Kosteilla sahanpuruilla
makaa nahkaleijona,
lämmin ja märkä.
-
Nainen on juuri sellainen, jonka odottaisi purskahtavan nauruun hetkenä, minä hyvänsä. Hänessä on tiettyä sydämellisyyttä. Se tekee naisesta yhä uudelleen aloittajan. Hän tassuttelee ystävällisenä luoksesi ja kysyy, mitä kuuluu. Hän on töissä samassa yhtiössä, tulee autollaan parkkipaikalle samaan aikaan, tiedäthän. Tai ehkä hän on vain naapurisi. Sehän on yksinkertaisin vaihtoehto. Silloin voi hymyillä sillä tavalla ja ihailla kotikutoista myssyäsi. Kyllä vain, tämä nainen on kerrassaan suloinen. Hän kuuluu henkilöihin, joita mielellä tapaa, vaikkei koskaan olisi voinut kuvitella aloittavansa jutustelua hänen kanssaan. Ei haittaa, vaikka olisi ujo. Hän kuitenkin aloittaa, aina.
-
Ei se jaksa edes höyrytä,
kuuma sydän, vahva veri
raukka, parka.
-
Hymyilevät ihmiset löytävät itselleen helposti seuraa. Eivät he kuitenkaan rakastu niin mutkattomasti kuin kuvittelisi. Naiseltakin se kesti aikansa – hän ei edes uskonut ensisilmäyksiin tai mihinkään muuhun, jolla on romanttinen maine. Yksi niistä, jonka kanssa hän saapui samanaikaisesti työpaikan paikoitusalueelle, oli mies, josta saattoi heti pitää. Ja suloinen nainen piti hänestä heti paljon. He sopivat erinomaisesti toisilleen: mies, joka useimmiten teki, mitä tahtoi ja nainen, joka useimmiten katseli hymyillen sitä, mitä mies teki. Totta kai se oli aluksi varsin humalluttavaa. Rakastuneissa on idioottimaista voimaa, iloista ylemmyyttä niihin muihin nähden, jotka eivät tahdo juosta elämässä kiljuen ja käsillään huitoen eteenpäin. Tuo voima huumasi naisen, jolla ennestäänkin oli leveämpi hymy kuin monella muulla. Ilossa, jota tuntee toisen näkemisestä, oli jotain, joka vangitsi hänen sielunsa.
-
Oli aika, jona olisin voinut
antaa sinun nuolla
ravinnon haavoistani.
Ja iskeytyä, maahan soinut
vain sykkiä itkua
tänne kuulumattoman.
-
Tylsät ihmiset, jotka olivat nähneet sivusta kaikenlaista, sanoivat, että se muuttuisi pian tavalliseksi kuka-vie-roskapusiin-tänään-jutuksi. Ei siinä niin käynyt. Se kasvatti voimansa yli heidän molempien. Ei se ollut pelkästään naisen syytä tai vain miehen ansiota. Jonakin päivänä naisen kasvojen ilo sai sairauden sävyjä. Kosketukset halusivat omistaa koskettamansa. Rakkaus nuoli heidän sisimmistään muut tunteet. Omien silmien takana ei ollut enää mitään, mihin olisi katsonut. Niin he katselivat toisiansa. Pälyilevin ilmein, eivät uskoneet näkemäänsä. Voima kului heistä uudistumatta. Lopulta he tappelivat jäsenistään nälkäisten petojen vimmalla. Naisen ote miehestä oli kouristunut ja irrottautuminen teki kipeää: sormet siinä katkeilivat. Hengenahdistusta kokeakseen heidän ei tarvinnut yrittää hukuttautumista. Kun he välillä syöksyivät pintaan suut haukkoen, jompikumpi heistä toisinaan muisti, miten he olivat tulleet parkkipaikalle samaan aikaan ja nainen oli aloittanut. Silloin nainen ajatteli miestä sellaisena kuin hän olisi halunnut tämän olevan. Hänen tietämättään haave oli juuri se, mikä oli ollut totta. Häiritsevinä pistoina nainen moitti itseään siitä, että oli varastanut toiselta vapauden ja antanut vain omansa tilalle. Hän oli ottanut rakastamansa itselleen ja kuljettanut miehen sinne, minne tämä ei edes halunnut kuulua.
-
Kun hehkuivat heinäiset päivät
ja silmissäsi paikka, joka on kotisi.
Kosteilla sahanpuruilla
makaa nahkaleijona,
lämmin ja märkä.
-
Pois kääntyneet selät ovat poikkeuksetta hiljaisia. Sellaista katsellessaan nainen tunsi, miten kyyneleet sulattivat väyliään hänen sydämeensä. Katumuksen hetki oli kovin myöhäinen: mies oli ehtinyt jo kulua tunnistamattomaksi. Joku jossain vielä kasaisi hymyjään häneen ja tekisi hänestä jälleen sen, josta on helppo pitää. Nainen tuijotti hämmentyneenä taakseen. Ja hyvin epäselvästi hän erotti menneisyydestä suloisen hahmon, joka olisi ollut valmis muuttumaan toisen hyväksi, itsestään välittämättä. Kun nainen räpytteli silmiään, hahmo muuttui pisteeksi. Nainen ei voinut enää olla varma, oliko se ollut vain silmien häiriölaikku, auringonhäikimä.
-
Jo silloin minun olisi pitänyt lähteä
Eihän savannilla koskaan sada lunta.
Nyt
Mitä olen tehnyt?
-
(En tiedä, osasinko, mutta tässä tämä kuitenkin on. Sanokaa sanasenne. Ihan rohkaistakseni voin vakuuttaa, että kaikki kommentit käyvät. En ole itsekään aivan varma, mitä tällä jutulla haen. Aihe ei ainakaan ole uusi, mutta mitä mieltä olette käsittelytavasta? Tai sanokaa edes, että ”huono” tai ”hyvä”.)
makaa nahkaleijona,
lämmin ja märkä.
-
Nainen on juuri sellainen, jonka odottaisi purskahtavan nauruun hetkenä, minä hyvänsä. Hänessä on tiettyä sydämellisyyttä. Se tekee naisesta yhä uudelleen aloittajan. Hän tassuttelee ystävällisenä luoksesi ja kysyy, mitä kuuluu. Hän on töissä samassa yhtiössä, tulee autollaan parkkipaikalle samaan aikaan, tiedäthän. Tai ehkä hän on vain naapurisi. Sehän on yksinkertaisin vaihtoehto. Silloin voi hymyillä sillä tavalla ja ihailla kotikutoista myssyäsi. Kyllä vain, tämä nainen on kerrassaan suloinen. Hän kuuluu henkilöihin, joita mielellä tapaa, vaikkei koskaan olisi voinut kuvitella aloittavansa jutustelua hänen kanssaan. Ei haittaa, vaikka olisi ujo. Hän kuitenkin aloittaa, aina.
-
Ei se jaksa edes höyrytä,
kuuma sydän, vahva veri
raukka, parka.
-
Hymyilevät ihmiset löytävät itselleen helposti seuraa. Eivät he kuitenkaan rakastu niin mutkattomasti kuin kuvittelisi. Naiseltakin se kesti aikansa – hän ei edes uskonut ensisilmäyksiin tai mihinkään muuhun, jolla on romanttinen maine. Yksi niistä, jonka kanssa hän saapui samanaikaisesti työpaikan paikoitusalueelle, oli mies, josta saattoi heti pitää. Ja suloinen nainen piti hänestä heti paljon. He sopivat erinomaisesti toisilleen: mies, joka useimmiten teki, mitä tahtoi ja nainen, joka useimmiten katseli hymyillen sitä, mitä mies teki. Totta kai se oli aluksi varsin humalluttavaa. Rakastuneissa on idioottimaista voimaa, iloista ylemmyyttä niihin muihin nähden, jotka eivät tahdo juosta elämässä kiljuen ja käsillään huitoen eteenpäin. Tuo voima huumasi naisen, jolla ennestäänkin oli leveämpi hymy kuin monella muulla. Ilossa, jota tuntee toisen näkemisestä, oli jotain, joka vangitsi hänen sielunsa.
-
Oli aika, jona olisin voinut
antaa sinun nuolla
ravinnon haavoistani.
Ja iskeytyä, maahan soinut
vain sykkiä itkua
tänne kuulumattoman.
-
Tylsät ihmiset, jotka olivat nähneet sivusta kaikenlaista, sanoivat, että se muuttuisi pian tavalliseksi kuka-vie-roskapusiin-tänään-jutuksi. Ei siinä niin käynyt. Se kasvatti voimansa yli heidän molempien. Ei se ollut pelkästään naisen syytä tai vain miehen ansiota. Jonakin päivänä naisen kasvojen ilo sai sairauden sävyjä. Kosketukset halusivat omistaa koskettamansa. Rakkaus nuoli heidän sisimmistään muut tunteet. Omien silmien takana ei ollut enää mitään, mihin olisi katsonut. Niin he katselivat toisiansa. Pälyilevin ilmein, eivät uskoneet näkemäänsä. Voima kului heistä uudistumatta. Lopulta he tappelivat jäsenistään nälkäisten petojen vimmalla. Naisen ote miehestä oli kouristunut ja irrottautuminen teki kipeää: sormet siinä katkeilivat. Hengenahdistusta kokeakseen heidän ei tarvinnut yrittää hukuttautumista. Kun he välillä syöksyivät pintaan suut haukkoen, jompikumpi heistä toisinaan muisti, miten he olivat tulleet parkkipaikalle samaan aikaan ja nainen oli aloittanut. Silloin nainen ajatteli miestä sellaisena kuin hän olisi halunnut tämän olevan. Hänen tietämättään haave oli juuri se, mikä oli ollut totta. Häiritsevinä pistoina nainen moitti itseään siitä, että oli varastanut toiselta vapauden ja antanut vain omansa tilalle. Hän oli ottanut rakastamansa itselleen ja kuljettanut miehen sinne, minne tämä ei edes halunnut kuulua.
-
Kun hehkuivat heinäiset päivät
ja silmissäsi paikka, joka on kotisi.
Kosteilla sahanpuruilla
makaa nahkaleijona,
lämmin ja märkä.
-
Pois kääntyneet selät ovat poikkeuksetta hiljaisia. Sellaista katsellessaan nainen tunsi, miten kyyneleet sulattivat väyliään hänen sydämeensä. Katumuksen hetki oli kovin myöhäinen: mies oli ehtinyt jo kulua tunnistamattomaksi. Joku jossain vielä kasaisi hymyjään häneen ja tekisi hänestä jälleen sen, josta on helppo pitää. Nainen tuijotti hämmentyneenä taakseen. Ja hyvin epäselvästi hän erotti menneisyydestä suloisen hahmon, joka olisi ollut valmis muuttumaan toisen hyväksi, itsestään välittämättä. Kun nainen räpytteli silmiään, hahmo muuttui pisteeksi. Nainen ei voinut enää olla varma, oliko se ollut vain silmien häiriölaikku, auringonhäikimä.
-
Jo silloin minun olisi pitänyt lähteä
Eihän savannilla koskaan sada lunta.
Nyt
Mitä olen tehnyt?
-
(En tiedä, osasinko, mutta tässä tämä kuitenkin on. Sanokaa sanasenne. Ihan rohkaistakseni voin vakuuttaa, että kaikki kommentit käyvät. En ole itsekään aivan varma, mitä tällä jutulla haen. Aihe ei ainakaan ole uusi, mutta mitä mieltä olette käsittelytavasta? Tai sanokaa edes, että ”huono” tai ”hyvä”.)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hyvin kerrottu ja kuvailtu. runo ei minulle aivan auennut, mutta se nyt johtuu varmasti lähinnä siitä, etten ylipäänsä osaa runoja tulkita :) minullekin jäi tämän sanoma vähän epäselväksi ja jotenkin minusta novellin alku lupasi enemmän kuin mitä sitten tuli. ensimmäinen kappale oli loistava. en tiedä, jokin tässä jäi silti vaivaamaan, olisiko sitten tuo ettet itsekkään ollut varma mitä tällä hait?
Runo oli ensin. Sitten, kun eräälle henkilölle tätä runoani selittelin, se jäi pyörimään päässäni ja halusin lopulta väsätä runolle tarinan. Tarinan nainen on runon puhuja, nahkaleijona on mies. Yksinkertaistettuna näin. Huonompi asia silti, että joudun selittelemään. Kaiken pitäisi olla tekstissä jo valmiiksi niin, että lukija saa otteen. No jaa, sitä vartenhan haluankin kommentteja.
Kun sen sanot, huomaan, että selkeää sanomaa "novellistani" on vaikea löytää. Ehkä jotain tällaista yrittelin: Rakkauden määrä (liekö edes mitenkään mittattavissa) ei kerro vielä mitään suhteesta. Rakkaus kun voi sekin olla ahdistava ja ilkeä tunne, omistava ja kahlitseva. Pelkkä rakkaus ei riitä. Siitä jää vain jäljelle hämmentyneitä katuvia ja henkihieveriin kulutettuja nahkaleijonia, jotka ovat kaukana kodistaan ja todellisesta muodostaan. Saavumme tässä rakkauden määrittelemisen ongelman äärelle, mutta sen jätän sikseen. Tarinana tässä on paljon parannettavaa, sen tiesin jo etukäteen. Olet oikeassa siinä, että hiukan puhditomaksi jää tuo loppu, kun kaikki vain "lässähtää". Mmm. Pitää kehitellä. Kiva, että jotenkin miellytti! Kiitos kommentoinnista. Näin monisanaiset mielipiteet ovat herkkua. :)
Runo on ehkä hieman liian tunnelmallinen ja kokonaisuutena hahmotettava, että sitä voisi käyttää noin. Säkeet eivät ehkä muodosta riittävän ehyitä kokonaisuuksia siten että ne oikeasti rytmittäisivät tarinaa.
Novelli sinänsä oli mielestäni hiton hyvä :) Kaipaa tosiaan ehkä uutta loppua. "Joku jossain vielä kasaisi hymyjään häneen ja tekisi hänestä jälleen sen, josta on helppo pitää."
Runo tosiaan on hiukan kökkö tekstin seassa poukkoillessaan, tai siis en saanut sitä tarinaan sillä tavalla kuin olisin halunnut. Tarina pahainen alkoi vain elää omaa elämäänsä eikä enää totellut runoa. Kokeilen kyllä vielä sitä jotenkin muuten, mutta tarvitsen hieman aikaa (edellinen kirjoittaminen vielä liian "tuore", jotta saisin varsinaisesti parannettua). Loppu taas... Se tulee tuottamaan minulle todellisia vaikeuksia. En uskalla luvata mitään, mutta toivon, että saat lukea koko höskän vielä valmiina. Ilahduttaa se, että sitä tahdot. :) Kiitän rakentavasta kritiikistä! (Nyt tämä juttu alkaa tyrkimään pääkopassani ja vaatimaan, että minun ON tehtävä sille jotakin... Potkimisesta siis myös kiitokset sulle.)
kyllä pirun hieno tarina, vähän hajanainen, mutta minuun iski, oikein mukava, kiitos. :D
kiitos kannustavista sanoista. Sormet syyhyten tässä odotan viikonloppua, jotta pääsisin vähän kokoamaan tarinaani paremmaksi. :) Lopun ajattelin ainakin muuttaa.
Nainen on juuri sellainen, jonka odottaisi purskahtavan nauruun hetkenä, minä hyvänsä. Hänessä on tiettyä sydämellisyyttä. Se tekee naisesta yhä uudelleen aloittajan. Hän tassuttelee ystävällisenä luoksesi ja kysyy, mitä kuuluu. Hän on töissä samassa yhtiössä, tulee autollaan parkkipaikalle samaan aikaan, tiedäthän. Tai ehkä hän on vain naapurisi. Sehän on yksinkertaisin vaihtoehto. Silloin voi hymyillä sillä tavalla ja ihailla kotikutoista myssyäsi. Kyllä vain, tämä nainen on kerrassaan suloinen. Hän kuuluu henkilöihin, joita mielellä tapaa, vaikkei koskaan olisi voinut kuvitella aloittavansa jutustelua hänen kanssaan. Ei haittaa, vaikka olisi ujo. Hän kuitenkin aloittaa, aina.
Hymyilevät ihmiset löytävät itselleen helposti seuraa. Eivät he kuitenkaan rakastu niin mutkattomasti kuin kuvittelisi. Naiseltakin se kesti aikansa – hän ei edes uskonut ensisilmäyksiin tai mihinkään muuhun, jolla on romanttinen maine. Yksi niistä, jonka kanssa hän saapui samanaikaisesti työpaikan paikoitusalueelle, oli mies, josta saattoi heti pitää. Ja suloinen nainen piti hänestä heti paljon. He sopivat erinomaisesti toisilleen: mies, joka useimmiten teki, mitä tahtoi ja nainen, joka useimmiten katseli hymyillen sitä, mitä mies teki. Totta kai se oli aluksi varsin humalluttavaa. Rakastuneissa on idioottimaista voimaa, iloista ylemmyyttä niihin muihin nähden, jotka eivät tahdo juosta elämässä kiljuen ja käsillään huitoen eteenpäin. Tuo voima huumasi naisen, jolla ennestäänkin oli leveämpi hymy kuin monella muulla. Ilossa, jota tuntee toisen näkemisestä, oli jotain, joka vangitsi hänen sielunsa. Hän kuvitteli voivansa muuttua millaiseksi tahansa.
Tylsät ihmiset, jotka olivat nähneet sivusta kaikenlaista, sanoivat, että se muuttuisi pian tavalliseksi kuka-vie-roskapussin-tänään-jutuksi. Ei siinä niin käynyt. Se kasvatti voimansa heidän ylitseen. Ei se ollut pelkästään naisen syytä tai vain miehen ansiota. Jonakin päivänä naisen kasvojen ilo sai sairauden sävyjä. Kosketukset halusivat omistaa koskettamansa. Rakkaus nuoli heidän sisimmistään muut tunteet. Omien silmien takana ei ollut enää mitään, mihin olisi katsonut. Niin he katselivat toisiansa. Pälyilevin ilmein, eivät uskoneet näkemäänsä. Lopulta he tappelivat jäsenistään nälkäisten petojen vimmalla. Naisen ote miehestä oli kouristunut ja irrottautuminen teki kipeää: sormet siinä katkeilivat. Hengenahdistusta kokeakseen heidän ei tarvinnut yrittää hukuttautumista. Kun he välillä syöksyivät pintaan suut haukkoen, jompikumpi heistä muisti, miten he olivat tulleet parkkipaikalle samaan aikaan ja nainen oli aloittanut. Silloin nainen ajatteli miestä sellaisena kuin hän olisi halunnut tämän olevan. Hänen tietämättään haave oli juuri se, mikä oli ollut totta. Häiritsevinä pistoina nainen moitti itseään siitä, että oli varastanut toiselta vapauden ja antanut vain omansa tilalle. Hän oli ottanut rakastamansa itselleen ja kuljettanut miehen sinne, minne tämä ei edes halunnut kuulua.
Pois kääntyneet selät ovat poikkeuksetta hiljaisia. Sellaista katsellessaan nainen tunsi, miten kyyneleet sulattivat väyliään hänen sydämeensä. Hän ei voinut käsittää, miksi ei ollut huomannut muutosta ajoissa. Kukaan ei kertonut hänelle, että usein vain rakkauden loppumisen näkee, sen kieroon kasvamiselle on sokea. Katumuksen hetki oli kovin myöhäinen: mies oli ehtinyt jo kulua tunnistamattomaksi. Joku jossain vielä kasaisi hymyjään häneen ja tekisi hänestä jälleen sen, josta on helppo pitää. Nainen tuijotti taakseen. Ja hyvin epäselvästi hän erotti menneisyydestä hahmon, joka olisi ollut valmis muuttumaan toisen hyväksi, itsestään välittämättä. Kun nainen räpytteli silmiään, hahmo muuttui pisteeksi. Nainen ei voinut enää olla varma, oliko se ollut vain auringonhäikimä.
*
Tyhjät ostoskärryt houkuttelivat. Nainen aina ihmetteli, miksi hän innostui joka kerran, kun sai mahdollisuuden täyttää ne. Ehkä hän silloin tunsi valintojen mahdollisuuden, uskotteli itselleen sadun vapaasta tahdosta. Vihannesosastolla oli kylmä. Se muuttui pistelevänlämpimäksi läikähdykseksi sillä hetkellä, kun nainen näki miehen. Mies punnitsi tomaatteja ja joku vaalea nainen sieppasi ne vaa'alta kärryihinsä. Mies oli kaupassa vaalean naisen kanssa. He kulkivat ohi kurkkujen yhdessä, ohi naisen, jonka ostoskärryt olivat vielä tyhjät. Kun vaalea ja mies ohittivat naisen, tämä kuuli, että mies olisi halunnut ottaa porkkanoita. Vaalea tyrkkäsi miestä kylkeen ja sanoi, että mies muuttuisi pian oranssiksi, jos söisi porkkanoita joka päivä. "Minä en koskaan kieltänyt häneltä mitään", nainen kuiskasi tyhjille ostoskärryilleen. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun mies ei suuttunut, vaan nauroi vaalealle. Nainen jäi kiikuttelemaan kärryjään edes takaisin, kuuli lörpöttelyn vielä kulman takaa. Petetyn häkellys teki hänen ajatuksistaan tahmeita: mikään ei olutkaan niin ehdotonta kuin hän oli kuvitellut.
-
(En ole tyytyväinen vieläkään. Sen sijaan olen kyllästynyt jo koko systeemiin. Loppuun lisäsin tuon häsellyksen, ja väleihin vähän täytettä. Jokunen turha lausekin tuli karsittua. Runo lähti kokonaan. Parempi? Kyllä - miksi? Ei- miksi? Puuh. Koittakaa saada jotain irti. Kommentit auttavat kirjoittamista vastaisuudessa.)
kyllä minä ainakin olen sitä mieltä, että tämä versio on edellistä parempi. runon poistaminen taisi tosiaan auttaa asiaa. en sitten tiedä, tästä on tosiaan vaikea sanoa, mikä tässä mättää mutta jotakin se on. viimeinen, uusi kappale toisaalta sulkee tarinan hyvin ja toisaalta se on hieman häiritsevä, ei ehkä niin vahvasti kirjoitettu kuin muut kappaleet. idea tässä uudessa versiossa tulee mielestäni paljon paremmin esille. ehkä ongelma on siinä, että alkukappale ja seuraavat kappaleet eivät aivan passaa yhteen?
jotain tässä nyt yritin kommentoida, en sitten tiedä oliko tästä mitään apua :) neuvoni on kuitenkin, että jos tarina ei vieläkään miellytä niin poista raakasti koko roska ja aloita alusta, itselläni se ainakin tepsii. ei kannata muokkailla epätyydyttävää tekstiä, usein siitä tulee vain entistä hankalampi.
Minuun kyllä pätee se, että kerran kirjoitettua tekstiä on meko epätoivoista ruveta sorkkimaan, jos tulos ei oikein tahdo pysyä enää kasassa. Toisaalta täysin uudelleen kirjoittaminen on myös vaikeaa, sillä tekstit (omat ja toisten) jäävät elämään päähäni, ihan kokonaisina lauseina tai kappaleina. Minun on jotenkin hirveän hankalaa pujottautua pois vanhasta tekstistä: uutta kirjoittaessani aina mietin, miten tämä-ja-tämä asia oli alkuperäisessä versiossa, ja sitten homma juuttuu siihen. Taidan jättää tämän jutun toistaiseksi. Muistivarastooni se kuitenkin jää ja pulpahtaa esille sitten, kun sitä taas jossain tarvitsen. Voi olla, että novellin idea näin yksinkertaisena ja yksinään on liian hutera rakentamaan kokonaista tarinaa ja tarvitsee rinnalleen siis avustavan juonen. Kyllä sille varmaan joku kaveri tulevaisuudessa kehkeytyy.
Alkukappaleen ja lopputekstin yhteenmälläysongelmat ovat tulleet Kirjailijanalut-palstalla ennenkin esille. Joku se aina neuvoi tällaisissa tapauksissa vetäisemään aloituksen mäkeen ja tarttumaan suoraan toimintaan. Minun aloitukseni ovat usein juuri sellaista hiiviskelyä ja ympärilleen tunnustelua: Josko tästä tarina kehkeytyisi... Vaan mihin suuntaan lähden? En tosin tiedä, onko asia aivan näin tämänkertaisessa aloituksessani. Tai ehkä sittenkin. Alku antaa mahdollisuudet jollekin muulle, jota ei sitten tulekaan.
Neuvoista on yleensä hyötyä. Olen vain ja ainoastaan tyytyväinen, että joku viitsii räpellyksiäni noin tarkasti syynätä ja tehdä huomioita, joihin en itse (lapsen äitinä) kykene. Minulla on oma tapani kirjoittaa. Tyylini luultavasti kulkee mukana jokaisessa tekstissä, jonka olen tällekin palstalle postannut. On mahdollista, jopa todenäköistä, että samat heikkoudet toistuvat teksitistäni toiseen. Voin soveltaa sinun ja muiden neuvoja kaikkeen kirjoittamiseeni. Siispä kiitän neuvoista, kokemuksesta ja näkökulmasta. ;)