eli olen kirjoittamassa kirjaa ja olisi tosi mukava, jos voisitte antaa tästä pätkästä asiallista kritiikkiä. sivuja on jo aika paljon, joten tässä vasta alku:
- Ketä sä panisit, jos voisit?
- Ai, miten voisin?
Me maattiin vierekkäin sängyllä ja tuijoteltiin kattoon. Keskusteltiin henkeviä, tiedättehän. Mä olin vähän poltellu pilveä ja olin ihan pihalla. Totaalisesti. Mari ei polttanu, sen ei tarvinnu. Tiiätteks te, miten joistain tyypeistä voi sanoa et ne on syntymähumalassa? Joo, no, Mari oli syntymäpilvessä, takuulla. Ei se koskaan juonukaan ja mä ymmärrän sen täysin. Uskokaa vaan. Mä näin sen kerran kännissä. Se vaan istu ja tuijotti eteensä. Tuijotti samaa kohtaa kaks tuntia, saatana.
- Jos sä voisit panna ketä tahansa, niin ketä sä panisit?
- Ai, ihan ketä vaan?
- Joo.
- Voisko se olla jo kuollu?
- Mitä, haluisit sä panna jotain ruumista, häh?
- Idiootti.
- Joo joo, ketä vaan.
Se mietti hetken. Huulet oli raollaan ja silmät tuijotti tyhjää. Se oli rajannu silmäsä mustalla, oikeen kunnon kerroksella, saatana, ja maalannu huulesa ihan punasiks. Mä en yleensä pidä siitä, et tytöt meikkaa, mut Mari näytti sillee hyvältä. Ku se oli vielä niin kalpeekin. En mä tiä, se sopi sille.
- Mä varmaan panisin mun isää.
- Mitä hittoa?
- Joo, panisin.
- Elä viitti pelleillä.
- En mä pelleile.
- No et vissiin, saatana. Vittu sä oot pimee.
- Elä viitti.
- Elä viitti mitä? Elä itte kuule, kysyn vaan sulta jotakin ja heti alat kusettaan. Vittu oot pimee, vitun ämmä.
- Elä viitti.
- Niin mitä? Mitä elä viitti?
- Elä viitti kirota.
- Ai mitä, miksen? Haittaako se arvon neitiä, mitä?
- Muhun sattuu kun sä kiroot.
Se ei vinkunu eikä mitään, tuijotti vaan eteensä ja puhu ihan hiljaa. Se ei koskaan korottanu ääntäsä, ei ainakaan niin et mä oisin kuullu - ja mä sentään hengaan sen kanssa paljon. Se osas olla tosi vilpitön, niin kun joku pikku pentu, mut se ei ollu sitä mitenkään dorkalla tavalla. Niin mä sit lopetin.
Maattiin vähä aikaa hiljaa, mä polttelin sätkän loppuun. Me oltiin mun huoneessa. Mulla oli lukko ovessa, eikä porukat uskaltais muutenkaan tulla sisälle ilman mun lupaa, ne osas olla tosi lampaita. Me oltiin yleensä aina meillä, jos ei oltu ulkona, Marin porukat oli vähä sekasin, ainakin mun mielestä.
- Ketä sä?
- Ai, mitä, ketä mä?
- Panisit.
- En mä tiä.
- Sano nyt, mäkin sanoin.
- Ethän vittu sanonu.
- Sano nyt.
- Okei, mä panisin Juliaa.
- Ai, ketä?
- Tiedäthän sä? Sitä Shakespearen Juliaa?
- No kyl mä nyt sen tiiän. Miks sä sitä panisit?
- No ku sehän kuolee niin nuorena ja kaikkee ja se on viel neitsyt. Mä en tajua miten Romeo anto sen kuolla neitsyenä, eka sitä vannotaan ikuista rakkautta ja sit ei voi ees hoidella sitä ettei tarttis neitsyenä kuolla. Musta se on surullista. Mä vaan tekisin sen mihin se kloppi ei pystyny. Tekisin palveluksen sille Julialle.
- Sä oot sairas, ei Juliasta voi tolleen puhua!
Mari osas olla tosi outo, mut se oli myös ihan tajuttoman romanttinen. Ehkä ne kävi jollakin tavalla yksiin.
- Mitä? Miks ei vois?
- Romeo ja Julia on kaunein rakkaustarina ikinä ja sä puhut jostain panemisesta!!
- Niin mitä? Mitä sitten? Ihmisiähän ne nekin oli, ihan pantavissa.
- Sä et tajua, niiden rakkaus oli täysin platonista, ei ne tarvinnu mitään seksiä. Ne oli puhtaita ja viattomia, kun ne kuoli, koska ne rakasti toisiaan niin paljo. Ne rakasti niin paljo ettei ne tarvinnu sitä, tajuuksä?
- No en! Mitä pahaa panemisessa on? Sehän on yks rakkauden muoto, saatana. Ei siin oo mitään pahaa.
- Sä et tajua. Sä et vaan tajua.
Se nous sängyltä ja otti kassisa. Mä nousin kans istualleni. Se näytti tosi järkyttyneeltä, se oli ihan poissa tolaltaan. Ihan niin ku mä oisin just loukannu sitä tosi pahasti, saatana.
- Mitä sä ny? Hei Mari mihin sä nyt? Mitä sä teet?
Se ei vastannu, lähti vaan. Se näytti ihan siltä ku se olis kohta ruvennu itkemään.
- Hei, älä nyt viiti! Älä nyt!
Mut se vaan meni, löi oven kiinni. Ihan ku se ois meinannu ruveta itkeen. Saatana. Mä olin jo lähössä sen perään, mut mä olin niin pilvessä et vaan rupesin taas makaan. Mitä mä nyt olin tehny? Ei kai se vaan ala itkeen, eihän?
Mä kuuntelin Nirvanan 'The man who sold the world':iä. Se oli musta ihan sairaan hyvä kappale, ihan kuningas. Mä vaan kuuntelin sitä tunnilla, eikä meidän matikan ope tykänny siitä. Ei yhtään. Ehkä se ei oo koskaan kuullu tätä. Mä yritin selittää sille, et tää on paras kappale ikinä, mut eihän se tajunnu. Mä opin varmaan paljo enemmän tätä kuunnellessani ku mä opin tunnilla, ihan varmasti, ja mä sanoinkin sen sille. Ei se tajunnu. Se veti hirveet pultit ja passitti mut ulos luokasta.
Siinä vasta kiree jätkä, se meidän matikan ope. Eikä se pitäny musta, mä olin sen mielestä yks hyödytön paska. Eihän se sitä mulle tietenkään suoraan sanonu, mut kyl mä tiesin. Se ei sietäny mua yhtään, mä olin joku sen silmätikku, saatana. Mä tiesin sen ja sitä mä kyl sit ärsytin enemmän ku ketään muuta, olin niin vittumainen kun vaan osasin. En mä helppo tapaus ollu millään tunnilla, mut matikalla mä olin ihan täys paskiainen, oikee häirikkö.
No, osas se opekin olla vittumainen kun se halus. Se takavarikoi mun CD-soittimen ennen kun mä menin käytävälle. Saisin käydä hakeen sen kuulema sit loppuviikosta. Paska jätkä. Saisin istuu luokan ulkopuolella kunnes tunti loppuu ja mennä sit sen puhutteluun, just joo. Mä tiesin tasan tarkkaan mitä se sanois, et jos mä vielä kerran temppuilisin, mä lentäsin ulos lopullisesti. Miten vaan.
Siinä mä sit istuin penkillä ku Mari käveli mua vastaan. Vittu se oli ilmestys. Sen naama oli yhtä maalattu ku ennenkin, sillä oli jalassa sairaan isot maiharit, joita se käytti aina, ja sit sillä oli semmonen verkkopaita, jonka se oli repiny, ritsikat vaan näky alta. Kerran se oli tullu kouluun sama paita päällä ilman rintsikoita, mut se oli passitetu kotiin. Vittu sillä Marilla oli pokkaa. Sen hiuksista mä kyl pidin eniten. Ne oli toiselta puolelta ihan pörröset ja mustavalkoset ja toiselta puolelta se oli ajellu ne siiliks. Ne oli kyl rajut, sen äiti tuli hulluks, kun se ekan kerran näki mitä Mari oli niille tehny. Mä en tajuu miks, ne oli ihan sairaan hienot.
Mä olin ihan hermona, kun Mari tuli mua kohti. Mä en tienny oliko se mulle vielä vihanen siitä eilisestä, itse asiassa mulla ei ollu hajuukaan, mikä sille oli sillon tullu. Se tuli kuitenkin mun luo ja pysähty.
- Mitä sä siinä istut?
- Romakkaniemi potki pihalle.
- Ai, mitä sä sit teit?
- Kuuntelin The man who sold the world:iä.
- Se on sairaan hyvä.
- Niin on.
Me oltiin vähän aikaa hiljaa, tuijoteltiin vaan eteemme. Puhuminen on ihan yliarvostettua. Marilta roikku olalla vanha armeijanlaukku, jota se käytti sen koululaukkuna. Jotkut piti sitä outona kun se ei hankkinu kunnon laukkua, mut mitä väliä. Se käytti muovikassia ennen kun se hommas ton.
- Eiks sul oo nyt muka tuntia menossa?
- En mä tiiä, kai mulla on.
- Okei.
- Lähtisit sä mun kaa ulos?
- Nyt vai? En mä tiedä, mun pitäs mennä puhutteluun ku tunti loppuu.
- Ai.
- Minne sä sit meinasit?
- En mä tiedä, vaik kiikuille.
- Eiks siel oo pentuja tähän aikaan? Kun on näin aikasta?
- Mistä mä tiedän.
- Okei, mä tuun.
Ei siellä sit ollu, pentuja nimittäin. Kiikut oli meidän vakipaikka, missä me nähtiin kun oltiin ulkona. Ei se mikään ihme paikka ollu, kaks kiikkua vaan leikkikentällä. Me istuttiin niissä ja keinuttiin välillä. Kai se oli aika lapsellista, mut se oli mukavaa. Välillä me istuttiin pienellä nurmenpalasella, mikä siellä kentällä oli, ja kuunneltiin musaa. Niin me tehtiin nytkin. Mari kaiveli levyn laukustaan ja näytti sitä mulle.
- Mä ostin uuden levyn.
- Ai, minkä?
Mari oli ihan hulluna musiikkiin, niin olin mäkin. Osteltiin levyjä melkein kerran viikossa, siihen mun rahat sit menikin. Varmaan parasta oli kun me yhessä käytiin levykaupassa kahteleen uusia levyjä, melkein parempaa kun niiden kuuntelu.
- Se on Stoogesin Fun House, tiiät sä sen?
- En.
- Ne on vittu kovimpia jätkiä mitä löytyy, tää on ihan sairaan kovaa kamaa.
Sen oli pakko olla hyvä levy. Mari ei kiroillu muuten, kun jos se oli ihan täpinöissä. Se oli kyl outo, näytti ihan joltain nuorisorikolliselta saatana, mut ei voinu sietää kiroilua.
- Mulla ei oo mun soitinta, se kusipää takavarikoi sen.
- Se Romakkaniemi on kyl yks natsi. Sä saat lainata mun.
- Mut sit sä et voi kuunnella mitään.
- Otetaan molemmat yks kuuloke niin voidaan kuunnella molemmat. Kuuntelet sit myöhemmin kunnolla.
Niin me sit tehtiin. Ja Mari oli oikeessa, se levy oli aivan tajuttoman hyvä, ihan mieletön meininki jätkillä.
- Tiiät sä onko ne levyttäny enemmänkin?
- En, mun pitää ottaa selville. Pidit sä?
- Joo, munkin on pakko ostaa tää. Ihan tajuton.
- Niin on.
Sit me kuunneltiin se toisenkin kerran. Me kommunikoitiin musiikin avulla. Me tutustuttiin kuuntelemalla musaa. Kun ihmisillä on sama musiikkimaku, niin se on tajutonta yhteisymmärrystä, se on saatana oikeeta sielujensympatiaa. Me pidettiin kaikesta, mistä toinenkin. Me puhuttiin tosi vähä keskenämme, koska meidän ei tarvinnu. Marin kanssa oli tajuttoman helppo olla. En mä väitä, et se olis siks kun me tunnettais toisemme täysin tai ymmärrettäis aina toisiamme. Mä tarkotan et mä voin vaan olla hiljaa sen kanssa.
Kun levy loppu, mä muistin et mun pitäis olla koulussa. Puhuttelussa saatana.
- Onks sul kelloo?
- Kelloo? Ei. Miten niin?
Olishan mun pitäny muistaa. Mari ei ollu niitä ihmisiä, jotka tuijottelee kelloon. Tai siis, en mäkään, mut se ei kattonu kelloo koskaan, minkä takia se olikin aina myöhässä. Ajankulu ei koskettanu sitä. Sillä ei ollu ees kännykkää - se ei uskonu niihin. Musta se oli mahtavaa, mut tällä hetkellä se ois kyl ollu tarpeen.
- Mun tunti loppu vittu varmaan ajat sitten. Reksi nylkee mut!
- Elä kir...
- Joo joo, en kiroo, sori vaan, mut ne voi vaikka erottaa mut nyt saatana!
- Eikä erota.
- No ihan hyvin voivat, väliaikasesti ainakin. Sä et tiedä miten se Romakkaniemi on ollu mun kimpussa. Saatana!
Mä otin repun maasta ja lähin käveleen. Vittu mä olin hermona. Mari nous kans ja tuli käveleen mun vierellä. Se oli laittanu kuulokkeet korville ja kuunteli sitä uutta levyään.
- Aijot sä tulla kans?
- Mtäh?
- Tuutko sä kans koululle? Onks sulla tuntii?
- Kait mä tuun.
- Oliko sulla tunti nyt? Ei kai sul tuu poissaolot täyteen?
- En mä tiiä. Ei kait.
Mari oli kans vaikee tapaus, eri tavalla ku mä tosin. Joskus musta tuntu, et se välillä unohti et sen piti käydä tunneilla. Se oli sellanen passiivinen poissaolija, opettajat tulee hulluks kun se ei koskaan viittaa tunneilla. Ei se kyl siitä johu et se ois tyhmä, Mari on tosi fiksu. Oikeesti. Se vaan on ihan omissa maailmoissaan tunneilla - me ollaan joskus oltu samalla valinnaisella, mä tiiän.
Mä taas oon sellanen häirikkö-tyyppi. En mitenkään väkivaltasella tavalla, en mä käy opeihin käsiks tai riehu tunneilla ja vedä jätkiä kuonoon. Mä vaan auon päätäni ja oon hankala, oikee takiainen, jumalauta. Oli kerran lähellä ettei mua pantu tarkkailuluokalle, sen jälkeen piti vähä rajottaa. En mä tiiä miks mä oon tällänen, mua ei vaan kiinnosta se touhu. Mut jos mut nyt erotetaan, niin mä oon kusessa. Totaalisesti. Mun porukat saa raivarin - niillä on joku hiton pakkomielle siihen, et mun pitää valmistuu ylioppilaaks. Mä saan varmaan isona ruveta vaikka roskakuskiks, kuhan oon valmistunu ylioppilaaks.
Kello oli vartin yli yks kun me päästiin koululle. Jumalauta mä olin yli tunnin poissa, se Romakkaniemi nylkee mut elävältä. Mä ajattelin et paras mennä suoraan reksin luo. Mari jäi haahuilee jotain käytäville, mä en tiiä meniks se loppujen lopuks tunnille vai ei. Tai olisko sillä ylipäänsä ollu tuntia.
Reksi näytti tosi vahingoniloselta, kun se näki kuka oli koputtanu sen oveen. Se kuhtu mut sisään ja hymyili sillee tosi vittumaisesti. Se oli niitä tyyppejä, joista oli aivan hulvatonta antaa hylätty jonkun kokeelle.
- Jaahas, Kristianhan se siinä. Jälleen kerran.
Se hörähti ja näpläili täytekynäänsä. Sen mielestä tää oli varmasti tosi huvittava tilanne. Musta ei. Mä vaan tuijotin sitä ja yritin olla näyttämättä kuinka hermona mä oikeesti olin.
- Tiedätkös sinä minkä takia sinut lähetettiin tänne?
- Ei mua kukaan lähettäny. Mä tulin ihan ite.
Se ei tuntunu kuuntelevan mitä mä sanoin. Oli kai niin keskittyny nauttimaan tästä mun tilanteesta.
- Sinä kuulema häiriköit opettaja Romakkaniemen tunnilla.
- Mä vaan kuuntelin musaa.
Mä en jaksanu enää selittää mitä mä olin kuunnellu. Reksi oli viimenen tyyppi ymmärtämään semmosen päälle. Se kuunteli kotonaan varmaan vaan jotain iskelmää. Jotain Kari Tapiota saatana.
- Niin teit ja se on koulun järjestyssäännöissä kielletty, eikö vain?
- Kai se on.
- Sitten sinä päätit olla menemättä opettaja Romakkaniemen puhutteluun ja hävisit koko koulurakennuksesta.
Reksi puhu vielä kaikkee muuta paskaa. Siitä mitä sääntöjä mä oon rikkonu ja käsitinkö mä mimmoset seuraukset siitä ois, mut mä en enää oikein kuunnellu sitä. Mä huomasin just et se värjäs sen hiuksia. Ihan tosissaan. Päälyhiukset oli mustat, mut juuret paisto vaaleina. Peitteli harmaitaan, säälittävä ukko.
- Tieto tästä on luonnollisesti mennyt kotiin ja sinun äitisi on tämän takia aivan poissa tolaltaan. Me olemme neuvotelleet pitkään sinun vanhempiesi kanssa ja me alamme olla aika neuvottomia sinun suhteesi, Kristian. Millä keinolla me saisimme sinuun jotain ryhtiä? Koulupsykologistakaan ei ollut apua. Onko sinulla mitään tavotteita elämässäsi? Oletko sinä ollenkaan ajatellut ensi vuoden kirjoituksia?
Mä vaan istuin ja kohauttelin olkiani. Ei mulla ollu hajuukaan mitä mä tekisin, mut vaikka oiskin, en mä sitä tolle ukolle alkais selittään.
- Niinpä me olemme päättäneet, että me erotamme sinut määräaikaisesti viikoksi. Sen jälkeen katsotaan mitä jatkossa tapahtuu. Jos sinun käytöksessäsi ja motivaatiossasi ei tapahdu pysyviä muutoksia paljon, paljon parempaan, niin me joudumme vakavasti harkitsemaan sinun erottamistasi.
Vittu se ei enää voinu peitellä sen kasvoille leviävää, omahyväistä virnistystä. Reksin mielestä mä olin saamaton luuseri. No, ehkä mä olinkin, mut ainakin mä olin ajatteleva luuseri. Äikän ainekirjotuksissa mä olin aina loistanu. Mä tykkään pohtia asioita, mut ei siitä mua vaan kukaan oo kehunu. Mun ois pitäny vaan tanssia niiden pillin mukaan, tehä läksyt ja uskoo sokeesti kaikkeen mitä opet mulle kerto. Sillon mä oisin ollu hyvä oppilas, fiksu oppilas. Ja paskat.
- Katsos Kristian, elämässä on sääntöjä. Ne säännöt on tehty hyvästä syystä ja niitä pitää noudattaa. Mihin me joutuisimme, jos me emme noudattaisi niitä sääntöjä Kristian? Elämä olisi yhtä kaaosta, sitä se olisi.
Mut mitä, jos mä pidin kaaoksesta? Miksei kukaan kysyny sitä multa? Kaikki säännöt siitä miten piti käyttäytyä ja toimia, ne ahisti mua. Se tässä oli vikana. Musta tuntu, etten mä saanu henkee.
- Ketä sä panisit, jos voisit?
- Ai, miten voisin?
Me maattiin vierekkäin sängyllä ja tuijoteltiin kattoon. Keskusteltiin henkeviä, tiedättehän. Mä olin vähän poltellu pilveä ja olin ihan pihalla. Totaalisesti. Mari ei polttanu, sen ei tarvinnu. Tiiätteks te, miten joistain tyypeistä voi sanoa et ne on syntymähumalassa? Joo, no, Mari oli syntymäpilvessä, takuulla. Ei se koskaan juonukaan ja mä ymmärrän sen täysin. Uskokaa vaan. Mä näin sen kerran kännissä. Se vaan istu ja tuijotti eteensä. Tuijotti samaa kohtaa kaks tuntia, saatana.
- Jos sä voisit panna ketä tahansa, niin ketä sä panisit?
- Ai, ihan ketä vaan?
- Joo.
- Voisko se olla jo kuollu?
- Mitä, haluisit sä panna jotain ruumista, häh?
- Idiootti.
- Joo joo, ketä vaan.
Se mietti hetken. Huulet oli raollaan ja silmät tuijotti tyhjää. Se oli rajannu silmäsä mustalla, oikeen kunnon kerroksella, saatana, ja maalannu huulesa ihan punasiks. Mä en yleensä pidä siitä, et tytöt meikkaa, mut Mari näytti sillee hyvältä. Ku se oli vielä niin kalpeekin. En mä tiä, se sopi sille.
- Mä varmaan panisin mun isää.
- Mitä hittoa?
- Joo, panisin.
- Elä viitti pelleillä.
- En mä pelleile.
- No et vissiin, saatana. Vittu sä oot pimee.
- Elä viitti.
- Elä viitti mitä? Elä itte kuule, kysyn vaan sulta jotakin ja heti alat kusettaan. Vittu oot pimee, vitun ämmä.
- Elä viitti.
- Niin mitä? Mitä elä viitti?
- Elä viitti kirota.
- Ai mitä, miksen? Haittaako se arvon neitiä, mitä?
- Muhun sattuu kun sä kiroot.
Se ei vinkunu eikä mitään, tuijotti vaan eteensä ja puhu ihan hiljaa. Se ei koskaan korottanu ääntäsä, ei ainakaan niin et mä oisin kuullu - ja mä sentään hengaan sen kanssa paljon. Se osas olla tosi vilpitön, niin kun joku pikku pentu, mut se ei ollu sitä mitenkään dorkalla tavalla. Niin mä sit lopetin.
Maattiin vähä aikaa hiljaa, mä polttelin sätkän loppuun. Me oltiin mun huoneessa. Mulla oli lukko ovessa, eikä porukat uskaltais muutenkaan tulla sisälle ilman mun lupaa, ne osas olla tosi lampaita. Me oltiin yleensä aina meillä, jos ei oltu ulkona, Marin porukat oli vähä sekasin, ainakin mun mielestä.
- Ketä sä?
- Ai, mitä, ketä mä?
- Panisit.
- En mä tiä.
- Sano nyt, mäkin sanoin.
- Ethän vittu sanonu.
- Sano nyt.
- Okei, mä panisin Juliaa.
- Ai, ketä?
- Tiedäthän sä? Sitä Shakespearen Juliaa?
- No kyl mä nyt sen tiiän. Miks sä sitä panisit?
- No ku sehän kuolee niin nuorena ja kaikkee ja se on viel neitsyt. Mä en tajua miten Romeo anto sen kuolla neitsyenä, eka sitä vannotaan ikuista rakkautta ja sit ei voi ees hoidella sitä ettei tarttis neitsyenä kuolla. Musta se on surullista. Mä vaan tekisin sen mihin se kloppi ei pystyny. Tekisin palveluksen sille Julialle.
- Sä oot sairas, ei Juliasta voi tolleen puhua!
Mari osas olla tosi outo, mut se oli myös ihan tajuttoman romanttinen. Ehkä ne kävi jollakin tavalla yksiin.
- Mitä? Miks ei vois?
- Romeo ja Julia on kaunein rakkaustarina ikinä ja sä puhut jostain panemisesta!!
- Niin mitä? Mitä sitten? Ihmisiähän ne nekin oli, ihan pantavissa.
- Sä et tajua, niiden rakkaus oli täysin platonista, ei ne tarvinnu mitään seksiä. Ne oli puhtaita ja viattomia, kun ne kuoli, koska ne rakasti toisiaan niin paljo. Ne rakasti niin paljo ettei ne tarvinnu sitä, tajuuksä?
- No en! Mitä pahaa panemisessa on? Sehän on yks rakkauden muoto, saatana. Ei siin oo mitään pahaa.
- Sä et tajua. Sä et vaan tajua.
Se nous sängyltä ja otti kassisa. Mä nousin kans istualleni. Se näytti tosi järkyttyneeltä, se oli ihan poissa tolaltaan. Ihan niin ku mä oisin just loukannu sitä tosi pahasti, saatana.
- Mitä sä ny? Hei Mari mihin sä nyt? Mitä sä teet?
Se ei vastannu, lähti vaan. Se näytti ihan siltä ku se olis kohta ruvennu itkemään.
- Hei, älä nyt viiti! Älä nyt!
Mut se vaan meni, löi oven kiinni. Ihan ku se ois meinannu ruveta itkeen. Saatana. Mä olin jo lähössä sen perään, mut mä olin niin pilvessä et vaan rupesin taas makaan. Mitä mä nyt olin tehny? Ei kai se vaan ala itkeen, eihän?
Mä kuuntelin Nirvanan 'The man who sold the world':iä. Se oli musta ihan sairaan hyvä kappale, ihan kuningas. Mä vaan kuuntelin sitä tunnilla, eikä meidän matikan ope tykänny siitä. Ei yhtään. Ehkä se ei oo koskaan kuullu tätä. Mä yritin selittää sille, et tää on paras kappale ikinä, mut eihän se tajunnu. Mä opin varmaan paljo enemmän tätä kuunnellessani ku mä opin tunnilla, ihan varmasti, ja mä sanoinkin sen sille. Ei se tajunnu. Se veti hirveet pultit ja passitti mut ulos luokasta.
Siinä vasta kiree jätkä, se meidän matikan ope. Eikä se pitäny musta, mä olin sen mielestä yks hyödytön paska. Eihän se sitä mulle tietenkään suoraan sanonu, mut kyl mä tiesin. Se ei sietäny mua yhtään, mä olin joku sen silmätikku, saatana. Mä tiesin sen ja sitä mä kyl sit ärsytin enemmän ku ketään muuta, olin niin vittumainen kun vaan osasin. En mä helppo tapaus ollu millään tunnilla, mut matikalla mä olin ihan täys paskiainen, oikee häirikkö.
No, osas se opekin olla vittumainen kun se halus. Se takavarikoi mun CD-soittimen ennen kun mä menin käytävälle. Saisin käydä hakeen sen kuulema sit loppuviikosta. Paska jätkä. Saisin istuu luokan ulkopuolella kunnes tunti loppuu ja mennä sit sen puhutteluun, just joo. Mä tiesin tasan tarkkaan mitä se sanois, et jos mä vielä kerran temppuilisin, mä lentäsin ulos lopullisesti. Miten vaan.
Siinä mä sit istuin penkillä ku Mari käveli mua vastaan. Vittu se oli ilmestys. Sen naama oli yhtä maalattu ku ennenkin, sillä oli jalassa sairaan isot maiharit, joita se käytti aina, ja sit sillä oli semmonen verkkopaita, jonka se oli repiny, ritsikat vaan näky alta. Kerran se oli tullu kouluun sama paita päällä ilman rintsikoita, mut se oli passitetu kotiin. Vittu sillä Marilla oli pokkaa. Sen hiuksista mä kyl pidin eniten. Ne oli toiselta puolelta ihan pörröset ja mustavalkoset ja toiselta puolelta se oli ajellu ne siiliks. Ne oli kyl rajut, sen äiti tuli hulluks, kun se ekan kerran näki mitä Mari oli niille tehny. Mä en tajuu miks, ne oli ihan sairaan hienot.
Mä olin ihan hermona, kun Mari tuli mua kohti. Mä en tienny oliko se mulle vielä vihanen siitä eilisestä, itse asiassa mulla ei ollu hajuukaan, mikä sille oli sillon tullu. Se tuli kuitenkin mun luo ja pysähty.
- Mitä sä siinä istut?
- Romakkaniemi potki pihalle.
- Ai, mitä sä sit teit?
- Kuuntelin The man who sold the world:iä.
- Se on sairaan hyvä.
- Niin on.
Me oltiin vähän aikaa hiljaa, tuijoteltiin vaan eteemme. Puhuminen on ihan yliarvostettua. Marilta roikku olalla vanha armeijanlaukku, jota se käytti sen koululaukkuna. Jotkut piti sitä outona kun se ei hankkinu kunnon laukkua, mut mitä väliä. Se käytti muovikassia ennen kun se hommas ton.
- Eiks sul oo nyt muka tuntia menossa?
- En mä tiiä, kai mulla on.
- Okei.
- Lähtisit sä mun kaa ulos?
- Nyt vai? En mä tiedä, mun pitäs mennä puhutteluun ku tunti loppuu.
- Ai.
- Minne sä sit meinasit?
- En mä tiedä, vaik kiikuille.
- Eiks siel oo pentuja tähän aikaan? Kun on näin aikasta?
- Mistä mä tiedän.
- Okei, mä tuun.
Ei siellä sit ollu, pentuja nimittäin. Kiikut oli meidän vakipaikka, missä me nähtiin kun oltiin ulkona. Ei se mikään ihme paikka ollu, kaks kiikkua vaan leikkikentällä. Me istuttiin niissä ja keinuttiin välillä. Kai se oli aika lapsellista, mut se oli mukavaa. Välillä me istuttiin pienellä nurmenpalasella, mikä siellä kentällä oli, ja kuunneltiin musaa. Niin me tehtiin nytkin. Mari kaiveli levyn laukustaan ja näytti sitä mulle.
- Mä ostin uuden levyn.
- Ai, minkä?
Mari oli ihan hulluna musiikkiin, niin olin mäkin. Osteltiin levyjä melkein kerran viikossa, siihen mun rahat sit menikin. Varmaan parasta oli kun me yhessä käytiin levykaupassa kahteleen uusia levyjä, melkein parempaa kun niiden kuuntelu.
- Se on Stoogesin Fun House, tiiät sä sen?
- En.
- Ne on vittu kovimpia jätkiä mitä löytyy, tää on ihan sairaan kovaa kamaa.
Sen oli pakko olla hyvä levy. Mari ei kiroillu muuten, kun jos se oli ihan täpinöissä. Se oli kyl outo, näytti ihan joltain nuorisorikolliselta saatana, mut ei voinu sietää kiroilua.
- Mulla ei oo mun soitinta, se kusipää takavarikoi sen.
- Se Romakkaniemi on kyl yks natsi. Sä saat lainata mun.
- Mut sit sä et voi kuunnella mitään.
- Otetaan molemmat yks kuuloke niin voidaan kuunnella molemmat. Kuuntelet sit myöhemmin kunnolla.
Niin me sit tehtiin. Ja Mari oli oikeessa, se levy oli aivan tajuttoman hyvä, ihan mieletön meininki jätkillä.
- Tiiät sä onko ne levyttäny enemmänkin?
- En, mun pitää ottaa selville. Pidit sä?
- Joo, munkin on pakko ostaa tää. Ihan tajuton.
- Niin on.
Sit me kuunneltiin se toisenkin kerran. Me kommunikoitiin musiikin avulla. Me tutustuttiin kuuntelemalla musaa. Kun ihmisillä on sama musiikkimaku, niin se on tajutonta yhteisymmärrystä, se on saatana oikeeta sielujensympatiaa. Me pidettiin kaikesta, mistä toinenkin. Me puhuttiin tosi vähä keskenämme, koska meidän ei tarvinnu. Marin kanssa oli tajuttoman helppo olla. En mä väitä, et se olis siks kun me tunnettais toisemme täysin tai ymmärrettäis aina toisiamme. Mä tarkotan et mä voin vaan olla hiljaa sen kanssa.
Kun levy loppu, mä muistin et mun pitäis olla koulussa. Puhuttelussa saatana.
- Onks sul kelloo?
- Kelloo? Ei. Miten niin?
Olishan mun pitäny muistaa. Mari ei ollu niitä ihmisiä, jotka tuijottelee kelloon. Tai siis, en mäkään, mut se ei kattonu kelloo koskaan, minkä takia se olikin aina myöhässä. Ajankulu ei koskettanu sitä. Sillä ei ollu ees kännykkää - se ei uskonu niihin. Musta se oli mahtavaa, mut tällä hetkellä se ois kyl ollu tarpeen.
- Mun tunti loppu vittu varmaan ajat sitten. Reksi nylkee mut!
- Elä kir...
- Joo joo, en kiroo, sori vaan, mut ne voi vaikka erottaa mut nyt saatana!
- Eikä erota.
- No ihan hyvin voivat, väliaikasesti ainakin. Sä et tiedä miten se Romakkaniemi on ollu mun kimpussa. Saatana!
Mä otin repun maasta ja lähin käveleen. Vittu mä olin hermona. Mari nous kans ja tuli käveleen mun vierellä. Se oli laittanu kuulokkeet korville ja kuunteli sitä uutta levyään.
- Aijot sä tulla kans?
- Mtäh?
- Tuutko sä kans koululle? Onks sulla tuntii?
- Kait mä tuun.
- Oliko sulla tunti nyt? Ei kai sul tuu poissaolot täyteen?
- En mä tiiä. Ei kait.
Mari oli kans vaikee tapaus, eri tavalla ku mä tosin. Joskus musta tuntu, et se välillä unohti et sen piti käydä tunneilla. Se oli sellanen passiivinen poissaolija, opettajat tulee hulluks kun se ei koskaan viittaa tunneilla. Ei se kyl siitä johu et se ois tyhmä, Mari on tosi fiksu. Oikeesti. Se vaan on ihan omissa maailmoissaan tunneilla - me ollaan joskus oltu samalla valinnaisella, mä tiiän.
Mä taas oon sellanen häirikkö-tyyppi. En mitenkään väkivaltasella tavalla, en mä käy opeihin käsiks tai riehu tunneilla ja vedä jätkiä kuonoon. Mä vaan auon päätäni ja oon hankala, oikee takiainen, jumalauta. Oli kerran lähellä ettei mua pantu tarkkailuluokalle, sen jälkeen piti vähä rajottaa. En mä tiiä miks mä oon tällänen, mua ei vaan kiinnosta se touhu. Mut jos mut nyt erotetaan, niin mä oon kusessa. Totaalisesti. Mun porukat saa raivarin - niillä on joku hiton pakkomielle siihen, et mun pitää valmistuu ylioppilaaks. Mä saan varmaan isona ruveta vaikka roskakuskiks, kuhan oon valmistunu ylioppilaaks.
Kello oli vartin yli yks kun me päästiin koululle. Jumalauta mä olin yli tunnin poissa, se Romakkaniemi nylkee mut elävältä. Mä ajattelin et paras mennä suoraan reksin luo. Mari jäi haahuilee jotain käytäville, mä en tiiä meniks se loppujen lopuks tunnille vai ei. Tai olisko sillä ylipäänsä ollu tuntia.
Reksi näytti tosi vahingoniloselta, kun se näki kuka oli koputtanu sen oveen. Se kuhtu mut sisään ja hymyili sillee tosi vittumaisesti. Se oli niitä tyyppejä, joista oli aivan hulvatonta antaa hylätty jonkun kokeelle.
- Jaahas, Kristianhan se siinä. Jälleen kerran.
Se hörähti ja näpläili täytekynäänsä. Sen mielestä tää oli varmasti tosi huvittava tilanne. Musta ei. Mä vaan tuijotin sitä ja yritin olla näyttämättä kuinka hermona mä oikeesti olin.
- Tiedätkös sinä minkä takia sinut lähetettiin tänne?
- Ei mua kukaan lähettäny. Mä tulin ihan ite.
Se ei tuntunu kuuntelevan mitä mä sanoin. Oli kai niin keskittyny nauttimaan tästä mun tilanteesta.
- Sinä kuulema häiriköit opettaja Romakkaniemen tunnilla.
- Mä vaan kuuntelin musaa.
Mä en jaksanu enää selittää mitä mä olin kuunnellu. Reksi oli viimenen tyyppi ymmärtämään semmosen päälle. Se kuunteli kotonaan varmaan vaan jotain iskelmää. Jotain Kari Tapiota saatana.
- Niin teit ja se on koulun järjestyssäännöissä kielletty, eikö vain?
- Kai se on.
- Sitten sinä päätit olla menemättä opettaja Romakkaniemen puhutteluun ja hävisit koko koulurakennuksesta.
Reksi puhu vielä kaikkee muuta paskaa. Siitä mitä sääntöjä mä oon rikkonu ja käsitinkö mä mimmoset seuraukset siitä ois, mut mä en enää oikein kuunnellu sitä. Mä huomasin just et se värjäs sen hiuksia. Ihan tosissaan. Päälyhiukset oli mustat, mut juuret paisto vaaleina. Peitteli harmaitaan, säälittävä ukko.
- Tieto tästä on luonnollisesti mennyt kotiin ja sinun äitisi on tämän takia aivan poissa tolaltaan. Me olemme neuvotelleet pitkään sinun vanhempiesi kanssa ja me alamme olla aika neuvottomia sinun suhteesi, Kristian. Millä keinolla me saisimme sinuun jotain ryhtiä? Koulupsykologistakaan ei ollut apua. Onko sinulla mitään tavotteita elämässäsi? Oletko sinä ollenkaan ajatellut ensi vuoden kirjoituksia?
Mä vaan istuin ja kohauttelin olkiani. Ei mulla ollu hajuukaan mitä mä tekisin, mut vaikka oiskin, en mä sitä tolle ukolle alkais selittään.
- Niinpä me olemme päättäneet, että me erotamme sinut määräaikaisesti viikoksi. Sen jälkeen katsotaan mitä jatkossa tapahtuu. Jos sinun käytöksessäsi ja motivaatiossasi ei tapahdu pysyviä muutoksia paljon, paljon parempaan, niin me joudumme vakavasti harkitsemaan sinun erottamistasi.
Vittu se ei enää voinu peitellä sen kasvoille leviävää, omahyväistä virnistystä. Reksin mielestä mä olin saamaton luuseri. No, ehkä mä olinkin, mut ainakin mä olin ajatteleva luuseri. Äikän ainekirjotuksissa mä olin aina loistanu. Mä tykkään pohtia asioita, mut ei siitä mua vaan kukaan oo kehunu. Mun ois pitäny vaan tanssia niiden pillin mukaan, tehä läksyt ja uskoo sokeesti kaikkeen mitä opet mulle kerto. Sillon mä oisin ollu hyvä oppilas, fiksu oppilas. Ja paskat.
- Katsos Kristian, elämässä on sääntöjä. Ne säännöt on tehty hyvästä syystä ja niitä pitää noudattaa. Mihin me joutuisimme, jos me emme noudattaisi niitä sääntöjä Kristian? Elämä olisi yhtä kaaosta, sitä se olisi.
Mut mitä, jos mä pidin kaaoksesta? Miksei kukaan kysyny sitä multa? Kaikki säännöt siitä miten piti käyttäytyä ja toimia, ne ahisti mua. Se tässä oli vikana. Musta tuntu, etten mä saanu henkee.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Sehän oli hyvä! Laita ihmeessä jatkoa tulemaan. Voisin huomattaa kohdasta jossa mainitaan "Kari Tapiota". Jos kirja julkaistaan, siinä ei ole hyvä "pilkata" oikeaa henkilöä.
kiitos kommentistasi :) panen kyllä tuon 'Kari Tapio'n korvan taakse, siltä varalta että tosiaan voisin ajatella julkaisevani tämän :)
se, että suomalaiset kirjoittajat ja elokuvantekijät survovat rivoja sanoja joka lauseeseensa, vai se, että tuollainen alatyyli tosiaan taitaa olla tietyn suomalaisporukan käyttämää kieltä.
Ehkä ihmisen ja apinan välillä oleva linkki on löydetty - se asuu Suomessa ja lisääntyy.
Minun mielestäni "rivot sanat" tuovat tekstiin oikeanlaisen vaikutelman. Se tuntuu todellisemmalta. Olisiko nyt uskottavaa, että kyseinen herra ei olisi käyttänyt huonoa kieltä?
jaa, ehkä on sitten lukijasta kiinni, tykkääkö tuollaisesta kielestä vai ei. Itse en, enkä sen takia jaksanut tuota lukea loppuun. Saa olla aitoa tekstiä joo, mutta liika on liikaa. Itse en ainakaan osaa nauttia tuollaisesta tekstistä.
En ole kauheasti lukenut suomalaista nykykirjallisuutta, mutta mulla on sellainen tuntuma, että julkaistuissa kirjoissa ei ole noin paljon kirosanoja. Silti käsitellään samantyyppisiä aiheita ja henkilöitä. Minusta henkilöiden luonne, asenteet yms. pitäisi pystyä kuvaamaan muutenkin kuin viljelemällä kirosanoja kauheasti. Ja ne menettävät tehonsa kun niitä on liikaa. Minulle tulee liiasta kiroilusta sellanen tunne, että tyyppi vain esittää jotain. Joku yläasteikäinen kakara, joka luulee olevansa jotain.
Mutta, kuten sanoin, en ole asiantuntija enkä tiedä millaista tekstiä muut haluavat lukea... Ajattelemisen arvoinen asia kuitenkin, kun tosissaan kirjoitat kirjaa (ja suunnittelet julkaisua?)
Kohtalaisen hyvin kirjoitettua tekstiä, ihan arvostelemisen arvoista.
Suoraan sanoen minä en jaksaisi lukea päähenkilön kaltaisten tylsien ihmisten surkeasta elämästä, jossa millään ei ole mitään väliä, mutta sen verran taidokkaasti oli kirjoitettu, että luin kuin luinkin.
En ymmärrä, miksi kukaan haluaa pilata oman elämänsä ja muiden päivät olemalla päähenkilön kaltainen luuseri, mutta kai se heistä sitten on mukavaa. Aihe oli siis mielestäni surkea, mutta kokonaisuus hyvä.
Jatka vain eteenpäin, sillä makuja on monia, ja minun mielipiteeni on vain minun mielipiteeni. Kyllä moni tuollaista mielellään lukee.
syy julkaisukelpoisuudelle.
Joku voi kirjoittaa sujuvasti, mutta kirjoittaa roskaa, koska elämänkokemus ja ymmärrys ja ajattelun ahtaus ei riitä edes kuvittelemaan, saati sitten elämään parempaa elämää, tai kirjoittamaan siitä.
Sujuvasti kirjoittaminen on hyvä asia sinänsä, samanarvoinen kuin nopea konekirjoitustaito. Kirjoituksen sisältö paljastaa väistämättömästi kirjoittajasta enemmän kuin hän haluaisikaan, jos ymmärtäisi. Kaikki kirjoitus on tavallaan omaelämänkerrallista, koska tekstistä aina kuultaa läpi, millainen ihminen sen kirjoitti; millaiset asenteet ja ihanteet hänellä on, mihin hän pyrkii. Jokainen kirjoittaa kokemuksistaan, ja tekee sen luonteellaan.
Ehdotan, että aloittaja jatkaa kirjoittamista, mutta vielä enemmän keskittyy kasvamiseen ihmisenä. Muuten hän pysyy yhtenä rivosuisena pikkusieluna muiden rivosuisten pikkusielujen joukossa.
Mutta kun on elämää, on toivoa. Elämä on tee-se-itse -juttu.
Olen itse aloitteleva kirjoittaja ja voisin sanoa,että jatka vaan kirjoittamista,mutta kehitä tekstiä.Ei samojen sanojen jankkaaminen kiinnosta.
-Älä viitti.
-No miksen viitti.
-Panisitko?
-No miksen panisi? jne.
Ei kiinnosta varmasti juuri ketään.
Zemppiä.....
oli tullut kommenttia enemmän kuin toivoin, kiitoksia :)siispä laitan tästä jatkoa tulemaan ja toivottavasti herättää yhtä paljon keskustelua:
Reksin puhuttelun jälkeen mä olisin tehny mitä tahansa mielummin ku menny kotiin. Oikeesti, mä oisin mielummin syönny vaikka hatullisen paskaa. Mun porukat on sairaan hermoja, mutsi vetää tästä jonkun hirveen kohtauksen ja faija tyyliin kuristaa mut. Ihan varmana. Helvetti. Pakko kai sinne oli mennä, mut mä en takuulla alkais nöyristeleen niiden edessä. Okei, ehkä mut erotetaan, mut arvatkaas mitä? Mä en halunnu mihinkään haisevaan lukioon! Paskat mä siitä! Niin mä niille sanosin. Tai sit en. Vittu mä olin kusessa.
Mä hengailin koululla vielä jonkin aikaa ja kattelin näkyskö Maria siellä pyörimässä. Tai ylipäänsä ketään. On mulla muitakin kavereita ku Mari, mut en mä niiden kanssa mitenkään säännöllisesti hengaa, paitsi ehkä yhen Jeren. Mä en oo oikein samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ja okei, en mä oo niin siisti tyyppi, et mun kanssa haluttais hirveenä hengata. Mä myönnän, mä oon aika dorka jannu. Tän koulun kovikset, ne jätkät, joiden perään kaikki likat on, pitää mua lähinnä sittisontiaiseen verrattavana ilmestyksenä.
Se johtuu lähinnä siitä miltä mä näytän, mä en käytä mitään kalliita muotireleitä. Mä oon nimittäin ihan älytön Nirvana-fani, oon ollu siitä asti ku kuulin ekan kerran niiden musaa. Kappale oli 'Negative Creep' ja mä olin myyty. Siitä lähtien mä oon pukeutunu tälleen, t-paitoihin, flanellipaitoihin, ruskeeseen nahkarotsiin, tennareihin ja rikkinäisiin farkkuihin. Enkä mä hirveenä hoida mun hiuksia, pesen ja harjaan niitä ku jaksan ja leikkaan vasta sit, kun ne on niin pitkät, et ne häirittee mua. Siitä rotsista Mari on muuten ihan sairaan kade. Mutsin mielestä mä näytän ihan turvenuijalta, - ja se edustaa varmaan useammankin tyypin mielipidettä ja on ihan oikeessa - mut mä tykkään pukeutuu tälleen. Muoti on perseestä, se on mun mielipiteeni.
Joka tapauksessa, tää mun ilmiasu yhistettynä mun ajoittain friikkiin käytökseen ei vedä hirveenä porukkaa puoleensa, tyttöjä ei ainakaan. Mun kaverit on lähinnä samanlaisia kummajaisia ku mä, niinku vaikka Mari, tai sit vaan sosiaalisesti täysin kyvyttömiä surkimuksia. Vähä niinku mä. Ei niiden kanssa mitään hirveen syvällisii keskusteluita saa aikaseks, mut jos on tylsää niin niistä saa seuraa. Voidaan vaik mennä jonnekin ottaan yhes turpiin.
Mä roikuin koululla semmoset puol tuntia ennenku luovutin. Kai se oli pakko ottaa vaan härkää sarvista ja kohata ongelmasa ku mies. Ja paskat. Mä menisin himaan ja hankkiutusin porukoitten kotiin tuloon mennessä semmoseen pilveen, ettei mua liikuttas mikään. Joo, niin mä tekisin. Sen jälkeen mä ettisin Marin käsiini. Sen kanssa oli parasta olla ku oli vitutus päällä, se ei haitannu sitä.
Me asutaan omakotitalossa, omakotialueella. Tän pitäs kai olla hiukkasen parempaa seutua, mitä vaikka kerrostaloalue on, mut en mä tiiä. Samanlaista paskaa se on kaikkialla, jos multa kysytään. Mä asusin mielummin vaikka just sairaan ahtaassa kerrostaloasunnossa, oikeesti. Meidän talo on niin normaali, meidän naapurusto on niin normaali, et mua oksettaa. Mä asun just semmosessa paikassa, missä kaikki näyttää ulospäin ihan ultra-normaalilta, vaik oikeesti kaikki menee päin helvettiä.
Se kuvaa meijänkin perhettä ihan täydellisesti. Mutsi ja faija käy töissä vetää hyvää palkkaa ja menestyy ja ostelee saatana taulutelevisioita ja mersuja ja järkkää jotain saatanan kutsuja naapureille. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mut sit mä sotken niiden kuviot olemalla joku vitun perheen musta lammas, joka näyttää pummilta ja menestyy surkeesti koulussa. Sen takia niillä meinaa vähä väliä mennä hermot mun kanssa. Yritä siinä sit näytellä täydellisiä vanhempia. Ne muutenki vihaa toisiaan. Mä oon ihan satavarma siitä. Ei ne sitä mulle suoranaisesti näytä riitelemällä mun nähen, ne harrastaa piilovittuilua. Mä oon jo vuosia yrittäny saada aikaan kunnon riitaa meidän perheessä, mä oon varma, et se puhistais ilmaa, mut ei. Oikeesti, mun vanhemmat yrittää varmaan jotain saatanan ennätystä tekopyhyydessä.
Kello oli jo melkein kolme, ku mä pääsin himaan. Porukat tulis neljältä. Mä menin huoneeseeni ja tein sätkän itelleni. Polttelin sitä sängyllä ja pistin levyn soimaan. Public Image Limitedin 'Flowers of Romance', sitä on hyvä kuunnella kun on pilvessä.
Mun on pakko hommata se Stoogesien levy. Vaikka mä asunkin tämmösessä kytysessä pikkukaupungissa, niin täällä on ihan sikahyvä levykauppa, MusaTaivas. Harvinaisen osuva nimi, eikö? Meille vakioasiakkaille ihan vaan Taivas. Se kauppa on oikee kappeli meille. Sieltä löytyy semmosia CD:itä mitä ei isompien kaupunkien levykaupoistakaan löydy. Tosi harvinaista ja vanhaa kamaa. Yks Jori pitää sitä, se on yli kolmenkymmenen ja kalju ja se käyttää aina nahkahousuja. Jori on tosi rento tyyppi, mä ja Mari hengataan sen kanssa, kun käydään siellä kaupassa. Se esittelee meille jotain uusia levyjä, mitä se on hankkinu ja kertoilee ihan älyttömiä juttuja. Rento tyyppi.
Mä alan olla jo ihan kivassa kunnossa, soittimesta kuuluu 'Phenagen' ja mun huone alkaa saada mielenkiintosia ulottuvuuksia. Ja mun huone on oikeesti ihan älyttömän tylsän näkönen. Mä en oo sisustanu tätä ollenkaan. Seinätkin on ihan paljaat, niissä ei oo ees julisteita. Yhet vanteet mulla roikku kaapin päällä, mut yksinään ne on tosi orvon näköset. Moneen vuoteen mulla ei ollu ees verhoja ikkunassa, mut sit mutsi kävi yks päivä ripustamassa tänne sellaset vaaleensiniset, mis on ruusuja. Säädyllisyyden vuoksi, kuulema. Ne verhot on tosi dorkat, mut mä en oo jaksanu ottaa niitä pois. Sit tää mun huone on tosi törkynen, tää on niin törkynen ettei täällä voi enää edes siivota, ei mahu. Hyllyt pursuilee kaikkee romua ja lattia lainehtii likasista ja pyykistä tulleista vaatteista. Nytkin mä vaan heitin mun repun lattialle. Miten mä voisin tän selittää? Mä en vaan oo innostunu sisustamisesta, enkä oikein siivoomisestakaan. Herranjumala, en mä siihen kuole, jos mun huone muistuttaa enemmän kaatopaikkaa ku kaatopaikka ite. Saatana.
Mulla oli toinen sätkä menossa ja mä olin just syventyny mun verhojen ruusukuviointiin, ku kuulin oven käyvän. Helvetti, ne tuli. No, tulkoot. Mä vedin oikeen syvät henkoset, enkä tajunnu ees ikkunaa avata. Jos porukat tulis tänne, ne haistais heti, etten mä poltellu mitään tavallista sätkää. Mutsi huuteli mua, mut mä vaan loikoilin sängyllä ja otin rennosti. 'Francis Massacre' alko soimaan. Se on maailman skitsoin kappale, tosi seko ja mulle tuli siitä tosi skitso olo. Mä tuijottelin kattoon ja kahtelin sen uomia ja ne alko yhtäkkiä näyttää musta tosi hassuilta. Ihan hulvattomilta. Mä purskahin nauruun ja hekottelin mun katolle ties miten kauan. Sit mun sätkä loppu. Mä kuulin miten mutsi taas huuteli mua tuleen keittiöön. Helvetti, mähän menen.
- Jaa, kukas se siinä? Sankarimme saapui!
Mun faija seiso keittiön pöydän vierellä ja vittuli mulle ku mä ilmestyin. Se tarkotti et se oli tosi vihanen, mut nyt mä en ees kunnolla kässänny sitä. Mä nauroin sen heitolle. Äiti istu pöydässä ja näytti tosi säälittävältä, se kahto mua niinku mua syytettäis vähintään vehkeilystä Ruotsin kanssa. Vitun marttyyri.
- Tuo ei kuule nyt yhtään auta tätä tilannetta, se sähähti faijalle.
- Ai, mitä tilannetta? Menetinks mä jotain?
- Pahimmassa tapauksessa menetit poika kuule opiskelupaikan, että älähän yhtään virnuile siinä!
- Älähän isä nyt...
- Elä sinä yhtään hyssyttele siinä. Tässä taas nähtiin mitä siitäkin seuraa.
Nyt faija käänty mun puoleen ja näytti olevan halkeamaisillaan. Mä kuvittelin mielessäni miltä se näyttäis ja aloin tyrskähdellä. Siitähän se vaan innostu.
- Enkös minä käskenyt lopettaa tuon virnuilun? Mitähän hauskaa tässä tilanteessa muka on? Kerrotko Kristian kun se sinua niin naurattaa?
- Musta sä oot ihan hulvaton, faija, oikeesti.
Mutsi voihkas dramaattisesti ja hautas päänsä käsiinsä. Se on oikee diiva. Faija taas näytti pitkästä aikaa oikeesti kohta räjähtävän.
- Vai olen minä hulvaton? Katsotaan kohta naurattaako enää, kun kuulet mitä on tapahtunut. Sinun koulustasi soitettiin tänään. Minkähän takia?
- Ai, et sä sit tiedä?
- Nyt lopetat tuon pelleilyn!
- Joo joo, lopetan lopetan. Mä lopetan.
- Olet kuulema taas häiriköinyt tunnilla. Rikkonut koulun järjestyssääntöjä ja jättänyt menemästä opettajan puhutteluun!
- Paskat mä niistä...
- Kristian! Tuolla asenteella sinusta ei tule yhtään mitään! Kuuletko poika?
- Joo kuulen. Mul on hyvä kuulo. Mä oon ihan tässä, jos et huomannu, ei tartte huutaa.
- Vai ruvetaan sitä näsäviisaaksi? Kaksi kuukautta! Kaksi kuukautta ehtii poika koulua käydä ja jo erotetaan määräaikaisesti!
- Rauhoitu nyt, tuo huutaminen ei auta mitään. Näethän sinä?
- No, yritä itse sitten puhua tuolle järkeä päähän, kun olet niin hyvä kasvattaja. Sen minä vaan sanon, etten minä enää tuon menoja rupea maksamaan. Jos ei asenne parane niin saa poika itse maksaa ruokansa. Minä en maksa. Ja ajokortin saa unohtaa samantien.
- Anna kun minä puhun Kristianille, kun sinä et siihen nähtävästi kykene. Huudollahan tästä ei tule yhtään mitään.
Isä painu olkkariin vielä jupisten siitä, miten mä olin oikee laiska paska, eikä musta tulis koskaan mitään ja sehän ei mun menoja enää maksais. Sitä samaa se loihti aina. Sen mä kyl kestin. Mutsia ja sen rakentavia keskusteluja mä en kestäny. Ne oli niin saatanan naurettavia. Mutsi oli niin tekopyhä, esitti saatana jotain rakastavaa äitiä.
- Kertoisitko Kristian mitä se tämänpäiväinen oikein oli?
- Mä vittuilin opeille ja ne erotti mut.
- Mitä minä olen sanonut tuosta kiroilusta? Eivätkä ne sinua vielä erottaneet ole, tämä on vain väliaikaista.
- Ja paskat.
- Kristian!
Mä olin oikeesti aika pihalla. Mä tuijotin mutsin hiuskiehkuraa ja mitä kauemmin mä sitä tuijotin sitä enemmän se alko muistuttaa Medusaa. Sitä tyyppiä, jolla oli niitä käärmeitä tukassa. Mutsin kiehkurat oli ihan käärmeitä, ne kiemurteli sen naamalla, sen pää oikein kihis niistä.
- Kuunteletko sinä mitä minä oikein puhun sinulle?
- Täh?
- Puhu minulle? Mikä sinua vaivaa? Mikä siinä koulussa on niin kamalaa?
- Ne ei tajua, et 'The man who sold the world' on paras kappale ikinä.
- Anteeksi mitä?
- Ne ei tajua.
- Minä en nyt ymmärrä sinua.
- Liity kerhoon, vielä mahtuu.
- Mikä sinua vaivaa? Oletko sinä sairas? Herranjestas, sinun silmäsihän ovat ihan punaiset!
Nyt se mutsi sit huomas. Mun sydän hakkas rinnassa ja koko huone pyöri. Meidän keittiö oli yks pyörivä sateenkaari, mistä sato kukkia ja käärmeitä ja pesukoneita. Mä olin ratketa, mut sit mutsi yritti koskee mun ohtaan. Se tuntu ku joku ois tökänny mua kuumalla raudalla. Mä tietysti väistin. Se kuulosteli mua ku joku yleinen syyttäjä.
- Ei kai sinulla kuumetta ole?
- Ei oo.
- Anna kun minä kokeilen.
- En.
- Anna nyt, sinähän näytät ihan...
- Et kokeile!
- No hyvä on, hyvä on. Mutta sinä et kyllä näytä ihan terveeltä.
- Mä oon ihan kunnossa. Elä koske muhun!
Sit tapahtu jotain hassua. Mun mutsi tuli äkkiä tosi surullisen näköseks. Oikeesti surullisen näköseks. Sen naama vaan jotenki venähti. Se näyttti hetken siltä, et se rupeis itkee, sen silmät kimmelsi. Ihan niinku mä oisin lyöny sitä tai jotain. En mä tiedä, mä menin ihan hämilleni siitä.
- Mä oon kunnossa, mä toistin, mut tällä kertaa paljo lempeemmin.
Herrajumala, mä tajusin äkkiä täsmälleen miltä mun mutsista tuntu. Mun vanhemmista. Kaikista vanhemmista. Kun ne saa vauvan ja se on niin sulonen ja viaton. Ja ne haluis, et se pysyis aina samanlaisena. Ettei sille koskaan sattus mitään pahaa ja et se pysyis aina yhtä viattomana ja kilttinä. Mut sit kuiteski sattuu. Ja ne ei voi sille yhtään mitään. Se lapsi ei enää käytäkään niitä nättejä, siistejä vaatteita mitä ne sille hommas. Se ei ookaan enää yhtä kirkassilmänen, eikä se naurakaan enää yhtä paljo. Sille sattuuki kaikkee ikävää ja siitä tuleeki vihanen ja masentunu, eikä se enää puhukaan vanhemmilleen. Ne haluis suojella sitä lasta kaikelta pahalta, mut ne ei pystykään siihen.
Sen mä tajusin ja musta alko äkkiä tuntuu tosi pahalta. Mun kurkkuu alko kuristaa, enkä mä halunnu enää nähäkään mun mutsia. Musta tuntu, et mä alkasin muuten ite kohtaa itkeen. Ihan totta. Mul ei ollu enää yhtään seko olo.
- Hei, voitasko me jutella joskus myöhemmin tästä? Mul ois...menoa. Mun pitäs mennä.
- Mihin sinä nyt olet menossa? Tästä puhutaan nyt.
Mutsi oli taas skarppina, mut mä en saanu äsköstä mielestäni.
- Mun pitää nähä yks kaveri.
- Nyt et kyllä mene minnekään!
Mä en kuunnellu, vaan lähin menee kohti ovea. Helvetti, mun oli pakko päästä sieltä pois.
- Kristian!
Mä kuulin, et faijakin alko jotain huuteleen, mut mä vaan löin oven kiinni ja lähin. Huutakoot sit myöhemmin entistä pahemmin. Mä en voinu jäähä sinne nyt tai mä murtusin.
Helvetti mikä päivä. Mun oli pakko ettii Mari käsiini. Kun mä pääsin jalkakäytävälle, mä vaan paahdoin himona eteenpäin. Mä en ollu ihan varma minne mä olin menossa, kuhan kävelin. Mul oli paska olo. Mä potkiskelin kaikkee mitä eteen sattu: kolikkoja, roskia, kiviä, lasinsiruja. Kerran mä potkasin vahingossa aika ison kiven yhen mummon hameelle. Se katto mua tosi äkäsesti, mut mä vaan jatkoin matkaa.
Mä en nähny Maria missään, vaik mä kävinkin kaikkialla, missä se yleensä roikku. Kävelin varmaan kilometritolkulla saatana. Sen mä tiesin, et levykaupassa se ei olis ilman mua. Ja niiden kotona mä en kävis jollen olis varma et se on siellä. Sen vanhemmat on molemmat tosi skitsoja, ihan tosissaan. Mä päätin, et jos mä en löytäis Maria, mä menisin ottaa turpaani. Mä oon hyvä siinä, pitää vaan löytää oikee tyyppi ja sit vaan ärsyttää sitä tarpeeks kauan. Joskus mul vaan on turpiinotto-olo ja nyt oli jumalauta semmonen.
Mä näin yhen Jeren nojaileen paperinkeräyslootaan. Me oltiin oltu parhaita kamuja ala-asteelta lähtien, kaks surkimusta oli löytäny toisensa. Oikee menestystarina. Sen kans siel oli oikee jengi saatana. Mä vierastan ihmisjoukkoja, mut nää tyypit oli onneks mun tuttuja. Tai siis, kaikkihan mun tuttuja tässä rupulassa oli, mut noiden kans mä olin muistaakseni vielä hyvää pataa. Mä menin niiden luo ja moikkasin. Niitä oli siel Jeren lisäks pari sen amiskaveria, Tommi meiän lukiosta, sit kaks mua pari vuotta nuorempaa tyttöö - toisen nimi oli kait Katri - ja sit yks korsto, joka oli käyny jo amiksen loppuun. Sen nimi oli Ari ja mä tiesin, ettei se pitäny musta. Tommi ja Katri moikkas mua takas, Jere nyökkäs vittuuntuneen näkösenä. Ari vaan mulkas mua ja jatko sätkäsä polttamista.
- Mitä Krisu? Me kuultiin, et sut potkittiin koulusta, Tommi sano.
- Joo, tai no, ne erotti mut väliaikasesti.
- Huh.
Tommi on meijän koulun parhaita jäkiksen pelaajia. Kaikki tytöt roikkuu sen perässä ja kaikki pojat on sen kavereita. Se ei kuitenkaan oo mikään paskiainen niinku vois luulla, se on ihan reilu tyyppi. Jo se, et se aina välillä juttelee mulle, todistaa sen. Jere pelaa kans jäkistä, mut se ei hirveenä hengaa niiden muiden pelaajien kans. Se polttaa ihan sikana, sillä menee surkeesti amiksessa ja se on käyttäny samoja kuteita varmaan vittu ala-asteelta lähtien. Lisäks Jere on samanlainen kuikelo ku mäkin ja sil on rillit, oikeen semmoset pyöreet nörttirillit. Me ollaan aika samanlaisia hylkiöitä, paitsi, et se on nyt onnistunu saamaan kavereita amiksesta. Nyt se ei kuitenkaan puhunu mulle mitään, enkä mä tajua miks. Katri on yks yläasteen pissiksistä, blondatut hiukset, kireet farkut ja niin pois päin. Tiedätte tyypin. Se on ihan saatanan lyhyt ja se kahtoo mua aina tosi palvovasti, mä oon sen mielestä joku hirvee pahis. En mä tajua. Mä en hirveenä välitä Katrista. Se on kuiteski niitä harvoja tyttöjä, jotka ei nyrpistä mulle nenäänsä, joten periaatteessa se on ihan jees.
Mä vähä huojuin paikoillani, kun menin niitten luo. Mä tiesin, etten ois yhtään sen paremman näkönen ku olin kotona, mut kävely oli vähä auttanu, enkä mä enää niin pahasti pilvessä ollu. Olin kuiteski. Mun piti tosissaan keskittyy, etten alkais sekoileen mitään.
- Miten kauaks aikaa ne sut erotti? Katri kysy multa silmät pyöreinä.
- Viikoks vaan.
- Mitä sä teit? Tappelit sä jonkun kaa?
- En. En mä ku vaan vittuilin vähä Romakkaniemelle, en mä mitään järisyttävää tehny.
- Mitä sä meinaat nyt tehä? Tommi kysy vuorostaan.
- En mä tiiä, oon vaan.
- Mut sit, kun sä pääset taas kouluun?
- Miten niin? En kait mä mitään erityistä meinaa tehä.
Tommi oli oikeesti hyvä jätkä, mut välillä se vaan otti mua päähän. Se oli niin helvetin mukava ja kunnollinen. Jätkä ei ees kiroillu. Mun teki mieli kysyä, miten se Arin ja Jeren seuraan on eksyny, mut en jaksanu.
- Mut jos sul ei rupee menee paremmin, ne kait erottaa sut?
- Vitsit, voiko ne niin tehä! Katri kysy ihan täpinöissään.
Mä oisin varmaan joku sen ultimate hero, jos mut erotettas koulusta.
- Joo, niin kai ne tekee.
- Eikö se muka haittais sua? Mitä sä sit tekisit?
Tommi sais tukkii jo turpasa. Äänet kaiku ihan oudosti mun korvissa ja mä haistoin jotain pistävää. Mä niiskutin ja hieraisin nenää, mut haju ei lähteny minnekään.
- No en mä tiiä, jotain. Mitä väliä.
- Niin oliko sul jotain asiaa?
Jere töksäytti ja mulkas mua. Helvetti mua alko vituttaa vaan entistä enemmän!
- Ai, miten niin? Kai mä saan saatana tulla tähän, jos huvittaa.
- No panu sit vittuun, jos ei oo asiaa.
- Elä Jere viitti!
- Mikäs sul on ongelmana?
- No ei mikään saatana!
Mut sit mä muistin. Olin tainnu antaa Jerelle turpiin sillo, ku vimeks kännäsin, niinhän se oli. Voi helvetti.
- Hei, et kai sä vielä sitä perjantaita muistele? Enhän mä tosissani ollu, mähän olin ihan tuiterissa sillo.
Jere vaan poltteli ja mulkoili mua. No, pitipähän ainaski turpasa tukossa. Mä päätin lähtee, tyypit alko tosissaan ottaa mua päähän. Sitäpaitti mä en halunnu niiden huomaavan, et mä olin pilvessä. Tommi soittas varmaan saatana johonki lastensuojeluviranomasille.
- Ootteks te nähny Marii? Tiiätteks te missä se on?
- Kuka Mari? Katri kysy. Mää en jaksanu ruveta selittään.
- Mä en ainakaan oo nähny. Olikse koulussa tänään? Tommi kysy.
- Juu kait se oli.
- Kait?
- En mä tiiä, ei se itekkään oikein tienny.
- Ai, miten niin ei tienny? Katri nauro.
- Se on niin seko ämmä.
Ari sano sen. Se oli polttanu sätkäsä loppuun ja tuijotti nyt mua. Tosi, tosi pahasti. Mä en hirveen hyvin tuntenu Arii, mut mä tiesin, et se oli kova tappeleen. Se tais olla parhaillaan ehdonalasessakin sen takia. Se kävi töissä jossain autokorjaamolla ja mätki vapaa-aikana tyyppejä turpiin. Mä en välttis halunnu olla yks niistä, mut se oli just haukkunu Marii. Olihan se seko, ei epäilystäkään, mut mikään helvetin ämmä se ei ollu.
- Ai miten niin? Katri kysy Arilta silmät loistaen.
Saatanan kana, tukkis turpasa.
- Oot sä nähny sitä? Se on ajellu puolet tukastaan pois ja se meikkaa ku joku huora.
- Ai se! Oon mä sen nähny! Se on kyl tosi pimee. Karseet ne sen hiukset!
- Hullu se on. Tosi säälittävä tapaus. Mä puhuin sille kerran jotain ja se vaan pällisteli, niinku ei ois mitään tajunnu. Sil ei oo kyl kaikki ihan kohallaan. Sen porukatkin on tosi pimeitä, ne on koko perhe tosi vammasia.
Ari nauro. Katri, se lehmä, nauro kans. Tommi hymyili vähän eksyneen näkösenä. Jere poltti ja tuijotti maahan. Multa palo päreet.
- Tuki se saatanan turpas.
- Ai, mitä?
Ari näytti tosi huvittuneelta. Se oli varmaan kaks kertaa mua leveempi ja päätä pitempi. Se kahto mua ku kasaa paskaa sen jaloissa.
- Mä sanoin, et tuki se saatanan turpas. Sä et tiedä mitään mistään saatana.
- Entä, jos en? Mitäs meinasit tehä? Häh?
Mä en sanonu mitään, mä vaan tuijotin sitä. Jos katse vois tappaa, se jätkä olis nyt roiskeina pitkin katua.
- Sääkin oot yks saatanan hintti. Säälittävä jätkä.
Mä tuijotin sitä. Mitään muuta mä en oikein voinu tehä. Ainakaan se ei pitäny mun tuijotuksesta, mä selvästi hermostutin sitä. Mul on maine aika pimeenä jätkänä ja se hermostuttaa Arin kaltasii tyyppejä. Ne ei tienny, mitä mä tekisin seuraavaks. Niillä ei ollu hajuukaan, mitä mun päässä oikein liikku.
- Mitä sä tuijotat siinä? Häh? Vitun mulkku. Jätkä on ihan jossain aineissa saatana.
Se siis huomas. Se muuttu entistä vihasemman näköseks, mut peräänty kuiteski hieman. Eihän sitä tiedä, ihmiset tekee kaikkee hullua, kun ne on aineissa. Mä en kyllä ois tehny mitään muuta ku jatkanu tuijottamista, mut helvetistäkö se sitä tiesi.
- Se on varmaan kotona.
- Täh?
Kaikki käänty kattoo Jereä. Se näytti olevan aika hermona, vilkuili vuoroin mua, vuoroin Aria.
- Sähän etit Maria. Mä oon aika varma, et se on kotona.
- Mistä sä tiiät? Oot sä ihan varma?
- Mehän asutaan samassa kerrostalossa. Mä näin, ku se meni ylös niiden asuntoon. Mä en oo kyl varma, onko se sit häippässy sieltä myöhemmin.
- Okei. Mä sit varmaan meen sinne. Kiitti.
Mun oloni oli lievästi sanottuna helpottunu. Se päti varmaan kaikkiin meistä. Mä en tienny oliko Jere oikeesti nähny Marin vai keksikö se ton vaan päästään. Mitä väliä? Sillä hetkellä mä olin tosi kiitollinen sille. Mä sanoin kaikille 'terve' ja lähin niin helvetin liukkaasti paikalta.
Mun pulssi ei laskenu tippaakaan sinä aikana, kun mä kävelin Marille. Myönnetään, mä olin ollu valmis ottaan turpiini. Se oli mun aikomukseni, sen mä oisin tehny, jos en ois löytäny Maria. Sillon, kun Arin kokonen korsto uhkaa käydä päälle, ei kuitenkaan oo enää kyse turpiinotosta. Sillon on kyse saatana henkiin jäämisestä.
Mari ja sen porukat asu kerrostalon neljännessä kerroksessa. Mä inhoon portaita, helvetti. Mä en ensinnäkään ollu mitenkään kovassa kunnossa ja toisekseen mä olin vieläkin kohtuu pihalla. Portaiden kapuaminen oli yhtä saatanan mönkimistä.
Kun mä vihdoin pääsin niiden ovelle, mä en heti soittanu ovikelloo. Mä seisoin oven eessä ja keräsin voimia. En mä sillee pelänny niitä sen porukoita, mut en mä mikään niiden ykkösfanikaan ollu. Sanotaanko vaikka, ettei oo mikään ihme, et Marista on tullu vähä oudonpuoleinen. Niillä käyminen on tosissaan rasittavaa.
Mun oli vihdoin pakko soittaa sitä saatanan kelloa, kun yks naapureista tuli kämpästään ulos ja kyyläs mua tosi epäileväisen näkösenä. Mä en halunnu vaikuttaa miltään murtovarkaalta sen silmissä. Mä kun en ollu mitenkään luottamusta herättävä näky - en etenkään, kun mua rupes taas äkkiä naurattaan.
Kring, kring.
Ei mitään.
Kring.
Ehkä niil ei oo ketään kotona. Mä ootin hetken ja päätin et soittasin vielä kerran. Jos ei vieläkään kuuluis mitään, mä ottasin hatkat.
Kring, kring.
Sisältä kuulu jotain mökää. Helvetti. Kulu vielä hetki ja sit ovi avautu. Se oli Kaitsu. Loistavaa.
- Mitä perkelettä... Mitä? Kukas sää oot, häh?
- Mä oon Krisu, teiän Marin kaveri. Onkse kotona?
- Mitä? Kuka helvetti sää oot, poika?
- Mä oon Krisu ja mä...
- Perkele risu...ris...kir...saatana se mikään nimi oo. Mitä helvettiä...
- Onkse Mari kotona?
Mulla alko olla jo aika saatanan hikinen paikka. Kuka tahansa muu, mut ei Kaitsu. Ei Kaitsua.
- Mitä sää meitin tytöstä haluut, häh? Mitäh? Mitä sää haluut, kun et ees nimees voi sanoo?
Se oli taas humalassa. Änkyräkännissä. Siinä se sönkötti eikä tajunnu mistään mitään, kahto mua verestävillä silmillään ja kaljamaha vaan roikku törkystä verkkopaitaa venyttäen. Kaitsu ei oikeestaan ollu Marin faija, se oli sen isäpuoli. Se oli vastenmielisimpiä tyyppejä mitä mä oon koskaan tavannu.
- Mä oon Kristian ja mä tulin tapaan teiän Maria.
- Anna sen nyt tulla sisälle! Kyllähän sä nyt Krisun tunnet!
Se oli Marin mutsi, luojan kiitos. Se huuteli jostain peremmältä.
- Kyllähän mää nyt päästän, kyllähän mää päästän... Olis vaan voinu nimensä sannoo, perkele. Olih... olisinhan mää päästäny.
Sitä se vaan hoki, muttei siirtyny senttiäkään paikoiltaan. Saatana, mikä ukko. Se oli pelkkä juoppopaska. En mä koskaan sitä Marille sanonu, musta tuntuu, et se ties sen muutenki.
- Niin mitä sää, mitä sää meitin Marista?
- Mä tulin vaan tapaan sitä. Mä oon sen kaveri.
- Päästähän se poika nyt sisälle!
- Kyllähän mää, kyllähän mää päästän. Tuuhan ny, älä siihen jää perkele käytävälle.
Mä änkesin sen ohi niitten ahtaassa eteisessä ja suunnistin nopeesti Marin huonetta kohti. Niin koppi ku se niitten kämppä onkin, niin Marin mutsi ehti tulla mun eteen ennen ku mä koputin ovelle. Multa meinas mennä hermot.
- No hei, Krisu. Sinuahan ei ole täällä aikoihin näkyny.
- Juu ei.
- Älä tuosta Kaitsusta välitä, se on vaan taas vähän humalassa.
- Juu en.
Se kahto mua hetken kulmat kurtussa.
- Oletkos sinä ihan kunnossa? Silmät on ihan punaiset.
Hitto.
- Ei mua mikään vaivaa, tai siis, mulla on silmätulehus. Mut ei sen kummempaa.
Se näytti hetken siltä, ettei se uskonu mua, mut sit se sano vaan et:
- Muistahan syödä vitamiineja, ettet sairastu.
Vitamiineja saatana.
- Juu.
- Mutta mites sinulla on menny koulussa? Meidän Marilla se tahtoo vähän takkuilla välillä.
Ai välillä?
- Ihan hyvin kai se.
- Sehän on kiva. Niinhän se on, että se on lukiossa vähän vaikeampaa nyt.
- Niin.
- Niin, normaaliahan se sitten on, ettei aina menesty.
- Niin.
Ei se Marin mutsi, Jaana, mitenkään kauhee ollu, en mä sitä sillee vihannu niinku vaikka Kaitsua. Oikeestaan se oli ihan kiva ja se osas olla tosi reilu. On se hassua miten mukavat muijat aina löytää itelleen sellasia sikoja ku Kaitsu. Marin mutsi oli kuitenkin yksinkertasesti tosi skitso - se selittää ehkä jotain. Sillä oli pitkät, harmaanruskeet hiukset, jotka roikku koko ajan takussa sen naamalla, eikä se koskaan kattonu sitä kelle se puhu. Se tuijotteli aina jonnekin muualle näyttäen siltä, et sillä oli jokin hätänä. Nytki, ku se puhu mulle koulunkäynnistä, se näytti ihan siltä, ku se puhuis jostain keskitysleiristä saatana. Marin mutsi oli niitä tyyppejä, joista ties heti, ettei niillä oikeesti ollu ihan kaikki kohallaan. Sen ranteet oli ihan viillelty, ne oli täynnä arpia. Se käytti paljo rannerenkaita, mut ei ne pystyny niitä peittään. Se oli yrittäny itsaria varmaan viidesti, mä olin seonnu laskuissa.
- Mitenkäs sinulla on kotona menny?
- Siinähän se.
- Sehän on kiva.
- On.
- Sinä meidän Maria tulit tapaamaan? Sehän on kiva.
- Joo.
- Ei sillä hirveästi ne kaverit käy kylässä, mutta se on varmaan niitä koulukiireitä.
- Joo.
- En minä kyllä sitten tiedä, käykö se koulun jälkeen missään, kun ei se oikein minulle kerro.
- Niin.
- Oletkos sinä useinkin meidän Marin kanssa?
- Joo.
- No sehän on kiva.
- On.
Marin huoneen ovi avautuu ja mustavalkonen pehko pilkistää ulos. Luojan kiitos.
- Anna äiti sen Kisun olla. Älä kuulustele sitä.
- Enhän minä, juttelen vain.
- Just joo.
- Jos minä nyt tästä lähden, niin voitte rauhassa olla. Hei sitten Krisu!
- Joo hei.
Me mentiin kiireen vilkkaa Marin huoneeseen ja suljettiin ovi. Sillä ei ollu lukkoo ovessa, vaik mun mielestä sillä jos kellä pitäs olla.
Marin huone oli tosi viihtysä paikka. Mä olisin voinu vittu istua siellä yksikseni tuntikausia. Sillä huoneella oli muhun jotain terapeuttisia vaikutuksia, en mä tiedä miks. Se oli ihan ku suoraan Marin pään sisästä. Kun mä ekan kerran astuin sisään, se oli just saman näkönen mitä mä olin aatellukin.
Marin huone oli aika pieni, oikeestaan ahdas, ja täynnä tavaroita. Toisin ku mun huoneessa, ne ei kuitenkaan ollu mitään romuja, vaan koriste-esineitä, peilejä, kirjoja, kynttilöitä ja sellasta kamaa. Seinät oli vuorattu tauluilla, sen ite tekemillä piirrustuksilla ja julisteilla. Mari oli ihan älyttömän hyvä piirtämään, sen työt vaan oli joskus aiheiltaan tosi outoja. Vastapäätä ovea oli iso ikkuna, siis ihan valtava sellanen, se oli varmaan puolet koko seinästä. Mustat verhot oli vedetty kuitenkin sen eteen niin, et oli ihan hämärää. Mä en ollu koskaan nähny et se ois pitäny verhoja auki. Marin huoneessa ei ollu ollenkaan tuoleja, ainut missä saatto lattian lisäks istua oli sänky. Sen päälle me nytkin istuttiin. Siinä oli violetit satiinilakanat.
- Sähän oot pilvessä.
Mari kahto mua pää kallellaan, mä olin huomannu, et se elehti aika paljon samalla lailla ku sen äiti.
- En oo.
- Elä valehtele.
Tommonen se oli. Se ei koskaan kysyny multa oliko mulla jotain asiaa, se ei koskaan ees sanonu mulle moi, kun me tavattiin. Alko vaan puhuun.
- No ehkä mä poltin yhen sätkän, mitä siitä.
- Ai yhen vaan?
Se ties. Se ties aina, ei mun kantsinu valehella sille. Tyttö näki suoraan mun läpi saatana.
- No okei, kaks.
Mari tuijotti mua vielä hetken ja meni sit selälleen makuulleen.
- Sä poltat liikaa.
Se ei kuulostanu ollenkaan nalkutukselta, se oli vaan yksinkertanen toteamus.
- En mä mitään liikaa polta. Eikä se sun asias oo.
- Onpas.
Tohon mun oli paha vastata yhtään mitään. Mulle tuli tosi syyllinen olo. Mä nojauduin kyynärpäiden varaan sen viereen.
- Mut erotettiin määräaikasesti koulusta.
- Mitä sä meinaat tehä?
- Ei hajuukaan.
Mari kääns päänsä ja katto mua sanomatta mitään. Sillä oli ihan sairaan isot silmät. Mä olin jo niin tottunu Marin tapaan tuijotella ihmisiä, ettei se häirinny mua.
- Mun porukat sai raivarin. Taas. Musta tuntuu, et ne lähettää mut kohta johonkin sisäoppilaitokseen. Tai muukalaislegioonaan. Ne on niin kyllästyny siihen, ettei musta oo mihinkään. Mä olin ihan pilvessä kun ne tuli kotiin, se ei menny kovinkaan erinomaisesti. Helv... Sori. Musta tuntuu et tällä kertaa se on lopullista, ne potkii mut lukiosta. Mä en oo varma mitä mä siitä aattelen, mä en tiedä haluunko mä olla lukiossa.
Mä vedin henkee ja katoin Maria. Sille oli ihan sairaan hyvä puhua, mut mulla ei ollu hajuukaan kuunteliko se.
- Musta tuntuu, et mä tajusin tänään miltä mun mutsista tuntuu. Tai kaikista mutseista. Kun mä tiuskaisin sille tänään, niin se näytti äkkiä hirveen surulliselta ja mulle tuli ihan sairaan syyllinen olo. Tajuut sä? Mä tajusin miten pettyny se on muhun. Et mä oon paljo huonompi mitä se musta toivo. Ja paljo masentuneempi ja vihasempi ja... En mä tiä. Mä tajusin et vanhemmat haluis vaan suojella lapsiaan, mut se ei onnistu. Lapset ite, me ite, tehdään se mahottomaksi. Mä vaan... Se vaan masens mua.
- Joskus elämä satuttaa, mut niin sen pitääkin. Se on vaan hyväks. Ei sitä pidä surra, Mari sano hiljaa.
Se osas aina sanoo ne oikeet asiat. Mari ei koskaan puhunu paskaa.
Me oltiin taas hiljaa, mun olo oli jo paljo parempi. Mä tunsin Marista hohkaavan lämmön mun kyljessä. Mä en tienny mitään parempaa ku maata sen vieressä.
- Kuunnellaanko Nirvanaa? mä kysyin.
Mari nous sängyltä ja alko valikoida levyjä.
- Mä panen 'In Utero'n.
Se tuli mun viereen ja sit me vaan kuunneltiin. 'Pennyroyal Tea' soi.
- Tulisit sä mun kanssa käymään isän haudalla?
Mä en osannu vastata oikeen mitään aluks, änkytin vaan. Mä olin aina luullu, ettei Mari ollu erityisemmin välittäny sen isästä. Se oli kuollu ku Mari oli kakstoista, tai oikeestaan se tapettiin. Marin isoveli, Kari, oli tappanu sen. Iskeny kirveellä päähän. Kari sai siitä elinkautisen, se on istunu nyt viis vuotta linnassa. Muuta mä en sit siitä jutusta tiennykkään, Mari ei puhunu siitä.
- Kyllä mä voin tulla.
- Mä aattelin käydä huomenna koulun jälkeen. Tuu siihen pihalle oottaan.
- Okei.
Kappaleet vaihtu. Mun olo alko pikkuhiljaa parantua. Mulle alko olla se ja sama raivoaisko mun porukat mulle, kun menisin kotiin tai erotettaisko mut lopullisesti. Mä makasin Marin huoneessa, sen sängyllä, sen vieressä. Millään muulla ei ollu mitään... 'Heart-Shaped Box' alko soimaan. Se pilas kaiken.
- Vaiha kappale, mä sanoin.
- Enkä.
Mä nousin kyynärpäitteni varaan.
- Vaiha.
- Mitä vikaa tässä muka on?
- Mä en haluu kuulla sitä just nyt.
Laulu alko ja mun vatsa muljahti ikävästi.
- Sä et koskaan haluu kuunnella tätä mun kanssa.
Mari tuijotti mua ärtyneenä. Se oli oikeessa.
- Haluunpas, mut en just nyt.
Mä aloin hermostuu, mun kädet täris ja vatsaa kouristeli.
- Miks?
- Vaiha nyt vaan se kappale.
- Mä en tajua miks...
Mä napsahin.
- Onko se saatana niin vaikeeta yks kappale vaihtaa!
Mari kavahti pystyyn ja tuijotti mua kuin mä oisin lyöny sitä. Se hyppäs pois sängyltä ja sammutti cd-soittimen. Se oli selin muhun eikä sanonu mitään. En mäkään sanonu. Mä tiedän mitä mun ois pitäny sanoo, mitä mä oisin halunnu sanoo, mut mä en pystyny. Mä makasin paikoillani ku halvaantunut. Helvetti, enkö mä osannu tehä mitään oikein? Vähän ajan päästä mä nousin ja menin ovelle.
- Kisu.
Musta tuntu, et mä olin vähällä kuolla, kun mä kuulin sen kuhtuvan mua noin. Mä en antanu kenenkään kutsua itteäni sillä nimellä, kenenkään paitsi Marin. Mua oli pilkattu Kisuks ala-asteella. Eihän se mikään kauhee haukkumanimi oo, mut se oli ihan tajuton kolaus mun miehiselle ylpeydelleni sillon. Mä en varmaan koskaan toivu siitä. Mut Mari sano sen eritavalla. Sen suussa se ei kuulostanu vittuilulta. Se sano sen tosi hellästi. Niin kun nyt.
- Mä tuun sit huomenna.
- Okei.
Mä lähin.
ja se tarina on surullinen. Sivistymätön, karkea, rivokielinen nuorukainen, ilman ihanteita, pyrkimyksiä, masentunut, ilkeä...
Maailmassa on niin paljon kaunista. Miksei puhua siitä? Miksei kertoa tarinoita ylevistä asioista, jotka kohottavat mielialaa? Tai asioista niinkuin ne voisivat olla. Miksei voisi luoda jotain rakentavaa? Miksi rypeä rapakossaan kuin sottainen sika?
Tuollainen teksti sopii nuoren, oppimattoman ihmisen päiväkirjaan, ja terapeutille näytettäväksi. Kasva ulos tuollaisesta mentaliteetista niin pian kuin mahdollista.
Oli niin jännä kommentti, että tähän on pakko vastata. En ole mikään rivokielinen nuorukainen, vaan nuori nainen, joka ei itseasiassa edes pidä kiroilusta eikä kiroile itse. Karkeana ja sivistymättömänäkään en itseäni pidä. Jos sait minusta tuollaisen kuvan nin voin vain todeta, että olen onnistunut luomaan uskottavan henkilön :)
Tiedän, että maailmassa on paljon kaunista. Joskus se vain kasvaa sieltä rapakosta ja siitä haluankin tekstissäni kertoa. Jos laitan lisää jatkoa ja jos viitsit sitä lukea, ehkä huomaat sen ;)
tökeröä kieltä, rivoutta ja typeriä ihmisiä, kuten nuo kuvaamasi.
Kuten sanoin aikaisemmin, mietin, kumpi on surulisempaa, se, että suomalaiset kirjoittajat ja elokuvantekijät survovat rivoja sanoja joka lauseeseensa, vai se, että tuollainen alatyyli tosiaan taitaa olla tietyn suomalaisporukan käyttämää kieltä.
Myönän, etten jaksanut lukea koko sepustustasi, enkä tosiaan olisi kiinnostunut lukemaan kirjaasi. Mutta sehän ei tarkoita sitä, ettei sille lukijoita löytyisi. Enemmistö lukee roskaa, jos lukevat mitään. Enemmistö Suomessa taitaa elää rupusakkielämää, ja tuntee olonsa kotoisaksi sinun seurassasi (kirjassasi).
Ei yhtään pöllömpää. Tekstinä kulkee ja valottaa mielestäni tämänhetken suomalaisen nuoren elämää.
En tiedä paljonko jo olet tekstiä pukannut. Se lopullinen kokonaisuus eli romaani saattaa hyvinkin olla sitten menestys.
Toivottavasti.
-
Luin vähän aikaa sitten kirjan
Toinen / Tuomas Vimma
(en ole lukenut Vimman ensimmäistä kirjaa vielä),
Toinen
on myös nykyajan helsinkiläisen nuoren elämänkuvausta.
Näin se elämä menee,
ja kirjoittajat kirjoittavat.
-
Tsemppiä Sinulle kirjoittaja!
Luin vain ensimmäisen osuuden, sillä kärsivällisyyteni ei enää riittänyt toiseen.:)Tässä olisi kommenttia lukemastani.
Henkilöasetelmat tuntuvat kirjasi alussa olevan melkoisen perinteiset, tuttuja juttuja: kaksi tulisieluista toisinajattelijaa kasvukipuileville nuorille niin kovin ymmärtämättömässä maailmassa. En osaa tästä aiheesta muuta sanoa, koska en tiedä, mihin suuntaan lähdet juonta syventämään. Joka tapauksessa sinulla on otetta, kykyä tuoda päähenkilösi lukijan muistiin elävänä. Tästä olisi mielestäni täydet mahdollisuudet ponnistaa johonkin huikeaan.
Monet ovat ketjussa arvostelleet päähenkilön kielenkäyttöa ja tapaa ajatella. Sehän ei kuitenkaan kerro mitään itse kirjan tasosta kokonaisuutena. Oikeastaan voit lukea eduksesi sen, kuinka voimakkaita tunteita olet saanut herätettyä. Se, mitä lukija ajattelee päähenkilön elämäntavasta ei liity mitenkään mihinkään, ainakaan pystyvyyteesi kirjoittajana. Käyttämästäsi kielestä olen samaa mieltä kuin monet muutkin, tosin kenties erilaisista syistä. Päähenkilön kiroilusta tulee, totta kyllä, uhittelunmaku suuhun. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti se huono asia, sillä se nimenomaisesti pönkittää päähenkilön luonteen kuvaa. Jatkuva kiroilu (esim. sanan ´saatana´ viljeleminen) kuitenkin tökkii, koska se pysäyttää lukijan ja saa tämän laskemaan "saatanoiden" määrää ja ennakoimaan seuraavan kirouksen ilmaantumista. Ei hyvä. Muutenkin puhekielen kanssa kannattaisi mielestäni olla varovaisempi kuin sinä olet. Hyvää yleiskieltä on helpompi lukea kuin harhailevaa murteellista kerrontaa. Yleiskieltä voi sitten tarpeen mukaan maustaa puhekielisyyksillä, mutta kokonaan murresekasotkulla kirjoitettu teksti on rasittava lukijalle.
Teksti rönsyilee aavistuksen liika, joten jonkinasteinen tiivistys/kiinteytys olisi ehkä paikallaan. En tosin ole aivan varma, johtuu harhailufiilis vain käyttämästäsi kielestä. Pikkuista teknistä viilailua, niin sujuu paremmin. Yleisesti ottaen tämä on hyvä teksti. Kirjasta on mahdoton sanoa vielä muutaman rivin perusteella mitään, mutta potentiaalia sinulla on!
Olet onnistunut erittäin hyvin kuvaamaan miehen näkökulmasta tarinaa. Laita lisää tulemaan, jään tähän ihan koukkuun. Henkilöt tuntuvat ihan todellisilta! Tämä on erittäin hyvää luettavaa.
Haluaisin vielä sanoa, ettei aina täydy kirjoitta kauniista asioista. Tässä kirjoituksessa on paljon kaunista. Sitä ei vain heti näe.
Minähän olen ihan otettu :) Tuo todella kannustaa jatkamaan kirjoittamista. Loistavaa, että edes joku onnistuu näkemään tekstissäni "pintaa syvemmälle". Tästä saat jatkoa :)
Mari venaili mua koulun katoksessa, ku mä viimein raahauduin paikalle. Mä olin luvannu tulla kolmelta, sillon koulut loppuu, ja kello oli yli puol neljän. Mun aivot oli ihan ku puuduksissa, mä en varmaan ollu ollu koskaan yhtä sekasin. Ihme, et mä olin onnistunu ylipäänsä tulemaan, ku pelkkä kävely ja ajattelu teki vaikeeta. Mä en ollu nukkunu koko yönä ja musta tuntu, et mä olin helvetti vieläki ihan aineissa.
- Sä oot myöhässä, Mari tokas.
Se istu betonikaiteen päällä ja katto mua tosi syyllistävästi. Mä en tajunnu pyytää anteeks. Aivot löi vaan tyhjää.
- Onks sulla kaikki okei?
- Mmh.
- Sä näytät karseelta.
- Mennäänks me vai?
Mari hyppäs alas ja me lähettiin käveleen hautausmaalle. Se oli aika lähellä, vaan parin kilsan päässä kaupungin keskustasta. Ei sillä, et tällasella rupukylällä mitään varsinaista "keskustaa" ollu. Mä en ollu enää ihan varma, miks me oltiin menossa sinne hautuumaalle. Kumpikaan ei sanonu mitään, se eilinen tais vaivata vielä molempia.
Meiän kaupungin hautuumaa on kohtalaisen pieni paikka. Pieni, mitätön ja huonosti hoiettu. Siinä ei oo mitään pelottavaa, eikä siellä kävellessä tuu mitenkään erityisen harras olo. Se vaan on. Nurmee, johon on isketty kasa rumia hautakiviä, säälittäviä patsaita ja koristeltu koko komeus nuhjusilla kukkasilla. Se oli tosi masentava paikka, eikä se liittyny mitenkään siihen, et mullan alla makas läjä mätiä ruumiita.
Mari oli unohtanu, missä sen faijan hauta tarkalleen oli, joten me jouduttiin kiertelee jonkin aikaa ettimässä sitä. Mua oksetti. Mä tärisin ja mun otsahiukset oli hiestä märät. Mä raahauduin Marin perässä pää humisten ja yritin hengitellä syvään.
- Mikä sulla on?
Mari oli pysähtyny ja ottanu mua käsivarresta kii. Mä säpsähin ja se päästi irti - mä en tykänny, et muhun koskettiin. Mä olin vähällä sanoo, ettei mikään, mut mä tiesin, ettei se ois kannattanu.
- Sä oot ihan kalpee ja hikinen. Mitä sä oot tehny?
- Join kiljua ja poltin pilvee eilen illalla. Mua oksettaa.
Se ei kysyny mitään muuta, mistä mä olin sen kiljun saanu tai miks. Mari ties, et mä kertosin sille kuitenkin jossain vaiheessa.
- Pystyt sä käveleen?
Mä nyökkäsin ja me jatkettiin matkaa.
Lopulta me sit selvittiin sinne haudalle. Luojan kiitos. Seisottiin vierekkäin hiljaa ja tuijotettiin harmaata kivimöhkälettä. Mä en oo koskaan oikein sisäistäny, mitä hienoo niissä muka on. Tai minkä takia tyypit yleensä käy hauoilla, luuleko ne vittu muuten unohtavansa, et joku on kuollu? Sitäkään mä en tajunnu, miks Marin piti päästä tänne. Ei se harrastanu tämmöstä.
- Mä luulin, ettet sä välittäny sun faijastas.
- Enhän mä välitäkään.
- Miks me sit tänne tultiin?
- Mä halusin vaan varmistaa, et se on ja pysyy tuolla.
Mä oisin halunnu kysyy miks, mut annoin olla. Mä keskityin nieleskeleen kurkkuun tuppaavaa oksennusta. Sit Mari äkkiä otti ja sylkäs sen faijan hautakivee. Mä en ees hätkähtäny. Mietin vaan, ettei mulla ollu ollu hajuukaan et se osas sylkee. Ja vielä noin hyvin. Mä kattelin miten hyvin tähätty, keltanen klimppi lähti valuun pitkin sen isän etunimee.
- Mua oksettaa.
Mä tiesin et mä yrjöisin ihan just, joten mä lähin nopeesti vaappuun lähimmän näköesteen taa. Se sattu oleen jonkun ison kihon muistomerkki. Ei helvetti. Mä en kuitenkaan enää ehtiny välittää, missä mä olin tai näkiskö joku: mä polvistuin ja annoin ylen. Se helpotti.
Mari tuli istumaan mun viereen. Mä sitten osasin olla edukseni sen seurassa.
- Onks sulla paperii? mä sain mumistua.
- Ei oo.
Mä pyyhin suuni hihaan ja nojauduin Marin viereen muistomerkkiä vasten.
- Sori.
- Helpottiko?
Mä nyökkäsin.
- Karsee kankkunen.
- Päätit sit hautuumaalle yrjötä.
- Ite sylkäsit faijas hautakivee. Me ollaan kuule tasoissa.
- Niin kai sitten.
Mä olin vähän aikaa hiljaa, ootin sanoisko Mari mitään, kysyiskö se. Se vaan tuijotteli taivaalle ja eessäpäin näkyville hauoille päin. Ihan omissa maailmoissaan. Tämmösinä hetkinä mä oisin voinu vaikka lyyä vetoo, ettei se muistanu mua olevankaan. Mä en sit voinu enää pidätellä itteeni.
- Mä tapasin eilen yhen pummin. Kun olin lähteny teiltä.
Hitto, ei ois pitäny muistuttaa siitä.
- Se oli ihan mukava äijä, se tarjos mulle kiljua. Joku Kalle sen nimi oli. Mä kyl luulen, et sil oli muutama ruuvi löysällä, ku se vaan nauro koko ajan.
Hiljasuus. Musta tuntu, et mä hukkusin siihen. Mun oli pakko puhua, ihan mitä tahansa, kuhan ei ois niin hiljasta.
- Mulla meni siellä tosi myöhään, ryypättiin siellä sillan alla. Voit kuvitella miten skitsona mun porukat oli. Ku oli vielä se kouluhomma... Mä en oikeestaan muista enää mitä ne sano. Mä polttelin pilvee vielä illalla. Mä en oo aikoihin ollu niin pihalla.
Mä ootin. Ei reaktiota.
- Mä en varmaan mee takas lukioon. Tai siis, mä en mee takas. Mä päätin sen eilen, ei siel oo mulle mitään. Reksikin yks saatanan - sori - natsi.
Ei vieläkään mitään. Okei, nyt mä tiesin mitä mun piti sanoo.
- Sori siitä eilisestä.
- Ei se mitään.
Vihdoin, se vastas mulle. Mä pystyin taas hengittään.
- Mä kuulin, et sä olit eilen tapellu Arin kaa.
- Täh? Mistä sä semmosta kuulit?
- Kuulin vaan.
- Mistä? Sanoko joku koulus jotain?
- Mitä väliä. Tappelit sä sen kaa vai et?
- No, mitä luulet? Oisinko mä tässä, jos oisin? En kai mä nyt niin hullu oo, et mä sen kaa alkasin, sehän tekis musta hakkelusta!
- Ei sustakaan tiiä.
- Näyttääkö mun naamavärkki siltä, et mä oisin tapellu Arin kaa, mitä?
- No ei.
- No ei niin, kun en oo. On mulla sentään jonkinlainen itepuolustusvaisto jälellä.
Mari hymyili äkkiä tosi huvittuneen näkösenä.
- No, mitä? mä kysyin.
- Sankarini.
Me purskahettiin molemmat nauruun. Okei, ehkä mä olin aika pelkurijätkä.
- Meinaat sä tosissas lopettaa lukion?
- Juu.
- Mitä sä sit meinaat tehä?
- En mä tiiä, en mitään. Poltan pilvee ja kuuntelen musaa.
- Antaako sun porukat tehä niin?
- Siinäpähän yrittävät estää.
- Ne yrittää.
- Eikö mun sun mielestä pitäs sit lopettaa lukiota?
- En mä niin sanonu.
- No et, mut melkein.
- Jos sä haluut lopettaa, niin sit lopetat. Jokasen pitäs olla vapaa tekeen, mitä haluaa. Tärkeintä, et on onnellinen.
Mä olin vähä aikaa hiljaa. Marilla oli sellanen vaikutus muhun, se sai mut miettiin asioita. Helvetin tyttö.
- Mut... Jos ei tiiä miten tulee onnelliseks.
Mari kahto mua ekan kerran koko sinä aikana, kun oltiin tultu tähän istuun. Se kahto pitkään ja mä näin heti, et se tajus mistä mä puhuin.
- Sit se pitää ottaa selville.
- Mitä, jos ei jaksa ettii enää?
- Ei saa luovuttaa.
- Kivat näköalat.
- Eikö?
Mä ja Mari istuttiin meijän talon katolla ja syötiin jäätelöö. Mä tiiän, nyt on syksy, mut se nyt on sivuseikka. Marin kaa mä söisin jäätelöö helvetti vaikka keskitalvella. Eikä nyt niin kylmä ollu, täällä ylhäällä vaan tuuli vähän ikävästi.
- Saanks mä maistaa sitä sun jätskiä?
- Jos mä saan sun.
- No mikä ettei.
Oli kulunu kolme päivää siitä, ku mut potkittiin koulusta pihalle. Vaikka kaikki olikin aluks menny päin helvettiä, niin ainaskin tällä hetkellä mulla meni hyvin. En ollu ees poltellu. Mä kyl tiesin, ettei tää kestäis kauaa. Ei varmasti. Sen jälkeen, ku mä olin keskustellu henkevii sen pultsarin kaa, mulla oli ollu koko ajan semmonen tunne, et jokin oli vinossa. Jokin paino mua ja kuristi kurkussa koko ajan, mikään ei huvittanu. Mä kyl tiesin mitä se oli, mutten halunnu ajatella sitä.
- Hei, kato tota äijää!
- Ai, mitä äijää?
- Tuota tuolla postilaatikoilla! Noissa kalsareissa.
- Ei helvetti!
- No niinpä! Mä en oo koskaan nähny kellään noin karseita kalsareita, vitsi miten ne lököttääki sen päällä.
- Eikö se tajua, et joku voi nähä sen?
- Ehkei se vaan välitä.
Tällä hetkellä mul oli hyvä olo. Mä en aatellu mitään muuta ku tätä hetkee ja tää oli helvetin hieno hetki. Meillä oli mankka katolla, Nirvanan 'Jesus doesn't want me for a sunbeam' soi. Mä ja Mari oltiin nähty nyt joka päivä, eikä me oltu riielty vielä kertaakaan. Tunnelma oli, niin sanoakseni, korkeella.
- Hei sä siellä alhaalla!
- Et vittu huua sille!
- No varmasti. Hienot pöksyt! Mari huus alhaalla olevalle äijälle nauraen.
Mies heristi meille nyrkkiä ja kiros. Ei saatana se oli vastenmielinen äijä. Me naurettiin entistä enemmän.
- Sä oot kyl yks skitso, aattele, ku se joku päivä tulee sua vastaan.
- No, mitä sitten?
- No heikö meinasit sille sanoa?
- No joo.
Aurinko paisto. Mä en oo mikään varsinainen aurinkofani, mut nyt se tuntu kivalta. Ois voinu olla ihan lämmin ilman tota saatanan tuulta. Me maattiin vierekkäin ja kateltiin alas. Mulla oli yllä pelkkä t-paita ja mä tärisin. Ei helvetti ihminen voi olla tyhmä. Tai oikeestaan kohtelias. Kyl mul oli takki, se mun nahkarotsi, mut mä annoin sen Marille. No, tyhmä mikä tyhmä, nyt mä olin syväjäässä.
- Susta puhutaan koulussa.
- Ai, mitä muka?
- Et sä oot joku narkomaani.
- Mitä vittua?
- Joku on nähny sut pilvessä, ku sä oot ollu kylällä.
- No, voi jösses. Hankkisivat elämän.
- Ne aattelee, et sen takia sut on erotettu, ku sä oot jääny kiinni niien käytöstä.
- Ei oo totta! No sama se mulle on, mitä ne musta aattelee. Onko ne tullu sulle jotain selittään?
- Ne on kyselly, et onks se totta.
- Mitä sä vastasit?
- Et sä oot heroinisti, jonka käet on täynnä piikitysjälkiä ja sun porukat lähettää sut kohta jonnekin vierotushoitoon.
Mä repesin. Tällasissa asioissa Mariin saatto luottaa.
- Menikö läpi? mä kysyin hekottaen.
- Et uskokaan miten monesti.
Mitä dorkia.
Mä käännyin selälleni ja laitoin silmät kii. Mä tunsin itteni ihan sairaan kevyeks. Mä oisin helvetti voinu jäädä asuun meijän katolle. Ihan varmasti. Mulla oli sellanen jännä olo. Musta tuntu, et mä oisin voinu tehä ihan mitä vaan, mut ettei mun tarvinnu tehä yhtään mitään.
- Kisu.
- Hm?
- Kato noita pilviä.
Mä avasin silmäni ja käännyin ympäri. Mari oli noussu istumaan ja tuijotti huulet raollaan mun yli. Mä käänsin pääni ja katoin samaan suuntaan.
- Mitä niistä?
- Ne näyttää ihan kaneilta.
- Kaneilta?
- Nii.
- Vitut näyttää.
- Joo joo. Valkosia kaneja. Ne näyttää siltä, et ne on hukkumaisillaan.
- Mitä hittoa? Missä sä tuolla kaneja näät?
- Tuolla. Ne räpiköi ihan hädissään, ne hukkuu kohta.
Marin alahuuli värähti. Helvetti, itkettikö sitä?
- Kuule, ei siel mitään kaneja ole.
- Mulle on.
Mä katoin vielä varmuuden vuoks tarkemmin. Ei kaneja. Pelkkiä muodottomia pilvenrepaleita.
- Näyttääkö ne oikeesti siltä, et ne hukkuu?
- Näyttää.
- Minne?
- Taivaaseen.
- Taivaalle? Eli mereen?
- Ei kun taivaaseen.
- Okei.
- Luulet sä...
Mari ei saanu sanottua loppuun, se veti nopeesti henkee. Näytti siltä, et sil oli joku oikeesti hätänä.
- Luulet sä, et ne on enkeleitä?
- Mtäh? Ne kanitko?
- Niin.
- En mä usko enkeleihin.
- En mäkään, mut mitä jos ne on?
Hyvä pointti.
- Mitä jos ne hukkuu, koska kukaan ei usko niihin?
- Ööh... En usko.
- Et sä voi tietää.
- Mari?
- No?
- Antaa olla.
Mari näytti olevan oikeesti niin poissa tolaltaan, et mun oli kuiteskin pakko yrittää sanoo jotain lohuttavaa.
- Mari. Ne on vaan pilviä.
Vikatikki.
- Ei sitä voi tietää. Et sä voi tietää! Mitä jos ne on enkeleitä? Mitä jos ne on oikeesti hädässä, eikä kukaan auta niitä, koska niitä ei oo olemassakaan?
- Mut... Jos niitä ei oo olemassa, niin mitenkä ne sit apua tarttis?
- Ei se oo mikään syy!
- Niin... Voihan se olla.
Tää oli taas tätä. Sillä oli ihan oma maailmansa, enkä mä päässy siitä ollenkaan perille. Ehkä mun pitäs vaan antaa olla, en yrittäiskään ymmärtää. Mikä mä olin mitään sanomaan - jos se näki taivaalla hukkuvia pupuja niin nähköön.
- Okei, jos sä sanot, et sä näät siellä enkeleitä niin hyvä on, sit siellä kans on.
- Oikeesti?
- Joo.
- Kiitti.
Skitso se oli. Mut mitä sitten? Tyttö näki enkeleitä.
Alkuun sanon, että olen itse kirjoittanut aika kauan ja myös julkaissut tekstejäni mutta se minusta. Voin sanoa omalla, jonkinlaisella kokemuksellani, että tekstisi on erittäin lupaavaa ja voisin vaikka väittää että siitä voisi saada kirjan aikaan. Tarkoitan tällä sitä, että tekstiä hiomalla ja kuten täällä on mainittukin, liiat kirosanat poistamalla koska jos tekstissä on liikaa kirosanoja se menettää merkityksensä ja kääntyy itseään vastaan. En tiedä ikääsi mutta lahjakas kyllä olet ja jotenkin vaan tuntuu, että sinusta vielä kuullaan. En ole itse enää ihan nuori ja kieli mitä käytät ei ole enää kovin tuttua minulle ja en tiedä onko ikinä ollutkaan, mutta ei se minua häirinnyt, mielestäni pitää olla kaikenlaisia kirjoja ja kaikenlaisten maailmojen kuvausta. Eli jatka ihmeessä ja uskon ihan vilpittömästi että sinusta kuullaan vielä. Olen lukenut paljon elämäni aikana ja rehellisesti voin sanoa, että kirjoituksesi päihittää aika monta kirjaa.
Hienoa kommenttia. Olen samaa mieltä. Ei ole tarkoitus loukata ketään, mutta mielestäni tässä oleva teksti on paljon parempaa kuin suomalaiset kirjat keskimäärin. Oletko jo jatkanut pidemmälle? Haluaisin lukea lisää... :D
Kun olet saanut sen valmiiksi, kiikuta se ihmeessä kustantajalle!
ajattelin jo, etten tekstiäni tänne enää enempää laita, kommenttia tuli paljon, paljon enemmän kuin olin uskaltanut odottaakaan :)kiitos siitä kaikille ja siitä todella on ollut apua, nyt tiedän paljon selkeämmin mistä haluan kirjoittaa ja miksi. koska ainakin joku täällä toivoi minun laittavan vielä jatkoa, panen vielä yhden pätkän tulemaan. tämä eroaa tyyliltään aiemmasta ja tästä välistä puuttuu hieman tekstiä, jota en tänne ole pannut mutta toiv. pysytte kärryillä:
Kello tikittää. Tasainen nakutus kaikuu käytävällä. Tasainen, hypnoottinen ääni, joka saa ajan tuntumaan pysähtymättömältä virralta minuuttien, tuntien ja päivien sijaan. Ei ole olemassa loppua. Ei ole alkua. On vain sekuntiviisarin nakutus ja minä, istumassa terveyskeskuksen käytävällä. Vain minä, nakutus ja vihreät seinät. Vaalean mintunvihreät. Minulle tulee seinästä lapsuus mieleen, vaikkei minun huoneessani vihreitä seiniä koskaan ollutkaan. Olisi pitänyt olla, jokaisella lapsella pitäisi. Vaaleat seinät ja minttukaramelli joka lauantai, sellaista lapsuuden pitäisi olla. Minkähän väriset seinät Kisun huoneessa oli ollut?
Viisarin ääni saa seurakseen kiireisten askelten kopinan. Hetken ajan ne rytmittävät ajan virtaa, nopeuttavat sen tahtia, muuttavat puron virtaukseksi. Sitten askelet hukuttavat tikityksen alleen ja on vain minä, vihreät seinät ja ohi kiirehtivä hoitaja. Minä en olekaan yksin. Minuutit ja tunnit saavat merkityksensä takaisin, terveyskeskus herää eloon. Muistan jälleen isuneeni tässä jo kaksi tuntia, muistan vuoroaan odottaneet itkevän lapsen ja vanhan, kärsineen näköisen naisen. Maailma ympärilläni herää henkiin. Kisu makaa vuoteella. Hoitajat kävivät jo, sitoivat käden, ompelivat kulmaan tikkejä ja totesivat, että kaksi kylkiluuta oli murtunut. Kyselivät mitä oli tapahtunut. Se kaikki oli taas todellista.
Minä istun silti yhä tuolissani. Istun kuin mitään ei olisi tapahtunut, saman näköisenä kuin silloin, kun olin poissa täältä, nakutuksen virrassa, vihreän seinän suojissa. Mietin mitä Kisu ajattelee. Kuuleeko hän kellon tikityksen, näkeekö hän vihreän seinän? Tuoko se hänelle mieleen lapsuuden minttukarkit? Söikö Kisu koskaan lapsena minttukarkkeja? Sitä minun pitäisi kysyä. Ei kuitenkaan vielä. Nyt minä haluan vain istua ja katsella. Jos minä nousen, minusta tulee osa tapahtumia, enkä minä ole vielä valmis siihen. Siis minä katselen. Kisu makaa hiljaa seinän takana, on tokkurassa jostain saamastaan lääkkeestä. Minä näen hänet seinässä olevan lasi-ikkunan läpi. Katselen Kisua ja vihreää seinää. Ehkä se tuo hänelle turvallisuuden tunteen, ehkä se tuo rauhaa niin kuin minullekin.
Tasainen nakutus vetää minut jälleen virtaansa. Aika ja paikka menettävät merkityksensä. On vain me kaksi, lasi-ikkuna välissä. Ehkä aika ei virtaakaan, ehkä ei ole olemassa menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaa. On vain me. Aika on paikoillaan, aikaa ei ole, on vain pysyvä tila, joka muuttuu. Jos minä en liiku, jos minä en mene Kisun luo, muutosta ei pääse tapahtumaan. Kaikki säilyy ennallaan, vaikka on saattanut tapahtuakin jo liikaa, jotain peruuttamatonta. Ehkä jotain mitä ennen oli, on jo menetetty. Siksi minä istun, sillä minä en tiedä vielä. Tällä hetkellä me olemme jotain pysyvää.
- Anteeksi? Sinäkö toit Kristianin tänne?
Nainen valkoisessa asussa on ilmestynyt seisomaan viereeni ja katsoo minuun kysyvästi. Hoitaja. Minulle tulee hoitajista aina mieleen enkelit, se johtuu varmaan valkoisesta työasusta. Mutta ihmisessä, joka haluaa työkseen vain auttaa muita, on muutenkin pakko olla jotain enkelimäistä. Minä haluaisin sanoa sen tälle naiselle. Ennen kuin ehdin harkita sitä pidempään, hoitaja toistaa hiukan kummastuneena kysymyksensä:
- Sinäkö toit tuon pojan tänne?
Hän korottaa hiukan ääntään, puhuu hiukan hitaammin kuin normaalisti puhuisi. Minä olen huomannut, että ihmisillä, jotka puhuvat kanssani, on sellainen taipumus. He pitävät minua hiukan jälkeenjääneenä.
Minä siirrän katseeni Kisuun. Kyllä. Minä hänet toin. Minä raahasin häntä perässäni pitkin pimeitä katuja, vaikka olisin koko sydämestäni halunnut vain antaa olla. Jättää hänet yöksi makaamaan tuskissaan, hakattuna ja teeskennellä, etten tiennyt. Niin, jo pitkän aikaa minä olin halunnut vain unohtaa Kisun. Tässä minä silti olin.
Hoitaja toistaa kysymyksensä uudelleen, siirtyy lähemmäs ja kumartuu niin, että hänen kasvonsa ovat aivan omieni edessä. Nyt hän näyttää jo tuohtuneelta, epäluuloiselta. Minä haluaisin kertoa hänelle sen, että haluan unohtaa. Haluaisin kertoa, että se kaikki alkaa olla jo liikaa - on itseasiassa ollut liikaa jo pitkään. Haluaisin nähdä ymmärryksen ja hyväksynnän hänen kasvoillaan. Mutta minä vain nyökkään.
- Mikä sinun nimesi on? hoitaja kysyy hitaasti ja selvästi.
Minä en ymmärrä. Miksi minun nimeni on tärkeä? Ei minulla ole mitään väliä, Kisun takiahan minä täällä olen. Nimet. Ihmiset haluavat aina ensimmäiseksi tietää asioiden nimet. Aivan kuin ne siitä muuttuisivat. Nimi on vain merkityksetön määritelmä. Minä olen minä, minä olen se, joka Kisun toi, vaikkei minulla nimeä olisikaan.
Hoitaja tulee istumaan penkille viereeni.
- Onko sinulla kaikki kunnossa? Oletko sinä käyttänyt jotain?
- Mari.
- Mari? Oletko sinä Mari ottanut jotakin? Alkoholia, huumeita, lääkkeitä?
Nyt hän haluaa tietää, olenko minä aineissa. Mitä tämä oikein on? Hän ilmestyy tähän yhtäkkiä ja alkaa kyselemään minusta. En minä ole täällä hoidettavana, terveyskeskuksessa minä en ole kukaan.
- Krisu se täällä on potilaana, en mä.
- Niin et tietenkään ole, et tietenkään. Mutta jos sinulla on jokin hätänä, niin me voimme auttaa.
Katson poispäin. Tämä on turhaa. Minä ja Kisu, vihreät seinät, kellon tikitys, se on olennaista, se on tärkeää. Hoitaja kaikkine kysymyksineen ei ole. Hän ei kuitenkaan halua jättää minua rauhaan.
- Olitko sinä Kristianin mukana, kun hän loukkasi itsensä? Osaisitko sinä kertoa, mitä tapahtui?
- Kysy Krisulta.
- Minä kysyn nyt sinulta. Jos sinä välität yhtään kaveristasi, niin sinä kerrot minulle mitä tapahtui.
- Miksi?
- Anteeksi?
- Miksi?
- Minä en nyt ymmärrä.
- Miksi se, et mä välitän Krisusta, liittyy siihen, että mä kertosin mitä sille sattu?
- Sinä siis tiedät mitä tapahtui?
- En mä niin sanonu.
- Jos sinä kerrot mitä Kristianille tapahtui, me voimme auttaa häntä.
Minä katson mykistyneenä hoitajaa, joka puhuu minulle kuin pikkulapselle. Auttaa? Mistä hoitaja voi muka tietää, voiko hän auttaa? Ketkä me? Mitä hän avulla tarkoittaa? Että he nostaisivat syytteen pahoinpitelystä Aria vastaan? Saisivat selville, mitä Kisun isä on tehnyt ja kertoisivat lastensuojeluviranomaisille? Miksi hoitaja luulee, että siitä olisi apua?
- Ei Krisua voi auttaa.
- Siinä sinä olet väärässä. Me voimme tehdä paljonkin...
Hoitaja puhuu pitkään, mutta minä en enää kuuntele häntä. Miten saatoin verrata häntä enkeliin? Minä päätän nousta, nousta ja mennä vihdoinkin Kisun luo.
- Onkohan Krisu vieläkin tokkurassa?
- Me voimme myös soittaa... Mitä? Mitä sinä sanoit?
- Onkohan Krisu vielä tokkurassa?
- Tokkurassa... Ei, ei taida olla... Ei enää... Miksi sinä sitä kysyt?
- Hyvä.
Nousen ja jätän hoitajan yksin istumaan. Hän yrittää huudella jotain perääni, mutta luovuttaa pian ja lähtee. Askelet kaikuvat käytävällä. Ehkei enkeleitä siksi ole olemassa. Ehkä ne huomasivat ajat sitten, ettei meitä voi auttaa.
Krisu on hereillä, kun tulen hänen luokseen ja istun tuoliin sängyn vierelle. Vaaleanharmaat silmät tuijottavat minua rävähtämättä. Ilme ei paljasta mitään - en ole koskaan osannut tulkita, mitä Kisun pään sisällä liikkuu. Luulen, ettei kukaan osaa.
Sen minä kuitenkin tiedän, ettei Kisu ole sellainen kuin haluaisi toisten luulevan. Kaikki tuntuvat pitävän häntä tyyppinä, jota mikään tai kukaan ei liikuta, joka ei välitä. Se johtuu noista silmistä. Ne ovat liian vaaleat, liian pistävät vaikuttaakseen miltään muulta kuin kylmiltä. Mutta minä olen nähnyt noiden silmien itkevän. Minä olen nähnyt niiden katsovan lempeämmin kuin luulisi ihmisen olevan mahdollista katsoa toista ihmistä, syntisen syntistä. Nuo silmät. Joskus minusta tuntuu, että niissä kiteytyy kaikki, mikä Kisussa on olennaista. Minä en vieläkään oikein tiedä, pidänkö minä niistä vai en.
Kelmeässä huonevalossa näen nyt kaiken sen, minkä yön pimeys vielä hetki sitten kätki minulta. Näen Arin aiheuttamat jäljet Kisun kasvoissa, mutta minulle ne ovat oikeastaan olleet olemassa jo pidemmän aikaa. Ne ovat vain viimein ilmestyneet näkyviin. Kisun silmäkulmaan on ommeltu tikkejä. Molemmat silmät ovat mustelmilla ja toinen on vielä ilkeästi turvoksissa. Alahuuli on haljennut. Minun tekee pahaa katsella sitä. Samalla en voi olla ihmettelemättä sitä tosiasiaa, että hän vuotaa verta. Hänestä, kuten meistä kaikista, vuotaa verta. Tahtoisin koskettaa hänen haavojaan, kastaa sormenpääni hänen inhimillisyydessään, hänen haavoittuvaisuudessaan ja viedä ne huulilleni. Tahtoisin suudella sen hänestä itseeni.
Hän näyttää niin hauraalta maatessaan tuossa. Laiha, pieni vartalo, ohuet kädet, lihaksia ei nimeksikään. Kisu varmasti vihaa sitä. Katselen kuinka hento, litteä rintakehä kohoilee hitaasti, jotenkin tuskaisesti. Pelkään, että se yhtäkkiä lakkaakin liikkumasta, että lyhyen tauon jälkeen voimat eivät riitäkään enää seuraavan hengenvetoon. Vahdin hänen rintansa kohoilua kuin äiti nukkuvaa lasta, joka saattaa herätä hetkenä minä hyvänsä. Aivan kuin minun läsnäoloni varmistaisi, että hän jatkaa hengittämistä.
Kisu kertoi minulle vasta, että hän oli ymmärtänyt, miltä vanhemmista tuntuu silloin, kun he huomaavat etteivät he pysty auttamaan hädässä olevia lapsiaan. Minäkin tiedän sen tunteen nyt, tiedän täsmälleen. Pahinta ei ole se, että minä tiedän Kisun voivan pahoin. Pahinta on tieto siitä, etten minä voi auttaa.
- Mä en tienny, et sä jäisit oottaan.
- Mitä sä meinaat nyt tehä?
- Mä meinasin maata tässä.
- Joo, mut sitten?
Kisu kääntää päänsä pois. Hän ei tiedä. Nykyään hän ei koskaan tiedä. Haluaisin koskettaa Kisua, haluaisin kurottaa käteni hänen kätensä päälle ja puristaa hellästi, rohkaisevasti. Saatan jo nähdäkin itseni tekemässä niin, ottamassa hänen kätensä omaani ja hymyilemässä hänelle. Kisu vastaisi siihen ja hän tietäisi, että kaikki järjestyy. Todellisuudessa jos tekisin sen, hän vetäisisi kätensä pois.
Hetken ajan näen Kisun sellaisena kuin muut näkevät. Ruipelo ja kärttyinen pätkä. Likaiset ja takkuiset, naamalla roikkuvat hiukset. Vaatteet kuin pummilla. Minä ymmärrän, miksi Kisu tuntuu merkitsevän kaikille jotain todella huonoa ja likaista, jotain mitätöntä, jonka haluaa vain hätistää tiehensä. Jostain syystä minä näen hänet kuitenkin aivan eritavalla.
Minulle Kisu on jotain kaunista.
- Meinaat sä mennä kotiis?
- No en helvetissä.
- Sun porukat varmaan ettii sua.
- Ne mitään eti.
- Ihan varmana. Vaikka vaan huutaakseen sulle.
- Hurraa.
- Elä viitti.
- Niin mitä?
En vastaa. Totuus on, etten itsekään tiedä mitä minä tarkoitin. Ehkä sitä, ettei kaikki ole niin huonosti kuin miltä se nyt näyttää. Että Kisulla on paikka jonne palata. Muttei ehkä enää kauaa. Ehkä minä haluan uskoa, ettei vielä ole liian myöhäistä.
- Söitkö sä pienenä minttukarkkeja?
- Täh?
- Söitkö?
- Miks sä tommosta kysyt?
- Kysyn vaan.
- No en mä tiedä. Mistä mä tommosta voisin muistaa?
Niin, ehkä se tässä kaikessa olikin vikana. Kisu ei muistanut tuollaisia asioita. Ne eivät olleet sen arvoisia. Monet eivät tiedä sitä. Juuri ne pienet asiat ovat tärkeimpiä.
- Musta jokasen lapsen pitäs saada syödä minttukarkkeja.
- Miten vaan.
Kisu pyyhkäisee otsahiuksensa kasvoiltaan. Taustalla kello tikittää. Tällä kertaa se ei tuo rauhaa, se ei tuo helpotusta ajan ja paikan ahtaisiin seinämiin. Tällä kertaa se sitoo minut paikoilleni tähän hetkeen, tähän tuoliin, tähän huoneeseen. Ääni on niin luonnollinen, niin jokapäiväinen, että se pakottaa minut kohtaamaan tuon vuoteen, Kisun ja nuo ruhjeet hänessä.
Tämä koko tilanne on jotenkin aivan vieras minulle. Ja kuitenkin tuttu, tutumpi kuin mikään muu. Sänky vaaleine lakanoineen, tämä outo haju, joka tuo minulle mieleen lapsuuden, oman, oikean lapsuuteni. Sairaalan haju. Pelon haju. Minä olen istunut monesti aiemminkin juuri näin, penkillä sängyn vieressä. Istunut väsyneenä hiljaa, koska olen liian voimaton puhumaan, liian kyllästynyt. Luovuttanut. Edessäni vain makasi joku muu, eikä syynä ollut silloin ruhjotut kasvot tai murtuneet kylkiluut. Muistan vieläkin kuinka vain tuijotin sängyllä lepääviä käsiä, paketoituja ranteita. En tohtinut kohottaa katsettani kasvoihin, sillä silloin olisin ollut pakotettu myöntämään, että noiden käsien omistaja oli minulle tuttu. Silloin minä en pelko kurkkua kuristaen vartonut kohoilevaa rintakehää, silloin minä vain toivoin, että se lakkaisi kohoilemasta. Kyllä, tämä on minulle tuttua. Ja kuitenkin aivan erilaista.
- Muistatko sä, ku sä puhuit mulle siitä miten elämä joskus satuttaa?
- Joo.
- Ei sen aina pitäis. Ei koko ajan.
- Ei niin.
Minä olen niin väsynyt. Me olemme molemmat väsyneitä. Ehkä meidän pitäisi vain antaa toistemme olla. Tässä minä istun, pojan vieressä, joka on satuttanut minua enemmän kuin kukaan muu ja tehnyt sen tahallaan. Rehellisesti sanottuna, en itsekään tiedä miksi minä vielä olen tässä. Sen minä tiedän, että nyt minun on aika lähteä. Muuten minä alan vihata häntä.
- Mitä? Miks sä katot mua noin?
- Mä en tiedä, mitä mä sulle sanoisin. Mä en tajua sua. Mä en tajua miks sä teet tällasta.
Me olemme pitkään hiljaa. Minä toivon, että Kisu vastaisi minulle, kertoisi minulle miksi. Tavallaan minä kuitenkin tiedän, ettei hän osaa. Se pelottaa minua. Mitä jos Kisu on jo niin hukassa, ettei enää edes tiedä olevansa?
- Tota... Haluut sä vielä, et mä tuun sun kaa käymään siel sun veljes luona?
- Mä en tiiä.
- Ollaanks me viel kavereita? Haluut sä nähä mua vielä?
Minä annoin anteeksi. Minä tulen luultavasti aina antamaan Kisulle anteeksi.
- Mä en tiedä.
Minä halusin kertoa hänelle niin paljon. Halusin näyttää, mitä on pinnan alla.
Kuinka tälle kirjan alulle on käynyt?
Tästä tekstistä, josta luin vaan osan alusta, tuli mieleen Rowlingin eka aikuistenromaani Paikka vapaana, jossa pyörii muutama mielestäni samanoloinen henkilö. Teksti sujuu kyllä hyvin, mutta aihe ei jaksanut kiinnostaa edes ensimmäisen osan verran, vaikka tykkään lukea monenlaista. Onko tämä nuortenkirja? Vaikuttaa alun perusteella ja vaikeaa olisi kuvitella, että kovin monia muita kiinnostaisi yläasteikäisten ongelmanuorien peruselämä, mutta ongelmaksi muodostuu kirosanat. En tiedä kuinka paljon niitä hyväksytään nuortenkirjoihin. Ja vielä vertauksesta Rowlingiin, hän osaa kirjoittaa mukavasti ja juttu luistaa, mutta ei niin mahtavasti, että se juonen tylsyyttä kompensoisi. Siksi Paikka vapaana oli vain ok luettava, jota en lukisi uudestaan, mutta Harry Potterit on kahlattu läpi monella kielillä niin monta kertaa että en edes muista.
Aihe voisi kiinnostaa jos jompi kumpi vaikkapa ryhdistäytyisi ja kaksi erilaista maailmaa ja elämänkatsomusta kohtaisivat. Pelkkä surkeus (minun näkökulmastani) on tylsää. Ja en siis lukenut vaan kuin vähän,joten tiedä häntä vaikka niin olisi tapahtunutkin...