Onko kohtalotovereita? En vain yksinkertaisesti välitä mieheni lapsesta pätkääkään. Toki käyttäydyn asiallisesti ja leikimme yhdessä yms. Mutta mitään, ei mitään tunteita. Aivan sama tuleeko hän meille vai ei viikonloppuisin. Tai oikeastaan parempi kun ei tulisi. Hienoa tekstiä! Mutta lapsi ei ole minun, niin ei väliä.
Tunteita joista ei puhuta.....
Tunteita joista ei puhuta.....
Vastaukset 17
Vanhimmat
mutta ajanoloon saattaa sinunkin tunteesi lasta kohtaan muuttua. Eihän sitä heti voikkaan välittää tuntemattomasta lapsesta, mutta ajanoloon kyllä voi kiintyä ja jopa rakastaa. :)
terv. entinen kohtalotoverisi
minä en osaa leikkiä lasten kanssa - no, palapeliä ehkä tai jotain muuta peliä, muuten lapset -ihan omat biologisetkin- saavat kyllä leikkiä itsekseen.
...ootko ollenkaan oikeassa paikassa ja oikean ihmisen kanssa? Rakastaa ei lasta toki pakko oo, mutta kuulostaa aika pahalta, että et vähääkään edes välitä. Ei varmaan pidemmän päälle tuu toimimaan ainakaan niin, ettei lapsi siitä kärsi.
Siis jos ajatellaan, että lapsi tuntuu oikeasti rasitteelta ja ehkä tuntee jonkin näköistä syyllisyyttä asiasta, niin rasittaahan se aika paljon ihmistä. Kuvitelkaa itse millaista olisi elää perheessä, jossa tuntee negatiivisia tunteita toista perheenjäsentä kohtaan?
Mulla on sillain, että mun ja avomieheni luona asuu pysyvästi hänen lapsensa. Oma lapseni joka toinen vkl isällään. Tällä avokkini lapsella ei ole mitään hoitopaikkaa, kun äiti on jättänyt hänet isälleen pysyvästi. Joten mulla ei ole koskaan vapaata vkl. Joskus olen täysin näännyksissä, kun ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa avomieheni kanssa, vaan oikein erityisen paljon antaa huomiota tälle ainokaiselleen silloin, kun mun lapsi isällään. Kauheaa
Ettet olisi mustis tälle lapselle? Ei voi muuta sanoa kuin että itsehän olette soppanne keittäneet? Ja kuka tästä kaikesta kärsii? Hoitakaa ne lapset hyvin ja unohtakaa ne "yhteiset ajat" jos ette osaa asennoitua siihen asiaan oikein. Tuntuu että miksi nämä yhteisen ajan rutisijat ovat aina naisia? En ole juuri koskaan lukenut että miehet valittaisivat kun ei ole vaimon kanssa yhteistä aikaa! Ei pidä loukkaantua, tämä ei ollut pelkästään sinulle tarkoitettu, vaan ihan yleisesti!
Väitän, että vanhempien kahdenkeskinen aika on tärkeää jokaisessa perheessä ja kummallekin puolisolle! Kun vanhemmat saavat joskus olla kahden, uskon suhteen paranevan ja silloin on lapsillakin parempi olla! Parisuhde, jossa ei toinen tai kumpikaan kaipaa kahdenkeskistä aikaa, ei mielestäni voi olla kunnossa! Se on toinen juttu, onko sitten ottanut sen asenteen, että aikaa on, kun lapset muuttavat omilleen... Tosin silloin voi olla jo liian myöhäistä...
Varsinkin, kun uusperheessä ei alunperinkään ole sitä kahdenkeskistä aikaa välttämättä ollut, kun lapset on olleet mukana alusta asti!
Itse ainakin kärsin siitä, ettei meillä ole miehen kanssa yhteistä aikaa, myös siitä syystä, että mieheni lapsi on AINA meillä. Ja mieheni sanoo myös kärsivänsä, joten ei se ole vain naisten ongelma. Mutta meilläkään ei ole juuri hoitopaikkoja... Ja me emme tätä alunperin suunnitelleet meneväksi näin, mutta koskaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo..
Näin ollen odotamme sinne reilun kymmenen vuoden päähän, että saamme kahdenkeskistä aikaa.. ehkä...
saada nyt omalle kannalleen kirjoittelijoita, eli kirjoituksen takana katkeruus äitipuolia ja nyksiä kohtaan?
kyllä kirjoitin ihka aitoja tuntemuksiani, joten ei provo.
Älä oo turhaan pahoillasi tuollaisista tunteista. Itsellekin aikoinaan puolison lapset olivat "välttämätön paha" olin tietysti asiallinen ja ystävällinen, mutta empä niitä yhtään kaivannut kun ne oli pois.
Kun aikaa kuluu vuosia, tilanne muuttuu. Ihmisiin joita tapaa säännöllisesti, kiintyy väkisinkin, niihin räkänokkiinkin ;). Nyt 8 vuoden jälkeen halailen tippa linsissä lapsia, kun lähtevät takaisin kotiin :)
Tuli vain mieleen että minkä aikaa olet tämän lapsen tuntenut? Ei kai voi olettaakaan että toisen lasta voisi heti rakastaa tai että siitä edes pitäisi varauksetta heti alusta alkaen? Pääasia että lapsi saa kuitenkin hyvän hoidon, ehkä se kiintymys ja välittäminenkin syntyy pikkuhiljaa. Jos ei omia lapsia ole ollenkaan, se voi viedä vähän aikaa, vaatiihan se äitipuoleksi kasvaminen aikaa samoin kuin äidiksi kasvaminenkin.
joita kirjoittaa ala-ikäiset tai vakavasti henkisesti sairaat ihmiset. Vaikka mitä tulisi elämässä eteen, ei kukaan normaali ihminen, nainen voi kirjoittaa tälläistä tekstiä tosissaan! Mene apua hakemaan.
minulla myös alkuun samankaltaisia ajatuksia, vaikken vihannut, mutta ei mitää tunteita. nyt miehen kanssa yhessä yli 4 vuotta ja lapset todella tärkeitä minullekin, vaikkei tietäänkään koskaan niin tärkeitä kuulu ollakkaan, kuin omat. se vie aikaa....jopa vuosia..
juup, yhdessä ollaan oltu 3. Toki suhde vaatii aina aikaa meiltä kaikilta ja jospa se aika antaa tunteillekin tilaa.
Pahaa tekee katsella
Kirjoittanut: Uus ja vanhat perheet 17.10.2006 klo 21.33
Onkohan tästä jokin tutkimus tehty? Nimittäin aikuisten ihmisten suuresta itsekkyydestä?
No, huonossa liitossa ei tarvitse olla edes " lasten takia" mutta:
miksi kiire uuteen liittoon - uudet puolisot - uudet lapset - yhteiset lapset - kaikki aikuiset hyörivät lasten ympärillä toitottaen mihin HEILLÄ on oikeus.
Oikeus = missä on lasten oikeus kasvaa jatkuvuudessa, turvassa?
Monet elävät miten sattuvat / kaikki nämä " uusperheet" mitähän ne pitävät sisällään?
Mikä takaa, että juuri se onnistuu kun on saattanut jättää taakseen pari kolmekin savuavaa raunioita ennen sitä lapsineen kaikkineen?
On perhe / uus tai vanha / aikuiset päättävät erota - eivät lapset.
Lapsia heitellään kuin matkalaukkuja vanhemmalta toiselle - ja pahimmassa tapauksessa molempien vanhempien luona on läjä tuntemattomia ihmisiä joita pitää yht´äkkiä mieltää UUDEKSI PERHEEKSI.
On uusi äiti / isä / nämän vanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset ja päälle päätteeksi sisar ja velipuolet JA tietty YHTEISET lapset joita hankitaan kuin todistakseen - jos ei muille niin ainakin itselleen - että jumalauta tämä homma kyllä toimii!
" entinen " oli pelkkä paskasäkki - uuden puolison kanssa kaikki muuttuu hyväksi..
No, ei muutu.
Aikansa petetään itseään ja ympäristöään ja sitten jokeripokeripoks on taas yksi " uus-vanha" perhe jätetty ja kiidetään solmio suorana tai permanentti tiukkana tekemään uutta perhettä ja taas uusia lapsia -
utopiaako?
Ei suinkaan - katsokaan ympärillenne - näitä " onnellisia " riittää - kunnes = poks.
Onkohan kukaan ajatellut miltä kaikkien eri perheiden lapsista todella tuntuu?
Tämä viikko iskällä seuraava äiskällä tai jotain.
Ja koko ajan elämä senkun menee / miten menee.
Se lopullinen vastuu on aikuisten.
Kuten kirjoitin - huonossa liitossa ei tarvitse olla - mutta voisi sitä edes vähän yrittää.
Mennään halleluja soikoon naimisiin 150 häävieraan kera - esitetään uutta Onnea ja hupsheijaa se loppuukin vuoden, parin kuluttua ja eikun uutta onnea hakemaan.
Ajatteleeko kukaan vastuullinen vanhempi niin että mistään ei tarvitse välittää, jos käy hankalaksi niin soromnoo ja uusi kehään?
Siunattu, sellainen vanhempi / isä / tai äiti joka erotilanteessa ajattelee ensin lapsiaan sitten omia halujaan - eikä tarvitse esittää mitään marttyyriä vaan elää ihan tavallista elämää -
kyllä sen " uuden onnen " ehtii sitten hakea kun lapset ovat vähän isompia ja ehkä ymmärtävät vähän enemmän.
Olisikohan tuntunut kivalta kun itse oli kakara että perhe olisi vaihtunut tuhka tiheään - ikinä ei olisi tiennyt, missä pitää " asua"?
Kaikkea vanhaa ei tarvitse ihannoida - mutta jossain sen rajan pitäisi kulkea -
lapset lapset ja kerran taas lapset.
Takuuvarmasti se jättää jälkensä pienten lasten herkkään sieluun kun ei ikinä voi tietää mitä ylläreitä ne vanhemmat taas ovat järjestämässä.
Onko mahdotonta elää lasten ehdoilla - sen ajan kun ovat pieniä?
Isä ja äiti voivat erota jos ei yhdessä pysty elämään mutta =
vastuu lasten kaikkinaisesta hyvinvoinnista on vanhempien.
Ei vanhempien pääasiallinen tavoite saa olla uuden perheen / uuden onnen etsiminen.
Isovanhempana olen nähnyt mitä tuskaa tämä tällainen vehtailu tuo tullessaan.
Meitä mummoja, vaarejakin alkaa olla vähintään tuplat monella lapsella ja - kaikki muut sukulaiset päälle..
Iso, onnellinen perhe / yhteisö voi olla siunaus mutta myös kirous jos siitä puuttuu aito välittäminen.
Mieheni lapset ovat meillä viikonloppuisin. Minä pidän niistä, mutten rakasta niitä. Ne ovat mieheni lapsia, eivät minun. Meillä ei ole vielä yhteisiä lapsia.
Ehkä joskus, mutten vielä. Olemme tosin olleet yhdessä vasta vähän yli vuoden, aika näyttää..
Mieheni lapset tulee ja menee...ei tunteita, ainakaan tuota toista kohtaan, ei yhtään.
Isompi 6 v. tulee terrorisoimaan kotiani, pilaamaan kaiken, narisemaan, valehtelemaan, kusemaann housuun, kusi sohvani jne..
Tämä vanhempi kun ei ole edes mieheni biologinen lapsi. On vain ollut syntymästä asti lapselle isä. Häntä en voi sietää...en millään. Moni aikuinen ei hänestä tykkää...harmi.