Mitä mieltä olette siitä, että asiantuntijat (psykiatrit esim.) ajattelevat pahimpienkin väkivallantekijöiden ja rikollisten olevan uhreja ja ansaitsevan myötätuntoa?
Tuomioko vai myötätuntoa?
Galluppinisti
9713
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei uhreja samanlailla kuin heidän uhrit, mutta heitäkin täytyy tietyllä tavallaan ymmärtää. He ovat omien itsejensä uhreja. He eivät voi mahdolliselle sairaudelleen mitään tjtn.
Minä olen poikkeuksellisen väkivaltainen ihminen, mutta mä olen saanut pidettyä väkivaltaimpulssini sisälläni, vaikka fantasioinkin siitä, että ärsyttävä ihminen keräilee hampaitaan lattialta. Minä olen väkivaltaisesta suvusta.
Jos minä kerta pidän väkivallan sisälläni, täytyy muidenkin.
Tietysti ihan friikkipoikkeustapauksia on joskus.
Tiede kute psykiatriaki perustuu tällä hetkellä tiedossa oleviin faktoihi..
Esim. on tutkittu väkivallan tekijöiden taustaa, ja on käynytkin ilmi että he ovat itse ensin olleet UHREJA (esim lapsena), aikuistuttuaan he ovat sitten syystä tai toisesta omaksuneet tämän väkivallan tekijän roolin..
nii - että mitä sitä sitte pitäs tuomita tai empatiseerata?
Kyllä kai aika monen tavallisen ihmisen mieleen hiipii lynkkausmieliala, kun lukee törkeimmistä teoista. Maalaisjärjellä ajatellen sitä joskus miettiikin, että kuka ottaa vastuun siitä, että joku uudelleen ja uudelleen hirmutekoihin syyllistyvä pääsee aina takaisin muiden ihmisten joukkoon?
Mutta - aika monella rikollisella kyllä taitaa olla taustalla pitkä ja hyvin aikaisin alkanut paha elämä, joka ei ole antanut kovin suuria eväitä tasapainoiseksi ihmiseksi kasvamiseen. Toki joukossa on jokunen ihan oikea sosiopaattikin, joka olisi sellainen taustasta riippumatta mutta kyllä noilta vankien kanssa työskennelleiltä on kuullut surullista tarinaa ihmisten taustoista.
Tekoa ei mikään muuta toiseksi. Mutta ehkä tietoisuus siitä, että tekijäkin on uhri, auttaa joskus ehkäisemään uusien tekijöiden muodostumista, kun osataan puuttua ongelmiin ajoissa. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla se olisi kullanarvoista ja jonkin verran siihen myös panostetaan kenttätasolla, sen verran kuin raamit riittävät. Päättäjillä kun pykii tässäkin asiassa, niinkuin monessa muussakin tavallisia suomalaisia palvelevassa asiassa.
Niiden vanhojen tekijöiden kohdalla olen aika skeptinen. Vuosien kierteestä pääsee irti ainoastaan se, joka ITSE jostain syystä saa päättäväisyytensä kohdalleen. Tai tulee uskoon. En usko, että parhaimmallakaan hoidolla ilman todellista omaa motivaatiota on mitään hyötyä. Ja jos taas motivaatio on kohdallaan, vaikea tapauskin saattaa saada toisenlaisesta elämästä kiinni. Se on vain pitkä, eikä totisesti helppo tie.
Minusta oikeuskäsityksen pitäisi lähteä siltä pohjalta, että vaikka edessäni on täysin avuton ihminen, eikä ketään ole lähellä, siihen ihmiseen, hänen omaisuuteensa EI kosketa! Tilaisuus ei saa tehdä varasta. Nollatoleranssi siis. Kun rikosten selvittämisessä on luisuttu siihen, että uhrikin tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen, ei olla oikealla tiellä.
Mutta vaikea, vaikea sanoa miten asioiden pitäisi olla. Tungoksesta pursuavat vankilatkaan eivät näytä parhaalta vaihtoehdolta.
Jotkut ihmiset rupeaa rikollisiksi kasvuolojensa takia, mutta yleensä raaimmat ja pahimmat rikokset on henkisesti sairaiden ihmisten tekemisiä. Esimerkiksi joku psykopaattihan on empatiavammainen. Silti suurin osa psykoistakaan ei rötöstele, joten kyllä se vastuu on lopulta ihmisen itsensä.
näiden tsykiatrien kanssa. Toisinaan ihan itseäkin ahdistaa, että onko minussa vikaa, kun en kykene tuomitsemaan samalla tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Tietenkin yhteiskunnasta eristäminen on paikallaan vaarallisten rikollisten kohdalla, en tarkoita etteikö heitä tulisi tuomita, mutta minun mielestäni heille tulisi tarjota myös apua tervehtymiseen sikäli kuin se on mahdollista.
..Kuunnella/ lukea juttuja joiden mukaan väkivallantekijät ym sekopäät on sellaisia sen takia että heillä on ollut onneton ja väkivaltainen lapsuus. Itse olen väkivaltaisesta perheestä jossa näin niin paljon kaikkea paskaa että en halua niistä enää puhua juuri kenellekään ja jouduin myös paikalle todistamaan kaiken tuon kauheden loppua, enkä silti pidä itseäni väkivaltaisena ihmisenä. Kyllä se on itsestä kiinni mitä elämällään tekee ja millaisia arvoja haluaa elämässään noudattaa. Onhan sen helppo vedota "ankeaan lapsuuteen" ja pistää kaikki sen piikkiin. Todelliset valinnat jokainen tekee itse. Jos minäkin pystyn elämään "normaalia" ja tasapainoista elämää niin miksi ei muutkin pystyisi? Jonkun mielestä tämä on varmaankin ahdasmielinen ja provokatiivinen kirjoitus, mutta tämä on vain minun mielipiteeni..
On se metkaa, että samasta perheestä tulevat lapset voivat olla aivan erilaisia. Esim. alkoholistiperheiden kaikista lapsista ei tule alkoholisteja eikä väkivaltaisissa perheissä kasvaneista väkivaltaisia. Kieltämättä riskit on olemassa, mutta niinpä sitä vain osa lapsista selviää suhteellisen terveinä vaikeissakin olosuhteissa.
Mikä sitten tekee sen, että osa lapsista ei selviä? Lieneekö siihen mitään yksiselitteistä vastaustakaan olemassa? Joskus on kuultu, että herkimmät lapset sortuvat itse samanlaiseen käyttäytymismalliin kuin mihin kotona on totuttu. Varsinkin ongelmien kohdatessa ei osata ratkaista tilanteita muutoin kuin esim. ryyppäämällä tai lyömällä - vaikka noin muuten elämässä ei olisi "harrastanutkaan" noita asioita.
Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että ilman "pätevää syytä" kukaan ei ole väkivaltainen - taustalla täytyy olla aina sitä selittäviä tekijöitä. Samoin kuin alkoholismissa. Kuka syyt sitten selvittää ja miten hyvin, on eri asia. Siis uhreina minä pitäisin väkivallantekijöitä. Ja jos ei ole uhri, niin sitten löytyy jokin persoonallisuushäiriö tms.
Väkivalta ei ole oikeutettu, olipa sitten kyse sairaan tai muuten vain häiriintyneen ihmisen käytöksestä. Siihen pitää puuttua ja lopettaa tavalla tai toisella. Vankila ei ole aina paras paikka, hoitokaan ei tehoa kaikkiin. Mitä tehdä?
Tunnen henkilökohtaisesti perheen, jossa vanhemmista kumpikaan ei ollut alkoholisti mutta isän suvussa heitä oli. Perheen lapsista kaksi on täysin raittiita, kolme täysin alkoholisoituneita.
Lapsuudenystäväni perheessä oli todella pahoja ongelmia. Isä väkivaltainen, vankilakierteeseen joutunut tyyppi, äiti persoonallisuushäiriöstä kärsivä alkoholisti. Isäpuolet järjestyksessä samanlaisia kuin isä. Lapsista toinen sortui samanlaisiin vaikeuksiin kuin vanhempansa, toinen muutti nuorena kotoa, opiskeli ja elää aivan tavallista, tasapainoista elämää.
Vaikea tausta ei tietenkään ole suora viiva loppuelämään. Totta kai aina on niitä vahvoja, jotka selviytyvät ja onnistuvat jatkamaan elämäänsä, käsittelemään solmunsa auki. Ihmiset ovat selviytyneet jopa sodista ja keskitysleireistäkin kohtalaisen tasapainoiseen loppuelämään.
Kaikki eivät ole kuitenkaan vahvoja, eikä kaikilla ole suojapanssaria. Kannattaa myös muistaa, että liian vahvaksi rakennettu suojapanssari oman kasvualustan vaikeuksia vastaan voi toimia myös negatiivisena tekijänä muussa elämässä. Suojapanssarin läpi ei välttämättä osaa päästää niitäkään asioita, jotka eivät olisi vaarallisia. Vahvuuteen sairastuminen ei myöskään ole kovin poikkeuksellista, etenkään Suomessa. Sekin on ongelma, jonka seurauksia psykologit joutuvat hoitamaan hyvin paljon esimerkiksi työelämässä. Traumaattisen lapsuuden seurausta sekin monella.
On useitakin tutkimustuloksia siitä, että mikäli lapsen ja nuoren kotitausta on jollakin tavalla rikkinäinen, pelottava, traumaattinen, se lisää moninkertaisesti riskiä vaikeuksiin hänen omassa elämässään. Etenkin jos tuki ja apu matkan varrelta puuttuu.
Siskoni työn kautta on kyllä tullut selväksi, ettei puheet traumaattisesta lapsuudesta ole ihan puppua. En usko, että asian kieltäminen johtaa kovin pitkälle. Sehän jättää apua tarvitsevat sen ulkopuolelle, koska heidän ongelmiaan ei tavallaan ole olemassakaan. Nimenomaan ennaltaehkäisevään työhön minä uskon. Jos olisi mahdollista huomata ongelmat varhaisessa vaiheessa, olisi mahdollista estää tai ainakin lieventää niiden tuhoava vaikutus myöhemmässä iässä.