Huoneen seinät oli harmaanvalkoiset ja tyhjät lukuunottamatta päätyseinän julistetta, joka esitti purjevenettä aavalla sinisellä ulapalla. Sen värit olivat terävät ja selkeät, vain sinistä ja valkoista ihan kuin maailmassa ei olisi murrettuja sävyjä ollutkaan. Ja sama näytti pätevän siihenkin, mitä huoneen sisällä tapahtui. Siellä tehtiin suuria sinivalkoisia päätöksiä välittämättä tippaakaan siitä, että välillä sininen oli niin tummaa, että se näytti melkein mustalta.
-Kyllä tämä Samuli tästä lähtee sujumaan, pöydän takana istuva sosiaalivirkailija sanoi tekolempeällä äänellä. -Huomenna asiat näyttävät jo paljon paremmilta.
-Joo vai? mä kysyin. -Kuka siitä antaa minkäänlaisia takuita? Huomenna asiat voi olla vielä huonommin kuin tänään. Ja luultavasti onkin, jos tähän käyrään on uskomista.
-Tämä on kuitenkin kaikkein paras ratkaisu, nainen vakuutti. -Täytyyhän meidän ajatella myös sinua. Meidän täytyy taata sinulle häiriötön opiskelu ja ympäristö, jossa sinä voit jatkaa elämää normaalilla tavalla. Sinähän pidät sinun tädistäsi. On helpompaa, kun lähellä on joku tuttu ja rakas ihminen.
-Valtterikin on tuttu ja rakas, mä sanoin. -Ja mä sille. Jos te tosiaan ajattelisitte mua ja Valtteria, mihinkään huostaanottoon ei ryhdyttäisi. Musta tää on järjetöntä. Miksi me ei voida Valtterin kanssa yhdessä asua Kaarinan luona?
-Nelivuotiaasta on paljon työtä ja huolta, nainen vastasi. -Sinä pärjäät itsenäisesti, mutta Valtteri kaipaa täysivaltaista huomiota ja huolenpitoa. Ja siihen sinun tädilläsi ei ole aikaa. Hänellä on oma työ hoidettavanaan ja työajat sen mukaiset, että Valtteri ainoastaan kärsisi niistä.
-Miten niin?! mä kysyin vihaisesti. -Sehän on päivät tarhassa ja niinä iltoina kun Kaarina ei ehdi, mä voin pitää siitä huolta. Mä olen tehnyt sitä ennenkin, ei se mun elämää miksikään muuta.
-Kyllä tämä Samuli tästä lähtee sujumaan, pöydän takana istuva sosiaalivirkailija sanoi tekolempeällä äänellä. -Huomenna asiat näyttävät jo paljon paremmilta.
-Joo vai? mä kysyin. -Kuka siitä antaa minkäänlaisia takuita? Huomenna asiat voi olla vielä huonommin kuin tänään. Ja luultavasti onkin, jos tähän käyrään on uskomista.
-Tämä on kuitenkin kaikkein paras ratkaisu, nainen vakuutti. -Täytyyhän meidän ajatella myös sinua. Meidän täytyy taata sinulle häiriötön opiskelu ja ympäristö, jossa sinä voit jatkaa elämää normaalilla tavalla. Sinähän pidät sinun tädistäsi. On helpompaa, kun lähellä on joku tuttu ja rakas ihminen.
-Valtterikin on tuttu ja rakas, mä sanoin. -Ja mä sille. Jos te tosiaan ajattelisitte mua ja Valtteria, mihinkään huostaanottoon ei ryhdyttäisi. Musta tää on järjetöntä. Miksi me ei voida Valtterin kanssa yhdessä asua Kaarinan luona?
-Nelivuotiaasta on paljon työtä ja huolta, nainen vastasi. -Sinä pärjäät itsenäisesti, mutta Valtteri kaipaa täysivaltaista huomiota ja huolenpitoa. Ja siihen sinun tädilläsi ei ole aikaa. Hänellä on oma työ hoidettavanaan ja työajat sen mukaiset, että Valtteri ainoastaan kärsisi niistä.
-Miten niin?! mä kysyin vihaisesti. -Sehän on päivät tarhassa ja niinä iltoina kun Kaarina ei ehdi, mä voin pitää siitä huolta. Mä olen tehnyt sitä ennenkin, ei se mun elämää miksikään muuta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
-Tämän onnettomuuden yli pääsemiseksi tarvitaan aikaa, nainen sanoi nyt jo vähän kyllästyneellä äänellä. -Sinä olet vasta kuusitoista. Sinä et voi vastata pikkuveljestäsi.
-Entä mun faija? mä kysyin hätääntyneenä, kun nainen alkoi keräillä pöydällä olevia papereita nipuksi käsiinsä. -Onko sille soitettu? Ja onko siltä kysytty, ottaisiko se meidät?
-Sinun isääsi ei tavoiteta nyt mistään, nainen sanoi. -Ja ymmärrät varmasti, että jos hänen viimeaikaiset majapaikkansa ovat olleet alkoholistien yömajoja, hänen varaansa ei voida laskea mitään. Eikä Valtterilla ole mitään hätää. Hän sopeutuu kyllä.
-Mä en ole asiasta samaa mieltä, mä sanoin uhmakkaasti.
-Näin nyt kuitenkin on päätetty, nainen vastasi ja sulki pöydällään olevan kansion. -Pidetään yhteyttä. Ja sinä voit soittaa milloin tahansa, jos sinusta tuntuu siltä. Ja jos äitisi paranee, kaikki muuttuu entiselleen. Toivotaan niin!
"Jos äitisi paranee! Toivotaan niin!" Jokainen sana särähti mun korvaani. Mutta mä en voinut muuta kuin nousta tuolilta ja kävellä ovelle.
-Milloin te haette Valtterin? mä kuitenkin vielä kysyin.
-Hänet on jo haettu, nainen sanoi lyhyesti. -Arvelimme sen olevan näin teille kummallekin helpompaa.
-Vain niin, mä sanoin hiljaa.
Sinivalkoinen juliste purjeveneineen jäi mun selkäni taakse, kun mä astuin kynnyksen yli ja suljin oven.
Ulkona oli pakkasta eikä mulla ollut pipoa, mutta mä en välittänyt siitä, vaikka mun korvat värjääntyivätkin ihan tulipunaisiksi ja alkoivat vinkua. Mä juoksin lumisia katuja pitkin niin että mun rintaani sattui, vaikka mulla ei ollutkaan enää mikään kiire. Kai mä kuitenkin kuvittelin, että kaikki oli vain pahaa unta, ja kun mä pääsisin himaan, mä näkisin Valtterin istuvan keittiön pöydän ääressä piirtämässä niin kuin ennenkin.
Jatkappas tätä :) Tää on hyvä...
Mutta himassa oli vain Kaarina. Se istui olohuoneen sohvalla selaamassa jotain naistenlehteä ja tyrkkäsi sen sitten pöydälle nähdessään mut. Sen silmät näyttivät itkettyneiltä, mutta mä en enää luottanut sen kyyneleihin. Kaarina oli pettänyt mut ja Valtterin luottamuksen.
-Kävitkö sinä sairaalassa? se kysyi.
-En, mä vastasin tylysti. -Mä kävin sossussa kuulemassa sen, mitä sä et kehdannut mulle kertoa. Milloin ne haki Valtterin?
-Tunti sitten, Kaarina sanoi hiljaa. -Minä tiedän kyllä, että tämä on...
-Annoitko sä sille herra Mörön mukaan? mä keskeytin sen.
-Herra... minkä? Kaarina kysyi.
-Herra Mörön! mä tiuskaisin heittäen reppuni nojatuoliin. -Se on Valtterilla mukana AINA, kun se joutuu olemaan yötä pois kotoa. Miten sä saatoit? Mä luotin siihen, että sä hoidat asiat sillä aikaa kun mutsi...
-En minä voinut tietää Valtterin unilelusta, Kaarina sanoi avuttomasti.
-Mä tarkoitinkin sitä, että miten sä saatoit antaa Valtterin pois! mä huusin. -Ihan kuin se olisi ollut joku esine. Ihan kuin se olisi ollut koiranpentu, joka viedään kenneliin, kun sen emo on sairas. Se on sun siskonpoika ja mun veli! Ja nyt se joutuu olemaan ihan ventovieraiden ihmisten kanssa, vaikka sillä on ikävä mutsia ja ikävä himaa ja mua.
-Samuli, Kaarina vinkaisi. -Minä en voi hoitaa Valtteria. Minulla ei yksinkertaisesti ole...
-Aikaa, mä sanoin pahaenteisesti. -Ei tietty. Sullahan on bisnekset pyörimässä kaiken aikaa.
-Tässä ei pelkästään minun mielipiteeni painanut, Kaarina sanoi.
-Joo ei, mä sanoin vihaisesti. Sulla oli tukena koko sosiaaliviraston tanttakaarti. Sekö sua lohduttaa? Silläkö sä sen perustelet, kun sä katsot mutsia silmiin? Se ei tule ikinä antamaan sulle sitä anteeksi enkä tule mäkään.
-Samuli, Kaarina sanoi uudelleen ja nyt sen ääneen oli noussut jo tietynlaista ponnekkuutta. -Minä en haluaisi viedä sinulta sinun toivoasi, mutta sinun äitisi ei...
-ÄLÄ SANO SITÄ, mä huusin. -Mä en usko siihen! Siihen voi mennä aikaa, mutta jonain päivänä se herää ja tulee takaisin himaan.
-En minä..., Kaarina aloitti, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan sitä. Mä rymistin portaat yläkertaan ja syöksyin mutsin makuuhuoneeseen.
Siihen asti mä olin pystynyt pidättämään itkuani, mutta nyt se tuli enkä mä jaksanut enää sitä estää.