Miten koitte sen kun lapsenne muutti pois kotoaan?
Olitteko surullisia, vai oliko se aivan luonnollinen tapahtuma?
Minulta kun tämä viimeinen muutti pois
ja jäin aivan yksin, niin surulliselta
se minusta tuntui.
Vaikka se on aivan luonnollinen tapahtuma,
niin ikävä kaihersi rintaa.
Onneksi ei muuttanut ulkomaille, vaikka
kauas kuitenkin.
Olitteko surullisia, vai oliko se aivan luonnollinen tapahtuma?
Minulta kun tämä viimeinen muutti pois
ja jäin aivan yksin, niin surulliselta
se minusta tuntui.
Vaikka se on aivan luonnollinen tapahtuma,
niin ikävä kaihersi rintaa.
Onneksi ei muuttanut ulkomaille, vaikka
kauas kuitenkin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
vaikkei hän ollut mistään pois muutosta puhunut sanaakaan. Mutta kun meni armejaan niin silloin tajusin kuinka mukavaa jos hän muuttaisi kotoa armejsta palattuaan. Poika kun kysyi Äiti jos minä muutan nyt kotoa pois ja en pärjääkkään maailmalla saanko muuttaa takaisin kotiin? Hyvä etten itkeen ruvennut niin liikutuin hänen kysymyksestään.. Vastasin että sinä olet sydämellisesti tervetullut kotiin takaisin.
Ja niin poika muutti eikä koskaan ole takaisin pyrkinyt... Eli on nyt 15 vuotta asunut maailmalla.
Armeija-aika on ilmeisesti sellainen rajapyykki miehen elämässä. Meilläkin pojat muuttivat kotoa heti armeijan jälkeen, tytär muutti poikaystävänsä kanssa yhteen jo 17-vuotiaana. Pojan isän kanssa yhdessä avustimme asunnon kunnostamisessa.
Olen itse muuttanut kotoa 16 ikäisenä, samoin mieheni. Meistä lasten itsenäistyminen oli luonnollinen asia. Piti kyllä opetella olemaan murehtimatta ja luottaa siihen, että siivet kantaa ja elämän eväät riittää.
Meillä on aina ollut lasten kanssa läheiset välit, jopa läpi murrosiän myrskyjen ja ne ovat säilyneet, ilot ja surut jaetaan vieläkin. Lasten elämään en sekaannu, mutta tukena olen niin kauan kuin henki pihisee.
Jos huolehdit terveydestäsi ja olet ulkona varovainen liikkuissasi..
Tapasimme kuitenkin aluksi joka viikonloppu.
Oli itsestään selvää etteivät penskamme jäisi opiskelemaan kotipaikkakunnallemme joten tilanteeseen oli varauduttu ja ossittain valmistauduttu.
Toinen tenava oli jo lukioaikaan kesätöissä tulevalla opiskelupaikkakunnallaan.
Toinen haki ennen inttiä tekniselle fysiikalle joten siihenkin ajatukseen oli totutteluaikaa vuosi.
Olisimme olleet pettyneitä jos lapsemme olisivat jääneet kotinurkille.
Yksi sekundakorkeakoulu ja joku ammattikansankorkeakoulu!
No, jos muita vaihtoehtoja ei olisi ollut niin sitten:
Joka tapauksessa kotoa pois! Omaa elämää rakentamaan!
Onhan se luonnollinen tapahtuma, eihän sitä kotinurkille ja kotiin jäädä, omat perheet perustetaan ja koulua käydään muualla, mutta se poismuutto tuntuu sitten niin todelliselta, vaikka siihen olisi miten valmistautunut, näin minun kohdallani, tietäen senkin että vierailulla käydään, sekin helpottaa.
Olisikohan se sitten tämä vanhenemisikäkausi joka tuo sen,että hei nythän minä olenkin jo kauhean vanha, kun lapset on jo pesästä pois muuttaneet.
Mutta kumma kyllä ikävä tulee sitäkin aikaa kun lapset kotona vielä hääräsivät.
Hei,kysyit miltä se tuntui..esikoisen lähtö oli helpompi,myös hanelle itselleen.Lapsilla suuri ikäero.Nyt kun pari vuotta sitten kuopus lähti,kaipaan yhä.
Kaipaan kyllä paljon muitakin asioita,oma ikä on tullut todelliseksi.Ymmärrän,hyväksyn.Mutta kaipaan silti.Olen onnellinen lasteni puolesta kun ovat paikkaansa löytämässä.Mutta vastaus kysymykseesi:Sattuu vieläkin toisinaan niin kovasti..miten se runo meni:jotenkin näin:rakensin purren,ompelin purjeet,lähetin matkaan,mutta tuulille en voi mitään.../Jokainen elää omaa elämäänsä,myös minä,tätä päivää ja hetkeä,toivottavasti.
Kun lapsi ei halua muuttaa. Loisisi vaan kotona.
Tiedän tapauksia, että väkisin lapsi on kannettu vuokra-asuntoon!
Yli kaksikymppisen lapsen paikka ei ole enää kotona.
Peräkammarinpoikia on tarpeeksi. Älkää tehkö ihmeessä lisää!
Kyllä niitä poikkeustapauksiakin on, ei viitsitä käydä kouluja, ei mennä töihin, oltaisiin siinä vain vanhempien kustannuksella.
En nyt kyllä tarkoittanut tälläisiä tapauksia,
sillä meitähän on moneksi.
Se on miten vanhaksi lapsi haluaa asua kotona ja onko hänellä maailmalla minkään-näköistä tulevaisuuden suunnitelmaa, vai jääkö sitten yhteiskunnan harteille, mutta kuten sanoin se on jo toista asiaa.
Haluaako lapsi jäädä vanhempien riasaksi väkisin "peräkammaripoikana/tyttönä"!
Siitä voisi alkaa vaikka uuden ketjun hyvä olisi sekin asia, keskustella.
Ja varmaan asiaa riittäisi.
Väkisinhän ei kukaan voi jäädä jos vanhemmat ei hyväksy. Mutta kurja tapa sekin jos pitää pakkokeinoin saada lapsi lähtemään, ei silloin ole kaikki kohdallaan siinä perheessä.
Tarvitaan jo ammatti-auttajaa.
Jos lapseni ei uskalla muuttaa kotoa tuntiessaan siipiensä kantavan,olen mielestäni epäonnistunut.Jos hän viellä roikkuu kotona senkin jälkeen kun kuvittelin hänen kykenevän hoitamaan omat asiansa olen epäonnistunut.Mielestäni me vanhemmat olemme auttamassa jos tarve vaatii, muttemme elättämässä loputtomiin.Kuten vanha sanonta kuuluu,aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Tuskin normaalilla lapsella uskallusta puuttuu kotoa lähteä, sitä uskallusta pitää vain tukea, niin kyllä he siihen ovat valmiita.
Mutta tarkoitin nyt aivan muuta, siis vanhempien tunteita, mitä ajatuksissa liikkuu, kun viimeinenkin lähtee kotoa pois.
Kyllä tietenkin se helpottaa en sitä kiellä, mutta jotain jää kuitenkin kaihertamaan,
sillä niin läheinen lapsi on, että häntä seuraa vaikka olisi kuinka kaukana tahansa.
Tai sitten minä rakastan lapsiani liikaa,
vaikka hyväksyn ja olen ollut tukena heidän pois muuttaessaan, niin kuitenkin heidän tilalleen jäi tyhjä tila.
kukin vuorollaan, mutta ei kauas. Tuossa lähistöllä he pyörivät perheineen, joten ikävä ei ole ehtinyt tulla.
Lähtö tapahtui niinkuin vähitellen. En edes oikein huomannut sitä aikoinaan. Siitä onkin jo vuosia. Parikymmentä vuotta olleet omillaan.
Sehän se on elämän kulku. Me annamme "eväät" ja niiden voimalla he sitten jatkavat ja antavat taas "eväät" omilleen. Toivottavasti onnistuvat tehtävässään.
mielestäni. Olen onnellinen, kun pystyimme antamaan lapsille hyvän kasvuympäristön ja hyväät eväät. Ensin ala-aste: 2 km, sitten yläaste: 15 km, sitten lukio: 50 km ja opinnot sen jälkeen 100-200km. Viime vuosina on välillä asuttu kotona, välillä muualla. Olen varautunut siihen, että vakiintuvat vaikka toiselle puolelle maapalloa, heillä on oma elämänsä. Olen yksin, mutta olen onneksi tottunut siihen, mielestäni jokaisen pitäisi asua jonkin aikaa yksin jo nuorena, eikä hypätä suoraan lapsuuskodista avoliittoon.