Mikä on pahin asia mitä teille on tapahtunu??
Itselläni se oli varmaan isäni kuolema.. enkä pääse siitä kunnolla edes ylitse..:(
Itselläni se oli varmaan isäni kuolema.. enkä pääse siitä kunnolla edes ylitse..:(
Pahin mitä teille on tapahtunut!?!?
swappioni
172551
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
varmaan jos mun isä ois kuollu nii se olis just se. minkä ikänen oot? ja kuinka kauan sittä on? sori kun utelenmutt en voi kuvitella ett mun isä ois kuollu...
Syntymä.
Se kun talloin koiran paskaan.
Tunkisit sen koirankakan persauksiis
Jos olisin ollut siinä kahdentoista vuoden iässä, isäni kuolema olisi ollut minulle riemunpäivä! Enää ei olisi ketään repimässä hiuksista ja alistamassa syyttä suotta. Tai en tiedä, olisinko halunut hänestä "marttyyria". Ehkä hänen kuuluu saada vuosien takaiset vihat ensin niskaansa ennenkuin kuolee.
Mikä on pahinta, mikä minulle on tapahtunut? Isäni alistaminen. Toisena tulee äitini haukut siitä, kuinka tylsä persoona olen ja kuinka epäviehättävä onkaan ulkokuoreni. Itkin lukioaikoina tosissani sille, että eikö kukaan muu mies minua katsoa sillä silmällä kuin oma isäni!? Isäni kun on sellainen puoli-insesti... Ei ole lääppinyt, paitsi jossain yläasteen alussa lääppi minua muutaman kerran paidan kohdalta, mutta muuten ei ole koskenut.
On se niin mukavaa, että joillakin on HYVÄ ISÄ. Ihan oikeasti, se on todella hyvä asia!! :')
Meidän koira kuoli 14-vuoden ikäsenä kesän alussa. Itse olen nytten 15 vuotta ja olin elänyt koiran kanssa yksi vuotiaasta asti. Ala-asteella ei mulla hyviä kavereita ollut niin pidin koiraani "bestiksenä" ja ulkoilin sen kanssa jokapäivä noin tunnin. Tulee oikeen kyynel silmään kun ajattelee kuinka mukavaa meillä oli. :/
Elokuussa saatiin uusi koira, kääpiösnautseri. Oikein ihana veijari ja rakastan sitä yli kaiken. Ei se silti korvaa edellistä koiraa mutta ei se ole tarkoituskaan. Meillä vaan sattui olemaan tilaa uudelle koiralle ja nyt yritämme kouluttaa hänestä oikein mukavan seurakoiran :)
oon joutunut tähän elämmän vasten tahtoa. elämä on aivan vitun epäreilua
Mutta pahin on se että jäin henkiin kolarista.
pahinta oli isoveljen kuolema.. sen jälkeen varmaan tulee isän kuolema..
Pikkuveljen kuolema, isän kuolema ja hevoseni kuolema... Rakas hevoseni Taikurin Hattu eli Hannu kuoli 24.7.06... Vieläkin suren sitä :'( Isäni kuoli kul olin 7 (nyt oon 14) ja veli kun olin 8... Se oli rankkaa.
Muistakaa, että kaikki rakkaimpanne katselevat teitä onnellisina ja kannustavat teitä eteempäin! Elämä on iloa, surua ja rakkautta. Se ei kuitenkaan pääty kuolemaan. Kuolema on osa elämää.
Veljeni kuolema. Se oli kauheaa, ja muistan vielä sen illan, kun sain tietää...
Otan osaa kaikkien suruun!
Ja te, jotka vaan koko ajan puhutte elämän huonoudesta, niin tässä yks juttu: se on joko asenneongelma tai masentuneisuus. Tai itsesääliä, joka ei ole hyvä juttu. On se niin vaikeaa nähdä hyvät puolet elämässä... Mutta silti onnistun siinä jka päivä. Jospa edes yrittäisitte? En puhu tietenkään niille, joilla asiat on oikeasti huonosti esim. perheessä tai joita kiusataan, mutta siihen pitää hakea apua eikä jäädä säälimään itseään ja v*ttuilemaan netissä siitä.
Yrittäkää kaikki jaksaa!:)
Pahinta oli äidin kuolema, josta olen tosin päässyt jo osittain yli näin 10 vuoden jälkeen..seuraavaksi on siskon pahoinvointi, sillä meillä ei ollut alkuperäisessä kodissa minkäännäköistä perhettä (isä jätti siskoni ja minut äidin huomaan ja siitä kaikki alkoi...). Minä en noista ajoista muista paljoa, mutta siskoni muistaa, koska on minua 3 vuotta vanhempi. Minun tekee todella pahaa katsoa vierestä kun toinen kärsii joka päivä (en kyllä tarkoita että joka hetki, mutta aina välillä masennus nostaa päätään). Isäni on alkoholisti ja on todella pahaa katsoa sitäkin vierestä kun toinen juo stressiinsä. Eikä pääse siitä irti!
Onneksi on tasapainoiset sijaisvanhemmat, joiden kanssa voi keskustella jopa syvällisistä asioista, ainakin nykyään, kun ilmeisesti ovat tajunneet, että pystyn minäkin monimutkaiseenkin ajatteluun. Keskustelut ovat antoisia heidän kanssaan.
Suvussani on masentuneita ja muuten mielisairaita. Itse taidan olla varsinainen poikkeus, kun olen positiivinen. Joskus on ollut todella alakuloinen olo, mutta nyt ei voisi paremmin olla, opiskelen juuri sitä mitä olen aina halunnut ja tätä kirjoittaessani rupeaa hymyilyttämään väkisin!
Kyllä siitä ajan kanssa pääsee. Aika parantaa haavat, tiedäthän. Ei se arpia koskaan pysyvästi poista, mutta avohaavat sulkeuvat, ja lakkaavat vuotamasta, kun jaksaa odottaa. Tiedän kyllä, kokemuksesta. :)
Se ku kaatusin joskus ulkona sellai et housut meni polvest rikki
isäpuolen kuristus. sitä en koskaan unohda=(
paska elämä, syntyminen alkoholistiperheeseen, jossa ei väkivaltaa kavahdeta.
pahimmat on 18.3 kun koirani jäi auton alle vuoden ikäisenä (oli kuin lapsi minulle) ja 4.6 kun isäni kuoli.