Hum.
Aloitanpa esittelemällä itseni mystisesti.
Olen siis tämmöinen teini-ikäinen tyttö, jonka elämä on päällisin puolin suorastaan loistavaa. Ei koulunsa ihailluin, mutta kaveripiirissä ok ihminen. Harrastukset rikastuttavat elämää ja rakastava perhe ja kouluarvosanat ovat olleet loistavia. Lisäksi omasin maailmankaikkeuden ihanimman poikaystävän.
Ongelma on vain seuraava; En omaa bestistä. En ketään jolle puhua. Eikä ole ketään jolle kertoa ongelmistani. Joten pahoittelen jo nyt teille sitä että vaivaan teitä fiksuja ihmisiä pienillä ongelmillani. Please forgive me. Siitä vain saa niin huojentavan tunteen kun tietää että joku jossakin tietää sinun ongelmistasi. Vaikkakaan tämä joku ei tunne sinua ja vaikka et itsekään tunne häntä tai muutakaan. On aina huojentavaa että joku tietää. Se on kuin avunhuuto jonka joku kuulee. Mutta ei voi auttaa.
Noh. Sanoin että elämäni on päällisin puolin täydellistä. Aloitan vaikka harrastuksellani. Urheilen hyvin mielelläni. Rakastan juoksemista ja pinnistän usein koko kehoni äärimmilleen harrastuksissani. Mutta en aina siksi että se olisi hauskaa, vaan jotta kärsisin. Vihaan itseäni. Nykyään oma joukkueeni on kääntynyt minua vastaan. Syytän siitä vain ja ainoastaan itseäni. Vaikka järki sanoo että syyt ovat minusta riippumattomia.
Noh. En ala tuosta ongelmasta sen enempää. Mutta kuvitelkaapa yksikin joukkueurheilulaji jossa olisi mukava olla vaikka joukkue ei pitäisi sinusta? Se on vienyt peli-iloni jo kauan sitten. Harrastan enää vain tottumuksen ja muiden kunnioituksen takia. En halua ystävieni tai muiden ihmettelevän, mitä on tapahtunut aina rakastamalleni lajille. En halua heidän näkevän säälittävää puoltani.
Enkä edes voi lopettaa harrastustani. Olen jo SM tasolla. ja odotukset ovat kovat. Ja lisäksi on muutama asia jotka sitovat minut täydellisesti kiinni lajiini. Ne ovat kuin kahleet jotka kiristävät ranteitani ja kurkkuani. Niitä ei vain saa irti. Olen viimein lakannut edes yrittämästä. Olen kiinni harrastuksessani, halusin sitä tai en. Rakastamastani lajista on tullut pelkäämäni ja vihaamani. Ja nykyään minulle sattuu tavallista enemmän onnettomuuksia. Ei siksi että minusta olisi tullut kömpelömpi tai muuta, vaan siksi että vihaan itseäni. Aiheutan usein itselleni vahinkoa koska se helpottaa pahaa oloani. Siirrän henkisen kivun fyysiseksi ja unohdan osan henkistä kipuani. Hetkeksi. Sitten fyysinen kipu poistuu ja henkinen palaa.
Se siitä, se oli harrastus. Entäpäs koulu? Koulussa olen aina ollut loistavan hyvä. Enpä ole enää. En kykene keskittymään enkä edes jaksa nähdä syytä miksi keskittyä. Ajattelen nykyään että elämäni on ohi ennen kuin täytän 20. Opiskelu oli ennen yksi harrastus, nyt siitäkin tuli ns. pakkopullaa. En halua enää tehdä tehtäviä enkä keskittyä tunneilla. Jokaisen tunnin tavoitteena on päästä tunnilta pois. Lasken sekunteja tunnin loppumiseen. En ymmärrä enään mistään aineesta mitään.
Lisäksi perheeni odottaa minun toimivan sisaruksilleni esimerkkinä. Vaatii minua saamaan hyviä arvosanoja, ja esimerkiksi seiska olisi katastrofi numeroksi. Ja siitä seuraisi tuntien huutaminen. ehkä päivien.
Muutenkin. Jopa ystävyyssuhteeni tuntuvat turhilta. Järki sanoo että ystäväni rakastavat minua ja välittävät aidosti. Sydän sanoo samaa. Mutta mieli ilmoittaa että kukaan heistä ei aidosti välitä. Ja syöttää tätä myrkkyä sydämelle, joka uskoo. Ja kun sydän on myrkytetty täysin, mitä tekee pieni tyttö? En tiedä.
Sanoin että omistin ihanan poikaystävän. Se on totta. Mutta imperfektissä. Hän jätti minut. Jätti viidesti. (Korostan nyt sitä että hänellä oli syynsä. Hän sanoi tarkoittavansa parastani.) Itkin kerta toisensa jälkeen tapaukselle, kunnes kyyneleet kuivuivat poskille. En enää halua rakastaa. Aloin pelätä rakastamista.
Miksi rakastaa jos se päättyy aina samoin?
viidensien bänksien jälkeen sovimme olevamme ystäviä. Mutta jotenkin oloni oli jo tyhjä. En kyennyt tuntemaan mitään. Se rakkaus ja välittäminen oli nyt muuttunut kylmäksi tyhjyydeksi. Hän halusi välit poikki täysin jälleen. Suostuin enkä edes välittänyt enää. En itkenyt. En tuntenut mitään. Koulussa ja kotona, missä vain meninkin olin kuin aave. Nauroin väkinäisesti, pakottaen, ystävieni jutuille etten aiheuttaisi enää huolta.
En halunnut menettää ystäviänikin. En halunnut todellakaan heidän näkevän että minua masensi. Minua. Maailmankaikkeuden iloisinta ihmistä. Kyllä he jotakin huomasivat, mutta eivät halunneet kysyä.
Paitsi että mieleni alkoi olla raunioina, aloin menettää muistini välillä. Ensin harvemmin, sitten sitä alkoi tapahtua parikin kertaa viikossa. Ei ollut mitään sellaista että en muistanut missä mikäkin tavara oli tai vastaavaa. Muistinmenetykseni olivat enemmänkin sellaisia, että ensin aloin voimaan pahoin, sitten pimeni kaikki ja sitten en muistanut mitään. En mitään. Kaikki mustaa. En muistanut edes kuka olen. Muistini palautui kuitenkin aina osittain. lähimuisti on ainoa joka on aina jäänyt kokonaan palautumatta.
Riemukasta eikö totta. Mieli pettää ja ruumis pettää.
En enään tiedä haluanko enää apua. Avun hakeminen saattaisi tarkoittaa sitä että muutkin kuulisivat ongelmistani, ja sitä en halua.
Kaikki mitä haluan tällä hetkellä on haihtua pois. Kadota vain. Mielellään tuskallisesti; tuskallinen kuolema syntiselle. Tahdon kärsiä kaikki tekemäni vääryydet nahoissani. Tämä ihminen on sen ansainnut.
Useasti ollessani sillalla ajattelen, millaista olisi hypätä alas.
Jos näen veitsen, tekisi mieleni vetää sillä kaulavaltimo auki. Tai viiltää ranteeni verille. Ikinä en sitä tee. Ei itsensä viiltely kuulu enkeleille.
Lisäksi usein mietin, että jos kuolisin tai tekisin itsemurhan, millaisia kirjeitä kirjoittaisin läheisilleni.
Haluaisin todella joskus tehdä itsemurhan. Olen kertonut tavoistani poiketen nyt siitä kahdelle ystävälleni. Eräälle itseäni paljon vanhemmalle miespuoliselle ihmiselle, jonka tiedän antavan minulle hyviä neuvoja, ja eräälle omanikäiselleni tytölle, jonka rehellisyyteen olen aina voinut luottaa.
Voi olla että valitan turhasta. Siinä tapauksessa pahoittelen. Halusin vain että joku lukisi tämän viestin, ja ehkä ymmärtäisi. Tai lohduttaisi.
Tai antaisi neuvoja.
Pyydän anteeksi tämän viestin kirjoittamista.
Jokainen joka kommentoi tai antaa ohjeita mitä minun kannattaisi tehdä; kiitokset sinulle.
En vain enää jaksa etsiä sitä valoa elämästäni. Vaikka se olisi vieressäni.
Kiitos. ja Anteeksi.
Aloitanpa esittelemällä itseni mystisesti.
Olen siis tämmöinen teini-ikäinen tyttö, jonka elämä on päällisin puolin suorastaan loistavaa. Ei koulunsa ihailluin, mutta kaveripiirissä ok ihminen. Harrastukset rikastuttavat elämää ja rakastava perhe ja kouluarvosanat ovat olleet loistavia. Lisäksi omasin maailmankaikkeuden ihanimman poikaystävän.
Ongelma on vain seuraava; En omaa bestistä. En ketään jolle puhua. Eikä ole ketään jolle kertoa ongelmistani. Joten pahoittelen jo nyt teille sitä että vaivaan teitä fiksuja ihmisiä pienillä ongelmillani. Please forgive me. Siitä vain saa niin huojentavan tunteen kun tietää että joku jossakin tietää sinun ongelmistasi. Vaikkakaan tämä joku ei tunne sinua ja vaikka et itsekään tunne häntä tai muutakaan. On aina huojentavaa että joku tietää. Se on kuin avunhuuto jonka joku kuulee. Mutta ei voi auttaa.
Noh. Sanoin että elämäni on päällisin puolin täydellistä. Aloitan vaikka harrastuksellani. Urheilen hyvin mielelläni. Rakastan juoksemista ja pinnistän usein koko kehoni äärimmilleen harrastuksissani. Mutta en aina siksi että se olisi hauskaa, vaan jotta kärsisin. Vihaan itseäni. Nykyään oma joukkueeni on kääntynyt minua vastaan. Syytän siitä vain ja ainoastaan itseäni. Vaikka järki sanoo että syyt ovat minusta riippumattomia.
Noh. En ala tuosta ongelmasta sen enempää. Mutta kuvitelkaapa yksikin joukkueurheilulaji jossa olisi mukava olla vaikka joukkue ei pitäisi sinusta? Se on vienyt peli-iloni jo kauan sitten. Harrastan enää vain tottumuksen ja muiden kunnioituksen takia. En halua ystävieni tai muiden ihmettelevän, mitä on tapahtunut aina rakastamalleni lajille. En halua heidän näkevän säälittävää puoltani.
Enkä edes voi lopettaa harrastustani. Olen jo SM tasolla. ja odotukset ovat kovat. Ja lisäksi on muutama asia jotka sitovat minut täydellisesti kiinni lajiini. Ne ovat kuin kahleet jotka kiristävät ranteitani ja kurkkuani. Niitä ei vain saa irti. Olen viimein lakannut edes yrittämästä. Olen kiinni harrastuksessani, halusin sitä tai en. Rakastamastani lajista on tullut pelkäämäni ja vihaamani. Ja nykyään minulle sattuu tavallista enemmän onnettomuuksia. Ei siksi että minusta olisi tullut kömpelömpi tai muuta, vaan siksi että vihaan itseäni. Aiheutan usein itselleni vahinkoa koska se helpottaa pahaa oloani. Siirrän henkisen kivun fyysiseksi ja unohdan osan henkistä kipuani. Hetkeksi. Sitten fyysinen kipu poistuu ja henkinen palaa.
Se siitä, se oli harrastus. Entäpäs koulu? Koulussa olen aina ollut loistavan hyvä. Enpä ole enää. En kykene keskittymään enkä edes jaksa nähdä syytä miksi keskittyä. Ajattelen nykyään että elämäni on ohi ennen kuin täytän 20. Opiskelu oli ennen yksi harrastus, nyt siitäkin tuli ns. pakkopullaa. En halua enää tehdä tehtäviä enkä keskittyä tunneilla. Jokaisen tunnin tavoitteena on päästä tunnilta pois. Lasken sekunteja tunnin loppumiseen. En ymmärrä enään mistään aineesta mitään.
Lisäksi perheeni odottaa minun toimivan sisaruksilleni esimerkkinä. Vaatii minua saamaan hyviä arvosanoja, ja esimerkiksi seiska olisi katastrofi numeroksi. Ja siitä seuraisi tuntien huutaminen. ehkä päivien.
Muutenkin. Jopa ystävyyssuhteeni tuntuvat turhilta. Järki sanoo että ystäväni rakastavat minua ja välittävät aidosti. Sydän sanoo samaa. Mutta mieli ilmoittaa että kukaan heistä ei aidosti välitä. Ja syöttää tätä myrkkyä sydämelle, joka uskoo. Ja kun sydän on myrkytetty täysin, mitä tekee pieni tyttö? En tiedä.
Sanoin että omistin ihanan poikaystävän. Se on totta. Mutta imperfektissä. Hän jätti minut. Jätti viidesti. (Korostan nyt sitä että hänellä oli syynsä. Hän sanoi tarkoittavansa parastani.) Itkin kerta toisensa jälkeen tapaukselle, kunnes kyyneleet kuivuivat poskille. En enää halua rakastaa. Aloin pelätä rakastamista.
Miksi rakastaa jos se päättyy aina samoin?
viidensien bänksien jälkeen sovimme olevamme ystäviä. Mutta jotenkin oloni oli jo tyhjä. En kyennyt tuntemaan mitään. Se rakkaus ja välittäminen oli nyt muuttunut kylmäksi tyhjyydeksi. Hän halusi välit poikki täysin jälleen. Suostuin enkä edes välittänyt enää. En itkenyt. En tuntenut mitään. Koulussa ja kotona, missä vain meninkin olin kuin aave. Nauroin väkinäisesti, pakottaen, ystävieni jutuille etten aiheuttaisi enää huolta.
En halunnut menettää ystäviänikin. En halunnut todellakaan heidän näkevän että minua masensi. Minua. Maailmankaikkeuden iloisinta ihmistä. Kyllä he jotakin huomasivat, mutta eivät halunneet kysyä.
Paitsi että mieleni alkoi olla raunioina, aloin menettää muistini välillä. Ensin harvemmin, sitten sitä alkoi tapahtua parikin kertaa viikossa. Ei ollut mitään sellaista että en muistanut missä mikäkin tavara oli tai vastaavaa. Muistinmenetykseni olivat enemmänkin sellaisia, että ensin aloin voimaan pahoin, sitten pimeni kaikki ja sitten en muistanut mitään. En mitään. Kaikki mustaa. En muistanut edes kuka olen. Muistini palautui kuitenkin aina osittain. lähimuisti on ainoa joka on aina jäänyt kokonaan palautumatta.
Riemukasta eikö totta. Mieli pettää ja ruumis pettää.
En enään tiedä haluanko enää apua. Avun hakeminen saattaisi tarkoittaa sitä että muutkin kuulisivat ongelmistani, ja sitä en halua.
Kaikki mitä haluan tällä hetkellä on haihtua pois. Kadota vain. Mielellään tuskallisesti; tuskallinen kuolema syntiselle. Tahdon kärsiä kaikki tekemäni vääryydet nahoissani. Tämä ihminen on sen ansainnut.
Useasti ollessani sillalla ajattelen, millaista olisi hypätä alas.
Jos näen veitsen, tekisi mieleni vetää sillä kaulavaltimo auki. Tai viiltää ranteeni verille. Ikinä en sitä tee. Ei itsensä viiltely kuulu enkeleille.
Lisäksi usein mietin, että jos kuolisin tai tekisin itsemurhan, millaisia kirjeitä kirjoittaisin läheisilleni.
Haluaisin todella joskus tehdä itsemurhan. Olen kertonut tavoistani poiketen nyt siitä kahdelle ystävälleni. Eräälle itseäni paljon vanhemmalle miespuoliselle ihmiselle, jonka tiedän antavan minulle hyviä neuvoja, ja eräälle omanikäiselleni tytölle, jonka rehellisyyteen olen aina voinut luottaa.
Voi olla että valitan turhasta. Siinä tapauksessa pahoittelen. Halusin vain että joku lukisi tämän viestin, ja ehkä ymmärtäisi. Tai lohduttaisi.
Tai antaisi neuvoja.
Pyydän anteeksi tämän viestin kirjoittamista.
Jokainen joka kommentoi tai antaa ohjeita mitä minun kannattaisi tehdä; kiitokset sinulle.
En vain enää jaksa etsiä sitä valoa elämästäni. Vaikka se olisi vieressäni.
Kiitos. ja Anteeksi.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Oma tarinani on hyvin samankaltainen, kuitenkin ilman harrastusta ja poikaystävää.
Suhteet ja koulu tuntuu menevän täydellisesti, kaikki on päällisin puolin täydellisesti.
Kuitenkin tuntuu, että kaikki menee huonosti, että maailma kaatuu. Unohtelen asioita, pää on täynnä tyhjää ja ainakin kertaalleen sain kamalan migreenikohtauksen, kaikki välähteli ja välkkyi, oli kuin olisin tuijottanut suoraan aurinkoon. Kaiken lisäksi näkökenttä kapeni kamalasti, mutta palautui pian.
En ikinä voisi tehdä itsemurhaa, mutta silti mietin, miten muut reagoisivat jos kuolisin. Monesti mietin, mitä kirjoittaisin heille, tai mitkä olisivat viimeiset sanani. Syyttäisinkö vaiko vapauttaisin taakasta?
Koirani, joka oli enemmän kuin koira, osa perhettä, rakas hauvavauva ja ystävä, kuolema pilasi elämäni. Kaikki tuntuu nykyään unelta, kaikki on tuskaista, epätodellista. Kaikesta tulee mieleen koirani, enkä voi olla ajattelematta, mitä kaikkea en enää voi kokea ystäväni kanssa. Tuo koira oli minulle kaikki kaikessa, sen kanssa koin niin paljon.
Tunnen itseni vihaiseksi. Ennen suutuin korkeintaan kotona, mutta nykyisin tekisi välillä mieli pistää kaverit paperisilppuriin ihan pienistä asioista. Tekisi mieli kertoa mitä minä heistä ajattelen.
Kärsin jos jonkinmoisesta luulotautisuudesta. Milloin pelkään että sydämeni on huono, milloin kammoan aivokasvainta.
Olen aina ollut sinnikäs ihminen, ja olen päättänyt, että jatkan eteenpäin. Siinä missä useimmat metsässä vain laahustavat eteenpäin, minä etsin lähimmän kallion ja kiipeän sen huipulle. Se on aina oleva minun kohtaloni. Pyrkiä ylöspäin.
Koirani kanssa kiipesin yhdelle huipulle, sen kuoltua putosin. Nyt jo suuntaan katseeni kohti seuraavaa kukkulaa. Vaikka tuska siitä, että menetin jonkun niin rakkaan, onkin niin raskas, jatkan aina vain eteenpäin.
Pyydän sinua; älä tee itsellesi pahaa. Noin täydellisiä ihmisiä, kuin sinä, on harvassa. Ole vahva, ole rohkea ja suuntaa kohti uusia haasteita.
ratkaisu ongelmiin... aina jokaisella on hyvät ja huonot päivät... ihmissuhde ongelmat on pahimpia...aina pitäis olla parempi kuin joku muu ja sulta odotetaan liikaa... mut sä oot se mikä oot... et sä oo yksinään... joku aina sua rakastaa...sä kai vaan yhen rakastavan vaan tavannu... jos ei oikea... voi sellaisen uuden tapaa.... pitää vaan itteensä luottaa... säkin vaan ehkä yrität liikaa.... hellitä... ja aloita vaikka uudestaan... jos ei vanhemmat rakasta niin jostain muualta sä löydät... älä luovuta.. sulla kaikki edessä...itsetuntoo siis vaan kasvattamaan...ehkä sun vaan kannattais olla vaan oma ittes... ja jatkaa sun elämääs muista välittämättä... sillä elämä aina voittaa... usko pois... kaikilla vaikeeta joskus ja jopa aina.... mutta tsemppia.... T. ankerias ilman häntää
"Ongelma on vain seuraava; En omaa bestistä. En ketään jolle puhua. Eikä ole ketään jolle kertoa ongelmistani.
Olen kertonut tavoistani poiketen nyt siitä kahdelle ystävälleni. Eräälle itseäni paljon vanhemmalle miespuoliselle ihmiselle, jonka tiedän antavan minulle hyviä neuvoja, ja eräälle omanikäiselleni tytölle, jonka rehellisyyteen olen aina voinut luottaa."
Mitä ihmettä...
ah, anteeksi. Olin eilen illalla melko väsynyt, joten en osannut selittää asioita kovin hyvin.
Eli tuolla lauseella tarkoitin että olen hyvin epämääräisesti kertonut heille sen että minulla on pienehköjä ongelmia. En kertonut ongelmistani lähemmin. Sanoin heille sen lisäksi vain että minun välillä tekisi mieli kuolla.
Molempien vastaus oli sisällöltään sama;
Itsemurha on itsekkäin teko jonka ihminen voi tehdä. Älä tee sitä koska minä en tahdo sitä.
Mutta syyt miksi tahtoisin todella niin paljolti kuolla, ovat pitkälti pimennossa noilta ihmisiltä. He tietävät että minulla on ihmissuhdeongelmia ja ongelmia koulussa ja myös terveyteni kanssa. mutta eivät tiedä sen tarkemmin.
(Tuolla lauseella tarkoitin siis vain että toivoisin että minulla olisi edes yksi ainoa ystävä jolle voisin täysin purkaa tämän pahan olon. Tällä hetkellä alan olla pikkuhiljaa romahduksen partaalla. Olen yksin ongelmieni kanssa.)
(Voi olla että tekstissä on muitakin sekavia lauseita. Olin romahduksen partaalla illalla ja teki mieli etsiä ase ja ampua aivot pellolle. Ajattelin että kirjoittaminen auttaisi ja olisi paljon parempi ratkaisu)
Kiitos huomautuksestasi
Moi, Wings
Kuulostat erittäin kokeneelta ja kypsältä nuorelta.
Sanoit: "En enään tiedä haluanko enää apua. Avun hakeminen saattaisi tarkoittaa sitä että muutkin kuulisivat ongelmistani, ja sitä en halua."
Jos hakeudut ammattiauttajalle, ei kukaan tuttavasi kuule ongelmistasi, jollet halua. Mikset halua kertoa äidillesi? Sisaruksillesi?
Hakeudu terveyskeskuksen tai koulun terveydenhoitajan kautta lääkäril. Kerro koko totuus, tunteet - ei haittaa jos itket. Lääkäri kirjottaa lähetteen kuntas psykiatril tai vastaaval. Saat huomattavaa rahallist tukea kelalt - ilman, et vanhempas tietää..
Jos pikkuinen puhuu itsensä tappamisesta, ei ammatti-ihmiset häntä hylkää. Oon ollu samankaltases tilantees, mun äiti ja sisko on nykyään tukena..
Olin kans ihan sekasin. Pahin vaihe oli ammattikorkeakoulun ensimmäisil vuosil - eli noin vuos sitte. Ehkä siks, koska sillon just meni ajantaju ja lähimuisti.. En tajunnu mitään, jos ihmiset puhus mul. En osannu vastata enkä ees halunnu. Pyrin olemaan yksin koko ajan. En käyny koulus juuri ollenkaan - ja olin erittäin paras selittämään, miks en päässy taas tunnille. Joo siinä koin olevani loistava. Nukuin koko ajan ja söin, jollen nukkunu. Sairasta, niin sekavaa ja kamalaa. Luulen et sellast ois helvetis.
Nykyää menee vähän paremmin, oon saanu tietoo sairaudestani, käyn meinaan psykiatrisel sairaanhoitajal, joka ihanasti kuuntelee ja myös kuulee, mitä yritän selittää. Syön masennuslääkkeit, ne on auttanu kans vähän. Vieläkään en tahdo löytää tarkoitust tai minkään näköist motivaatioo elämästäni, mut tiedän et joskus tuun löytämään.
Saisit toivoo, kun hakeutuisit "hoitoon". Saisit itseluottamust ja hoitajas muistuttais sua, kun tuntuu ettei oo mitään tai ketään, mitä kaikkee sul oikeesti on. Saisit pysyvyyttä elämääs ja mieles sais tukea kasvaakseen eri suuntaan, sua itseäs ystävällisemmin kohtelevaan suuntaan.
Arvosta ittees. Kun mietit tarkkaan, voit kuvitella millast elämäs oli ennen kaikkee paskaa, jonka muuten sä ite sepität itelles. Arvosta ittees ja sitä mitä oot itses kiduttamisest oppinu!! Oot onnelisempi kuin moni muu, koska tiedät enemmän itestäs kaiken jälkeen kuin muni muu. Opit tuntemaan ittes paranemises myötä, ja rakastut ittees. Sillon voit alottaa alusta, varovasti, mut päättäväisesti. Luotat ittees ja tiedät, et huonomminkin vois mennä.
Onnea, ja toivottavasti osasin sanoo jotain järkevää kautta ymmärrettävää :)
Pärjäile
Täydellinen .-. :
Kiitän suuresti sinua siitä että jaksoit vastata viestiini. Ja otan osaa, koirasi oli varmasti sinulle hyvin rakas.
Toivon että löydät pian oman polkusi tuolle kalliolle, ja jaksat kivuta sitä pitkin aina huipulle asti :)
Onnea matkaan!
Minä en tavallaan jaksa enää olla sinnikäs ihminen.
En jaksaisi enää vain elää, se tuntuu niin turhalta. Toisaalta en usko suuremmin kuolemanjälkeiseen elämään. Eli ajatus että samalla kun hävittäisin ongelmani, hävittäisin ne pienenpienet valonpisteet elämästäni. Ja laittaisin nämä itselleni kaikkein rakkaimmat ihmiset kärsimään. En tiedä tosin huomaisiko kukaan edes että olisin poissa. Voi olla ettei kovin moni.
Jotenkin vain tuntuu ettei kukaan jaksa enää välittää. En ole kenellekään tärkeä. Vaikka joku pieni ääni yrittääkin sanoa että kyllä olen; vanhemmat rakastavat aina lastaan vaikkeivat näytä sitä. Silti oloni on kamala.
Nämä harvat valopisteet mitä näen, joskus ovat ystäviä, joskus taas vain positiivisia tapahtumia. Usein yritän takertua niihin. Mutta kun se on yhtä helppoa kuin yrittäisit napata tähden taivaalta. Tiedän että ne valopisteet ovat suurempia kuin mitä jaksan nähdä, mutta kun en saa niistä otetta. Ne ovat liian kaukana.
...vaikeasti selitetty.
Aetas:
Tuhannet kiitokset sinullekin viestistäsi. Pärjäilemisiä sinullekin! Toivon että sinäkin pääset ongelmistasi yli :)
"Jos hakeudut ammattiauttajalle, ei kukaan tuttavasi kuule ongelmistasi, jollet halua. Mikset halua kertoa äidillesi? Sisaruksillesi? "
En halua kertoa vanhemmilleni tai sisaruksilleni siksi että en halua heidän tietävän ongelmistani. He saattaisivat ruveta säälimään minua. Tai jopa hävetä. Tai kun yrittäisin puhua, en yllättyisi yhtään jos he ohittaisivat asian olankohauksella ja naurulla. Nauraisivat ongelmilleni ja pistäisivät sen murrosiän huomionhakemisen piikkiin.
Ja alkaisivat vielä piikitelläkin asialla. Siksi haluan välttää kertomista.
Minulla ei ole mennyt niin pitkälle että jäisin koulustani pois; eikä voi mennäkään. Jos minulla on vain vähän kuumetta ja yritän jäädä kotiin, palkkiona on tunnin jäkätys siitä miten yritän lintsata ja olen luuseri. Mielummin sitten olen koulussa.. Enkä edes halua jättää koulua väliin vaikka minulla olisi loistavan hyvä syy. Vaikka sitten sairaus. Asenteeni on nykyään sellainen että kouluun ja harjoituksiini mennään niin kauan kunnes ei voida kävellä tai oksennellaan joka viides sekunti. Jos poikkean tuosta tavasta, tunnen jotenkin itseni säälittäväksi ja haluaisin rankaista itseäni.
Useimmiten rankaisenkin heti kun taas lähden harjoituksiini tai pelaamaan. Ei ole mikään yllätys että hankin itseni muiden pelaajien lähelle ja suorastaan kerjään iskuja muilta tai kaatuan maahan. Mistään noista ei minua itseäni voi ulkopuolinen syyttää, mutta jotenkin saan sillä purettua omaa pahaa oloani.
Se kuulostaa sairaalta ja myös on sitä. En ymmärrä sitä itsekään.
Hoitoon hakeutumista olen hieman harkinnut; itse asiassa tämä yksi ystäväni on rukoillut että menisin puhumaan jollekulle ammatti-ihmiselle. Mutta toisaalta, en koe ongelmaani vielä niin pahaksi. Tässä tulee taas esiin se ongelmani; mikään ongelma ei ole ongelma ennen kuin se on tappava.
Toisaalta taas ajattelen että se ei olisi huono ratkaisu. Ja nyt olen alkanut ajatella että tämä pikku masennukseni alkaa karata käsistä.
En tiedä oikeastaan enää itsekään mitä ajattelen, mikä alkaa tuntua naurettavalta.
Kaikki on niin sekavaa.
Olen huomannut nyt tässä uuden piirteen itsessäni. Olen alkanut valehdella itselleni. Saatan vähän väliä yrittää peittää vaikeat muistot uusilla valheellisilla. Se ei tunnu enää terveeltä. Toistaiseksi kykenen vielä suunnilleen erottamaan toden ja valheen, mutta entä kun aika kuluu?
En tiedä.
Mutta siis. Suuret kiitokset teille kommentoineille ja kokemuksianne kertoneille. Ehkä minunkin pitäisi yrittää ottaa oppia teistä ja yrittää vielä kerran(?) Edes yrittää.
Teistä on suurta apua. Kiitos teille.
(..anteeksi jos tämä viesti on hieman sekava.. Tulin juuri harjoituksistani kotiin ja olen vähän pökerryksissä kaikesta mahdollisesta. Toivottavasti saatte jotain selvää.)
Kiitos
Ja voimia ja pärjäilemisiä teillekin!
Voi juma kuinka paljon tekstiä. En jaksa lukea mutta jos itsaria meinaat niin hyppää vaan jojoo tai tee jotai mikä on varmaa. Ei tommoset teinit mitään itsemurhia pysty edes tekemään vaikka uhittelee, kasva aikuiseksi.
Ihan oikeassa olet. En ole sanonut että ajattelin hypätä tässä järveen ja hukkua. Mutta ajan myötä minua on alkanut melkeinpä kiehtoa ajatus kaiken lopettamisesta. Voin suoraan sanoa että juuri tällä hetkellä en voisi mitenkään tappaa itseäni.
Pelkkä pelko kuolemaa kohtaan on vielä toistaiseksi estämässä sen.
Mutta kuka tietää kuinka kauan`? Se ajatus tässä pelottaa. Itseäni.
Voi olla että sinusta olen vain teiniangstaaja, ehkä olenkin? Mutta mitä se tässä asiassa auttaa?
Tiedostan olevani teini ja angstaan. Tai tiedostan olevani masentunut. Mikään ei kiinnosta eikä elämäniloa ole.
Voi olla että oli loistavan huono idea kirjoittaa tätä minnekään; onhän pieni mahdollisuus että joku tuttuni lukisi tämän. (sitä en halua) Lisäksi lienen nyt saanut teiniangstaajan leiman.
Mutta ei se niin nuukaa ole. Pelkkä kirjoittaminen asiasta auttoi hieman.
Kiitokset kuitenkin omasta mielipiteestäsi.
(ps. anteeksi nyt että kysyn, mutta miksi kommentoit viestiä jota et lue?)
En osaa auttaa sinua, olen tästä pahoillani. Kavereille tästä kertominen saattaisi auttaa. Toivottavasti saat voimia jostain joilla jaksaisit elää hyvän elämän.
Joskus jotkut vaan tarttee sen huomion voidakseen olla onnellisia. Eikä se paha asia ole, ei ollenkaan.
"En vain enää jaksa etsiä sitä valoa elämästäni. Vaikka se olisi vieressäni."
Jeesus sanoi:
""Minä olen maailman valo. Joka seuraa minua,
ei koskaan kulje pimeydessä, vaan hänen elämässään on valo."
"Mielellään tuskallisesti; tuskallinen kuolema syntiselle. Tahdon kärsiä kaikki tekemäni vääryydet nahoissani. Tämä ihminen on sen ansainnut. "
Hyvää on se, että koet itsesi syntiseksi, mutta se, että tuomitset itsesi kärsimykseen on turhaa.
Sinunkin syntisi on annettu ristillä anteeksi.
Suosittelen sinulle kahta vaihtoehtoa, jotka yhdessä ainakin auttavat sinua. Käänny Hänen puoleensa, joka voi sinut pelastaa ja armahtaa, mutta hanki myös ammattiapua.
Sinun ei TARVITSE uhrata itseäsi tai kiduttaa itseäsi. Se kaikki on jo tehty puolestasi.
Rukoilen puolestasi ja kerron vielä, että olen ammatiltani nuorisotyöntekijä, jos se mitään kertoo...;).
"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli."
Luin tarinasi ja löysin siitä monia kohtia, joissa kykenen samaistumaan tilanteeseesi. Olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa loukussa, ja tunsin tuolloin ettei ollut muuta pakokeinoa kuin itsemurha. Jollain tavoin selvisin silti. Jos haluat, mailaa minulle, voin kertoa oman tarinani ja kuinka selviydyin. Myös muut samassa tilanteessa olleet/olevat voivat ottaa yhteyttä. Itse huomasin, että tärkeintä oli se, että sain kertoa tunteistani toiselle ihmiselle, ja toivon että voisin itse auttaa teistä jotakuta kuuntelemalla ja tukemalla. Tämä maailma on suuri ja me ihmiset pieniä, mutta ehkä me jaksamme yhdessä paremmin. [email protected]
Sähköpostiosoitteesi ei tunnu olevan käytössä? Viestini palautui lähettäjälle, eli minulle. :/
Noh mutta mikäli haluat ottaa yhteyttä oma osoitteeni on
[email protected]
On ehkä vähän helpottavaa tietää, että muillakin mieli on apea. Kaveripiirissäni niistä puhutaan ivallisesti, jotka "masistelevat" ja viiltävät ranteita.
Mulla on samoja ongelmia, joista en voi avautua kenelläkkään, koska se tuntuisi niin säälittävältä. Tänne kirjoittaminen ehkä auttaa(toivon niin).
Ongelmani on se, ettei mulla ole ihmistä, jonka kanssa puhua näistä asioista. Vanhempien kanssa välit eivät ole niin läheiset ja entisen parhaan kaverin kanssa ollaan kasvettu toisistamme niin erilleen, eeti toista enää tunnekaan kunnolla. Mulla on kuitenkin poikaystävä, joka on mulle ehkä läheisin ihminen mutta senkin kanssa on ollut paljon ongelmia, silti jatketaan edelleen yhdessä. Suhde on todella repivä ja hän on ihminen, joka on satuttanut mua eniten koko elämäni aikana ja samalla vaikuttanut ajatteluuni ja omakuvaani. En tiedä onko kidutusta vieläkin jatkaa suhdetta, pelkään kai yksin jäämistä. Suhde on myös pitkäaikainen ja sen loppuminen tuntuisi pelottavalta vaikka usein ajattelen, että olisi parempi olla ilman häntä ja ilman kivuliasta historiaamme ja ongelmiamme. Hänelle olen myös puhunut mutta se tuntuu tosi lapselliselta ja tuntuu, ettei hän ota juttua tosissaan. Heti kun saa sanotuksi ääneen ahdistuksesta, tuntuu se tosi tyhmältä ja turhalta, pikkujutulta. Tuntuu, että tarvitsisin paljon enemmän huolenpitoa ja rakastamista, mihin hän ei pysty. Mutta toisaalta tuntuu, että se olisi liikaa vaadittu, onhan hänelä oma elämänsäkin.
Luulen, että tämä suhteemme onkin suurin mieltäni ahdistava tekijä. Toisaalta ahdistus, jonkinlainen maanisuus ja masennus on jatkunut jo melkein kuusi vuotta. Usein mietinkin, jos mielialani johtuisikin jostain psyykkisestä sairaudesta. Kuitenkin hyviäkin päiviä on, jolloin elämä tuntuu luistavan. Kuitenkin ympäristön paineet sekä oma sisäinen ahdistus ovat vahvoilla usein.
itsemurhaa minäkin olen miettinyt usein, mm. eritapoja tehdä se ja minkälaisen vaikutuksen poistumiseni tekisi lähipiiriin. toisaalta tuntuu, että se olisikin ihan oikein poikaystävälleni ja kavereille. Luulen, että en kuitenkaan pystyisi tekemään sitä. itsemurhasta puhuminen on nykyään todella vaikeaa, koska muiden asenteet meitä "teiniangsteja" kohtaan ovat melko tylyt.
Ulkoisesti varmaankin näytän pärjäävän ihan hyvin koska kukaan kaverini ei ole huolissan ja osaan helposti piilottaa huonon oloni. Pärjäilen, kun ajattelen, että mitään ei ole pakko tehdä tässä elämässä ja toivon, että nämä ajatukset vain kuuluvat nuoruuteen ja oman identiteetin etsiskelyyn. Mielestäni onkin epäreilua painostaa meitä nuoria lukioikäisiä päättämään elämän suurista asioista mm. opiskelupaikasta, kun elämä tuntuu niin sekavalta.
olen usein miettinyt psykiatrille menemistä mutta sitä en saa tehdyksi, ikinä. vieraallekin puhuminen ongelmista olisi vaikeaa, koska tuntuu että maailmassa on paljon suurtempiakin ongelmia.
tuntuu, että ahdistus on todella syvällä sisälläni juuri siksi koska en ole puhunut kohtaamistani vaikeuksista kenellekkään, edes tänne en uskalla kirjoittaa niitä. Olo on paska, mutta olen kuitenkin hiukan toiveikas tulevaisuuden suhteen: jospa ikä toisi itsevarmuutta. elämä myös pelottaa ja ahdistaa. tässä vaiheessa tuntuu kuitenkin että alemmaksikin voi vielä mennä ja vasta silloin on itsemurha vaihtoehtona.
en tiedä onko vuodatusestani apua sinulle ja muille, mutta ainakin sen pohtiminen ja näin kirjoittaminen ulos ehkä helpottaa minua itseäni. vielä olisi paljon sanottavaa.
monet vanhemmat ehdollistavat rakkautensa,siis tekevät kauppaa sillä,jos oot aina hyvä nii saat rakkautta,rakasta itsees,koska tunnet tarpeesi,viis muitten odotuksista,sun pitää rauhottua,oot umpikujassa,käännä suuntaa aina on ulospääsytie asioihin,elä vaan itsellesi,on aika pyyhkäistä pöytä tyhjäksi ja aloittaa hissuksiin vain elo itselle,lue psykiatriaa,nii ymmärrät miten jotkut elää sinun kauttasi,mulla ollut burn-out,ja terveys romahti,joten osaan neuvoa,elä päivää tai elä tuntia kerrallaan,kunnes tasoitut
Ala käymään psykiatrilla tai jollain vastaavalla. Paras lääke on kuitenkin matkailu. Jos olet yli 18- vuotias ja opiskelut on opiskeltu, niin lähe menee. Muuta toiseen maahan. Näe maailmaa.
Anteeksi nyt,mutta ns. surusi tuntuvat hyvin pieniltä. Ymmärrän toki, että masentaa, mutta vielä itsemurha noin pienistä asioista. On ihmisiä joilla on tasan 0 kaveria, on narkkari ja koukussa alkoholiin,kiusataan jne ja sinulla taas on melkeinpä kaikki täydellistä...Hmmm sanoisiko typerää.
Tiedän että se on typerää.
Mutta voinko sanoa masennukselle vain että "sinulla ei ole oikeutta olla täällä? Mene pois.".
Kyllä minä tiedän sen että joidenkin ihmisten murheisiin omani ovat vähäiset. Eräs läheinen ystäväni on narkkari. Erään läheiseni vanhemmat kuolleet. Ja muuta. Juuri siksi en voi puhua pienemmistä ongelmistani näille ihmisille, ne tuntuvat säälittäviltä näiden ihmisten korviin.
Ihmiset joita kiusataan? Olen itse ollut kiusauksen kohteena koko ikäni. Vetäydyn syrjään herkästi ja mikä olisikaan kiusaajille helpompi uhri kuin syrjäänvetäytynyt yksinäinen ihminen vailla puolustusvaihtoehtoa. Tiedän kyllä miltä se tuntuu, eikä se ole mukavaa.
Tiedän kyllä, olen luultavasti perusteiniangstaaja, mutta pelkkä tieto siitä ei paranna oloani. Kaikki suunnat mihin katson näyttävät kamalilta.
Ihmissuhteet; perhe - ei tunnu välittävän. Tässä perheessä ihmisen arvo mitataan suoritusten perusteella, ellet ole täydellinen, et ansaitse välittämistä. Hyvä on, vetäydyn syrjään enkä voi puhua perheelleni ongelmistani.
Kaverit - Ovat ihania ihmisiä, mutta on tuskin ketään jolle voisin puhua kaikesta, peittelemättä mitään tai häpeämättä itseäni siksi että puhun.
Pelkkä se että kirjoitin tuon tekstin; on nyt tuntunut pieneltä virheeltä.
Harrastus - Ennen tuki ja turva, nyt vain tuntuu romahduttavan minut täysin ja käytän sitä jopa välillä itseni tahalliseen vahingoittamiseen.
Koulu - ennen piristävä osa elämää, nyt ahdistava. Vaikuttaa perheeni arvostukseen suurelta osin. Ja jos ei koulussa pärjää, alkaa helvetti kotona.
Ei minulla suuria ongelmia ole maailmanmittakaavassa, mutta kun ei ole enää mitään mikä yksinkertaisesti jaksaa pitää kiinni elämässä. Minua ei vain kiinnosta elää. Aivan kuin voisit itse sanoa jostakin kouluaineesta että "ei toi kiinnosta", minulle on käynyt niin elämäni suhteen.
MUTTA korostan nyt tätä asiaa. Olen sanonnut harkitsevani kuolemaa. En ole sanonut ottavani veistä käteeni ja viiltäväni kaulavaltimoni auki. Olen ajatellut sitä. Ja siitä ajatuksesta on tullut minulle uusi tuki ja turva; jos kaikki muu tuntuu luhistuvan, on aina se itsemurha varakeinona. Onneksi se on vasta varalla ja viimeisenä. Jos tulee ongelma, yritän kiertää sen jollen voi selvittää. Jollei kiertäminen onnistu yritän vaikka yli tai ali tai vaikka teleporttaan ongelman ohi. Mutta jos mikään ei vain yksinkertaisesti onnistu, on rauhoittamassa että on siellä se jokin keino. Olkootkin että tässä tapauksessa itsemurha. Minua todella rauhoittaa ajatella että on aina jotain jota voi tehdä.
Olen outo, kyllä minä nyt sen ymmärrän. Olen typerä ihminen jolla on typerät huolet. Mutta minua on alkanut pelottaa omatkin ajatukseni. Ja nyt se on auttanut huomattavasti että kirjoitin tuon litanian. Olen saanut myrkkyä vuodatettua ulos ja siksi oloni on nyt parantunut.
Kiitokset teille jotka olette jaksaneet lukea.
Ja kyllä minä nyt senkin ymmärrän itsekin etteivät ongelmani ole joihinkin verrattuna suuria. Hyvin pieniä. Mitättömiä.
Olen ehkä vain teiniangstaaja.
...hyvin typerä sellainen :)
Kiitokset kommentistasi.
(Olen itseasiassa aivan samaa mieltä kanssasi.)
Tuhannet kiitokset teille kaikille jotka olette vastanneet. Olette parantaneet tämän pienen ihmisen oloa paljolti.
(Myös te jotka haukutte minut idiootiksi. )
Kiitos
tai murheita ei pitäisi verrata muiden ongelmiin tai murheisiin. Kokemus on aina henkilökohtainen. Pitää myös muistaa, ettei kärsimystä ole enemmän riippuen siitä kuinka moni kärsii, vaan jokainen yksittäinen ihminen on kärsimyksen.
Sinun elämästäsi puuttuu sisältö, syy elää. Olet kokeillut urheilua, harrastuksia jne. Silti tuntuu tyhjältä?
Minä olen juossut maratonin, kirjoittanut runoja, kiipeillyt vuorilla, käynyt henkiinjäämiskursseja, etsinyt elämän totuuttaa itämään filosofioista ja uskonnosta, ihmisuhteista, seksistä, kuluttamistesta, alkoholista jne.
En löytänyt. Kunnes törmäsin nykyiseen vaimooni keskellä ei mitään. Ekoilla treffeillä hän sanoi olevansa uskossa. Kauhistuin. En kuitenkaan päässyt eroon, jokin veti, jokin fyysistä vetovoimaa suurempi voima. "Tässä se etsimäsi vastaus on", olivat sanat sydämessäni, mielessäni.
Lue vaikka ensi alkuun Tommy Hellstenin kirja "Saat sen mistä luovut", sieltäkin voi löytyä ajatuksia.
Usko, että elämä kantaa, vaikka sinä kaatuisit.
Et ole typerä, etkä säälittävä. Yhdenkään ihmisen murhe ei ole naurettava. Yhdenkään ihmisen kyyneleet eivät ole ylimielisyyden ansainneita.
Sinä olet ainoa sinä, siksi ainutlaatuinen ja korvaamaton ihmisenä. Uskotko?
Kaikella on tarkoituksensa. Myös tuskalla.
Siunausta!
Moi taas,
semmonen juttu, että..
Ei ongelmia kuulu verrata. Jos noi asiat masentaa sua (eikä masennusta välttämättä edes voi selittää järjellä), ne on yhtä pahoja kuin ne asiat, jotka masentavat jotakin toista. Miks pitäis vertailla, kenellä on oikeesti oikeus olla masentunein?! Se olis typerää.
Jos ihmisel on paha olla, ei se oo sil ittel terveellist. Eikä kukaan väitä omaavas pahaa oloo, jollei siihen oo aihetta. Jos ihminen onkin sit vaan huomionkipee, on seki hänelle itelleen ongelma.
Läheisten ja ehkä kaikkien tehtävä on tukea toista. Sekin on typerää, jos alkaa arvostelemaan jotain, jolla on asiat omasta mielestään huonosti. Mikäköhän motiivi arvostelevalla ihmisellä on?
-Kysyn vaan-
Eipäs heitellä paskaa toisten niskaan siellä! Masennus on sairaus joka vääristää ajatukset kielteisiksi. Maailma muuttuu mustaksi eikä pahaa oloa voi vain järkeillä pois. Ihmisen mieli on monimutkainen koneisto. Ei sitä välttämättä ole aivan yksinkertaista korjata kun se menee epäkuntoon. Ns. pientenkin surujen alta saattaa paljastua todella suuria solmuja, viittaan nyt lähinnä siihen miten henkilön ajattelu toimii. Täytyy kaivautua hiukka pintaa syvemmälle ihmisen mieleen ennenkuin pystyy yhtään sanomaan miten hän kokee maailman. Kaikkihan kokevat ja tuntevat omalla tavallaan, siksi on turha vertaillakaan ongelmia, kellä on oikeus valittaa. Masentuneella ajatusmaailma toimii hyvin itseään tuhoavasti, ja se kokemus ei olekaan enää ihan pikku suru.
ja kaikilla on helpompaa
Kiitos vihjeestä! :)
*menee tappamaan itsensä välittömästi*
minulle on käynyt ihan samalla tavalla mutta en osaa antaa neuvoja munkin elämä on täyttä paskaa ja haluan mäkin haihtua pois
Kun luin tarinasi, tuli mieleeni, että minullekin olisi voinut käydä noin. Jostain syystä ei kuitenkaan käynyt, vaikken elämässä mitenkään erityisen vahva ole ollutkaan.
Miusta on hienoa, että ymmärrät rajan aikomisen/ajattelun ja tekemisen välillä. Siinä on suuri ero.
Pidä pää pystyssä ja koeta ajatella positiivisesti, vaikka se ei aina tuntuisikaan onnistuvan. Joku päivä aamulla herätessäsi huomaat, ettei siun tarttekaan ajatella elämän loppumista.
Kunpa oikeasti voisin sinua auttaa, kunpa voisin seisoa tukena vierelläsi.