Jatkan... :) Kommentoikaa, mikäli innostuitte tästä! x)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
-> Koko maailma oli äkkiä mennyt aivan sekaisin.
Aurin maailma.
-Minä olen Auri Koivisto! Hän toisteli kerta toisensa jälkeen ja tunsi, miten hän olisi halunnut itkeä, mutta ei yksinkertaisesti voinut.
-Mi-millainen pikkutyttö? Hän kuiskasi ja istahti Gabrielin sängyn jalkopäähän. Eero kääntyi sängyllään poispäin.
Mies levitteli käsiään ja hän haukkoi henkeä hetken tiuhaan tahtiin, ennen kuin pystyi puhumaan.
-En tajua, miten hän oli selvinnyt... ja miten hän juoksi siellä! Kamala ajatuskin!
-Ei siellä lasta voinut olla! Aurin kaikki sukulaiset on varmaan kuolleet tai evakossa!
Eero tuhahteli ja nousi istualtaan pöyhimään tyynyään. Hän kuvitteli sen Gabrielin kasvoiksi ja mukiloikin oikein kunnolla!
-Minä näin sen lapsen. Pieni tyttö vekkihameessa, Gabriel sanoi rauhallisesti. Pisamakasvoinen sotilas nosti päätään viereisestä pedistä. Aurin kurkkua kuristi ja hän löysensi punaista huivia kaulassaan.
-Se tyttö on minun pikkusisareni! Vain Luoja tietää, onko hän elossa ja miten helkkarissa hän voi olla keskellä taistelukenttää juoksentelemassa!
-Ei ole enää sillä... Gabriel aloitti, mutta juuri samalla hetkellä huoneen ovi aukesi ja sen raosta kurkisti Meeri.
-Auri, minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti tänne!
-Mitä on sattunut?
-Selitän aivan kohta! Meeri tarttui Aurin käteen ja nykäisi matkaansa.
-Ala tulla!
He kävelivät sotasairaalan pihalle ja kiersivät varovasti aivan talon taakse. Sitten he menivät yhteen pommisuojista, johon pääsi vain pihakautta. Se oli sellainen aika suuri, ja sen vasemmassa laidassa oli matala ovi.
-Perunavarasto? Auri änkytti ja osoitti ovea. Ilmaan säteili kysymysmerkkejä.
-Niin-niin, Meeri kuiskasi salaperäisesti. Hän avasi oven ja Aurin silmät räpsähtivät kahdeksi suureksi ympyräksi! Siinä samassa hän riensi piileksijän kaulaan ja vuodattihan hän muutaman kyyneleenkin.
-Hän ei pääse täältä kotiin eikä hän saisi täällä ollakaan. Jos olisin sotilas, ampuisin hänet armossa mutta minä olen lotta ja periaatteessa aika äidillinen persoona. Meeri yritti kuulostaa tärkeältä.
-Raisa, miten sinä voit olla täällä?! Auri nauroi ja suukotteli pikkuisen likaantuneita poskia.
Sitten hän kääntyi Meerin puoleen:
-Tämä ei voi olla mahdollista?! Miten...?
-Gabriel oli kuulemma kantanut hänet sairasautoon ja kun oli saavuttu tänne sairaalaan niin oli päästänyt menemään... ja käskenyt piiloutua, mutta lähelle sairaalaa kuitenkin.
-Tämä on ihan hullua, Auri pyyhki kyyneliään,
-Ei näin voi käydä!
-Kylläpäs voi, Raisa sanoi ja siirsi isosisarensa hiuksia kasvoilta korvan taakse,
-Minä olen valtavan sitkeä! Sitten hän hymyili,
-Minulla on vähän nälkä.
Auri riensi keittiöön ja alkoi lapata esiliinansa mutkaan ruokaa. Hän otti sämpylän ja hienolaatuisinta voita, pari omenaa ja kannullisen vettä.
-Eiväthän nämä paljon mistään ole kotoisin, mutta koita pärjätä, Auri sanoi kun laski ruuat sisarensa syliin,
-Illemmalla voin tuoda sinulle lämmintä ruokaa -nyt en voinut ottaa enempää. Onko sinulla kylmä?
Tyttö pudisti päätään ja kietoutui tiukemmin Meerin tuomaan huopaan.
-Nyt minulla alkaa konsertti, Auri vinkkasi silmää,
-Kuulet varmasti koko hienon musiikin tänne asti.
-Hienoa! Raisa hymyili pienesti ja lisäsi vielä, että jos Auri ei lupaisi pyytää jotain hienoa poikaa tanssimaan, niin......
Kaikki lotat kerääntyivät suureen saliin ja ne potilaat, jotka kykenivät. Siellä oli Eero ja Gabrielkin. Hienot soittimet kiilsivät puhtauttaan ja ne toivat tuulahduksen toisesta maailmasta. Konsertti aloitettiin rytmikkäällä tanssimusiikilla, mutta Auri ei viitsinyt lähteä tanssimaan. Sitten tuli vielä muutama kappale, ja sitten hitaita. Eeron kanssa Auri lähti niihin, kun mies niin pyysi. Aina kun he pyörähtivät ympäri, Cabrielin kasvot vilahtivat Aurin silmissä.
Ei Luoja -olikohan hän rakastunut siihen sotilaaseen?!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
-> Koko maailma oli äkkiä mennyt aivan sekaisin.
Aurin maailma.
-Minä olen Auri Koivisto! Hän toisteli kerta toisensa jälkeen ja tunsi, miten hän olisi halunnut itkeä, mutta ei yksinkertaisesti voinut.
-Mi-millainen pikkutyttö? Hän kuiskasi ja istahti Gabrielin sängyn jalkopäähän. Eero kääntyi sängyllään poispäin.
Mies levitteli käsiään ja hän haukkoi henkeä hetken tiuhaan tahtiin, ennen kuin pystyi puhumaan.
-En tajua, miten hän oli selvinnyt... ja miten hän juoksi siellä! Kamala ajatuskin!
-Ei siellä lasta voinut olla! Aurin kaikki sukulaiset on varmaan kuolleet tai evakossa!
Eero tuhahteli ja nousi istualtaan pöyhimään tyynyään. Hän kuvitteli sen Gabrielin kasvoiksi ja mukiloikin oikein kunnolla!
-Minä näin sen lapsen. Pieni tyttö vekkihameessa, Gabriel sanoi rauhallisesti. Pisamakasvoinen sotilas nosti päätään viereisestä pedistä. Aurin kurkkua kuristi ja hän löysensi punaista huivia kaulassaan.
-Se tyttö on minun pikkusisareni! Vain Luoja tietää, onko hän elossa ja miten helkkarissa hän voi olla keskellä taistelukenttää juoksentelemassa!
-Ei ole enää sillä... Gabriel aloitti, mutta juuri samalla hetkellä huoneen ovi aukesi ja sen raosta kurkisti Meeri.
-Auri, minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti tänne!
-Mitä on sattunut?
-Selitän aivan kohta! Meeri tarttui Aurin käteen ja nykäisi matkaansa.
-Ala tulla!
He kävelivät sotasairaalan pihalle ja kiersivät varovasti aivan talon taakse. Sitten he menivät yhteen pommisuojista, johon pääsi vain pihakautta. Se oli sellainen aika suuri, ja sen vasemmassa laidassa oli matala ovi.
-Perunavarasto? Auri änkytti ja osoitti ovea. Ilmaan säteili kysymysmerkkejä.
-Niin-niin, Meeri kuiskasi salaperäisesti. Hän avasi oven ja Aurin silmät räpsähtivät kahdeksi suureksi ympyräksi! Siinä samassa hän riensi piileksijän kaulaan ja vuodattihan hän muutaman kyyneleenkin.
-Hän ei pääse täältä kotiin eikä hän saisi täällä ollakaan. Jos olisin sotilas, ampuisin hänet armossa mutta minä olen lotta ja periaatteessa aika äidillinen persoona. Meeri yritti kuulostaa tärkeältä.
-Raisa, miten sinä voit olla täällä?! Auri nauroi ja suukotteli pikkuisen likaantuneita poskia.
Sitten hän kääntyi Meerin puoleen:
-Tämä ei voi olla mahdollista?! Miten...?
-Gabriel oli kuulemma kantanut hänet sairasautoon ja kun oli saavuttu tänne sairaalaan niin oli päästänyt menemään... ja käskenyt piiloutua, mutta lähelle sairaalaa kuitenkin.
-Tämä on ihan hullua, Auri pyyhki kyyneliään,
-Ei näin voi käydä!
-Kylläpäs voi, Raisa sanoi ja siirsi isosisarensa hiuksia kasvoilta korvan taakse,
-Minä olen valtavan sitkeä! Sitten hän hymyili,
-Minulla on vähän nälkä.
Auri riensi keittiöön ja alkoi lapata esiliinansa mutkaan ruokaa. Hän otti sämpylän ja hienolaatuisinta voita, pari omenaa ja kannullisen vettä.
-Eiväthän nämä paljon mistään ole kotoisin, mutta koita pärjätä, Auri sanoi kun laski ruuat sisarensa syliin,
-Illemmalla voin tuoda sinulle lämmintä ruokaa -nyt en voinut ottaa enempää. Onko sinulla kylmä?
Tyttö pudisti päätään ja kietoutui tiukemmin Meerin tuomaan huopaan.
-Nyt minulla alkaa konsertti, Auri vinkkasi silmää,
-Kuulet varmasti koko hienon musiikin tänne asti.
-Hienoa! Raisa hymyili pienesti ja lisäsi vielä, että jos Auri ei lupaisi pyytää jotain hienoa poikaa tanssimaan, niin......
Kaikki lotat kerääntyivät suureen saliin ja ne potilaat, jotka kykenivät. Siellä oli Eero ja Gabrielkin. Hienot soittimet kiilsivät puhtauttaan ja ne toivat tuulahduksen toisesta maailmasta. Konsertti aloitettiin rytmikkäällä tanssimusiikilla, mutta Auri ei viitsinyt lähteä tanssimaan. Sitten tuli vielä muutama kappale, ja sitten hitaita. Eeron kanssa Auri lähti niihin, kun mies niin pyysi. Aina kun he pyörähtivät ympäri, Cabrielin kasvot vilahtivat Aurin silmissä.
Ei Luoja -olikohan hän rakastunut siihen sotilaaseen?!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.