ihan uteliaisuuttani kysyn et missä muut 19v immeiset menee?siis mitä teidän päivään kuuluu, asutteko kotona vai omassa kämpässä?onko omaa perhettä?
kun itselläni tullu viime aikoina tunne että elämässä on liikaa vastuuta jo nyt. asun omassa kodissa, käyn päivittäin sairaalassa töissä, maksan itse laskut ja sitä rataa. joudun jopa huolehtimaan kaiken sivussa vanhemmistani ja pikkusiskostani koska pelkään vanhempieni palavan loppuun. heilläkääbn tuota aikaa ei liikoja perheelle tunnu olevan. samalla yritän auttaa alkoholisti kaveriani pysymään kaidalla tiellä. sitten vielä plussasin raskaustestissä eilen, nyt sekin mietityttää. en seurustele tai asu miehen kanssa yhdessä..tuntuu ettei ainankaan minun elämää ole turhan helpoksi tehty.
Ikäisiäni ystäviä minulla ei montaa ole, pyörin paljon itseäni vanhempien seurassa (20-40v.) Heidän kanssaan jaan elämäni surut ja murheet koska tuntuu että he ymmärtävät paremmin minua kun nuo omanikäiset "teinit". Tämä mieskin lähentelee jo kolmeakymmentä jolle olen raskaana. en tiedä pitäisinkö lapsen vai tekisinkö abortin, jota luultavasti tulisin katumaan.
kertokaa muut elämäntilanteestanne, mitä teette esim. viikonloppuisin. itse paljon kuskina koska ei jotenkin innosta juopotella enää. nuorempana tuli hölmöiltyä ihan liikaa..
kun itselläni tullu viime aikoina tunne että elämässä on liikaa vastuuta jo nyt. asun omassa kodissa, käyn päivittäin sairaalassa töissä, maksan itse laskut ja sitä rataa. joudun jopa huolehtimaan kaiken sivussa vanhemmistani ja pikkusiskostani koska pelkään vanhempieni palavan loppuun. heilläkääbn tuota aikaa ei liikoja perheelle tunnu olevan. samalla yritän auttaa alkoholisti kaveriani pysymään kaidalla tiellä. sitten vielä plussasin raskaustestissä eilen, nyt sekin mietityttää. en seurustele tai asu miehen kanssa yhdessä..tuntuu ettei ainankaan minun elämää ole turhan helpoksi tehty.
Ikäisiäni ystäviä minulla ei montaa ole, pyörin paljon itseäni vanhempien seurassa (20-40v.) Heidän kanssaan jaan elämäni surut ja murheet koska tuntuu että he ymmärtävät paremmin minua kun nuo omanikäiset "teinit". Tämä mieskin lähentelee jo kolmeakymmentä jolle olen raskaana. en tiedä pitäisinkö lapsen vai tekisinkö abortin, jota luultavasti tulisin katumaan.
kertokaa muut elämäntilanteestanne, mitä teette esim. viikonloppuisin. itse paljon kuskina koska ei jotenkin innosta juopotella enää. nuorempana tuli hölmöiltyä ihan liikaa..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Et saisi juoda muutenkaan. Sanon sinulle nyt,että mietis nyt tarkkaan oletko valmis äidiksi vielä
mitä tekisin..ja tiiän kyllä etten saa juoda muttei tässä viime aikoina ole edes mieli tehny.
tilanne on ihan kamala koska tuntuu ettei edes parhaat kaverit ymmärrä..
tee lapsi
haistata jätkälle, jos alkaa puhua abortista
taitaa olla joku pedo
mutta mies ei ole mikään pedo vaan hyvä ystäväni jonka kanssa on asiasta puhuttu ja valmis ottamaan vastuun.
haluan tietää mitä muut samanikäiset siis touhuaa. en kaipaa neuvoja tai sääliä teiltä jotka ette tiedä kokonaisuutta!
Nyt kasvatat lapsen siivosti.
Siinä menee semmonen about 20 vuotta.
eli tänne palstalle ei kannata näköjään asiallisia keskusteluja aloittaa kun tulee vain neuvoja ja arvostelua joka suunnalta ja sitähän en ole pyytänyt!!
onko kaikki 19v. näin lapsellisia että alentuu neuvomaan ja ohjailemaan tuikituntemattomia ihmisiä?kannattaskohan hankkia vähän elämänkokemusta jostain ja tulla sitten sanomaan?oletteko oikeesti nähny muuta kun äidin ja isin ja heidän maailman?
voisitteko ystävällisesti lukea tekstin ajatuksen kanssa ja vastata siihen mitä on kysytty?
Olipas kiva kirjoitus, halusin heti vastata koska tuntuu että minulla on samoja ajatuksia ja olisin voinut itse kirjoittaa tuon tekstin.
Olen myös miettinyt olenko aikuistunut liian nopeasti, tai siis että olen kuitenkin hirveän nuori vielä mutta olen kokenut niin paljon kaikenlaista ja olen ollut jo omillani jonkun aikaa. Minullakin on vanhempia kavereita mutta myös saman ikäisiä lähinnä peruskoulu ajoilta. Monet saman ikäiset kaverit ovat muuttaneet viime aikoina omiin koteihinsa ja alkaneet seurustella, ja harvempi asuu enää äidin helmoissa. Lähinnä poikia tunnen enemmän jotka eivät seukkaisi ja asuvat kotona.
Itse muutin kun täytin 18, eli reilu puolitoista vuotta sitten. En sen takia että kotona olisi huono olla, halusin vaan muuttaa poikaystävän kanssa yhteen enkä tuntenut itseäni enää komenneltavaksi lapseksi jona minua välillä pidettiin koska minulla on vain nuorempia sisaruksia perheessä ja kuri oli kova.
Kun opiskelin, rahat olivat tosi vähissä mutta sen jälkeen onkin helpottanut.
Valmistuin viime keväänä ja pidän nyt välivuotta ulkomailla. Pidän breikkiä suhteesta joka on kestänyt neljä vuotta ja ehkä tämä tekee hyvää, olemme aloittaneet seukkaamisen ja yhdessä elämisen niin nuorena. Vaikka olen pitänyt itseäni varsin kypsänä ikääni nähden, ulkomailla on tullut kuitenkin kasvun paikka monessa asiassa ja täältä palattuani osaan arvostaa elämässä taas asioita joita en ennen osannut ehkä arvostaa tarpeeksi.
Täällä kun kulttuuri on erilainen, ihmiset asuvat pidempään kotona kuin suomessa jne, moni ihmetteleekin kun kerron ikäni (19), että mitä teen yksin ulkomailla. Vielä enemmän ihmettelevät kun kerron etten ole enää opiskelija niinkuin luulevat, ja että en asu vanhempien luona vaan käyn töissä ja maksan omat laskut, asun omassa kodissa ja omistan auton.
Suomessa tämä ei ole ollenkaan epänormaalia, niinkuin alottajan tekstistä huomaa, jotkut ovat jopa perheellisiä tässä vaiheessa, mutta täällä se on suuri ihmetyksen aihe. Se onkin saanut minut miettimään, että olenko tosiaan liian nuori tähän kaikkeen ja luulenko olevani henkisesti kypsempi mitä olen ja pitäisikö minun olla vielä teini ja tehdä toisenlaisia asioita?
Ja kun olen joskus miettinyt olisinko valmis äidiksi, täällä olen huomannut että minulla on vielä paljon elämässä haasteita ennen kuin ryhdyn toisen ihmisen huoltajaksi. Täällä ollessani otin koiranpennun. Se on niin suloinen ja ihastuin siihen heti, löysin sen hylättynä ja ajattelin pelastaa sen elämän. Siitä on ollut kuitenkin paljon enemmän vaivaa kuin ajattelin. Se oli niin pieni, ehkä kolme viikkoinen löytö hetkellä, ja se tarvitsi kaiken huomion mitä voi vain saada. En voinut jättää sitä aluksi yksin ollenkaan. Se nukkui paljon mutta kun se heräsi, se kiipeili seinille, halusi haistaa ja maistaa kaikkea mitä löysi, rikkoa kaiken mitä eteen tuli. Ja kun vein sen rokotettavaksi, en saanut viedä sitä moneen viikkoon ulos ennen uusinta rokotusta. Se oli tuska koska sisällä sitä oli vaikea pitää kun sillä oli niin paljon energiaa.
Välillä se oli rasittava kun se vain puri varpaitani eikä jättänyt hetken rauhaa. Ajan myötä se tietysti rauhoittui vähän. En olisi kyllä uskonut että niin suloisesta pennusta on niin paljon vaivaa. Kaikki kusilammikot mitä pyyhin lattialta ja aika minkä vietin sen kanssa ettei se olisi yksin oli kuitenkin pois vapaa ajasta. Tämä plus kaikki muut kokemukset täällä ovat opettaneet että elän tällä hetkellä itseäni varten, ehkä viiden vuoden päästä jotakin muuta varten, mutta vielä en voisi kuvitellakaan ottavani täyttä vastuuta jostain pienestä ihmisestä. Koira on minulle nyt tarpeeksi=)
Vaikka sitä luulee olevansa jo täysi aikuinen, niin yllättyy kun joutuu uusiin tilanteisiin ja tekemisiin täysin erilaisten ihmisten kanssa.
Olen täällä yksin suomalaisena ja todella kaipaan suomalaista seuraa välillä, mutta tekee hyvää irrottautua. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Ja vielä lisäisin tuohon äsköiseen tekstiin. Olin itse samassa tilanteessa pari vuotta sitten kun olin raskaana, päädyin aborttiin. Surin sitä noin vuoden ja ajattelin että teen lapsia kuitenkin pian. Nyt vasta parin vuoden päästä pystyn näkemään kokonaisuuden ja ajatella asiaa järjellä, en ns äidinvaistolla, joka yritti saada minua pitämään lapsen ja hankkiutumaan uudestaan raskaaksi. Olen iloinen nyt etten tehnyt kumpaakaan. Minulta olisi jäänyt paljon kokematta mitä olen nyt päässyt kokemaan, ja lapset ehdin tehdä vaikka kolmekymppisenä.
En yritä neuvoa sinua suuntaan enkä toiseen, (niinkuin nämä eräät neropatit täällä) tämä oli vain pala minun elämääni ja oma valintani. Ihmistä tuntematta ei voi koskaan sanoa mikä on oikea päätös, ja näissä asioissa sitä ei ehkä kukaan voi sanoa, koska teit kumman ratkaisun tahansa, päätös on hyvä. Tiedän että tämä on eettinen kysymys ja joku alkaa varmaan räyhätä minulle sikiön murhasta mutta tämä on vain oma mielipiteeni ja jokainen pitäköön omansa.
Mehän elämme täällä vain kerran ja saamme päättää omasta elämästämme. Eikö se oli parasta elämässä? Voi olla vapaa jos haluaa, voi tehdä asioita joita rakastaa ja olla ihmisten kanssa joita rakastaa. Tehdä omat valintansa ja elää niiden kanssa. Mehän rakennamme itse omat elämämme, ja tässä vaiheessa missä itse olen, olen vasta alussa. Milloin voin sanoa olevani aikuinen? Silloin kun saan ajokortin? Maksan omat laskut? Seurustelen vakavasti? Onko sellaista mittaria olemassa? Elämässä emme koskaan ole valmiita, paitsi sitten kun kuolemme. Ja olemme kaikki erilaisia ja toimimme eri tavalla. Mikä on oikea tapa toimia ja kuka toimii oikein? Kenellä on oikeus neuvoa toista tekemään ratkaisuja joita itse tekisi? Luulemmeko olevamme fiksumpia mitä olemme ja pidämme muita tyhminä? Ajattelevatko kaikki 19 vuotiaat olevansa aikuisia? Ja ovatko he? Siinäpä mietittävää..
mitä elämält todellakin haluaa... Toivottavasti kummallakin elämä hymyilee vaik välillä tulee vastoin käymisiä!
Itse vielä asustelen kotosalla äitini kanssa (isäni on kuollut muutama vuosi sitten) . Käyn lukiota 4. vuotta. Viikonloput vietän yleensä kotosalla lukien ja koneella värkkäillen. Juopottelu ei minuakaan kiinnosta, eikä itse asiassa ole ikinä kiinnostanutkaan. En siis ole koskaan ollut kännissä... enkä koskaan aiokkaan olla, tupakkaan en ole koskenut, enkä koske :D
Mutta voimia sinulle...
Minä sain vakituisen työpaikan ollessani 17-vuotias, etsin kämpän ja muutin miesystäväni kanssa yhteen.
18-vuotiaana menin ja ostin yksiön, pientä laittamista, ja sen jälkeen laitettiin se vuokralle. vuoden verran ollut yksiö omistuksessa ja arvo tuplaantunut.
puoli vuotta sitten mieheni osti kaksion, remontoitiin tämä ja asustellaan nyt 70 neliön kämpässä 3 kissan ja 4 käärmeen kanssa.
kihloihin menin ollessani 17 vuotta ja naimisiin mentiin tämän vuoden helmikuussa ollessani vielä 18 vuotta. yhdessä ollaan oltu vasta kolmen vuoden verran.
itse olen huomannut, että suurin osa omanikäsistä tuntuu olevan "ihkudaa pissiksiä", joiden kanssa ei kykene kommunikoimaan.
suurin osa ystäväpiiristäni onkin 25v<
kouluakin olen yrittänyt käydä. kolme kertaa olen nyt lopettanut lukion, koulukiusaamisen takia. koulua vaihtanut kolme kertaa ja kiusaaminen, syrjiminen sekä seläntakana puhuminen jatkuivat.
olin koulussa ja töissä samaan aikaan, ja aion nyt hakeutua ensi syksyksi opiskelemaan... tosin töissä aion olla vaikka koulun alottaisinkin taas :) (yöt töissä, 7töitä ja yksi vapaa) viikonloppuvapaat kiertää 6 viikon välein, joten en ehdi kaupungille ihan joka viikonloppu ;)
suuresta ikäerostamme huolimatta olemme yrittäneet perheenlisäystäkin jo kahden vuoden ajan, mutta todennäköisesti reilu vuosi sitten kärsimäni munasarjatulehdus teki tuhojaan...
taitaa olla edessä pitkä ja kivinen tie tuossa asiassa :(
jos tiedät jo nyt, että abortin tekeminen voi kaduttaa, on muitakin vaihtoehtoja :)
itse tuossa tilanteessa pohtisin vakavasti adoptiota. mutta teet niinkuin parhaaksi näet.
ainakin itseä on tuo adoptio alkanut kiinnostamaan...
hieno juttu kun huolehdit pikkusiskostasi, itse olen pohtinut pikkusiskon sijoittamista meille ja sen tekisinkin jos olisi tilaa.
pikkusiskoni ei tule toimeen äitimme kanssa.
äiti on yksi vaikeimpia tapauksia, väkivaltainen ja juovuspäissään murskaa henkisesti ja fyysisesti. äiti mm. puukottanut entistä miesystäväänsä ja jahdannut kirveellä. harmikseni miesystävä ei ole tehnyt rikosilmoitusta. helpottaisi siskoni tilannetta kun pääsisi sosiaaliviranomaisten kanssa juttelemaan ja kun sattuisi olemaan vielä näyttöäkin....
mutta kiva huomata, että en ole ainoa aikuinen "teini" :)¨
ei se vastuu ikävä asia ole, se tuo mukanaan myös vapautta...
ja ihan kiva juttu jos jaksoit lukea loppuun asti, pahoitteluni kirjoituksen "venähtämisestä" =)
jaksamisia
Kiitos.
Tiedän etten ole yksin. joskus on vain niin turhauttavaa kun vanhat hyvät kaverit ei ymmärrä ja ovat just noita "ihqdaa pissiksiä", niinkun sanoit. Toisaalta ärsyttää kun ei itse ole enää samanlainen.
Ja yksi asia minkä olen huomannut, kun ihmiset kuulevat ikäni, he ihmettelevät miten voin olla näin nuori ja monet ovatkin leimanneet heti teiniksi, mitä en todellakaan tunne olevani.
Kiitos asiallisesta vastauksesta, niitäkin kun näköjään saa hakea täältä..