvä liikkuu jatkuvasti kohti muutosta. Ihminen kuitenkin rakentaa identiteettinsä juuri näiden katoavien rakenteiden ympärille. Hän sanoo: tämä on minun elämäni, minun kehoni, minun maailmani. Ja juuri tästä syntyy pelko. Kun väliaikainen alkaa hajota, ihminen kokee kuin hänen oma olemassaolonsa olisi uhattuna.
Perinteemme kuvaa tätä harhaa mayaksi — energiaksi, joka saa tietoisuuden samaistumaan siihen, mikä ei ole pysyvää. Maya ei tarkoita, että maailma olisi täysin epätodellinen, vaan että ihminen näkee sen vääristyneesti. Hän pitää ohimenevää ikuisena ja unohtaa sen, mikä todella jatkuu ajan yli.

Sillä sielu, atma, ei kuulu samalla tavalla aineen kiertokulkuun kuin ruumis kuuluu. Kehot vaihtuvat, ajat muuttuvat ja kokonaiset universumit voivat hävitä näkyvästä olemassaolosta, mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa matkaansa niiden läpi. Materiaalinen häviäminen ei siis ole absoluuttinen loppu. Se on muodonmuutos, siirtymä yhdestä vaiheesta toiseen. Kuolema ei ole täydellinen katoaminen sen enempää kuin yö on auringon lopullinen tuhoutuminen.
Perinteemme ei pysähdy pelkkään sykliajatteluun. Universumin loputtomat kierrot eivät itsessään ole elämän päämäärä. Ne kuuluvat samsaraan, materiaalisen olemassaolon jatkuvaan kiertoon, jossa syntymä ja kuolema seuraavat toisiaan yhä uudelleen. Ihminen voi viettää lukemattomia elämiä tämän pyörän sisällä, etsien pysyvyyttä maailmasta, joka ei koskaan pysy paikallaan.
Siksi todellinen tavoite ei ole oppia vain hyväksymään universaaliset syklit, vaan ylittää ne. Vapautuminen ei synny pelkästä filosofisesta ymmärryksestä, vaan bhaktista.

Tämän vuoksi maailma meille ei ole kylmä koneisto, joka pyörii sattumanvaraisesti tyhjyydessä.
Ja ehkä juuri siinä tämän filosofian hiljainen lohtu lepää. Maailmat voivat hajota, aikakaudet päättyä ja tähdet sammua, mutta mikään näistä ei kosketa sielun todellista olemusta. Se, mikä on ikuista, ei katoa ajan mukana. Loppu ei ole absoluuttinen tuho, vaan ovi seuraavaan vaiheeseen, sykli jatkuu aina, mutta tietoisuus voi lopulta oppia näkemään sen yli.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Sillä sielu, atma, ei kuulu samalla tavalla aineen kiertokulkuun kuin ruumis kuuluu. Kehot vaihtuvat, ajat muuttuvat ja kokonaiset universumit voivat hävitä näkyvästä olemassaolosta, mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa matkaansa niiden läpi. Materiaalinen häviäminen ei siis ole absoluuttinen loppu. Se on muodonmuutos, siirtymä yhdestä vaiheesta toiseen. Kuolema ei ole täydellinen katoaminen sen enempää kuin yö on auringon lopullinen tuhoutuminen.
Perinteemme ei pysähdy pelkkään sykliajatteluun. Universumin loputtomat kierrot eivät itsessään ole elämän päämäärä. Ne kuuluvat samsaraan, materiaalisen olemassaolon jatkuvaan kiertoon, jossa syntymä ja kuolema seuraavat toisiaan yhä uudelleen. Ihminen voi viettää lukemattomia elämiä tämän pyörän sisällä, etsien pysyvyyttä maailmasta, joka ei koskaan pysy paikallaan.
Siksi todellinen tavoite ei ole oppia vain hyväksymään universaaliset syklit, vaan ylittää ne. Vapautuminen ei synny pelkästä filosofisesta ymmärryksestä, vaan bhaktista.

Tämän vuoksi maailma meille ei ole kylmä koneisto, joka pyörii sattumanvaraisesti tyhjyydessä.
Ja ehkä juuri siinä tämän filosofian hiljainen lohtu lepää. Maailmat voivat hajota, aikakaudet päättyä ja tähdet sammua, mutta mikään näistä ei kosketa sielun todellista olemusta. Se, mikä on ikuista, ei katoa ajan mukana. Loppu ei ole absoluuttinen tuho, vaan ovi seuraavaan vaiheeseen, sykli jatkuu aina, mutta tietoisuus voi lopulta oppia näkemään sen yli.

Koska loppu on alku.

Avaruus on olemassa ajassa, ja maailmankaikkeudella on syklinsä. Vedan mukaan aika ei ole lineaarinen, vaan syklinen. Ajan symboli on käärme, joka nielee häntänsä. Jos katsot kelloa, huomaat, että kellon viisarit palaavat samaan paikkaan tietyn ajan kuluttua, ja havaitsemme myös päivän ja yön syklisen vuorottelun, vuodenaikojen syklit, 12 vuoden syklit, 60 vuoden syklit ja niin edelleen. Suurinta sykliä kutsutaan kalpaksi (Brahman päivä) ja pienintä sykliä mahayugaksi (4 miljoonaa 320 tuhatta vuotta). Yuga on aikakausi, yhteensä 4 yugaa - satya yuga (1 milj. 728 tuhatta vuotta - Atlantis – aika), treta yuga (1 milj. 296 tuhatta vuotta, elämän kesto 10 tuhatta vuotta), dvapara yuga (elämän kesto 1000 vuotta - Vanhan testamentin aika), kali yuga (meidän aikakautemme, elämän kesto 100 vuotta, se alkoi vuonna 3102 eKr. ja päättyy 427 tuhatta vuoden kuluttua).


Maailmankaikkeus ei kulje kohti yhtä lopullista päätepistettä, vaan liikkuu sykleissä, jotka muistuttavat hengitystä. Luominen ja häviäminen seuraavat toisiaan yhtä luonnollisesti kuin sisään- ja uloshengitys. Avaruus on olemassa ajassa, mutta aika itse ei ole suora viiva. Se ei ala yhdestä hetkestä päättyäkseen toiseen, vaan kiertää jatkuvasti takaisin itseensä.
Siksi ajan symboliksi kuvataan käärme, joka nielee omaa häntäänsä. Menneisyys palaa tulevaisuuden kautta takaisin alkuunsa. Sama rytmi näkyy kaikkialla luonnossa. Kellon viisarit palaavat samaan kohtaan uudelleen ja uudelleen. Päivä muuttuu yöksi ja yö jälleen päiväksi. Vuodenajat kiertävät lakkaamatta. Ihmisen elämässäkin toistuvat kasvun, kukoistuksen ja katoamisen vaiheet. Kaikki liikkuu sykleissä, pienistä suurimpiin.


Nämä syklit ulottuvat käsittämättömän suuriin aikamittakaavoihin. Pienempää kosmista sykliä kutsutaan mahayugaksi, joka koostuu neljästä aikakaudesta. Jokainen niistä kuvaa tietoisuuden asteittaista muutosta ja maailman henkisen laadun heikkenemistä.
Ensimmäinen aikakausi on satya-yuga, totuuden aikakausi, jolloin ihmiset elävät harmoniassa dharman kanssa. Tietoisuus on kirkas, elämä pitkä ja ihmisen yhteys jumalalliseen luonnollinen. Tätä seuraa treta-yuga, jolloin täydellinen tasapaino alkaa hitaasti heikentyä. Sitten tulee dvapara-yuga, jolloin ihmiset menettävät vielä enemmän sisäistä ymmärrystään ja elämä lyhenee. Lopulta alkaa kali-yuga, nykyinen aikakautemme — riidan, hämmennyksen aika.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Koska loppu on alku.

Avaruus on olemassa ajassa, ja maailmankaikkeudella on syklinsä. Vedan mukaan aika ei ole lineaarinen, vaan syklinen. Ajan symboli on käärme, joka nielee häntänsä. Jos katsot kelloa, huomaat, että kellon viisarit palaavat samaan paikkaan tietyn ajan kuluttua, ja havaitsemme myös päivän ja yön syklisen vuorottelun, vuodenaikojen syklit, 12 vuoden syklit, 60 vuoden syklit ja niin edelleen. Suurinta sykliä kutsutaan kalpaksi (Brahman päivä) ja pienintä sykliä mahayugaksi (4 miljoonaa 320 tuhatta vuotta). Yuga on aikakausi, yhteensä 4 yugaa - satya yuga (1 milj. 728 tuhatta vuotta - Atlantis – aika), treta yuga (1 milj. 296 tuhatta vuotta, elämän kesto 10 tuhatta vuotta), dvapara yuga (elämän kesto 1000 vuotta - Vanhan testamentin aika), kali yuga (meidän aikakautemme, elämän kesto 100 vuotta, se alkoi vuonna 3102 eKr. ja päättyy 427 tuhatta vuoden kuluttua).


Maailmankaikkeus ei kulje kohti yhtä lopullista päätepistettä, vaan liikkuu sykleissä, jotka muistuttavat hengitystä. Luominen ja häviäminen seuraavat toisiaan yhtä luonnollisesti kuin sisään- ja uloshengitys. Avaruus on olemassa ajassa, mutta aika itse ei ole suora viiva. Se ei ala yhdestä hetkestä päättyäkseen toiseen, vaan kiertää jatkuvasti takaisin itseensä.
Siksi ajan symboliksi kuvataan käärme, joka nielee omaa häntäänsä. Menneisyys palaa tulevaisuuden kautta takaisin alkuunsa. Sama rytmi näkyy kaikkialla luonnossa. Kellon viisarit palaavat samaan kohtaan uudelleen ja uudelleen. Päivä muuttuu yöksi ja yö jälleen päiväksi. Vuodenajat kiertävät lakkaamatta. Ihmisen elämässäkin toistuvat kasvun, kukoistuksen ja katoamisen vaiheet. Kaikki liikkuu sykleissä, pienistä suurimpiin.


Nämä syklit ulottuvat käsittämättömän suuriin aikamittakaavoihin. Pienempää kosmista sykliä kutsutaan mahayugaksi, joka koostuu neljästä aikakaudesta. Jokainen niistä kuvaa tietoisuuden asteittaista muutosta ja maailman henkisen laadun heikkenemistä.
Ensimmäinen aikakausi on satya-yuga, totuuden aikakausi, jolloin ihmiset elävät harmoniassa dharman kanssa. Tietoisuus on kirkas, elämä pitkä ja ihmisen yhteys jumalalliseen luonnollinen. Tätä seuraa treta-yuga, jolloin täydellinen tasapaino alkaa hitaasti heikentyä. Sitten tulee dvapara-yuga, jolloin ihmiset menettävät vielä enemmän sisäistä ymmärrystään ja elämä lyhenee. Lopulta alkaa kali-yuga, nykyinen aikakautemme — riidan, hämmennyksen aika.

Mutta juuri tässä piilee mayan voima. Maya saa ihmisen uskomaan, että muuttuva maailma voisi tarjota pysyvän turvan. Hän rakentaa identiteettinsä kehoon, asemaan tai aikakauteen, vaikka kaikki ne kuuluvat ajan virtaan. Kun jokin alkaa hajota, ihminen kokee sen katastrofina, koska hän on unohtanut oman todellisen luontonsa.
Mutta atma, ei kuitenkaan kuulu tähän jatkuvaan hajoamisen prosessiin. Kehot syntyvät ja kuolevat, maailmat ilmestyvät ja katoavat, mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa olemassaoloaan kaiken muutoksen läpi. Siksi materiaalinen loppu ei ole absoluuttinen loppu. Se on siirtymä, muodonmuutos, rytmin seuraava vaihe.
Silti vedalainen filosofia ei opeta, että sielun tarkoitus olisi vain kiertää loputtomasti näissä sykleissä.

Universumi ei ole sattumanvarainen koneisto, vaan elävä järjestys, jonka taustalla on persoonallinen jumalallinen todellisuus.
Kun ihminen alkaa nähdä tämän, maailmanlopun ajatus muuttuu. Loppu ei enää näyttäydy täydellisenä tuhona, vaan oviaukona seuraavaan vaiheeseen. Kuten yö valmistaa maailman aamua varten, myös häviäminen valmistaa uuden syntymistä. Universumi ei pysähdy. Se hengittää, sykkii ja palaa jatkuvasti takaisin itseensä.
Koska loppu on aina myös alku.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Mutta juuri tässä piilee mayan voima. Maya saa ihmisen uskomaan, että muuttuva maailma voisi tarjota pysyvän turvan. Hän rakentaa identiteettinsä kehoon, asemaan tai aikakauteen, vaikka kaikki ne kuuluvat ajan virtaan. Kun jokin alkaa hajota, ihminen kokee sen katastrofina, koska hän on unohtanut oman todellisen luontonsa.
Mutta atma, ei kuitenkaan kuulu tähän jatkuvaan hajoamisen prosessiin. Kehot syntyvät ja kuolevat, maailmat ilmestyvät ja katoavat, mutta tietoisuuden perimmäinen olemus jatkaa olemassaoloaan kaiken muutoksen läpi. Siksi materiaalinen loppu ei ole absoluuttinen loppu. Se on siirtymä, muodonmuutos, rytmin seuraava vaihe.
Silti vedalainen filosofia ei opeta, että sielun tarkoitus olisi vain kiertää loputtomasti näissä sykleissä.

Universumi ei ole sattumanvarainen koneisto, vaan elävä järjestys, jonka taustalla on persoonallinen jumalallinen todellisuus.
Kun ihminen alkaa nähdä tämän, maailmanlopun ajatus muuttuu. Loppu ei enää näyttäydy täydellisenä tuhona, vaan oviaukona seuraavaan vaiheeseen. Kuten yö valmistaa maailman aamua varten, myös häviäminen valmistaa uuden syntymistä. Universumi ei pysähdy. Se hengittää, sykkii ja palaa jatkuvasti takaisin itseensä.
Koska loppu on aina myös alku.

LOPPU ON ALKU - AINA!

Anonyymi00002 kirjoitti:

LOPPU ON ALKU - AINA!

https://www.youtube.com/watch?v=FzWW4iO15x4&list=PLvbGwwC3orA7g7bA7ajKp__X2l-elST98