Kun elämä menee päin helvettiä..

Kun elämä menee päin helvettiä
      
   Olin 15-vuotias, kun elämäni alkoi mennä päin helvettiä. Jätkäkaverini petti ja jätti, paras ystäväni kuoli ja saatananpalvonta alkoi.
   Jätkäkaverini oli juuri jättänyt minut, koska hänellä oli toinen nainen. Ystäväni Mira oli kertonut, että hänellä on syöpä. En oikein tiennyt silloin, mitä tehdä. Saatoin itkeä tuntikausia jätkäkaverini perään ja miettiä, mitä teen, jos Mira kuolee. Kysymykseen ” Mitä tehdä, jos Mira kuolee?” en ollut saanut vielä vastausta, vaikka olin sitä usein miettinyt. Olin jopa kysynyt sitä Jumalalta, mutta en ollut vain saanut vastausta.
   Viikot olivat kuluneet ja Miran syöpä oli levinnyt hyvin pitkälle, koska hän oli sanonut, että ei halua sädehoitoa. Sädehoito ei paranna hänen syöpäänsä ja hän kuolee syöpään siitä huolimatta, vaikka ottaisi sädehoitoa. Hänen tilanteensa oli hyvin huono. Hyvä, että edes jaksoi puhua silloin, kun olin käynyt hänen luonaan. Olin itkenyt hänelle Mikaa ja kysynyt häneltä, mitä teen, jos hän kuolee. Hän oli vastannut minulle silloin, ” Vaikka kuolisin, sinun elämäsi ei lopu siihen, se jatkuu ja elät hyvän elämän. Maailmasi voi muuttua, kun olen kuollut, mutta se ei lopu. Muista SE EI LOPU!”
   Menin Miran luo sairaalaan, kun hän oli siellä ennen kuolemaansa. Olin ehtinyt olla olemaan hänen luonaan noin 15 minuuttia, kun se kone, josta kuului ihan sydämensä ääni ”piip, piip, piip” lakkasi piipittämästä ja Mira ei enää hengittänyt. Juoksin hakemaan hoitajaa. Hoitaja yritti elvyttää Miraa, mutta ei onnistunut. Mira oli kuollut. Itkin hänen vieressään sitä, että hän oli kuollut. Kuulin ajatuksissani hänen äänensä, ” Muista, elämäsi ei lopu tähän!”
Hoitaja, joka oli yrittänyt elvyttää häntä, tuli siihen huoneeseen takaisin ja pyysi minua poistumaan, koska itkin. Vedin syvään henkeä ja sain kysyttyä siltä hoitajalta, ” Etkö itse itkisi, jos sinun paras kaverisi olisi kuollut? Melkein sinun omiin käsiisi?”. Hoitaja meni pois siitä huoneesta ja jätti minut sinne yksin suremaan.
Kun olin saanut itkettyä, nousin tuolista, (joka oli sängyn vieressä, jossa Mira makasi.) Seisoin siitä hetken ja sanoin Miralle ” Rakastan sinua, ystäväni.” nielaisin ja jatkoin. ” Elämä ei lopu tähän.” Itkin taas. Lähden huoneesta pois. Sanoin vastaanotolla sille hoitajalle, ” Nyt olen valmis. Viekää Mira pois sieltä huoneesta. Olen hyvästellyt hänet.” Lähdin sairaalasta pois, kylmälle kadulle.
   Olin Miran hautajaiset. Hänet oli siunattu ja häntä oltiin laskemassa arkussa hautaan. Oli minun vuoroni mennä kiittämään häntä. Minulla oli yksi tummanpunainen ruusu kädessä ja siinä ruusulla oli kortti, jossa luki. ” Kiitos Mira! Elämä ei lopu tähän.” Kävelin haudan vierestä pois, en pystynyt olemaan enää siellä. Minun oli pakko lähteä pois kokonaan. En pystynyt menemään muistotilaisuuteen.
Viikot olivat kuluneet. En kulkenut enää mudassa, mutta elämäni oli muuttunut. Minulla oli päälläni musta pitkä hame ja musta paita. Olin värjännyt hiukseni mustaksi, silmäni oli rajattu mustalla kajalilla. Käteni olivat viillellyt. Olin muuttunut, minusta oli tullut saatananpalvoja.
Kävin hyvin usein hautausmaalla uusien ystävieni kanssa, kukaan ei uskonut Jumalaan kaikkivaltiaaseen. Kävimme potkimassa hautakiviä nurin. Kävin hyvin usein ystäväni haudalla ja laitoin siihen joka kerta tummanpunaisen tai mustan ruusun.
En ollut koskaan kotona, en käynyt koulua kunnolla. Olin aina jossain öisin. Elämä oli yhtä helvettiä, saatana oli isäntäni, palvoin sitä, olin sen armoilla. En ollut enää mikään kultanen.
Jos Mira olisi ollut elossa, en olisi ollut saatananpalvoja. Mira tiesi sen, että elämäni alkaa mennä päin helvettiä heti, kun hän oli kuollut. Olin monta kertaa nähnyt hänet unissani. Silloin, kun olin itkenyt itseni uneen. Hän oli sanonut minulle joka kerta ” Elämäsi ei lopu siihen, vaikka kuolinkin. Nosta pääsi pystyyn ja lähde kohti unelmiasi.” Joka kerta, kun heräsin siitä, mietin: Mitä unelmia? Mistä Mira tiesi? Miksi hänen piti kuolla?
Olin hautausmaalla Miran haudalla laskemassa siihen mustaa ruusua. Kuulin Miran äänen ” Sara! Miksi et toteuta unelmiasi? Miksi kuljet mustat vaatteet päälläsi? Mikset enää usko Jumalaan? Miksi rikot vainajien rauhaa?” ” Mira! Mitä minun pitäisi sitten tehdä?” ” Nostaa pääsi pystyyn ja toteuttaa unelmasi. Elämäsi jatkuu, vaikka kuolinkin.” ” Mira..?! Mira..?! Mira..?!”. Mira ei vastannut minulle, vaikka olisin kuinka huutanut häntä. Itkin ja mietin ” Toteuttaa unelmat? Mitkä unelmat?”. Sanoin ääneen ” Ei minulla ei mitään unelmia. Mistä unelmista sinä puhut?” ” Vastaa minulle Mira.” ” Käy koulusi kunnolla loppuun ja lähde kiertämään maailmaa.” ” Unelmani.. maailmanmatkaajaa.. muistat sen..” äänessäni kuului hyvin vähän iloa.
Nousin Miran haudan vierestä ja lähdin kulkemaan kohti päämajaamme. Olin päässyt päämajaamme sisälle. Kuulin kysymyksen ” Miksi et ollut kokouksessamme?” ” Olin hautausmaalla, kuuntelemassa Jumalan lähettiä. Lopetan tämän tyhmyyden. En palvo enää saatanaa.” ” Hyvä on! Saat lähteä.. mutta emme takaa seurauksista.” Lähdin päämajasta öiseen kylmyyteen, kohti kotia. Ajattelin matkalla. ” Kiitos Mira! Elämä jatkuu. Unelmat odottavat.”

Pääsin pois saatananpalvonnasta Miran avulla. Se tuntui alkusi helpolta, että pääsinpäs ilman mitään ongelmia, mutta kun olin ollut puolivuotta poissa, sain ensimmäisen uhkauksen, jossa sanoivat, että tappavat minut, jos en liity takaisin. En liittynyt, ja elän yhä, siitä on jo 9 vuotta aikaa. Kun kävin peruskouluni loppuu sain sieltä hyvän todistuksen, kun menin lukioon kirjoitin sieltä L-paperit. Lähdin kieltämään maailmaa, olen käynyt kaikkialla maailmassa, se kesti 5vuotta. Nyt minulla on aviomies ja 3 lasta, Mira, Marko ja Marjo. Nykyään vien, joka sunnuntai Miran haudalle tummanpunaisen ruusun kiitokseksi.
-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

tää on sit tarina jonka oon kirjoittanut joskus viime vuonna.. kertokaa kommetteja! mä en ole sitten mikään hyvä kirjoittaja..