Mieheni sai tembesic lääkityksen toistakymmentä vuotta jatkuneeseen jalkakipuun, nyt kun on kaikkien muiden lääkekokeilujen jälkeen todettu, että tämä tembesic auttaa kipuun yhdessä toisen lääkkeen kanssa. Sen huomattuaan lääkäri alkoi puhua että pitäisi hakeutua huumeklinikalle, ihmettelen miksi? Vaikka kyseinen lääke luokitellaankin huumeeksi, niin sitä ei olla käytetty huumaustarkoitukseen, vaan kivun hoitoon. Miksi lääkitys pitäisi lopettaa kun kerran auttaa kipuun, miksi pitäisi hankkia narkkarinleima menemällä huumeklinikalle, vaikka ei ole narkomaani, vaan pienen pojan isä. Minun mielestäni ei ole hyvästä huumeklinikalla käynnit pienen pojan isällä, joka ei kuitenkaan huumeita käytä, vaan särkyyn keskivahvoja kipulääkkeitä.
Miksi tässä tapauksessa tuollainen vaihtoehto, vaikka suuri osa kansalaisista syö vaivoihinsa huumausaineeksi luokiteltavia lääkkeitä, ja saavat siitä apua kipuun sekä jatkuvan lääkityksen, ei heitäkään ohjata huumeklinikoille.
Eikö jokaisella ihmisellä ole oikeus saada lääkitys joka auttaa kipuun, koska kipua ei muilla hoitotoimenpiteillä saada pois. Näillä lääkkeillä kipu muuttuu siedettäväksi, ja mahdollistaa normaalin elämän, sekä työelämään paluun. Vaikka kipu ei täysin kokonaan poistukaan, niin mieheni ei halua vaihtaa enää noista vahvempiin lääkkeisiin, koska haluaa pysyä työkykyisenä jatkossakin. Pitäisikö varmuuden vuoksi ottaa yhteyttä potilasasiamieheen, ettei miehestäni väkisin tehdä "narkomaania" määräämällä sinne huumeklinikalle, ja hän saisi pitää lääkityksen joka mahdollistaa paluun työelämään.
Onko muilla kokemuksia samankaltaisista ongelmista?
Miksi tässä tapauksessa tuollainen vaihtoehto, vaikka suuri osa kansalaisista syö vaivoihinsa huumausaineeksi luokiteltavia lääkkeitä, ja saavat siitä apua kipuun sekä jatkuvan lääkityksen, ei heitäkään ohjata huumeklinikoille.
Eikö jokaisella ihmisellä ole oikeus saada lääkitys joka auttaa kipuun, koska kipua ei muilla hoitotoimenpiteillä saada pois. Näillä lääkkeillä kipu muuttuu siedettäväksi, ja mahdollistaa normaalin elämän, sekä työelämään paluun. Vaikka kipu ei täysin kokonaan poistukaan, niin mieheni ei halua vaihtaa enää noista vahvempiin lääkkeisiin, koska haluaa pysyä työkykyisenä jatkossakin. Pitäisikö varmuuden vuoksi ottaa yhteyttä potilasasiamieheen, ettei miehestäni väkisin tehdä "narkomaania" määräämällä sinne huumeklinikalle, ja hän saisi pitää lääkityksen joka mahdollistaa paluun työelämään.
Onko muilla kokemuksia samankaltaisista ongelmista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
No kai miehelle perusteltiin tuo esitys huumeklinikkakäynneistä? Tapausta tuntematta koen outona tuollaisen esityksen jos sitä ei ole hyvin perusteltu. Jos miehellä ei ole mitään ongelmia tuon lääkkeen kanssa niin ainoat vaihtoehtot esityksen syyksi olisivat mielestäni ennaltaehkäisevä neuvonta tai lääkkeen aiottu vähentäminen/lopettaminen. Kyse on voimakkaasta riippuvuutta aiheuttavasta lääkkeestä jolla on paljon haittavaikutuksia ja jota on tässä tapauksessa käytetty tai aiotaan käyttää pitkäaikaisesti eli sen käyttöä on kyllä seurattava vaikkakin se on lääkärin tehtävä ei suinkaan huumeklinikan tehtävä. Lääkärin kanssahan nuo kaikki asiat on tapana selvittää, jos henkilölle ei ole syntynyt voimakasta ja haitallista riippuvuutta ja/tai lääkkeen väärinkäyttöä en oikein ymmärrä miksi täytyisi ryhtyä käymään huumeklinikalla.
Lieneeköhän tuo lääke temgesic? Sehän on juurikin kipulääke joka on opioidi ja jota voidaan käyttää huumausaineena ja siksi sen kanssa on oltava kaikkien hyvin tarkkana.
Lääkärin vaihto voisi olla suositeltavaa jos asia ei selviä, mutta ensin kannattaa selvittää nykyisen lääkärin kanssa miä hän oikein tuolla esityksellään tarkoittaa.
Lääke on juuri mainitsemasi temgesic, kirjoitus virhe nimessä, en itse tunne lääkettä niin hyvin.
Sen tiedän että sitä voi käyttää myös väärin huumausaineena, mutta mieheni ei ole sitä tehnyt kuitenkaan, ja lääke otttiin vasta pari kuukautta sitten käyttöön. Ennen tuota temgesiciä on kokeiltu tramal 200mg, lyrica, gabrion 300mg, mutta niistä ei ollut kipuun huomattavaa apua. Miehelläni on 6-vuotiaasta lähtien ollut diabeetes, ja kivut voivat olla tämän sairauden tuomaa. Tällä hetkellä on käyty lähisairaalassa mahdolliset hermostokokeet, jalat on kuvattu jne..
Syytä ei tunnu löytyvän siihen kipuun, ja tällä hetkellä odotamme pääsyä tuntokynnysmittaukseen, ja sen jälkeen tulee varmaan lisää kokeita.
Kaikki mahdolliset lääkkeet on kokeiltu, ainoa apu on tullut tuosta temgesicistä ja siihen lisälääkkeenä cymbalta niminen keskushermostoon vaikuttava lääke. Tuolla yhdistelmällä kipu on siedettävää, ja pystyy jopa juoksemaan pieniä matkoja.
En ymmärrä miksi lääkitys pitäisi lopettaa, jos kerran siitä on apua, ja saattaa jäädä viimeiseksi vaihtoehdoksi kivuttomampaan elämään.
Lääkitys on muuttanut jopa elämäämme joiltain osin, nykyisin mieheni saa nukuttuakin, ennen kivut eivät antaneet kunnon yöuniakaan. On ollut helpompaa kun mies ei ole niin väsynyt enää, ja jaksaa/pystyy osallistumaan enemmän poikamme leikkeihin, lääkityksestä on todellakin monella tavalla apua. Väärinkäytöksestä tässä ei ole kyse,
ja luulisi ettei lääkityksen lopettamisestakaan. Puhetta on ollut ainoastaan temgesic annoksen pienentämisestä, jos rinnalle löytyy helpottava tai temgesiciä tukeva lääke.
Eikö jokaisella ole oikeus saada apua kipuun jos siihen on tarvetta, ei mieheni mahda sille mitään että tuo lääke on myös huumausaineena käytettyä.
Meillä on ollut puhetta myös lääkkeen tuomasta riippuvuudesta, mutta se riippuvuus kuitenkin mahdollistaa normaalin elämän, ja työhön osallistumisen, onhan hän insuliinistäkin riippuvainen henkensä uhalla. Kuitenkaan tuosta temgesic lääkityksestä ei ole "huumaavaa haittaa", vaan mieheni on sama mies kuin ennen lääkitystä, mutta elämänilo ja usko tulevaan on palannut.
Pelkään että tuo onni joka vaikuttaa koko perheeseen, aiotaan lopettaa, ja kivut kaikkineen lisineen palaavat takaisin.
Kipuklinikalle pääsy kesti vuosia, sillä kukaan ei ottanut tosissaan mieheni valituksia, väitettiin suoraan ettei koko klinikkaa ole olemassakaan, ja diabetespolilta määrättiin 600mg buranoita, ja sanottiin että koita pärjäillä.
Mieheni menetti uskon siihen, että koskaan löytyisi apua jalkakipuun, masentui siitä kun ajatteli elävänsä kipujen kanssa jotka pahenevat koko ajan loppuelämänsä.
Niistä kivuista on ollut niin paljon harmia elämässämme, 4-vuoden koulu meni hukkaan, koska ei uskottu kipuihin, eikä lääkäri pystynyt ilman diagnoosia kirjoittamaan todistusta, mitään apua hän ei saanut kipuihin, koska kukaan ei ymmärtänyt kipujen kovuutta ja vakavuutta, hoitoa eikä lähetteitä määrätty asian selvittämiseksi.
Minä sain lopulta mieheni puhumaan kivuista perhetutulle psykiatrille, joka osasi neuvoa ja auttaa asiaa eteenpäin, koska tämä psykiatri on itse erikoistunut pitkäaikaiskipupotilaiden hoitoon. Yritettiin kaikki mahdollinen apua saadaksemme, yksityiset lääkärit kirjoittivat 15 minuutissa diagnoosin jalkoja tutkimatta, ja antoivat kalliita lääkkeitä, joista ei ollut mitään apua.
Harmittaa todella että kaiken tämän taistelun jälkeen aletaan puhumaan huumeklinikoista, ja leimaamaan narkomaaniksi, aikookohan sitten todella viedä ainoan toivon normaaliin elämään.
Luulisi jokaisella ihmisellä olevan oikeus hoitoon ja lääkkeisiin, on niin monia lääkkeitä joihin jää riippuvaiseksi, joita on kuitenkin pakko syödä pysyäkseen hengissä tai helpottaakseen elämää. Potilas kuitenkin itse kantaa sen riippuvuuden ja tietää sen, moni varmasti mieluummin elää riippuvaisena lääkkeestä, jos ilman lääkettä on tuskallista elää.
Hirmuinen haloo nousee kipuun syödystä temgesic lääkityksestä sairaalassa, kuitenkin lehdistä saa lukea kuinka vanhemmat ostaa subutexia lapsilleen siksi aikaa, kunnes lapsi pääsee subutexhoitoon. Siinä hoidossa ei valiteta riippuvuudesta, vaan siellä tehdään kyseiseen lääkkeeseen mieltyneestä potilaasta riippuvainen, ja lääkitystä ylläpidetään vuosiakausia. Kaitkaistaankohan sitä edes ikinä, eikö sekin olisi helpompi passittaa nämä nuoret kunnon katkaisuhoitoon?
Olen ymmärtänyt että tuo subutex on huomattavasti voimakkaampaa kuin miehelleni määrätty temgesic, jos narkomaaneilla on oikeus lääkitykseen, luulisi olevan myös työhön tahtovalla normaalilla perheenisällä.
Anteeksi tämä pitkä saarna, mutta vihdoin sain kirjoitettua sen, mikä mieltäni vaivaa.