Etsin itselleni kahvilasta suhteellisen rauhallisen paikan ja kävin istumaan rokokoo-tuolille sadetta hihoistani pyyhkien. Ajatuksissani tilasin espresson, vaikka olisin todella halunnut jotain maitokahvia suklaalla, mutta espresso ilmestyi päähäni kuin tyhjästä. Tarjoilija keikkui pois tilaukseni mukanaan, ja minä jäin ihmettelemään sadetta lasin takana, miten voimallisena se joskus putoaakin.
Pöydällä oli laisnen kukkaruukku, jossa kellui aamulla siihen työnnetty ruiskukka. Yksi vaivainen ruiskukka. Ei kukassa sinänsä ollut mitään vikaa, vaan siinä, että maljakon alta pilkisti jotain joka ei sinne kuulunut. Työnsin vaivihkaa maljakkoa eteenpäin - mutta se jokin liikkui sen mukana. Harmistuneena nostin koko maljakon ilmaan ja näin sen alla käyntikortin.
Maria Grünstein
Liiketalouskonsultti
Weimar-instituuti/Helsinki
Hypistelin korttia sormissani miettien numerosarjaa joka johtaisi hänen luokseen. Kahvini saapui pöytään, livautin kuin taikuri kortin ohimennen rintataskuun.
Nuori tarjoilija antoi minulle hymyn jota en ollut tilannut. Mitä se nyt muikisteli? Näkikö se kortin katoamisen ja samalla mietti hetkeä nolata minut? Hän ei halunnut nolata minua, kääntyi kannoillaan rahat vyölippaassaan ja keikisteli pois korot kopisten.
Kortti lämmitti sydäntä yhtä paljon kuin kuuma ja pieni kahvi kupissa sormiani. Kaivoin sen uudelleen esiin ja tutkin sen perinpohjin, miettien samalla syitä sen maljakon alle joutumiseen. Kortit eivät yleensä joudu mihinkään muualle kuin niiden käteen jotka saattaisivat olla potentiaalisia asiakkaita. Muuten korttien jakaminen on vain jonkinlainen maneeri jota kaikki tyhjäntärkeät tekevät. Mutta tämä korukirjaimilla painettu kortti oli asetettu maljakon alle jostain syystä, ja sitä syytä minä pohdin niin että pääni savusi. Miten joku voi laittaa korttinsa täysin julkiselle paikalle, täysin julkisen lasimaljakin alle ilman mitään järjellistä syytä. Senhän voi poimia siitä kuka tahansa ihminen joka pöytään sattuu istumaan - vaikka minä.
Maria Maria Maria... Sana jyskytti päässäni ja kahvini loppui kesken. Espresso on typerien ihmisten juoma, niiden joilla on aina kiire. Minun ajatuksillani näytti olevan aivan yhtä kiire, ne kuvailivat Marian aivan prikulleen siihen eteeni istumaan, loivat hänet kuin tyhjästä juomaan Lattea ja katselemaan kahvilan menoa.
Jumalani miten nainen voi olla kypsä, kuin viinirypäle Etelä-Ranskassa, juuri siinä pensaassa johon pääni pistän ja hänen suloisuuttaan ahmin kuin viiniä. Huomasin puhuneeni tarjoilijalle. Hän toi minulle viiniä - talon karahvi-viiniä, ja ketkui keikistellen pois tilaus mukanaan.
Jäin typertyneenä katselemaan naista edessäni. Ja mietin, ettei hän voinut olla edessäni, hänen täytyi olla päässäni - päässä joka tuottaa harhakuvia joihin pää uskoi itsekin.
Kulautin viiniä enemmän kuin sen olisi ollut olosuhteisiin nähden tarpeellista, ja virnistin kortille kuin huonolle vitsille joka oli paljastunut bluffiksi. Heitin kortin takaisin pöydälle kuin nenäliinan tai servetin, lasinalusen tai setelin. Se jäin valkoisena korukirjaimin tuijottamaan minua mustalta pöydältä niin että olin tulla hulluksi.
Kaivoin puhelimeni esiin.
Soittoääni. Kuumeisena mietin mitä ihmettä olin tekemässä, mitä ihmettä minä sanoisin hänelle? Mitä järjellistä asiaa minulla hänelle saattaisi olla? Esittäisinkö puhelinyyjään ja kauppaisin hänelle jotian lehteä: Annaa, Me naisia, Kotia & Puutarhaa? Ei helvetti! Minä olin järjestämässä itseäni kuseen jo ennen puoltapäivää. Eikö riittänyt se, että parisuhteemme oli päättynyt ovien paiskintaan ja porraskäytävässä monologina esitettyyn kirosanatulvaan kuuroille korville? Se saatanan alakerran syfilis otti päähän vaikka postiluukku ei tällä kertaa edes ollut auki. Jo pelkän nimen näkeminen sai vatsani sekaisin, ja minun piti istua pöntöllä koko loppupäivä kärvistelemässä silmiä jotka tuijottivat yhtä tarkkaavaisina kuin se harmaa silmäparikin, joka silloin tällöin luukussa vilahteli.
- Haloo. Grünstein, Maria. Soititte juuri vastaajaani. Olkaa hyvä jättäkää asianne, nimenne ja numeronne, niin otan mahdollisimman pikaisesti yhteyttä teihin, puhelin piippasi. Maria piippasi minulle...sano jotain, ääliö!
- Hyvää päivää. On kovin valitettavaa että en saanut teitä puhelimeen juuri nyt, sillä olen lentokentällä, eikä minulla ole mahdollisuutta soittaa teille ainakaan seuraavaan kahteentoista tuntiin. Asiani olisi hyvin kiireellinen, sillä sain eräältä nimeltä mainitsemattomalta henkilöltä suositukset käyttää teitä konsulttina minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä asiassa. En haluaisi keskustella tästä puhelimitse. Toivon, että mitä pikimmin ottaisitte minuun yhteyttä, jotta saisimme mahdollisuuden sopia tapaamisen valitsemassanne paikassa. Koneeni lähtee Helsinki-Vantaalta 19:45 tänään illalla. Jos mahdollista, haluaisin tavata teidät ennen tätä.
Katsoin puhelinta kuin tynnyriä jossa ei ollut mitään. Mitä ihmettä minä höpisin? Mikä kone ja minne? Pääni oli puhunut kuin kone, ja suuni paukkunut kuin ovi. Minusta tuntui siltä että päässäni ei ollut yhtään verta. Veren oli valuttanut naisen nauhoitettu ääni sormiini ja varpaisiini, se pisteli ja kuumotti sisälläni kuin tuhatpäinen neulajoukko. Minua kuristi. Minä hetkenä tahansa puhelin soisi ja nainen ottaisi minuun yhteyttä... aivan minä hetkenä tahansa.
Mutta mikä ääni, kuin sello, haikea ja syvä virta lävitse tasankojen. Ääni joka juoksi ja valui vaivatta syvälle sieluuni, ja jäi sinne humajamaan kuin virran pyörteet niemenkärjen taakse. Join viinin loppuun yhdellä huikalla.
***
Haluaako joku jatkoa?
Pöydällä oli laisnen kukkaruukku, jossa kellui aamulla siihen työnnetty ruiskukka. Yksi vaivainen ruiskukka. Ei kukassa sinänsä ollut mitään vikaa, vaan siinä, että maljakon alta pilkisti jotain joka ei sinne kuulunut. Työnsin vaivihkaa maljakkoa eteenpäin - mutta se jokin liikkui sen mukana. Harmistuneena nostin koko maljakon ilmaan ja näin sen alla käyntikortin.
Maria Grünstein
Liiketalouskonsultti
Weimar-instituuti/Helsinki
Hypistelin korttia sormissani miettien numerosarjaa joka johtaisi hänen luokseen. Kahvini saapui pöytään, livautin kuin taikuri kortin ohimennen rintataskuun.
Nuori tarjoilija antoi minulle hymyn jota en ollut tilannut. Mitä se nyt muikisteli? Näkikö se kortin katoamisen ja samalla mietti hetkeä nolata minut? Hän ei halunnut nolata minua, kääntyi kannoillaan rahat vyölippaassaan ja keikisteli pois korot kopisten.
Kortti lämmitti sydäntä yhtä paljon kuin kuuma ja pieni kahvi kupissa sormiani. Kaivoin sen uudelleen esiin ja tutkin sen perinpohjin, miettien samalla syitä sen maljakon alle joutumiseen. Kortit eivät yleensä joudu mihinkään muualle kuin niiden käteen jotka saattaisivat olla potentiaalisia asiakkaita. Muuten korttien jakaminen on vain jonkinlainen maneeri jota kaikki tyhjäntärkeät tekevät. Mutta tämä korukirjaimilla painettu kortti oli asetettu maljakon alle jostain syystä, ja sitä syytä minä pohdin niin että pääni savusi. Miten joku voi laittaa korttinsa täysin julkiselle paikalle, täysin julkisen lasimaljakin alle ilman mitään järjellistä syytä. Senhän voi poimia siitä kuka tahansa ihminen joka pöytään sattuu istumaan - vaikka minä.
Maria Maria Maria... Sana jyskytti päässäni ja kahvini loppui kesken. Espresso on typerien ihmisten juoma, niiden joilla on aina kiire. Minun ajatuksillani näytti olevan aivan yhtä kiire, ne kuvailivat Marian aivan prikulleen siihen eteeni istumaan, loivat hänet kuin tyhjästä juomaan Lattea ja katselemaan kahvilan menoa.
Jumalani miten nainen voi olla kypsä, kuin viinirypäle Etelä-Ranskassa, juuri siinä pensaassa johon pääni pistän ja hänen suloisuuttaan ahmin kuin viiniä. Huomasin puhuneeni tarjoilijalle. Hän toi minulle viiniä - talon karahvi-viiniä, ja ketkui keikistellen pois tilaus mukanaan.
Jäin typertyneenä katselemaan naista edessäni. Ja mietin, ettei hän voinut olla edessäni, hänen täytyi olla päässäni - päässä joka tuottaa harhakuvia joihin pää uskoi itsekin.
Kulautin viiniä enemmän kuin sen olisi ollut olosuhteisiin nähden tarpeellista, ja virnistin kortille kuin huonolle vitsille joka oli paljastunut bluffiksi. Heitin kortin takaisin pöydälle kuin nenäliinan tai servetin, lasinalusen tai setelin. Se jäin valkoisena korukirjaimin tuijottamaan minua mustalta pöydältä niin että olin tulla hulluksi.
Kaivoin puhelimeni esiin.
Soittoääni. Kuumeisena mietin mitä ihmettä olin tekemässä, mitä ihmettä minä sanoisin hänelle? Mitä järjellistä asiaa minulla hänelle saattaisi olla? Esittäisinkö puhelinyyjään ja kauppaisin hänelle jotian lehteä: Annaa, Me naisia, Kotia & Puutarhaa? Ei helvetti! Minä olin järjestämässä itseäni kuseen jo ennen puoltapäivää. Eikö riittänyt se, että parisuhteemme oli päättynyt ovien paiskintaan ja porraskäytävässä monologina esitettyyn kirosanatulvaan kuuroille korville? Se saatanan alakerran syfilis otti päähän vaikka postiluukku ei tällä kertaa edes ollut auki. Jo pelkän nimen näkeminen sai vatsani sekaisin, ja minun piti istua pöntöllä koko loppupäivä kärvistelemässä silmiä jotka tuijottivat yhtä tarkkaavaisina kuin se harmaa silmäparikin, joka silloin tällöin luukussa vilahteli.
- Haloo. Grünstein, Maria. Soititte juuri vastaajaani. Olkaa hyvä jättäkää asianne, nimenne ja numeronne, niin otan mahdollisimman pikaisesti yhteyttä teihin, puhelin piippasi. Maria piippasi minulle...sano jotain, ääliö!
- Hyvää päivää. On kovin valitettavaa että en saanut teitä puhelimeen juuri nyt, sillä olen lentokentällä, eikä minulla ole mahdollisuutta soittaa teille ainakaan seuraavaan kahteentoista tuntiin. Asiani olisi hyvin kiireellinen, sillä sain eräältä nimeltä mainitsemattomalta henkilöltä suositukset käyttää teitä konsulttina minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä asiassa. En haluaisi keskustella tästä puhelimitse. Toivon, että mitä pikimmin ottaisitte minuun yhteyttä, jotta saisimme mahdollisuuden sopia tapaamisen valitsemassanne paikassa. Koneeni lähtee Helsinki-Vantaalta 19:45 tänään illalla. Jos mahdollista, haluaisin tavata teidät ennen tätä.
Katsoin puhelinta kuin tynnyriä jossa ei ollut mitään. Mitä ihmettä minä höpisin? Mikä kone ja minne? Pääni oli puhunut kuin kone, ja suuni paukkunut kuin ovi. Minusta tuntui siltä että päässäni ei ollut yhtään verta. Veren oli valuttanut naisen nauhoitettu ääni sormiini ja varpaisiini, se pisteli ja kuumotti sisälläni kuin tuhatpäinen neulajoukko. Minua kuristi. Minä hetkenä tahansa puhelin soisi ja nainen ottaisi minuun yhteyttä... aivan minä hetkenä tahansa.
Mutta mikä ääni, kuin sello, haikea ja syvä virta lävitse tasankojen. Ääni joka juoksi ja valui vaivatta syvälle sieluuni, ja jäi sinne humajamaan kuin virran pyörteet niemenkärjen taakse. Join viinin loppuun yhdellä huikalla.
***
Haluaako joku jatkoa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
lisääääh :-))
HYVIN TOI JUTTU TUNTU ALKAVAN
...mielellään...:)
Kadulla en enää ollut oikein varma olinko toteuttamassa sitä suunnitelmaa jonka aamulla olin itselleni kyhännyt. Minun oli ollut tarkoitus ostaa itselleni papukaija. Korea, värikäs ja älykäs keskustelukumppani. Ajatus oli tietenkin aivan järjetön, mutta niin olin tänään minäkin.
Ensimmäistä kertaa nykyisessä elämässäni minä kävelin kaduilla päämäärättömästi puhelin kädessä. Jotenkin minulle tuli mieleen teiniajat ja kaikki se ihanuus jota elämäksi nykyään kutsun. Itse en enää juurikaan tunne eläväni; liikaa kiistoja niiden kanssa joita väitän rakastavani, niiden kanssa jotka ovat minulle tärkeitä, ihmiset ympärilläni, niin tutut, että tunnen kuristuvani yksinäisyyteen kaikissa vaadituissa haluissa.
Mielessäni kummitteli papukaija häkissään raakkuen:
- La dolce vita, se huusi ja hakkasi nokkaa häkin kaltereihin
Puhelin soi.
Tuijotin luuria ja siinä julistuksellisena seisovaa numeroa. En tiennyt istuutuako alas puistonpenkille vai pyöriäkö ympyrää hiekalla - painaako luuria vai ei? Shakespeare oli ainut asia joka minulle tuli mieleen, eikä hän auttanut minua tipan vertaa. Istui parvella ja katseli omaa näytelmäänsä haamuna. Mikä paskiainen.
Vastasin puhelimeen.
Kuuntelin sydän kiemuralla naiseni ääntä. Taisin pyörtyä, kuolla, herätä henkiin ja kuolla uudestaan. Niin ihana ääni hänellä oli, niin kiireetön ja kaunis, kuin meri aamulla kesässä, kirkas ja loputon, kuin syvyyksien salaisuuksissa lepäävä pehmeä pinta. Hän kysyi nimeäni. Mikä minun nimeni on? Kiekaisin puhelimeen uudestaan: Haloo! ja sain varmaan itseni kuulostamaan joltain mielipuolelta tai vähäjärkiseltä. Kokosin luuni ja otin oman työasentoni:
- Anteeksi. Tässä on hieman taustamelua. Pieni hetki, pulahdin, ja etsin porttikäytävää jossa kaikki sitten tulisi julki, valheen mestauslavaa ja ikuisten unelmien romahtamista, kun pääni putoaisi olkikoriin ja kuningashuone olisi kuollut.
Ajattele!
Sain yhdeksän askelta aikaa ajatella, ja se riitti.
- Haloo. Maria Grünstein?
- Kyllä olen. Olitte jättänyt soittopyynnön.
Minä rakastan sinua.
- Tapasin erään ystäväni kautta viime kesäkuussa Porvoossa eräissä häissä juristin joka tunsi teidät, en kuollaksenikaan muista mikä tämän juristin nimi oli, mutta kuunneltuaan ongelmani, hän luetteli muutamien asiantuntijoiden nimiä ja lakitoimistoja joissa nämä nimet toimivat. Ja nyt, kun asiani on minua jo pitkään askarruttanut - ja ollessani ikään kuin kiikun kaakun - niin minä ryhdyin muistelemaan noita nimiä ja ensimmäiseksi minulle tuli mieleen teidän nimenne, se kun oli niistä mainituista harvinaisin.
Hän naurahti. Taisin kaatua nurmikolle.
- Se juristi oli varmaan Jappe - Jappe Strang. Lyhyehkö ja suulas miekkonen, jolle on tärkeintä se että kravatin väri on hieman sävyltään erilainen kuin eilen.
Pommi! Mikä väri? Mistä ihmeestä minä sen tiedän?
- Sävystä en tiedä, mutta silloin hänellä oli keltainen kraiveli.
- Aina. Joka päivä, puhelimestani kuului hihitystä. Hän kertoi Japesta minulle kuin olisimme kaikki kolme ikivanhoja tuttuja. miten Jappe ui, miten Jappe syö, miten Jappe bailuttaa. Olin aivan turta. Hän suhtautui minuun kuin tuttuunsa... Olin sisällä. Onnittelin itseäni. Istuuduin pistonpenkille kuuntelemaan ihanaa ääntä. Rauhallisuus vapisi sisälläni kuin kuume sairaan sormissa. Sitten ne hänen sanansa lausuivat toisen pommin:
- Entä te. Mikä teidän ongelmanne sitten käytännönläheisyydessä on?
- Tulli ja verotus, en saanut mitään muuta päähäni kuin tullin ja verotuksen ja hänet.
- Oletteko perustamassa yritystä joka tuo, vai vie. Minun asiantuntemukseni pitää sisällään lähinnä Eteläisen-Arikan lainsäädännön ja poliittiset olot. Käsittääkseni olitte lähdössä vielä tänään koneella jonnekin... Jos arvaan oikein, niin juuri Kapkaupunkiin ?
- Aivan oikein. Te olette hämmästyttävä. Minä... hmm. Minun on vaikea puhua tästä puhelimessa.
- Se ei ole mikään ongelma. Missä olette juuri nyt?
- Esplanadilla.
- Hyvä. Käymme kahvilla ja tapaamme. Kuinka kävisi Fazer?
Kun hän sanoi nämä sanat, minä katsoin ympärilleni ja näin muutaman askelen päässä naisen, joka puhui puhelimeen - sanoen juuri nämä samat sanat jotka puhelimestani kuulin.
Järkeni sumeni. Änkytin jotain sekavaa katsellen Eino Leinon patsasta, aivan kuin siinä olisi jotain katsottavaa. Kun käännyin, näin hänen vartalonsa astelevan Pohjois-Esplanadin ylitse niin sulavasti, että jos olisi ollut talvi, kaikki hänen ympäriltään olisi sulanut vedeksi.
Jumalani, olen rakastunut.
Jatka ihmeessä! Je t'en prie. ;)
...à travers votre chapeau et ne savez rien de...
?
hieman liian pitkä. Joka riviä ei jaksanut millään lukea. Kirjoitustaitosi ovat kyllä tämän palstan kärkiluokkaa!
...kiusaat:)
jamais fut il aimé.....
... pilata nyt kerrankin hyvin kirjoitettu tarina LAPSELLISELLA "haluaako joku jatkoa" -kyselyllä. Palsta on novellipalsta eikä alkukappalepalsta.
Erityisesti taitavien kirjoittajien, kuten sinun, tulisi hoitaa hommat loppuun asti kerjäämättä! Paloissa saa laittaa kunhan ei lopeta kesken vaikka ei palautetta tulisikaan.