Hei
ongelmani on pian 12-vuotiaan tyttäreni kanssa yhteenotot. Hän viihtyy aina vain muualla, myöhästelee ja vaikka miten kiva perhe-elämä ollaan koitettu järjestää, kiittämätön eikä ollenkaan kotiinpäin. En väitä olevani mikään superäiti tai miestäni superisäksi tai kotiamme täydellisen onnen tyyssijaksi. Mutta kyllä meillä on panostettu lapsiin, kotiin, annettu aikaa, ne asiat, joita lapset haluavat järjen ja taloudellisen mahdollisuuden rajoissa. Siskoni mm on sanonut, että meillä on kiva koti lapsille.
Nyt on ollut jo pitkään inhottavia riitoja siitä, että tänne kotiinkin joskus voisi tulla. Ja jos järjestämme perheen yhteisiä menoja, kuten elokuvat tai vaikkapa Arnold´sille meno (harvinaista meillä) -meinaa kavereiden kanssa touhuaminen mennä aina edelle. Mitä vähemmän tarvitsee olla kotona, sen parempi. Tyttö oli jo vauvana sellainen, ettei kaivannut äitiä eikä syliä kuin ehkä hetken ja joskus ja sitten taas uusiin seikkailuihin. Tätä kautta ymmärrän, että kyse on hänen luonteestaan, mutta mikä siinä on kun en tahdo jaksaa tätä samaa vääntöä enkä jaksa edes ymmärtää. Olenko lapsellinen? Niin, ja meillä on rajat ja rakkautta (kuten sanoin, aikaa annettu). Pojat (13 ja 6) ovat kotiinpäin ja olleet jo vauvana erilaisia.
Nyt olen harkinnut kysyä apua neuvolasta. Kysyn kuitenkin ensin täältä jos jollain on neuvoa tai edes samanlaista kokemusta jaettavaksi. Mitä tehdä kun en jaksa riidellä SAMOISTA asioista joka kerta. Viikkorahoja nostettiin, hän pyytää lisää. Kotiintuloaikoja pidennettiin, hän vedättää lisää ja lähes poikkeuksetta myöhästyy- edes vähän. Kyse ei ole siitä, ettemmekö saa lasta näppehimme, mutta en haluaisi olla liian ankara ja vaativa ,jolloin hän alkaa vieraantua meistä vielä enemmän. Toisaalta en voi antaa hänelle keskenkasvuisena täysiä vapauksia, vaikka välillä miehenikin sanoo, että tekisi mieli vain sanoa, että mene ja tule kun lystäät.
Help me! Mitä voi tehdä kun oma tytär pistää vihaksi asti?
Kiitos kaikista asiallisista vastauksista!
ongelmani on pian 12-vuotiaan tyttäreni kanssa yhteenotot. Hän viihtyy aina vain muualla, myöhästelee ja vaikka miten kiva perhe-elämä ollaan koitettu järjestää, kiittämätön eikä ollenkaan kotiinpäin. En väitä olevani mikään superäiti tai miestäni superisäksi tai kotiamme täydellisen onnen tyyssijaksi. Mutta kyllä meillä on panostettu lapsiin, kotiin, annettu aikaa, ne asiat, joita lapset haluavat järjen ja taloudellisen mahdollisuuden rajoissa. Siskoni mm on sanonut, että meillä on kiva koti lapsille.
Nyt on ollut jo pitkään inhottavia riitoja siitä, että tänne kotiinkin joskus voisi tulla. Ja jos järjestämme perheen yhteisiä menoja, kuten elokuvat tai vaikkapa Arnold´sille meno (harvinaista meillä) -meinaa kavereiden kanssa touhuaminen mennä aina edelle. Mitä vähemmän tarvitsee olla kotona, sen parempi. Tyttö oli jo vauvana sellainen, ettei kaivannut äitiä eikä syliä kuin ehkä hetken ja joskus ja sitten taas uusiin seikkailuihin. Tätä kautta ymmärrän, että kyse on hänen luonteestaan, mutta mikä siinä on kun en tahdo jaksaa tätä samaa vääntöä enkä jaksa edes ymmärtää. Olenko lapsellinen? Niin, ja meillä on rajat ja rakkautta (kuten sanoin, aikaa annettu). Pojat (13 ja 6) ovat kotiinpäin ja olleet jo vauvana erilaisia.
Nyt olen harkinnut kysyä apua neuvolasta. Kysyn kuitenkin ensin täältä jos jollain on neuvoa tai edes samanlaista kokemusta jaettavaksi. Mitä tehdä kun en jaksa riidellä SAMOISTA asioista joka kerta. Viikkorahoja nostettiin, hän pyytää lisää. Kotiintuloaikoja pidennettiin, hän vedättää lisää ja lähes poikkeuksetta myöhästyy- edes vähän. Kyse ei ole siitä, ettemmekö saa lasta näppehimme, mutta en haluaisi olla liian ankara ja vaativa ,jolloin hän alkaa vieraantua meistä vielä enemmän. Toisaalta en voi antaa hänelle keskenkasvuisena täysiä vapauksia, vaikka välillä miehenikin sanoo, että tekisi mieli vain sanoa, että mene ja tule kun lystäät.
Help me! Mitä voi tehdä kun oma tytär pistää vihaksi asti?
Kiitos kaikista asiallisista vastauksista!
Vastaukset 9
Vanhimmat
on samanikäinen tytär, ja kuullostaa tutulta. Täyttää pian 12v ja koko viime vuosi meni jo juuri niin kuin kuvailit omasta tyttärestäsi.
Hän on myös ollut hyvin itsenäinen eikä vauvanakaan ollut mikään sylivauva. Osasi leikkiä tuntitolkulla itsekseen ja koko ajan keksi omia touhuja ja mielikuvitusta riitti.
Ei häntä ole myöskään enää saanut lähtemään mihinkään yhteisiin tekemisiin esim. kävelylle, kauppoihin, harrastuksiin tai ylipäätänsä mihinkään. Hän ei ole vuoteen halunnut äidin ja useimmiten ei isänkään kanssa mihinkään.
Täysi murrosikä on kyllä jo meneillään, meikataan aina kun silmä välttää, pukeudutaan ja kokeillaan erilaisia vaatteita ja meikkityylejä, kaverit ainoastaan kiinnostaa ja mitä enemmän heitä on sen parempi. Kotiintuloajoista yrittää lipsua, mutta en ole periksi antanut enkä anna. Joskus voin antaa lisäaikaa, lähinnä viikonloppuna kun ei ole aikaista herätystä. Koulu menee vielä lähes yhtä hyvin kuin viime vuonna, mutta muita asioita on tullut paljon lisää, musiikki ja internet, ja niihin menee sitä aikaa ja energiaa, mikä pitäisi suunnata koulutehtäviin, kokeisiin lukemiseen yms. Vuosi on ollut aika raskasta ja lähes joka päivä on yhteenottoja tyttären kanssa eri asioista.
Mutta nämä asiathan kuuluvat murrosikään ja oman identiteetin etsimiseen. Vanhempia ja muita auktoriteetteja vastaan kapinoiminen ja kaveripiirin tärkeys ovat ihan luonnollisia asioita. Tuskin niissä mitään epänormaalia on, en itse ainakaan ole vielä lähdössä mistään apua hakemaan, vaikka usein epätoivo meinaa iskeä.
vastauksestasi! Lohdullista lukea ,että samanlaista on siellä. Varmaan emme ole ainoitakaan. Tulin kirjoittamaan tänne yhteenoton jälkeen vihapäissäni ja tietysti kun selvittelystä on kulunut aikaa, ymmärrän että näinhän sen on mentävä eli tässä sitä murrosikää jo mennään. En kyllä onneksi ole koskaan sanonut murrkuikäisen kaitsemisesta sanaakaan, jos muista ikävaiheista onkin "tiennyt" asioita.
Täytyy vain ajatella, että vuodet menevät tosi nopeasti ja kyllä se palkitaan jos lapsen kanssa jaksaa vääntää. Olen itsekin tulinen luonne, mikä vaikeuttaa kyseistä asiaa ja sen käsittelyä.
Hyvää jatkoa sinulle Äiti ja voimia vielä muutamalle vuodelle! (huh. minulla on onneksi vain yksi tytär ja kaksi poikia:)
Onneksi jo ohitettu vaihe, välillä tuntui, että kuolen . Joku englantilainen psykologi on sanonut, että " murrosiässä vanhempien tärkein tehtävä on pysyä hengissä".
Oma pelastajani oli seuraava kirja, löytyy kirjastoista; luin sitä raamattua
http://www.tkk.utu.fi/julkaisut/julkaisuluettelo/objektisuhteiden_merkitys.html
Tuon kirjan hankin. Hyvä, että satuin kirjoittamaan tänne. Aina on joku viisaampi/kokeneempi/samaa läpikäyvä ja on mahdollista saada apua/ymmärrystä omaan ongelmaan.
Hyvää jatkoa ja Kiitos tosiaan kovasti hauskasta ja tarpeellisesta viestistäsi!
Oli itselläni samanlainen vaihe muutama vuosi sitten. Olen siis 19-vuotias, en äiti.
Ei murrosikäistä kiinnosta mikään muu kuin oma napa :)
Mielestäni vaihe on ihan normaali ja menee varmaankin ohi. Ainakin minulla meni, nyt perheen seura kelpaa taas oikein mainiosti ja äitin kanssa kehtaa liikkua kaupungilla...
Tsemppiä!
Kiitos kun kerroit omakohtaisen kokemuksesi:) Kerroin sen myös miehelleni:) Jotta eiköhän tässä jakseta kun tietää, että ohihan se menee ja toisekseen paljon pahempi ongelma olisikin, ellei lapsella olis kavereita. Täytyy jotenkin koittaa ettei tunteile niin paljoa eikä ota henk.koht..
Hyvää jatkoa!
se ikävä ja sääntöjä lateleva. Ja niistä kiinni pitävä. Pääsääntöisesti. Joskus voi höllätä, mutta ei siinä kohti, kun nuori yrittää vedättää. Siitä tulee vaan loputon kierre, nuori vaatii enemmän ja enemmän... Ja kohta annat periksi kaikessa.
Itselläni kaksi murkkua.
Et kai ketjunaloittaja salli 18 18w dokaamist?
Siis et kai salli alle 18-vuotiaan dokaamista ketjunaloittaja siis?