tää kuoppa

mudassa olen tarponut jo 3 vuotta. ei kukaan sitä tajua, kaikki luulee että kaikki on hyvin, mutta todillisuudessa todella huonosti! koulussa on ongelmia. ja muutenkin elämä on nytten vähän sekasin, ainut henkireikä on mun harrastus. koulussakin on niin paljon kokeita nytten, tuntuu että ei millään jaksa. mutta elämä on välillä vaikeaa, kait se aurinko paistaa risukasaankin! puhuminen voi ehken auttaa, mutta entäs jos on ongelmana myös se että ei uskalla?!

ystävät, kaikki luulee että kaikki on okei, kun on upea perhe, niin kaikki olis hyvin, ei ole!

Joo oon kuule täysin samaa mieltä köi pisa kipisha

Oletko ihan varma, etteivät toiset tunne samoin? Etteivät ystäväsi ajattele myös noin, kuinka se Höhlä on siellä ylhäällä taivaissa?
Sinun olisi hyvä puhua tunteistasi jollekin. Eikä sen "jonkun" tarvitse välttämättä olla ystävä, psykologi, kouluterveydenhoitaja tai äiti. Se voi yhtä hyvin olla päiväkirja, pehmolelu, koira tai vaikka metsä. Kun suurilta tuntuneet ongelmat saa kerrottua, ne eivät tunnu läheskään niin suurilta. Jos kirjoitat nykyisen mielialasi ylös, voit myöhemmin selailla sivuja ja katsella, millaista muutosta mielialassasi on tapahtunut ja mikä sen on kohentanut joskus. Opit, mistä asioista nautit itse.
Toinen asia on antaa elämän kantaa. Pian paha olosi alkaa hellittää ja aurinko paistaa risukasaankin. Aika näyttää. :)

On tuntunut monta vuotta... tavallaan pienestä asti olen aatellut itseni muiden alapuolelle. Ja sitten jossain vaiheessa tuli kunnon kuoppa ja tipahdin sinne.

Sielä sitten olin vajaa kolmevuotta ja luulin jo ettei sieltä kuopasta voi ylös kivutakkaan ja alkoi tuntua, että mitä väliäkään. Elämä on elämä ja loppuu aikanaan, mitä väliä, mitä väliä elämällä on. Lopulta päivät meni lähinnä siinä, että olin koulussa ja tein läksyt ja lopun ajasta makoilin sängyllä nukkuen ja miettien asioita ja vihaten itseä. Ja sehän onnistui, kun en asunut enää kotona. Ja eivät ne muut ihmiset minun siloitellun ja onnellisen naamarin taakse nähneet.

Mutta sieltä kuopasta pääsin pois. Kun ne seinät ennen näyttivät mahdottomalta kiivetä ja yläpuolella näkyi aina vain harmaata, mutta ne muuttuivat. Siihen rinteeseen alkoi ilmestyä tyhjästä askelmia, joita sitten pystyi helpommin vain kävellä ylöspäin. Joskus niitä tuli monta kerralla ja joskus välillä tipahdin pohjalle, mutta ylös pääsin:)

Nyt voin oikeastaan sanoa olevani onnellinen. Olen tyytyväinen itseeni ja elämääni. En ole enää ujo, pidän isestäni tämmöisenä ja oletan että muutkin pitävät. Nyt minulla on kavereita ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen. Ennen kun olin se luokan inhotuin ( tai ainakin itse ajattelin niin). Ja minusta tuntuu että haluan elää. Että se oli oikeasttan hyvä se kuoppa, muuten olisin vain paahtanut eteenpäin, väärään suuntaan. Ehkä se kuoppa olisi sitten tullut joskus vanhempana, hyvä, että se oli näin nuorena.

Nyt tunnen, että elämä voi ihan todella olla mukavaa ja haluan elää. Juuri tämmöisenä ja minulla on hyvä elämä.

Voimia sinulle!