Palasin eilen myöhään kotiin ja näin uutisen. Anna Politkovskaja on murhattu. Istuin sohvalle, enkä voinut uskoa todeksi, vaikka toisaalta sitä miltei osasi odottaa. Olen seurannut hänen uraansa vuosia, lukenut hänen kirjansa ja artikkelinsa, kaiken mitä käsiini olen saanut.
Hän oli äärimmäisen rohkea nainen. Toimittaja, toisinajattelija, kärkevä totuudentorvi, jonka kuolema osoittaa miten oikeassa hän oli. Voi vain arvailla miten lähelle tulenarkaa totuutta hän nyt oli päässyt. Liian lähelle ilmiselvästi.
Ne, jotka oikeutta etsivät, joutuvat usein itse sen uhreiksi. Kun sankareista puhutaan, tässä on yksi sellainen. Nainen, joka uskalsi asettua Venäjän suurta koneistoa vastaan, arvostella YK:ta ja EU-maita munattomuudesta suhteessa Venäjään, tuoda julki asioita, jotka olivat erittäin kiusallisia korkeille tahoille. Hän oli niitä todella harvoja, jotka siihen rohkenivat ryhtyä, vieläpä kotimaansa sisällä.
Tästä on jo useampi vuosi, kun hän sanoi, että tietää olevansa mustalla listalla ja elossa vain siksi, että hänellä on pari vaikutusvaltaista suojelijaa. Se on luonnollinen seuraus toiminnasta, joka paljastaa vallan kasvot. Saman olen kuullut muunmuassa intiaanien oikeuksia monikansallisia yhtiöitä vastaan Etelä-Amerikassa puolustavalta järjestöjohtajalta. Jokainen päivä voi olla viimeinen. Sitä pysähtyy miettimään, miten tärkeä voi yhden ihmisen elämä ollakaan. Niin tärkeä pimeiden salaisuuksien peittämisen kannalta, että se pitää lopettaa kylmästi. Yksi ihminen!
Olen todella surullinen tästä uutisesta.
Hän oli äärimmäisen rohkea nainen. Toimittaja, toisinajattelija, kärkevä totuudentorvi, jonka kuolema osoittaa miten oikeassa hän oli. Voi vain arvailla miten lähelle tulenarkaa totuutta hän nyt oli päässyt. Liian lähelle ilmiselvästi.
Ne, jotka oikeutta etsivät, joutuvat usein itse sen uhreiksi. Kun sankareista puhutaan, tässä on yksi sellainen. Nainen, joka uskalsi asettua Venäjän suurta koneistoa vastaan, arvostella YK:ta ja EU-maita munattomuudesta suhteessa Venäjään, tuoda julki asioita, jotka olivat erittäin kiusallisia korkeille tahoille. Hän oli niitä todella harvoja, jotka siihen rohkenivat ryhtyä, vieläpä kotimaansa sisällä.
Tästä on jo useampi vuosi, kun hän sanoi, että tietää olevansa mustalla listalla ja elossa vain siksi, että hänellä on pari vaikutusvaltaista suojelijaa. Se on luonnollinen seuraus toiminnasta, joka paljastaa vallan kasvot. Saman olen kuullut muunmuassa intiaanien oikeuksia monikansallisia yhtiöitä vastaan Etelä-Amerikassa puolustavalta järjestöjohtajalta. Jokainen päivä voi olla viimeinen. Sitä pysähtyy miettimään, miten tärkeä voi yhden ihmisen elämä ollakaan. Niin tärkeä pimeiden salaisuuksien peittämisen kannalta, että se pitää lopettaa kylmästi. Yksi ihminen!
Olen todella surullinen tästä uutisesta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hyvästä kirjoituksesta. Itse en ollut tutustunut tähän henkilöön aikaisemmin, mutta nyt sait minut kiinnostumaan hänen elämäntyöstään. Kivaa nähdä täällä tämmöisiäkin kirjoituksia joskus :)
Hiljainen mielenilmaus Anna Politkovskajan surman johdosta Venäjän suurlähetystön edustalla tänään sunnuntain klo 19.00. Kynttilä mukaan. Järjestäjä Suomen PEN. Laita sanomaa eteenpäin myös tekstiviestinä.
ympärillä tapahtuvista asioista kiinnostuneita löytyy. Usein nämä jutut menevät niin ihmissuhde-tunne-keskeisiksi, että kaikki muu tuntuu unohtuneen.
Hieno ihminen ja _niin_ turha kuolema.
mielipiteitään vähänkään julkisesti, esimerkiksi kirjoittamalla, niin että muut tunnistavat ilmaisuissasi äänensä. Se kääntyy vaaralliseksi sekä yleisön, vaikka yhdenkin ihmisen, ja mielipiteitään esittävän kannalta.
Vielä vaarallisempaa on jos joku samaistuu puhuttelevaan tuotokseesi ja ottaa sen ohjeeksi elämäänsä.
Se mikä on taitavasti ilmaistu, puhuttu, kirjoitettu, esillepantu, on kuitenkin vasta mielipide ja luonnos elämästä. Tuo luonnos ei välttämättä sovellu jokaisen ainutkertaiseen elämään. Vielä ei saata olla sen aika, jos milloinkaan, kuka tietää.
Täytyisi myös osata elää.
Niin, että säilyttää, ei tuhoa. Edes omaa elämäänsä, jonka on vastuulleen saanut.
Myös seuraajilla toivoisi olevan osaamista rajattomien viisauden ja taituruuden lisäksi nostaessaan meistä joitakin esitaistelijan vaaralliseen asemaan, vaikka vain omassa mielessään. Seuratessa tarvitaan myös kykyä laittaa rajat sille, kuinka pitkälle äänekseen kokeman antaa puhutella omaa elämäänsä.
Silti, äänitorvia tarvitaan. Mikään ei oikeuta vaientamaan mielipiteiden ilmaisua, olivatpa ne yksilön mielipiteitä tai useamman ihmisen omikseen kokemia.
Sepä se. Miten sanot julki asiat, jotka ovat karusti totta, muuttumatta toisten silmissä joko kiusalliseksi häiriköksi tai ihmiseksi, joka sanoo sen mitä muut eivät uskalla, vaikka todeksi tietävät ja sitä kautta ikoniksi? Se on yksi tutkivan journalistin ikuisista kysymyksistä. Jokaiselle, joka näitä juttuja on seurannut, lienee selvää kuitenkin, ettei kyse ollut Politkovskajan henkilökohtaisista mielipiteistä, vaikka hän kärjisti ja joskus kenties lipsahti objektiivisuudesta ohi? Hän puhui siitä mitä todella tapahtuu.
Ja siis tuhosiko hän tosiaan itse elämänsä? Eiköhän se ollut kuitenkin se järjestelmä, joka ei kestä kritiikkiä?
Eilen tuli kaksi mielenkiintoista dokkaria, jossa molemmissa esiintyi myös Politkovskaja. Toinen kertoi tsetseeninaisesta, Zainap Gasajevasta, joka on ryhtynyt keräämään todistusaineistoa Tsetseniassa tehdyistä törkeistä ihmisoikeusrikoksista ja hänen avustajistaan.
Minusta Politkovskaja sanoi siinä hyvin tärkeän asian. Sen lisäksi, että tsetseenikansa nujerretaan olemattomiin, samalla tapatetaan MYÖS tuhansia venäläisotilaita aivan turhaan ja on luotu miljooniin venäläisiin pelko, militaristinen asenne ja muukalaisviha, jonka seurauksista kärsivät muutkin kuin tsetseenit.
Juuri viimeksi Venäjällä käydessäni kiinnitin huomiota erääseen asiaan, joka oli silmiinpistävä. Lastenosastojen leluhyllyt olivat TÄYNNÄ mitä aidomman näköisiä rynnäkkökiväärijäljitelmiä ja käsiaseita, valtavia kauko-ohjattavia panssarivaunuja, sotilasnukkeja, sotilavarusteita ja niin edelleen. Pöyristytti Suomessa asuvaa, joka ei sellaiseen ole tottunut. Kun sitten näki Beslanin lapset, jotka leikkivät näillä aseilla terroristijahtia, tuo Politkovskajan sanoma asettuu varsin uuteen valoon.
Toisessa dokumentissa käsiteltiin kahden toimittajan murhaa ja yleensä journalistin asemaa Venäjällä. Pienin vedoin kävi ilmi mitä naapurissa todellisuudessa tapahtuu tällä hetkellä. Lännen hiljaisella hyväksynnällä siellä palataan takaisin rautaesiripun taakse. Nyt esirippu on vain läpinäkyvä ja antaa harhan, että kaikki on hyvin. Länsi matelee, koska näkee Venäjässä vain loputtomat markkinat, jotka jokainen haluaisi vallata. Sitä mahdollisuutta ei auta tärvellä kyselemällä typeriä kansanmurhasta ja ihmisoikeuksista. Diktatuuri on okei, kunhan ei ole kommunistinen ja estä rahaa virtaamasta.
Nuo talouden, vallan ja ihmisoikeuksien törmäämiset viimeksi mainitun suureksi tappioksi ei ole pelkästään Venäjän ongelma. Anna ei ole ensimmäinen, eikä ikävä kyllä viimeinenkään. Se tässä on kaikkein pahinta.
Joo. Politkovskaja sanoi siinä myös, että ei ketään kiinnosta, eikä kukaan jaksa kuunnella. On myös iso joukko ihmisiä, jotka eivät edelleenkään USKO. Se on kuulemma kaikkein satuttavinta, tämän olen kuullut itse. Olen huomannut itsekin - minunkin lähipiiriäni taitaa kiinnostaa tulevan kevään sisustusvärit enemmän kuin se, mitä maailmassa ja kanssaihmisille tapahtuu.
Kun miettii Politkovskajan työtä ja näiden tsetseeniaktivistien työtä, niin he kaikki ovat NAISIA, jotka myös työskentelivät erittäin paljon naisten parissa ja naisten avustamina. Luulisi kiinnostavan meitä muita naisia jo ihan senkin takia. Tämä maailma, jossa miehet tuhoavat ja hallitsevat, naiset yrittävät korjata edes jotain. Työskentelevät tietäen, että elämä on ikään kuin päättynyt jo, odottavat vain koska tullaan hakemaan. Mutta sitä ennen pitää ehtiä tekemään niin paljon kuin pystyy.
Ihan mielettömiä naisia. Rohkeita, vahvoja, sydämellisiä.
Sitä on hyvin vaikea ymmärtää tästä lintukoto-näkökulmasta, jossa eletään todellakin rauhassa, turvassa ja suojeltuina. Meitä ja meidän läheisiämme ei kukaan tule yöllä hakemaan, eikä tarvitse pelätä astuuko lapsi miinaan kouluun mennessään. Ja niin pitää ollakin. Pitäisi olla kaikilla. Niin, että voisi ajatella: pitää sitä elääkin. Kaikki eivät voi, eivätkä ehdi. Koska kaikilla ei ole elämää, jota elää.
Hyvä kirjoitus, paljon asiaa. Ja sama toistuu pienemmässä mittakaavassa meidänkin lähellämme.
Asioiden, varsinkin epäkohtien, esille tuominen on ongelmallista suomalaisessa arjessakin. Sama tilanne toistuu varmasti myös tänään usealla suomalaisella työpaikalla. Näin: kaikki napisevat, useimmiten aiheesta, joku rohkea nostaa kissan pöydälle ja sanoo asiat ääneen saaden helposti "ikävän ihmisen" maineen ja pahimmassa tapauksessa menettäen myös samaa mieltä olleet tukijansa kun tilanne muuttuu heidän intressiensä vastaiseksi. Onneksi ketään ei ammuta. Näin "mikrotasolla".
Me täällä Suomessa elämme rauhassa eikä meidän tarvitse pelätä, että joku hakee meidät yöllä mielipiteittemme takia. Mutta kuinka moni meistä ei uskalla puuttua epäkohtiin esim. syrjinnän tai työpaikan menettämisen pelossa.
Sama pätee niin suuressa kuin pienessäkin, tuon allekirjoitan.
Listaa voisi jatkaa. Maailmanlaajuisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ja työyhteisöjen lisäksi
ihmissuhteissa tuttavapiirin, perheen tai suhteen sisällä. Huomioija ja ääneensanoja saa ensiksi tuta.
Samoin allekirjoitan minä!
Ja ehdottomasti olen sitä mieltä, että noiden suurten asioiden rinnalla on kiinnitettävä huomiota myös tähän arkeen. Siihen juuri, että osataan avata suu silloin, kun se tuo kaikia vaivaavia asioita esille, vie asioita eteenpäin, avaa solmuja ja luo kontaktia ihmisten välille. Ja pitää suu kiinni silloin, kun sieltä tulee pelkkää negatiivisuutta ja kaunaa. Suomalaisilla vain tuntuu asetelma olevan hyvin usein toisinpäin. Ei eroteta mikä on asiallista, päättäväistä keskustelua ja mikä silkkaa päänaukomista.
Mutta niitä rohkeita on tässä tavallisessa arjessakin. Ja erityisesti kunnioitan niitä, jotka osaavat puuttua päättäväisesti asioihin olematta törkeitä ja loukkaavia, hyökkäämättä agressiivisesti.
Ketään ei ammuta, eikä kukaan joudu vankilaan määräämättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä mutta elämä voi muuttua hyvin vaikeaksi näissä meidän puitteissamme. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka ovat hiljaa. Totuudentorveksi ryhtyminen vaatii valtavan määrän voimaa ja stressinsietokykyä, periksiantamattomuutta. Mutta jonkun on aina oltava se, joka sanoo ensimmäisenä mitä mieltä on, mikä on pielessä. Meni syteen tai saveen.
Muutama vuosi sitten kuulin ensi kerran kyseisestä naisesta ja jäi silloin mieleen kuinka rohkea hän itse asiassa on ja oli.
Vaikka toimittaja on nyt itse poissa niin hänen artikkelinsa elävät jatkossakin. Mitä nyt näitä nobeleita jaellaan niin juuri hänenlaisilleen sellainen olisi oikein.