Tällainen tapaus:sain esikoiseni 15 vuotta sitten.Isänsä jätti meidät lapsen ollessa 2 sanaakaan sanomatta,mitään ilmoittamatta.Ei halunnut säännöllisesti tavata jouduin totaalisen yksin vastuuseen, ei tullut sukulaiset,kummit hätiin.Ystäviä ei kai mulla sitten ollutkaan.Hain oikeuden päätökselä yksinhuoltajuuden, sainkin sen koska mies viisveisasi lapsestaan.Eron jälkeen olin varma että kuolen niin onneton olin.No,en kuollut:) Menin töihin ja jotenkin jaksoin sen arkirumban yksin lapsen kanssa.Kunnes sairastuin vakavaan masennukseen.Seurasi sairaalahoitoa,terapiaa,lääkitystä ja lapsi oli sen aikaa huostaanotettuna,omasta pyynnöstäni koska pelkäsin että jonain aamuna en viitsi enää nousta ja hoitaa lastani.Se oli elämäni vaikeinta aikaa,kuin iso musta aukko joka meidät nielaisi.Tuolloin olin vuorenvarma, että minusta ei enää ole täällä eläjäksi.Yritin itsemurhaakin.Yksi suurimmista lohdun sanoista eräältä mielenterveyshoitajalta,kiitos vaan Sarille,oli:sinä olet äiti.Siinä on tarkoitusta elämälle.
Toivuin pikkuhiljaa takaisin elämään.Asiat alkoivat taas kiinnostaa.Kävin kursseja,opettelin uusia taitoja.Kaipasin suunnattomasti ihmistä joka uskaltaisi rakastaa minua.Häpesin/häpeän menneisyyttäni enkä päästänyt ketään lähelleni.En kertakaikkiaan uskaltanut!
Tapasin mukavan tyypin.Päätin:nyt tai ei koskaan!Vähitellen uskalsin avautua menneisyydestäni:koulukiusaamisesta lähtien nuoruusiän rötöstelyihin asti.Hän sattui olemaan vähän samantyyppinen.Olimme kuitenkin täysin erilaiset ihmiset.Siinä missä hän ei kainostellut tippaakaan asioidensa julkituloa tai yleensä käyttäytymistään, minä olisin mieluummin vajonnut maan alle.Tein sen virheen, että otin hänet asumaan luokseni melko pian.Nyt käsitän miksi kaikki meni niin pieleen.Pian alkoi minun syyttely erinäisistä asioista, karjuminen, tavaroideni rikkominen ja lopulta kiinnikäyminen.Ajattelin, että koska olen näin epäonnistunut henkilö, vian täytyy olla minussa. Yritin vaikka mitä.Tätä jatkui useamman vuoden ennenkuin havahduin ettei sentään minunkaan tarvi kaikkea nielaista.Kävin yksin perheneuvojalla pari kertaa mutta lopetin.Elämä jatkui samanlaisena ja ilmoitin että en jaksa enää.Hän muutti pois vähäksi aikaa ja aloitimme taas alusta.Luulin että hän muuttuisi nyt.
8 kk:tta sitten meille syntyi vauva.Sitä ennen muutime yhteiseen asuntoon ja annoin hänelle viimeisen mahdollisuuden.Nyt on meillä asiat niin että hän on muuttanut pois koska ei omien sanojensa mukaan näe syytä käytöksensä muuttumiseen vaikka on lapsenkin saanut ja ihanan onkin.
Miten helvetissä jaksan enää vastuun toisestakin yksin,miksi aina minä epäonnistun?Tällä kertaa on isovanhempia,ystäviäkin kuvioissa mukana mutta en osaa oikein heihinkään luottaa.
Toivuin pikkuhiljaa takaisin elämään.Asiat alkoivat taas kiinnostaa.Kävin kursseja,opettelin uusia taitoja.Kaipasin suunnattomasti ihmistä joka uskaltaisi rakastaa minua.Häpesin/häpeän menneisyyttäni enkä päästänyt ketään lähelleni.En kertakaikkiaan uskaltanut!
Tapasin mukavan tyypin.Päätin:nyt tai ei koskaan!Vähitellen uskalsin avautua menneisyydestäni:koulukiusaamisesta lähtien nuoruusiän rötöstelyihin asti.Hän sattui olemaan vähän samantyyppinen.Olimme kuitenkin täysin erilaiset ihmiset.Siinä missä hän ei kainostellut tippaakaan asioidensa julkituloa tai yleensä käyttäytymistään, minä olisin mieluummin vajonnut maan alle.Tein sen virheen, että otin hänet asumaan luokseni melko pian.Nyt käsitän miksi kaikki meni niin pieleen.Pian alkoi minun syyttely erinäisistä asioista, karjuminen, tavaroideni rikkominen ja lopulta kiinnikäyminen.Ajattelin, että koska olen näin epäonnistunut henkilö, vian täytyy olla minussa. Yritin vaikka mitä.Tätä jatkui useamman vuoden ennenkuin havahduin ettei sentään minunkaan tarvi kaikkea nielaista.Kävin yksin perheneuvojalla pari kertaa mutta lopetin.Elämä jatkui samanlaisena ja ilmoitin että en jaksa enää.Hän muutti pois vähäksi aikaa ja aloitimme taas alusta.Luulin että hän muuttuisi nyt.
8 kk:tta sitten meille syntyi vauva.Sitä ennen muutime yhteiseen asuntoon ja annoin hänelle viimeisen mahdollisuuden.Nyt on meillä asiat niin että hän on muuttanut pois koska ei omien sanojensa mukaan näe syytä käytöksensä muuttumiseen vaikka on lapsenkin saanut ja ihanan onkin.
Miten helvetissä jaksan enää vastuun toisestakin yksin,miksi aina minä epäonnistun?Tällä kertaa on isovanhempia,ystäviäkin kuvioissa mukana mutta en osaa oikein heihinkään luottaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mistähän minä sain voimaa jaksaa kahden pienen kanssa yksin. lapset oli silloin toinen 2.5v. toinen muutaman kuukauden ikäinen. välissä sain keuhko taudin eikä ketään tuttuja edes tukena ja isä omilla teillään, missä lie. lapseni joutui sairaalaan niinkuin minäkin kun ketään tuttuja ei ollut huolehtimassa. sairaala reissu kesti yli kuukauden ja sillä aikaa en saanut nähdä lapsiani tartunta vaaran vuoksi. en ollut tunnistaa lapsiani kun tapaamis hetki koitti varsinkaan nuorimmaista. lapset ovat jo aikuisia. sittenmmin tapasin uuden elän kumppanin mutta yksin huoltajuus jatkuu vaikka on ns.(yhteishuoltajuus) isä aina työmatkoilla ja töissä. asumme eri osoitteissa ja lapsi jää paljon vaille isän huomiota. olen tottunut pärjäämään. tämän nykyisen tavallaan yh.aikana myöskin olin leikkauspöydällä ja lähes kuukauden sairaalassa. siitäköhän sisua tähän yh.elämään tulee kun sairaudet riepottelee ja lapset antaa kipinää jaksaa vaikkei jaksaisikaan. olen jokapäivästä onnellinen, vaikkei tukijoukkoja kuten sukulaisiakaan asu lähellä.
Lapset ovat kuitenkin se tärkein!!!
JAKSAA kun päättää selviytyä, kun kerran tukijoukkojakin on.
Mä olen kahden kanssa yksin, toinen 7 ja toinen 14!
Aluksi ekan syntymästä asti yksin, sitten 3 vuotta uuden miehen kanssa ja taas ero nyt olen ollut 6 vuotta lasten kanssa toisen eron jälkeen yksin, enkä yhtään ukkoa aio saman katon alle ottaa.
Vaikeita aikoja toki on ollut, mutta selvitty on masennusten ja muiden ongelmien.
Tämä se on sitä toistemme tukemista parheimmillaan, kiitos sinulle kirjoituksesta! Minäkin sain taas uuden energiapaukun omaan elämääni selviytymisjutustasi ja hymy jäi huulille varsinkin kommentistasi, että et ukkoa kattosi alle enää kaipaa!=) Olen kanssasi lähes samassa tilanteessa ja täysin samaa mieltä; sitä jaksaa kun niin päättää ja osaa ottaa myös tukea vastaan tarpeen tullen! Voimia ja kaikkea hyvää erilaisille oman elämänsä sankareille!
hei..
jokseenkin ehkä ärsyynnyinkin tekstistäsi,miksi valitat?
ethän ole kuoleman sairas,vangittu kellariin(kuten natasha),makaa kadulla kodittomana..tmv--
olet äiti,siunattu kahdella lapsella, onnea!
olen kolmen lapsen kanssa aivan yksin, alusta loppuun asti varmaankin, elin huonossa suhteessa..
nyt olen onnellinen, vaikka olenkin yh..ei mies sitä onnea tuo, vaan lapset..omat rakkaat lapseni..
ole kiitollinen lapsista, äläkä valita.
tajua se jo nyt, kuinka onnekas oikeesti olet, etkä vasta siinä vaiheessa kun lapsesi lentävät kotoa pois..
okei?
Kiitos viestistäsi.
Olen todella onnellinen että olen yleensä saanut lapsia, vielä 2 kappaletta.He ovat terveitä,luojalle kiitos.Jos heitä ei olisi, olisin varmaan ties missä!Olen siis kiitollinen heistä!Pahoittelen jos viestini antoi muuta ymmärtää.
Vituttaa vaan aivan suunnattomasti miehet jotka välttelevät vastuutaan!Kuinka mies joka ei viitsi tavata lastaan pystyy elämään itsensä kanssa?
Oon vaan niin katkera..Miksi minulle käy näin elämässä,toistamiseen?!
Ärsyttää myös tuttavat ja naapurit jotka utelevat kun ei miehen auto ole enää pihassa!
Eikö mies voisi jo suhteen alussa sanoa suoraan että hän sitten ei huolehdi lapsistaan kun/jos niitä syntyy?!
Yhtään ukkoa en minäkään ota kattoni alle tai saatte lyödä halolla päähän.