Tällä palstalla keskustellaan yleensä ilmeisesti jo siitä vaiheesta, kun ehkäisy on jätetty pois ja odotetaan plussaa.
Itsellä tilanne on se, että kierukka on vielä paikoillaan ja yliopistossa opiskeluita on meillä molemmilla jäljellä noin 1½ vuotta. Mies on ollut sama jo vuosia ja ikää molemmilla siinä noin 25. Molemmat olemme pikkuhiljaa siirtyneet työelämään opiskeluiden ohella, ja tulotaso on pikkuhiljaa nousemassa ihan kohtuulliseksi.
Olemme nyt siinä elämäntilanteessa, että lapsista puhutaan jo vähän vakavemmin. Olemme käyneet paljon keskusteluita aikuisen vastuusta ja omista kyvyistä lastenkasvatuksessa. Molemmilla on suuri kynnys hankkia (saada) lapsia, koska kummankaan vanhemmat eivät ole tehneet aivan sitä loistavinta kasvatustyötä joka suhteessa. Eli molempien lapsuudessa on ollut kausia, joissa lapsi/nuori on joutunut ottamaan vastuuta liikaa ikätasoonsa nähden.
No, ihan kunnollisia ja lainkuuliaisia ihmisiä meistä on tullut, eipä sen suurempaa vahinkoa ole käynyt. Ja useimmissa perheissä sitä vanhemmat taitavat tehdä virheitä jossain vaiheessa. Ja kuitenkin välit perheisiin ovat aina olleey kunnossa ja tukea on aina saanut.
Mutta olemme puhuneet nyt ehkä reilun vuoden enemmän vakavasti perheenperustamisesta. Olen ajatellut, että kierukan saisi ottaa pois reilun vuoden päästä. Nyt jo hiukan jännittää ajatus siitä, että lapsi saattaa olla tulossa. Niin onnellinen ja hivenen pelonsekainen ajatus. Tässä on vielä molemmilla isot rypistykset opiskeluiden kanssa edessä, ja työpaikan hakua, joten ihan vielä ei ole perheen aika.
Mutta kuinka paljon ihmiset yleensä puhuvat ja harkitsevat perheenperustamista? Joskus tulee ihan epätoivoinen olo, kun tuttavapiirissä ilmoitetaan, että lasta pukkaa. Sitten vuoden päästä ollaan katkeria kun ei lapsen kanssa sitten heidän mielestään voikaan tehdä samoja asioita kun ennen. Eikö lapsen hankintaa harkita ollenkaan? Kun edes esittää toiveen lapsesta, niin esittää toiveen siitä, että saisi 20 vuodeksi kasvatettavakseen ihmisen.
No, tämä nyt on vain tällaista alkavaa vauvakuumeisen höpinää. Tämä on ensimmäinen kerta elämässä, kun millään lailla tunnen mitään vauvakuumetta. Tai jos tämä nyt sitä on. On tullut se aika elämässä, että kokee olevansa edes kaukaisesti valmis kantamaan vastuuta pienestä ihmisestä. Tunne on mukava, mutta vielä liittyy aika paljon pelkoja ja sekavuutta omissa tunteissa.
Olemme miehen kanssa jo keskustelleet alustavsti nimistä ja lapsimäärästä, joten reilun vuoden päästä sitä varmaan voisi jo liittyä tämän palstan kuumeilijoihin. Olisihan se hienoa! Tuntee, että on saavuttanut sellaisen tasapainoisen tilan omassa elämässä, että voisi saada lapsen olematta vastuuntunnoton.
Itsellä tilanne on se, että kierukka on vielä paikoillaan ja yliopistossa opiskeluita on meillä molemmilla jäljellä noin 1½ vuotta. Mies on ollut sama jo vuosia ja ikää molemmilla siinä noin 25. Molemmat olemme pikkuhiljaa siirtyneet työelämään opiskeluiden ohella, ja tulotaso on pikkuhiljaa nousemassa ihan kohtuulliseksi.
Olemme nyt siinä elämäntilanteessa, että lapsista puhutaan jo vähän vakavemmin. Olemme käyneet paljon keskusteluita aikuisen vastuusta ja omista kyvyistä lastenkasvatuksessa. Molemmilla on suuri kynnys hankkia (saada) lapsia, koska kummankaan vanhemmat eivät ole tehneet aivan sitä loistavinta kasvatustyötä joka suhteessa. Eli molempien lapsuudessa on ollut kausia, joissa lapsi/nuori on joutunut ottamaan vastuuta liikaa ikätasoonsa nähden.
No, ihan kunnollisia ja lainkuuliaisia ihmisiä meistä on tullut, eipä sen suurempaa vahinkoa ole käynyt. Ja useimmissa perheissä sitä vanhemmat taitavat tehdä virheitä jossain vaiheessa. Ja kuitenkin välit perheisiin ovat aina olleey kunnossa ja tukea on aina saanut.
Mutta olemme puhuneet nyt ehkä reilun vuoden enemmän vakavasti perheenperustamisesta. Olen ajatellut, että kierukan saisi ottaa pois reilun vuoden päästä. Nyt jo hiukan jännittää ajatus siitä, että lapsi saattaa olla tulossa. Niin onnellinen ja hivenen pelonsekainen ajatus. Tässä on vielä molemmilla isot rypistykset opiskeluiden kanssa edessä, ja työpaikan hakua, joten ihan vielä ei ole perheen aika.
Mutta kuinka paljon ihmiset yleensä puhuvat ja harkitsevat perheenperustamista? Joskus tulee ihan epätoivoinen olo, kun tuttavapiirissä ilmoitetaan, että lasta pukkaa. Sitten vuoden päästä ollaan katkeria kun ei lapsen kanssa sitten heidän mielestään voikaan tehdä samoja asioita kun ennen. Eikö lapsen hankintaa harkita ollenkaan? Kun edes esittää toiveen lapsesta, niin esittää toiveen siitä, että saisi 20 vuodeksi kasvatettavakseen ihmisen.
No, tämä nyt on vain tällaista alkavaa vauvakuumeisen höpinää. Tämä on ensimmäinen kerta elämässä, kun millään lailla tunnen mitään vauvakuumetta. Tai jos tämä nyt sitä on. On tullut se aika elämässä, että kokee olevansa edes kaukaisesti valmis kantamaan vastuuta pienestä ihmisestä. Tunne on mukava, mutta vielä liittyy aika paljon pelkoja ja sekavuutta omissa tunteissa.
Olemme miehen kanssa jo keskustelleet alustavsti nimistä ja lapsimäärästä, joten reilun vuoden päästä sitä varmaan voisi jo liittyä tämän palstan kuumeilijoihin. Olisihan se hienoa! Tuntee, että on saavuttanut sellaisen tasapainoisen tilan omassa elämässä, että voisi saada lapsen olematta vastuuntunnoton.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"alustavasti kuumeinen" kieppuu ;)
Me ollaan kans miehen kans puhuttu että ehkä pari vuoden päästä (itsellä kans opiskelut kesken) mutta olen täälä silti käynyt aina hakees helpotusta kuumeiluun lukemalla muitten juttuja :)
(eli tervetuloa mukaan...hih)
Musta on kans aina tuntunu että liian vähän ihmiset sitä ajattelee että mitä se sitten on kun se vauva tulee. Se kuumeilu on vaan jännää ja vauva on sulonen, mutta se muuttaa elämän täysin ja usein kaikki ei kuitenkaan ole siihen täysin valmiita!
Me ollaan nyt kans puhuttu samanlaisia juttuja kun tekin ja aateltu että ollaan vähän aikaa vielä ihan kaksin ja minä hoidan koulun loppuun ja ehkä olen töissä hetken ja mies hoitaa uran kunnolla alkuun!
Asenne "lapsi tulee sitten kun on tullakseen" on ihan suloinen mutta ei toimi meillä. Haluan olla tietyllä tavalla varautunut ja tehnyt kaikki asiat mitä vähänkin huvittaa koska kyllä vierestä seuratessakin on huomannut että ei se sitten enää ole niin helppoa kun on lapsia!
Olis tosi kiva kuulla enemmän miten hoidat "kuumeilua" ja mitä mietit.... toivottavasti jatkat palstalla visitointia :)
Moi!
Kiva kuulla etten ole ainoa tällainen vielä ehkäisyllä oleva lievä kuumeilija.
Omaa kuumetta on helppo hoitaa. Koska en ole oikein koskaan pitänyt vauvoista, niin nyt vasta tutustun näihin mielenkiintoisiin otuksiin lähemmin :) Eli koko vauvatouhu on itselleni hyvin vierasta, ja olen aika tottumaton lapsiin. Enkä ole koskaan oikeastaan ollut tekemisissäkään aivan pienten lasten kanssa. En ole koskaan ollut monien kavereiden kanssa samalla aaltopituudella, kun he söpöttävät söpöistö vauvoista, niin koitan selittää vieressä, että "ne ovat ihan oikeita kokonaisia ihmisiä ja vauvoja vain reilun vuoden verran."
Ja sekin, että on sosiaalialalla ollut töissä, niin on nähnyt vaikka minkälaista lapsiperhettä. Sitä kautta on paljon joutunut pohtimaan omaa suhtautumistaan lapsiin. Kun riittävästi hoitaa sellaista lapsiperhein asioita, joissa lapsen etua ei todellakaan ajatella, niin haluaisi omassa perheessään hoitaa asiat toisin.
On se sillä tavalla mielenkiintoista tajuta, että lapset olisivat mukavia. Ja heti perään tajuta millainen vastuu asiaan liittyy. Koska lapsi tarvitsee rakkautta, ymmärrystä, taloudellista turvallisuutta yms asioita. Ja tällä hetkellä pystyisi tarjoamaan vain rakkautta, mutta enemmän kasvatuksellisia arvoja ei tällä hetkellä pystyisi varmaankaan tarjoamaan.
Kyllähän sitä haluaisi saada itsensä ja elämänsä sellaiseen vaiheeseen, ettei olisi aivan hukassa itsensä kanssa. Että tietäisi vähän mitä tahtoo ja millä keinoilla tavoittelee haluamiaan tavoitteita. Koska lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka eivät ole hukassa itsensä kanssa.
Meillä ainakin käydään pitkiäkin keskusteluita aiheesta ja mietitään omia arvoja ja omia kykyjä kantaa vastuuta toisesta ihmisestä. Kun välillä on aivan riittäväösti vastuun ottamista omista opiskeluista, töistä, suvusta, harrastuksista yms.
Mutta ei mies nyt mitenkään pelästynyt ollut kun ilmoitin, että olen käynyt katsomassa netissä äitiysvaatteita :) ehkäpä vähän ajan päästä haluan katsoa ja vauvanvaatteitakin. Tällaiset asiat ainakin omalla kohdalla valmistavat ajatukseen, että minusta saattaa tulla äiti joskus. Nyt äitiysvaatteiden katsominen auttaa tajuamaan asian todellisuuden, vauvanvaatteet tuntuvat vielä kaukaisilta. Mutta eiköhän niitäkin tee mieli jo vähän ajan päästä kaytsoa lähemmin.
Tietysti samalla on läsnä alitajuntainen pelko, että jotakin kamalaa käy, eikä biologisten lasten saaminen onnistukaan. Mutta nyt kun asiaa on pyöritelty, niin aihe ei tunnukaan enää niin tuskaiselta. Eli adoptio on ollut kanssa esillä ihan vakavana vaihtoehtona.
Eli me valmistelemme itseämme ajatukseen siitä, että muutaman vuoden sisällä olemme niin aikuisia ja vastuuntuntoisia ihmisiä, että saisimme pienen ihmisen kotiimme :) ajatus hymyilyttää jo nyt ja tekee onnelliseksi.
Jep, minä kans ns alustava kuumeilija :)
meillä edelleen ehkäsy mukana, puhuttu miehen kanssa että parin vuoden päästä sitten jos meillekin yritettäis :)
siskollani on kohta puolen vuoden ikäinen vauva ja voi apua, sellainen meillekin :D pieni on niin suloinen ja oih omaa tekee niin mieli.
Odotellaan kuitenkin että saadaan elämä kunnolla raitelle ja sitten vois sitä vauvaa. Elämä kuitenkin muuttuu niin paljon kun pieni tulee niin haluamme että muuten kaikki kuitenkin kunnossa. Olemme vielä suht nuoria myös minä 22v mies 25v että nautimme vielä elämästä kaksistaan ja sitten se kolmas vähän ajan päästä. Vaki työt on ja koulut käyty, että nyt säästellään omaa kotia varten ja toki vauvaa varten :)
Olen jo kelan sivuilla laskenut noita tukia :) todennut että pitää säästää että selviää sitten lapsen aknssa kotona noin 2v asti kun en raaskis millään heti äitiysloman jälkeen pientä tarhaan viedä.
Tiedän että minut haukutaan tod näk täälä jos joku joka ajattelee täysin erilailla lukee tämän, mutta ei väliä... mielipiteisiin on jokaisella oikeus :)
Luin tekstiäsi ja pistit jotain siitä että haluaisit olla tietyssä pisteessä elämässäsi ennen vauvaa... tämä on just se mitä minusta ei tarpeeksi ajatella! Aina kuulee sitä että lapset saa tulla sitten kun on tullakseen ja nuorena ne lapset pitää hankkia, mutta kuitenkaan ei ajatella sitä kuinka iso osa itse on sen tulevan lapsen kehitystä ja kasvua!
Mielestäni kaikkein paras isä tai äiti on semmonen joka on jo itse elämää nähnyt ja itse kehittynyt ihmisenä. Lapsenteko on varmaan liiankin helppoa koska tosi monet hankkivat niitä mielestäni liian nuorena ja kokemattomina. Tämä ei nyt tarkoita että pitäisi olla tietyn ikäinen... joku voi 20 vuotiaana olla yhtä kypsä vanhemmaksi kuin 35 vuotias.
Itse vaadin parisuhteeltamme hirveesti. Haluan että olemme saaneet nähdä ja kokea maailmaa kahdestaan ja tutustua toisiimme mahdollisimman hyvin. Uskon vahvasti että mitä paremmin tunnemme ja koemme toisemme sitä paremmin voimme olla vanhempia pienelle ihmisenalulle :)
Lapsen kasvatus on niin iso vastuu etten halua lähteä siihen pelkän "kuumeen" varjolla vaan haluan myös miettiä, pyöritellä ja keskustella!!!
Minulla myös väkisinkin nousee suupielet ylöspäin kun mietin sitä että parin vuoden päästä voitais olla siinä tilanteessa että voisimme alottaa uuden elämän odotuksen!!! Nähtäväksi jää kuinka käy :)
jo lopettanu ehkäsyn ja muutama kuukausi ollaan jo odotettu että tärppäsikö... mä ite kärsin vauvakuumeesta yli vuoden enneku jätin pillerit pois.. odotin et sain vakituisen työpaikan ja muutenki mietiskelin pitkään ettei tuu tehtyy mitään hätiköityjä päätöksii... ja nyt oon todella varma siitä että haluun vauvan ja haluun ottaa vastuuta siitä koko sen ajan kun se sitä tarvitsee.. mullaki pari kaverii tehny päätöksen parin kuukauden sisällä ja sit tullukki katumapäälle kun on positiivista näyttäny että mun neuvo on että kannattaa miettii ja pohdiskella kaikessa rauhassa...