äitiäsi ja isääsi, kävitkö heidän luonaan vielä kun elivät. Onko jotain, mitä haluaisit pyytää heiltä anteeksi tai sanoa heille jotain, sinne rajan taa.
Rakastitko
Blue Blue
14939
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kysyä kyllä voisi, mutta pätkääkään en kaipaa ja mitään en haudalla tunne. Ihan kuin vieraita ihmisiä!
miten kylmä ihminen.
Nyt olen tajunnut mitä lapselle merkitsee neljä ensimmäistä elinvuotta.
Minusta tuli tämmöinen. Eli saa mitä tilaa...
mutta vastarakkautta jäin kaipaamaan.
Se on ihme juttu että on oikein käsky missä velvoitetaan rakastamaan ja kunnioittamaan äitiä ja isää, mutta ei ole käskyä missä velvoitettaisiin vanhemmat rakastamaan ja kunnioittamaan lastaan.
Vanhempien rakkaus on aina jollakin tavalla saavutettava, ei se ole itsestään selvä asia.
Vanhempia taas on rakastettava olivatpa minkälaisia tahansa.
Jos olisi mahdollista niin haluaisin vanhempieni, varsinkin isän pyytävän anteeksi kaikki loukkaukset ja aiheuttamansa kärsimykset,
mitä hän on lapsilleen aiheuttanut.
Rakastin vanhempiani. Ja he minua. Tunsin olevani varsinkin loppuaikoinaan heidän koko elämänsä. Ja minä kiireinen lähes työnarkomaani, vaimo, perheenäiti. Jaa siinä sitten itsensä. Parhaani silloin yritin. Haittatekijänä vielä, etteivät mieheni ja isäni tulleet keskenään toimeen kuin loppuvaiheessa.
Kyllä mielessä ovat viipyneet sanat: Anteeksi, äiti, etten pitänyt sinuun enemmän yhteyttä, olit niin yksinäinen... (Ja pala on kurkussa!)
Kiitos Blue Blue kysymyksestäsi.
Sanalla rakastaa ei tunteitamme käsitelty mutta puolin ja toisin tykättiin kovasti toisistamme ja ensin tietysti isä ja äiti kantoivat meistä lapsista huolta ja vastuuta .Sitten heidän ikäännyttyään ja vanhentuessaan taas me lapset heistä.Joskus nuorena ollessamme oli vähän riitojakin ,mutta ne aina sovittiin kyllä.
Hyvät muistot jäi myös siitä ,että kukin lapsista vuorollamme jaksoimme heidän kanssaan kun he vanhenivat ja sairastuivat.
vanhempiani, olen saanut heiltä rakkautta koko ikäni, turvallisen kodin jossa olen saanut kasvaa ja sisarukset joiden kanssa vuorottelemme käyntejä vanhempiemme luona.
Viimeksi kokoonnuimme koko sisarusparvi perheineen isämme lämminhenkiseen 90-vuotisjuhlaan.
ja minua rakastettiin.Ei ole jäänyt mitään selvittämättä.Olen saanut elää kauniin lapsuuden ,nuoruuden ja nyt vanhempana saan rakkautta lapsiltani.
Kaikki tunneskaalat rakkaudesta vihaan olivat pinnan alla vaikka eivät koskaan tulleet esiin.Kyllä vanhempani meitä lapsia rakastivat en epäile sitä.Sitä vaan ihmettelee millaisin tavoin se rakkaus ilmenee.
Olen käynyt lapsuuteni selväksi itseni kanssa enkäö osaa olla heille vihainen.He yrittivät parhaansa niillä resusseilla ja ymmärryksellä mikä heillä oli.Toki kaipasin turvallista rakkautta.He eivät vain sitä pystyneet antamaa.Levätkää rauhassa älkääkä enää riidelkö vaikka päällekkäin siellä haudassa olettekin.
pidin huolen, ettei ole jäänyt kummaltakaan mitään anteeksipyydettävää. Isälle annoin anteeksi hieman hämmentyneenä nuorena aikuisena sairaalassa, kun hän sitä pitkästä tajuttomuudesta herättyään pyysi. Jäi hyvä mieli, että tuli nekin asiat selvitetyiksi.
Tiedän, että he tekivät parhaansa sekä rakastivat omalla tavallaan ja kasvattivat sen ajan käsityksen mukaan lapsensa. Antoivat hyvän syyn miettiä omaa vanhemmanroolia ja tehdä ihan omat erilaiset virheet. Aikuisena olen jo ehtinyt kaivella itsekseni omat hampaankoloni puhtaiksi ja rakkaudella heitä muistan.
Vanhempien suhteen olen toiminut aina kunnioittavasti,tarpeen mukaan huolta pitäen ja auttaen. Murkkuiän jälkeen en ole kummallekaan koskaan rumasti puhunut. Olen ilmeisesti antanut hyvän mallin, koska sama malli näkyy toteutuvan seuraavassakin sukupolvessa. ;))
Joskus tulee lämmin tunne, että vanhempani jollain tapaa "ovat mukana kuviossa" edelleen.
Haluaisitko sinä kertoa omista ajatuksistasi tässä asiassa?
Minä taas en pitänyt huolta siitä, ettei jäänyt mitään anteeksipyydettävää, varsinkaan isältäni.
Äitini eli yli 90 -vuotiaaksi ja hänen kanssaan meillä oli koko ajan hyvät välit. Tosin äitini lähestyvä kuolema sitten jotenkin lukitsi minut, enkä pystynytkään käymään mennyttä elämä hänen kanssaan läpi.
Isäni kanssa meillä ei mennyt koskaan hyvin ja olimme riidoissa vielä hänen kuollessankin.
Tosin olin silloin vielä murrosikäinen, mutta nyt ovat ajatukset muuttuneet. Mitään kaipuuta en oikeastaan tunne, mutta monesta asiasta kyllä hänen kanssaan juttelisin.
Minulle tuli myös mieleen tuo, että vanhempani "ovat mukana kuvioissa".
Erityisesti se seikka, että vanhempani osoittivat avoimesti ja spontaanisti hellyyttään ja rakkauttaan, tuo heidät edelleen lähelle arkipäivässäkin. Meillä pidettiin sylissä, halattiin ja suukoteltiin, minkä olen havainnut aika harvinaiseksi ikäisteni kokemuksia vertailtaessa. Olen hyvin kiitollinen tästä perinnöstä ja mielelläni siirrän sen eteenpäin lapsenlapsilleni.
sillä periaatteeni on, että ihmisiä on muistettava, silloin, kun he elävät. Elämä loppuu yhtäkkiä. Kun on hyvä omatunto, ei tarvitse aina viedä haudalle kynttilöitä ja kukkia, ajatus riittää.
Sattumalta juttelin puhelimessa äitini kanssa edellisenä iltana ennen hänen äkillistä poismenoaan ja taas isä tiesi lähtöaikansa sairaalassa ja menimme veljeni kanssa hänen vierelleen. Kun aikaa on kulunut, nousee usein mieleen heidän keskinäinen elämä ja se kuinka he jonkin verran vielä huolsivat meitä aikuisia lapsiaan syksyisin perunoin ja juureksin. Se oli mielestäni sellaista hiljaista arkielämän rakkaudenosoitusta. Oman murrosiän ja äitini vaihdevuosien aiheuttamat kahnaukset olen ajat sitten pannut hymypussiin.
Eivät vanhempani mitään suuria tunteita näyttäneet eivätkä erikoisemmin halailleetkaan meitä, eivät kai itsekään aikanaan saaneet vanhemmiltaan. Mutta lämmin tunne tulee ajatellesani heitä.