Hepskukkuloo kaikille ja ikävää lokakuuta, Hausmyllyn sanoin..
Miun mieltäni on nyt viimeviikkoina mietityttänyt yks asia. Omasta mielestäni nyt olisi aika perustaa nykyisen mieheni kanssa perhettä. Mutta, sitten törmään asiaan, joka pelottaa vietävästi, että kuinka kertoa asian miehelleni? Ei siinä kertomisessa itsessään mitään pelkoa ole, vaan sen miehen kommentissa.
Entäs jos hän sanoo, et ei ole hyvä idea, eikä sen koommin ole halukas kuuntelemaan perusteluita ja minun ajatuksiani asiasta... sitten petyn ja vahingossa sanon ilman ajattelua, et jos ei sit niin suksi muualle täältä... minusta yhteiselolla täytyy olla jotain muutakin annettavaa, kuin yhdessä oleminen. Ehkäpä ajattelen joistakin teistä hieman itsekkäästi, mutta aika juoksee.. huominen on huomenna jo tätä päivää ja nykyisyys menneisyyttä. Emme me nuorru vaan vanhene päivä päivältä.
Taustaa suhteestamme, olemme seurustelleet jo seitsämän vuotta, pari vuotta olemme asuneet samalla paikkakunnalla (opintoni pitivät meidät pitkään eri paikkakunnilla), molemmilla oma talous. Joka päivä olemme yhdessä ja mies käytännössä asuu meillä. Olen monesti kysynyt ja hänen kaverinsa ihmettelee, miksi hän edelleen pitää omaa kämppäänsä, vaikka ei siellä aikaansa vietä.
Joten lapsen saaminen voisi olla innostus myös miehelle luopuakseen asunnostaan. Hän on tosin niitä miehiä, mitkä toivoo sitä et kaikki on valmiiksi ajateltu ja työstetty ennenkuin jokin homma tehdään esim. uusi asunto hankittu. Mutta onhan niitä varastoja jne. ja kompromisseja voidaan tehdä suuntaan ja toiseen. Eihän kaikkea voi aina valmiiksi suunnitella etukäteen.
Itselläni on edellisestä suhteesta 11-vuotias poika, jonka kanssa nykyinen mies on kuin paita ja peppu. Johtunee myös paljon siitä, että työni ollessa reissuamista ympäri maata, täytyy jonkun olla kotona pitämässä taloutta. Mieheni on ilmoittautunut tähän hommaan ilman murinoita. Työtilanteeni ollessa pätkähommia, en omasta mielestäni ole valmis siihenkään, et hetksestä toiseen odotan, olisiko taas yhtä pätkää samaa hommaa tarjolla ja olisiko sitä vuosi, tai kenties lyhyempi aika..
projektit on mukavia, jos ne on pitkäaikaisia, eikä rahoituksen vuoksi joudu joka vuosi kyseenalaistamaan oman työpaikkansa. Joten siksikin mietin, et kaksi vuotta samaa hommaa eri projekteilla tehdessä ja erimittaisissa pätkissä olleena, et nyt olisi aika vaihtaa työmaisemaakin, jos kerran mitään muuta ei ole annettavana. Moni sanoo, et et miksi h...tissä valitat, kun saat ton luokan palkkaa, mut ei palkka pelkästään tee yksinomaan ratkaisua siitä, onko työssä "hyvinvoimaisuutta". Palkka on osa sitä, mutta ei kokonaan määritä työviihtyvyyttä.
Poika on joskus kysynyt, et eikö me voitaisiin mennä naimisiin, et miehestä tulisi hänele uusi isä ;). No, jokaisella on yksi isä ja siitä pidän kiinni.
Kuinka siis toimia, kokemuksia?
Miun mieltäni on nyt viimeviikkoina mietityttänyt yks asia. Omasta mielestäni nyt olisi aika perustaa nykyisen mieheni kanssa perhettä. Mutta, sitten törmään asiaan, joka pelottaa vietävästi, että kuinka kertoa asian miehelleni? Ei siinä kertomisessa itsessään mitään pelkoa ole, vaan sen miehen kommentissa.
Entäs jos hän sanoo, et ei ole hyvä idea, eikä sen koommin ole halukas kuuntelemaan perusteluita ja minun ajatuksiani asiasta... sitten petyn ja vahingossa sanon ilman ajattelua, et jos ei sit niin suksi muualle täältä... minusta yhteiselolla täytyy olla jotain muutakin annettavaa, kuin yhdessä oleminen. Ehkäpä ajattelen joistakin teistä hieman itsekkäästi, mutta aika juoksee.. huominen on huomenna jo tätä päivää ja nykyisyys menneisyyttä. Emme me nuorru vaan vanhene päivä päivältä.
Taustaa suhteestamme, olemme seurustelleet jo seitsämän vuotta, pari vuotta olemme asuneet samalla paikkakunnalla (opintoni pitivät meidät pitkään eri paikkakunnilla), molemmilla oma talous. Joka päivä olemme yhdessä ja mies käytännössä asuu meillä. Olen monesti kysynyt ja hänen kaverinsa ihmettelee, miksi hän edelleen pitää omaa kämppäänsä, vaikka ei siellä aikaansa vietä.
Joten lapsen saaminen voisi olla innostus myös miehelle luopuakseen asunnostaan. Hän on tosin niitä miehiä, mitkä toivoo sitä et kaikki on valmiiksi ajateltu ja työstetty ennenkuin jokin homma tehdään esim. uusi asunto hankittu. Mutta onhan niitä varastoja jne. ja kompromisseja voidaan tehdä suuntaan ja toiseen. Eihän kaikkea voi aina valmiiksi suunnitella etukäteen.
Itselläni on edellisestä suhteesta 11-vuotias poika, jonka kanssa nykyinen mies on kuin paita ja peppu. Johtunee myös paljon siitä, että työni ollessa reissuamista ympäri maata, täytyy jonkun olla kotona pitämässä taloutta. Mieheni on ilmoittautunut tähän hommaan ilman murinoita. Työtilanteeni ollessa pätkähommia, en omasta mielestäni ole valmis siihenkään, et hetksestä toiseen odotan, olisiko taas yhtä pätkää samaa hommaa tarjolla ja olisiko sitä vuosi, tai kenties lyhyempi aika..
projektit on mukavia, jos ne on pitkäaikaisia, eikä rahoituksen vuoksi joudu joka vuosi kyseenalaistamaan oman työpaikkansa. Joten siksikin mietin, et kaksi vuotta samaa hommaa eri projekteilla tehdessä ja erimittaisissa pätkissä olleena, et nyt olisi aika vaihtaa työmaisemaakin, jos kerran mitään muuta ei ole annettavana. Moni sanoo, et et miksi h...tissä valitat, kun saat ton luokan palkkaa, mut ei palkka pelkästään tee yksinomaan ratkaisua siitä, onko työssä "hyvinvoimaisuutta". Palkka on osa sitä, mutta ei kokonaan määritä työviihtyvyyttä.
Poika on joskus kysynyt, et eikö me voitaisiin mennä naimisiin, et miehestä tulisi hänele uusi isä ;). No, jokaisella on yksi isä ja siitä pidän kiinni.
Kuinka siis toimia, kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla on samanlainen tilanne.Aina kun otan vauvan teon esille hän jatkaa samaa rataa kun aikaisemminkin."Ei ole omakoti, en ole valmis ja sitä samaa rataa, ei ole sopiva aika" Ja kun yritän kysellä milloin on sopiva aika hän vastaa silloin kun se tulee.Minulla menee hermot ja tulen siitä tosi pahalle mielelle. Tuntuu että hän ei halua aloittaa elämän minun kanssa.Olemme oltu yli puoli vuotta kihloissa ja minulla on kauhea vauvakuume. Koskaan ei ole tuntunut niin oikealta kun saada lapsi nyt.Tuntuu että minä vaan vanhenen ja hän muuttuu lapsellisemmaksi koko ajan. Kaipaan oman vauvan jo niin hirveästi että sattuu...
MInä ehkä sinuna odottelisin vielä, jos kerran mies ei halua edes asua kanssasi yhteistä kotia niin tuskin hän on lapseenkaan valmis? Haluaa selvästi pitää jonkin laisen oman riippumattomuuden ja vapauden kun ei vielä noin pitkän suhteen jälkeen teillä ole yhteistä kotiakaan. Ei ole siis vielä valmis sitoutumaan oikeasti.
Selvitä ensin tämä sitoutumiskyky ja sitten vasta ala edes haaveilemaan lapsesta.
Senku tartut härkää sarvista, mainitset asiasta annat sen ajatella aisiaa. (mitä se on jo varmaan tehnykki) Sitten vaan sopivan paikan tullen otat ihan puheeksi. Kyllähän minuakin "loukkaisi" jos mieheni ei haluaisi lapsia kanssani mutta ei toista ihmistä voi "pakottaa" sellaiseen mihin se ei itse vielä ole valmis. Meillä ukko aloitti tuosta lapsen teosta puhumisen..=) ja ei se sitä tarkota jotta jos erillään asuu ni ei toista rakastais, kaikki tyylillään, onhan jotkut yhessä 40 vuotta mutta ei silti naimisissa. Tää on nykyaikaa xD Positiivisia tunnelmia!
No,annoin meidän suhteesta kait liian vähän tietoja. Me asumme yhdessä vuokralla ja ollaan kihloissa. Se mitä hän tarkoitti että "ei ole vielä mitään niin" tarkoitan kuten oma taloa tai muuta selaista. Tietenkin me ollaan nuoria vielä, olen itse 22 ja hän täyttää ensi kuussa 26, joten ei niinkään nuori vielä.Tuntuu pahalta, koska tuntuu että ainostaan minä haluan aloittaa yhteisen elämän.Tietenkään se ei ole niin, mutta kait se johtuu siitä olen aina tottunut saamaan sitä mitä haluan ja nyt en saakaan sitä.Olen aina ollut vastuuntuntoinen ja viihdyn lasten kanssa. Kaikki on huomannut että rakastan lapsia. Nyt mietin vain sitä että onko meillä tulevaisuutta.
Et taida olla alkuperäinen kysyjä? Jos olet niin todellako sinulla on 11-vuotias lapsi edellisestä suhteesta ja olet vasta 22 vuotta?
Lueppas nyy tarkemmmin... Tuo lisäinfooja on tuo toinen. Sulla taisi nyt mennä noi ihmiset sekasi tuolla, kuitenki nyt ite sitte sekoilen tässä jotain xD no ihmissie myö kuitenni ollaan...
tietää vaikka mies olisi jo odottanutkin, että voisi haaveilla omasta lapsesta... Eipä se auta kuin kysyä ja jutella. Ei omaa miestä tarvitse "pelätä". Tsemppiä vaan :)
Heissan,
oon siis itse ensivuoden 30-v ja mieheni 35-40 välillä.
Sain sanaisen arkkuni auki ja kerroin miehelle vauva/lapsihaaveestani. Tuli tässä mietittyä, miten vanhempien suhde heijastuu lapsien suhteeseen. Mieheni perheessä asioista keskustellaan, mutta omat vanhempani ovat täydellinen vastakohta. Tämän mallin olen sitten jo lapsuudessa omaksunut toimintamalliesimerkiksi, ja vaikea siitä on eroon päästä, mutta valmis olen oppimaan :).
Mieheni kannustaa täysillä ja onhan se asioiden yhteispuhuminen paljon mukavempaa, kun tiedon sisälläänpanttaus ja sitten loukkaantuminen, kun jokin asia ei mene, niinkun oli omassa pienessä mielessä kuvitellut. Ja useinmitenhan se asia meni sit miehen kohdalla väärin arvioinnikis, koska en ollut kertonut mitä todella tarkoitan ja haluan.
Mies sanoi ensin, et miksi, nyt ei ole paras hetki. Tällä hän tarkoitti, että kun ei olla viel yhteistä kotia löydetty, mikä kumpaakin miellyttäisi. Asiat tuppaa järjestymään, kun ne hoidetaan (ajatusmallini), pitemmän aikaan olemme yhteisestä asunnosta puhuneet, omaa emme rupea rakentamaan, parisuhde sen kestäisi, mutta terveyteni ei.
Kerroin sitten miehelleni siitä, millä tasolla työasiani on, eli pätkätyötä edessä, mahdollisesti, mikään ei ole varmempaa kuin jatkuva epävarmuus...
Tietysti onhan niitä muita työpaikkoja, mutta tässä pikkukylässä niitä on hyvin harvoin tarjolla ja kun omaan koulutuksen, mikä koetaan joissain työpaikoissa olevan esteenä sille, etten pelkän duunaritason työtä pystyis tekemään, et mun mielenkiinnon epäillään loppuvan siinä asiassa. Kokemusta on. Työtävieroksuvaaminusta ei saa tekemälläkään..
Aikamme juteltiin eri asioista ja sanoin, et en halua miestäni mihinkään pakottaa, mutta tämän parempaa hetkeä ei mielestäni tule. Mies kuunteli juttujani kyynelsilmin ja totesi, että nyt hän ymmärtää minua ja jatkuvaa stressiäni paremmin. Kerroin, et olen vakaasti harkinnut sitä, että otanko vastaan seuraavan pätkätyön (max. 1 vuoden) vai jäisinkö työttömyyspäivärahalle.
Tämän jälkeen sain kuulla, et koska hän näkee, että olen asiaa miettinyt ja en häntä mihinkään halua pakottaa ja jos omasta mielestäni asioihin saataisiin siten ratkaisua, niin hän miettii asiaa. Ymmärrän hyvin, että asiaa ei ratkaista hetkessä.
Nyt sitten hissukseen odottelen, mitä tuleman pitää. Tosin, meinasin kyllä ennen seuraavaa "vuotokierrosta" hieman udella, et tilaanko lääkärin poistamaan ehkäisyn vai mitä teemme.
Mitäs teille kuuluupi muut kuumeilijat?
Pipsukkainen
Vauvakuumetta on edelleenkin ja minne menenkin vauvat nauravat ja jokeltavat minulle. Ja lasten kanssa oleilu on jotenkin niin luonnollinen minulle. Kaipaan todella omaa lasta ja sattuu kun mies ei ole vielä valmis. Me taidamme olla aika erilaisia...