Nyt en oikein tiedä, mitä ajatella ja miten pukea ajatuksiani sanoiksi. Luin hetki sitten keskusteluja loppuun kulutetusta aiheesta: hedelmöityshoidoista. No itselläni ei ole mitään noita hoitoja vastaan, mutta koska nainen ja nainen eivät keskenään saa lapsia, en koe omakohtaisesti tarpeelliseksi niitä hankkia tohtorin pöydälläkään. Kuitenkin varmasti tulevaisuudessa toivoisin voivani elää perisuhteessa, perheessä, johon kuuluu sekä kumppni (nainen) ja lapsi(a).
(Vaikka itse ole innokas hedelmöityshoitojen suhteen, eihän sitä tiedä jos tuleva kumppanini olisi. Ja sekös olisi ihanaa :D )
Mutta ennen tätä perheen perustamisen suunnittelua haaveilen. Haaveilen adoptio-oikeudesta myös naispareille. Enkä nyt sano ettei miespareille, mutta naispärien asiat ovat sattuneesta syystä lähempänä sydäntä :) Mitä tehdään sen eteen, että myös samaa sukupuolta olevat rekisteröidyssä parisuhteessa elävät ihmiset voisivat adoptoida, antaa kodin jollekkin?? Itse ainakin voisin harkita vakavasti adoptiota. Koen tämän mahdottomuuden tällä hetkellä suureksi tulevaisuuden suunnitelmieni rajoittahaksi. Noh, haaveillahan saa :)
Toinen asia, mistä haaveilen, olisi naisparien liiton siunaus. Tosin itse en kuulu tällä hetkellä kirkkoon, mutta silti jos vain kirkkohäät olisivat naispareille mahdollista, voisin vakavasti harkista. Kirkkoon kuulumattomuus ei liity mitenkään siihen ettenkö olisi saanut kasvatuksen myötä kristillisiä arvoja... tämä nyt vain on henkilökohtainen valinta kirkkoinstituutiota vastaan. Ei uskontoa vastaan.
Mitäpä mielyä muut ovat näistä asioista, kellään edes pyöri samat asiat mielessä? Olenkohan harvinaisen konservatiivinen nuori kun haaveilen TAVALLISESTA parisuhteesta, perheestä naisen kanssa... en kaipaa lepakkobileitä enkä mitään erikoisuuksia vaan ihan tavallisen elämän, jossa kokisin olevani hyväksytty omana itsenäni.
(Vaikka itse ole innokas hedelmöityshoitojen suhteen, eihän sitä tiedä jos tuleva kumppanini olisi. Ja sekös olisi ihanaa :D )
Mutta ennen tätä perheen perustamisen suunnittelua haaveilen. Haaveilen adoptio-oikeudesta myös naispareille. Enkä nyt sano ettei miespareille, mutta naispärien asiat ovat sattuneesta syystä lähempänä sydäntä :) Mitä tehdään sen eteen, että myös samaa sukupuolta olevat rekisteröidyssä parisuhteessa elävät ihmiset voisivat adoptoida, antaa kodin jollekkin?? Itse ainakin voisin harkita vakavasti adoptiota. Koen tämän mahdottomuuden tällä hetkellä suureksi tulevaisuuden suunnitelmieni rajoittahaksi. Noh, haaveillahan saa :)
Toinen asia, mistä haaveilen, olisi naisparien liiton siunaus. Tosin itse en kuulu tällä hetkellä kirkkoon, mutta silti jos vain kirkkohäät olisivat naispareille mahdollista, voisin vakavasti harkista. Kirkkoon kuulumattomuus ei liity mitenkään siihen ettenkö olisi saanut kasvatuksen myötä kristillisiä arvoja... tämä nyt vain on henkilökohtainen valinta kirkkoinstituutiota vastaan. Ei uskontoa vastaan.
Mitäpä mielyä muut ovat näistä asioista, kellään edes pyöri samat asiat mielessä? Olenkohan harvinaisen konservatiivinen nuori kun haaveilen TAVALLISESTA parisuhteesta, perheestä naisen kanssa... en kaipaa lepakkobileitä enkä mitään erikoisuuksia vaan ihan tavallisen elämän, jossa kokisin olevani hyväksytty omana itsenäni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mullakin on haaveena tavallinen elämä. Välillä sitä oikein yrittää etsimällä etsiä ja keksimällä keksiä lisää haaveilun kohteita ja uusia unelmia, mutta aina lopulta palaan siihen vanhaan: punainen tupa ja perunamaa... Okei, ehkä hieman modernimpana versiona tosin. :)
Ja vaimosta haaveilen myös, ja niistä kirkkohäistä. Ja lapsista. Hyvin tavallisesta elämästä siis.
Mutta ehkä ne asiat eivät ole vielä ajankohtaisia, sillä olen mielestäni melko nuori. On aikaa katsella ja mietiskellä... Mutta pidetään me silti kiinni tavallisista unelmistamme! :)
Siitähän me suurin osa haaveillaan...
Nuoria jos kerran olette, ehkäpä teillä on tulevaisuudessa onni elää yhteiskunnassa, jossa adoptio-oikeus on myös naispareilla, ja kirkolliset häätkin mahdollista. Ja koko yhteiskunnan asenteet taas piirun verran suvaitsevampia kuin tänä päivänä.
Toivon sydämestäni niin! Ja uskon.
En enää uskalla haaveilla tavallisesta elämästä. Tulevaisuudessa elämä on olemassaolon kamppailua. Silloin niin hetero kuin homoparisuhteet murenevat talouselämän äärimmäisen lujassa puristuksessa. Lopulta murenee koko yhteiskunta.
Mutta tämä ei ole koskaan ollut se mitä minä haluan, minä olen vain sattunut elämään aikakaudella jolloin tavallinen elämä on mahdotonta. "I have no prolem coping with my life, it is this world that wants me to die" -Deicide
Sen verran on kai vanhanaikanen, että olisi kiva perustaa pieni perhe: vaimo, kissoja ja pari adoptoitua tenavaa. Ei hedelmöityshoidettuja, koska perheettömiä lapsia on maailmassa niin paljon. Maalla kasvaneena arvostaisi omaa tilaa, joten joku pienikin talo olisi parempi kun ökyasunto keskustassa. Paikka jossa olis tilaa ja omaa rauhaa. Sattumoisin olen kasvanut yhteisössä jossa hyväksytään erilaisuus, joten ehkä tämä jäisi haaveeksi suuressa osassa Suomea.
Kirkkohäitä en halua. Kirkko ahdistaa niin instituutiona kuin rakennuksenakin. On se nyt ihme jos ei Jumala osaa ilman papinaamenta päättää siunatako jonkun liiton vai ei. Avioliiton oikeudet kyllä minusta pitäisi saada, vaikkakin siviilivihkimisen kautta. Joku komea paikka häille olis kyllä kiva löytää, kuten joku kartano tai linna. Onhan näitä.
Unelmaan kuuluisi tietysti vielä, että vanhemmat asuisi jossain lähellä, koska niillä ei ole koskaan ollut mitään lesbouttani vastaan, ja tiedän äitini erinomaiseksi päivähoitajaksi. Mielummin antaisin lapseni rakastavan isoäidin hoteisiin kuin jonnekin lastentarhaan.
Olen onnellinen- suuri osa unelmistani toteutui jo. Eli sain vierelleni ihanan ihmisen, ostimme uuden omakotitalon rauhalliselta seudulta ja eläimiäkin talosta löytyy aika lailla :)
Vielä toki unelmia löytyy, mutta hiljaa hyvä tulee. Olisi ihanaa virallistaa suhteemme ja joku päivä vielä saada yhteisiä lapsia.
Unelmat tekevät elämästä kauniin ja niiden toteutuminen on jotain niin hienoa, että sitä on vaikeaa uskoa :)
Ihana kuulla onnellisia tarinoita ihan tavallisesta elämästä! Minullakin oma rakas ja haaveissa yhteinen koti ja perhe.
Tuon toteutumiseen vaan menee aikaa, mutta hiljaa hyvä tulee :)
Onnea teille.
-Haaveilija-
Kiitos onnitteluista! Onnea myös sinulle ja teille tulevaisuuden suhteen :) Jännintä tässä onkin ollut, kun asiat olivat ennen todella huonosti, mutta yhtäkkiä hän vain saapui elämääni ja teki kaikesta niin kaunista. Kannattaa siis aina säilyttää uskonsa ja unelmansa, vaikka elämä kuinka kurjalta tuntuisikin.
Minäkin haluan onnitella!!!!!!!!!!!
"Mitäpä mielyä muut ovat näistä asioista, kellään edes pyöri samat asiat mielessä? Olenkohan harvinaisen konservatiivinen nuori kun haaveilen TAVALLISESTA parisuhteesta, perheestä naisen kanssa... en kaipaa lepakkobileitä enkä mitään erikoisuuksia vaan ihan tavallisen elämän, jossa kokisin olevani hyväksytty omana itsenäni."
Minä olen myös hyvin nuoresta halunnut vain juuri noita asioita. Paitsi ehkä kirkkohäät voisin jättää väliin.. :) Kovasti olen yrittänyt todistaa, että asia on aivan päinvastoin, enkä olisi ollenkaan sitä tyyppiä.. Ehkä siksi kun ajattelin sen olevan toivottoman mahdotonta naisen kanssa, tai että edes ikinä tapaisin sellaista naista johon voisin rakastua.
Tapasinpa kuitenkin.
Yksi itsepetoksen tuote ja ikuisesti pysyvä muisto matkasta itseeni istuu tuossa lattialla vieressäni ja leikkii barbeilla.. Häntä en kadu, en todellakaan, sillä mitään en tässä maailmassa ole niin paljon halunnut kuin rakastaa omaa lasta, ja kun hänet sain elämääni, alkoi elämän tarkoitus valjeta..
Sattuman kautta mies, jonka kanssa olin aikonut tämän valheparatiisin perustaa, ei ollutkaan niin luotettava kuin luulin ja suhteemme kariutui siksi etten voinut lasta sellaisessa kodissa kasvattaa missä on niin paljon valheita ja ahdistusta. Olimme molemmat jotenkin niin hukassa ja edes rakkaus lapseen ei siinä tilanteessa riittänyt, oli parempi rakastaa erikseen. Jos mies olisi suostunut terapiaan, olisin varmaan vieläkin ehkä siinä suhteessa, täysin ilman tietynlaista onnea, mutta täynnä onnea lapsesta ja perheestä.. Niin tärkeinä pidän näitä asioita, että olisin varmaan viimeiseen asti tukahduttanut jonkin osan itsestäni saadakseni pitää sen onnen mikä siinä kuplassa vallitsi.
Sitten tuli se väistämätön ero. Jäin yksin ajatusteni kanssa ja lopulta ne vyöryivät päälleni kuin höyryjuna. En voinut enää kieltää sitä mikä tuntui niin oikealta, ja samalla niin väärältä ja pelottavalta..
Nyt olen tavannut elämäni naisen, ja alan uskoa siihen mahdollisuuteen, että se onni on mahdollista. Sellainen onni, joka olisi kokonaisvaltaista, jossa ei tarvitsisi luopua ja tukahduttaa. Saisi olla ihan omana itsenään onnellinen jonkun toisen kanssa ja olla perhe. Uskon vihdoin sen kliseen että olen parempi äiti lapselleni kun olen itse onnellinen.
Tavallista elämää.. Se on kaikki mitä haluan.