Meillä on pitkä, 25-v., avioliitto takana. Nyt tuntuu, että ollaan jotenkin vieraannuttu toisistamme. Meillä on ollut näitä jaksoja ennenkin, mutta aina ne raastaa enemmän ja enemmän. Haluaisin lähestyä miestäni, mutta pelkään, että tulisin torjutuksi.
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
miehesi ajatuksia tietämättä sanoa juuta tai jaata. Itse ainakin vastaavassa tilanteessa luulisin olevani ilahtunut ja helpottunut vaimon lähestymisestä.
Kokeile mutta aloita varovasti miehesi reaktioita seuraten.
miehesi tai omasi,tai joku ihan uusi ehdota miehelesi.
Joku uusi juttu lähentää, mitä ennen ette ole
kokeillut
keskustella omista tunteista, odotuksista ja toiveista parisuhteessa varsinkin silloin, kun asiat tuntuvat olevan solmussa. Useimmat ainakin meidän ikäluokassamme ovat jääneet vaille mallia tai toimintaohjeita. On se kummaa, että kaikenlaista muuta opimme ja omaksumme, mutta iän myötä parisuhdesolmut ja tunteista puhuminen sen kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen kanssa voivat olla edelleen yhtä vaikeita kuin nuorina.
Oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa kirjeen miehellesi? Kertoa kauniisti sen saman minkä täällä meille ja ehkä jotain henkilökohtaisempaakin.
Entä kannattaisiko ottaa selvää, suostuisiko miehesi lähtemään vaikka jonnekin parisuhdeleirille tms.?
Tai voisitko käpertyä hänen kainaloonsa ja pyytää kuuntelemaan, mitä sinä haluaisit hänelle sanoa. Ehkä pääsisitte vähitellen keskustelun alkuun, jos päätät rohkeasti kertoa omista positiivisista tunteistasi ja toiveistasi.
Joskus asiat sujuvat yllättävänkin helposti, kun rohkaisee mielensä ja alkaa käsitellä mieltä painavia asioita. Sinulla taitaa olla paljon voitettavaa.;)) Yritä siis avoimesti, ystävällisesti ja rehellisesti.
Toivottavasti saat paljon ohjeita ja mielipiteitä, jotta löytäisit itsellesi parhaan tavan käsitellä asiaa. Toivotan hyvää syksyä sinulle ja uutta aurinkoista kevättä parisuhteelleenne.;)
Luulen ,että useimmissa pitkissä liitoissa on sama ongelma,mutta uskon sen johtuvan siitä,että ollaan niin varmoja toisistamme ja siitä,että vähemmällä lässyllä pysytään kuitenkin yhdessä,kun on näinkin kauan pysytty.
Melkein kaikki tutut eronneet ovat juuri sellaisia,että jompi kumpi on lähtenyt etsimään ns. elämää muualta,kun koton ollaan kuin kämppikset ja kun sitä elämää on maistanut onkin ero edessä.
Itse kysyin suoraan 57v mieheltäni mitä hän odottaa vielä 32v suhteemme kohdalla,niin hän sanoi,että tämmöinen rauhallinen oleilu on parasta mitä voi olla,kun ei oikein kaipaa enää mitään sydämentykytyksiäkään ylenmäärin ja ota siitä sitte selvää.
Epäilen että työ on niin rankkaa ,että ei oikein jaksa innostua ja odotankin mielenkiinnolla että päästään eläkkeelle.
Kysy sinäkin suoraan miehesi mieltä ja niin monesti ,että vastaa.
Totta kai saa tulla. Niinkauan kun vaimo eli, kyllä se ainakin tuli mun sylihin ja nuoltihin siinä ja naurettihin hullutuksille mitä keksittihin. Erikoosesti muistan sunnuntaiaamut kun ei ollu niin kiirettä ylös nousun kanssa, se oli sängys välihin mun päällä ja miten ny milloonkin. Ja kun poikakin oli pieni se nostettihin aina meirän välihin häkkisängystänsä ja oltihin mukamas teltas peittojen alla ja oli niin mukavaa meillä kolomella. Miksen mä saanu pitää vaimoani? Miksi se otettihin minulta pois? Kun me olis haluttu olla yhyres. Ny oon ihan yksin . Taas on koko näppäämistö märkänä, miten en ny jaksa enempää...
Kyllä se tuo peer Gyntti osaa ,laita ny väliin Anneakin nallella.
Elä ny viitti leikilläskään. Mä oon mä ja muut on meirän kraniist. No sait sä ainakin mut hyvälle tuulelle. "Laita ny välihin Anneakin nallella" No joo vaikka......
elä itke..ihan syvämmeen käypi tuommonen...
Etkö sie vielläkkää ole saanu sitä mailiasi kuntoon - ei tuu valamista näy...ja kyllähän sie tiältä saat hyvän puolison kun rohkastusit vain näille mukaville yksinäisille naisimmeisille kirjottammaan, ihan kyselemätä sen kummemmin lupia etukätteen - näitähän on ihan valita asti..
Vai pittääkö se pohojalaasen miehen suaha tehä alote, - heitä himskattiin liika ylyppeys/ tai ujjous siinä jo...:)
Ps. eläkä suutu miulle nyt näistä toruistan..
No joo ku tulis asiaksi, kun en oo oikeen varma ittestäni ja on se lääkärilikka soittanu kaharesti se mun nuoruuren rakastettu tällä viikolla ja yks tekstiviestikin tuli puhelimehen. Siinä vain on niin monta ja moneksi siinäkin asias, jotenkin pelekään sillälaalla kiintyä siihen uurestansa. Tämä tilanne on niin outo, niinkun siinä Jylhän runoos sota-ajalta: "en jäädä,en lähteä malta" Ku se likka pitääs olla sellaanen enempi "tavallinen" vaikka tuollaanen ku sä oot. Mutta sähän oot jo naimisis ja en sillä sano, mutta niinkuun vertauskuvallisesti samanlaanen. Kyllä se taas tästä menöö välihin tuloo vain noota alakulosuuksia ja kaipaan vaimoani. Nämä lauantai-illat varsinkin, on talaven aikahan pitkäveteesiä. Kyllä se tästä taas.
mie ymmärrän ikäväsi...
Mutta elä pelekää rakastua uudelleen siihen nuoruuden ystävääsi, sie tiijjät mitä saat kun tunnet hänet jo ennestään, - täältä voit hyvässä lykyssä saaha vain syväntauvvin - surun..
*voi noita miehiä, mikä niitä oikein vaivaa*
ps. se liäkäri ystäväsi ei takkuulla sinua jälittäs, jos ei sinusta tykkäisi - äläkä ole alemmuudentuntoinen.
Vaikka eipä silti, ei se tunne ole ollut vieras mullekaan..huomannu..:/
Hei Akaton mies, luulen ymmärtäväni ikäväsi, sillä tunnen usein itse samoin vaikka se puolisoni elelee, mutta kun elelee muiden kanssa. Kyselen usein itseltäni, että miten tässä näin kävi ja mietin olisinko jotain voinut tehdä toisin. Toisinaan ajattelen, että olisin voinut mutta sitten taas palataan niihin oman elämän arvoihin ja niitä ajatellessa tulee mieleen, että en olisi voinut. Olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että avioliiton tuloksena meillä on kaksi ihanaa tytärtä ja siinä on se syy miksi tämä tavallaan x-mieheni on aina minulle rakas ihminen. Olen kuitenkin jostain lukenut, että ihmisen ei tulisi elää menneessä sillä siinä tärveltyy tämä päivä ja toisaalta ei saa hamuta liian kauas sillä sekin tärvelee tämän päivän. Minä luulen, jotta meidän on molempien nyt vain irroitettava menneestä ja pitää se sellaisena pienenä voiman lähteenä kestää arjen rutistus. Ota Sinä se lääkäri likka itsellesi ja minun kanssani voit jorista siitä aina miten päästään eteenpäin. Voit ihan laittaa yksityiseen osoitteeseeni tekstiä silloin kun oikein vaikealta tuntuu. Minä en ole nyt paljon kirjoitellut, kun on vähän puutunut olo. Kyselit kerran jotta tohtiiko minulle kirjoitella. Vastasin silloin, että tohtii, mutta et ole tainnut olla sinäkään oikein hyvässä kirjoittelu vireessä. Voimia Sinulle ja aurinkoisia syyspäiviä pienen kanisi kanssa.
hyvä..no alkaahan sitä jo j o t a i n *tapahtua* :))
Psstt - puhemiehenne Pirre :)
Ps. älä suutu minnuun, - mie olen tämmönen huima :)
suutu Sinuun, sillä minä pidän huimasta ja puhemiehenä olet mitä parhain. Nyt vaan ootellaan ;-)
peukut pystyyn :))
*minnuu ihan jännittää..*
* :) *
Minun vaimo ei alota koskaan.
Minun pitää aina se hellitellä
siihen puuhaan.
Se on niinkuin ei koskaan haluis.
Usein käy juuri näin. Ollaan oltu yhdessä kauan ja lapset tehty. Suurin osa ajastanne kului perheen askareisiin lasten kanssa.
Sitten kun lapset lähtevät, ja ennenkaikkea se nuorin lähtee, niin siihen elämänmenoon tulee suuri tyhjyys ja se pitäisi täyttää jollain. Useat parit kun kohtaavat ekaa kertaa vuosikymmeniin toisensa konkreettisesti kahden kesken, niin ne huomaavatkin olevansa ventovieraita toisilleen.
Ei oo kait muuta keinoa, jos haluaa olla vielä hänen kanssa, kuin tutustua uudelleen toisiinsa.
Ala puhua miehellesi näistä asioista ihan avoimesti, jos miehesi haluaa olla sinun kanssasi, niin kyllä se puhumalla järjestyy, mutta aloita sinä se. Onnea matkaan. Uskon vakaasti kirjoituksesi perusteella että miehesi sinua rakastaa.
on jotakin arvokasta.
Meillä oli sama tilanne. Juuri vähän ennen hopeahääpäiväämme sisareni mies sairastui vakavasti.
Tässä piti paikkansa sanonta: ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Huomasimme, ettei elämämme ole itsestään selvää.
Kuinka helpolla kaikki muuttuu ja kuinka lyhyt on ihmisen elämä. Osasimme jälleen antaa arvoa toisillemme ja rakkaudellemme.
Kiitos kaikille, jotka olette viitsineet ottaa osaa keskusteluun ja miettiä kanssani tätä asiaa. Olen saanut monia hyviä vinkkejä. Olen jo ottanut niitä varovasti käyttöönkin.
Esim. eilen illalla, kun mieheni teki mieli jotain iltapalaa, sanoin, että voin tehdä hänelle pari lämmintä leipää. Paapominen ei yleensä kuulu tapoihini, mutta nyt halusin nähdä, mitä tapahtuu, kun teen jotain pientä toiselle. Hyvin meni!
Nukkumaan mennessä sipaisin kevyesti miestäni päähän ja sanoin, että menen nukkumaan. Tuli kohta perässä ja hetken juttelimme niitä näitä.
Nyt aamulla, kun mieheni näytti saamaansa sähköpostia, otin kevyesti kiinni olkapäästä ja pidin kättäni siinä niin kauan, kun luin spostia.
Siis ihan pieniä juttuja, varovasti, vauvanaskelin, mutta jotenkin vaistoan, että se on mieluista miehelleni. Siis ei rynnäkköä, vaan hiljalleen, hiljalleen...