Tässä on vain jotain.. Korostan, että tämä on aloitus, joka vain venähti hiukan. Tarkoituksenani on jatkaa tästä. Rehelliset mielipiteet ovat minulle aina tervetulleita, eikö juuri se ole tärkein syy kirjoittaa tänne: saada palautetta ja ennen kaikkea huomiota osakseen? ;-)
Mutta tämä on vasta alku. Toki koko ajatus voi olla tuhoon tuomittu jo nyt, mutta sanokaa edes jotain, sillä minä elän taas pari päivää. Tarina alkaa kohta. Sen nimi on Baletti.
---------------------------------------
BALETTI
Oli tammikuu. Elettiin iltaa; se oli joko torstai- tai perjantai-ilta; se olisi tosin periaatteessa voinut olla vaikka maanantaikin, ei päiviä minun nykyisessä tilanteessani erota toisistaan kuin nimi. Talven selkä tuntui taittuneen ja pitkä pakkasjakso oli hiljattain väistynyt. Olin matkalla halki maamme eteläosan, kun yhtäkkiä junan kulku pysähtyi Espoon rautatieasemalle, Espoon keskuksen asemalle, niin kuin nimi oikeastaan kuuluu. Kovaäänisen kuulutuksessa ei kerrottu tarkkaa syytä, mutta ilmeisesti radalle oli edempänä kaatunut puita tai sääolot olivat yllättäen huonontuneet. Seisoisimme tässä ainakin jonkin aikaa, mahdollisesti joitakin tunteja.
Tämä äkillinen viivytys teki oloni turhautuneeksi. Olisin toivonut voivani jatkaa matkaa mitä pikimmin. Mutta nyt en voinut kuin odottaa, että tilanne järjestyisi. Raotin verhoja, jotka olin vetänyt hytin ikkunan eteen auringonpaistetta vastaan. Aurinko oli laskenut ajat sitten, ja ilta oli jo pitkällä. Päivän vesisade oli illan myötä jäähtynyt, ja nyt tihutteli kevyttä vaaleanharmaata räntää.
Seisoimme aivan laiturien kohdalla. Ikkunaa vastapäätä, laiturialuekaistaleen ja tieväylän takana kohosi veden tummaksi täplittämiä korkeita ja mielikuvituksettomia hallintorakennuksia. Näin kahden seinissä pienet valaistut kyltit: virastotalo 2 ja virastotalo 3. Näiden kahden talon katutasossa oli erilaisia palvelupisteitä, elintarvikekauppa ja pari pikku liiketilaa sekä räikeät värit kyltteihinsä valinnut pizzeria, jonka kelta-puna-musta pikkuauto oli juuri lähdössä parkkialueelta. Hiukan muista erillään oli tummanruskeasta kivimateriaalista rakennettu kaupungintalo, jonka sisäänkäynnin eteen oli katulaattoihin upotettu pieniä pistemäisiä lamppuja. Kaupungintalon tummanpuhuvan hahmon takana levittyi kaistale mäkeä, jonka saattoi arvata olevan kesällä nurmikenttää. Nyt sitä peitti sotkuinen tallattu lumi. Ryhmä tai paremminkin rivi kasvuvaiheessa olevia pihlajia ja koivuja yritti luoda puistoa, mutta näin lehdettöminä ne olivat ainoastaan lohduttoman näköisiä. Vähän matkan päässä alkoi rypäs nykyaikaisia elementtikerrostaloja. Ilta oli pimeä, ja valkoiset ja toiset, hiukan kellertävämmät lamput loivat mustaan ja tummansiniseen ilmaan haaleasti hohtavia valopiirejä.
Kadulla kulki ihmisiä, samoin jalkakäytävällä, joka oli puolittain noiden virastotalojen ulospäin kurottuvien yläkerrosten alla suojassa. Myös editseni käveli ihmisiä molempiin suuntiin asemalaituria. Vihreillä, jäykästi muotoilluilla ristikkometallipenkeillä istui ihmisiä odottamassa juniaan. Olisi tehnyt mieleni avata ikkuna ja huutaa heille, että he odottivat turhaan; että junat eivät nyt kulje. Olisin nyt voinut lähteä ulos aseman edustalle käveleksimään, mutta ilma näytti ikävältä. Sen sijaan sammutin valon hytistä ja asetuin istumaan alapetille. Minulla oli käytössäni kaikki kolme vuodepaikkaa, olin näet suureksi tyytyväisyydekseni saanut järjestettyä rahat siihen, että pystyin tällä kertaa varaamaan itselleni kokonaisen oman hytin. Hytin jakaminen ventovieraiden kanssa ei ole koskaan miellyttänyt minua.
Ajattelin levätä vähän, nyt kun en paljoa muutakaan voinut tai jaksanut tehdä. Katselin hajamielisesti ulos ikkunasta ja ajattelin, että voisin vetää verhot uudelleen eteen. Ihmisiä seisoskeli bussipysäkillä tai kulki sisään ja ulos parin liikkeen ovista. Saatoin katseellani erästä vanhusta, joka tuli ruokakaupasta ja kääntyi sitten jalkakäytävältä eräälle poikkikadulle, joka sukelsi hiukan kauempana kivirakennusten säännöllisiin tummiin sokkeloihin ja jonka varrella oli muiden talojen joukossa muuan pieni teatteri. Vanhuksella oli päällään vaalea takki, päässä myssy, toisessa kädessä keppi ja toisessa ostoksista raskas kangaskassi.
Hän joutui ensin suojatietä pitkin ylittämään tuon ilkeän likaisen jäätyneen sohjokerroksen peittämän poikkikadun, ennen kuin pääsi sen jalkakäytävälle. Juuri kun hän oli astunut kadulle, tuli kivitalon varjosta hänen jälkeensä yllättäen hahmo, joka näkyi lamppujen valossa vain tummana ja epäselvänä. Hahmo tuli kohdalle, tarrasi yhtäkkiä vanhuksen keppiin, riisti sen tämän kädestä ja kampitti vanhuksen niin, että tämä liukastui ja kaatui selälleen lyöden takaraivonsa jäiseen, sohjoiseen asvalttiin. Hahmo kumartui, tarrasi ja nosti vanhusta toisella kädellä kasvoista ja löi tämän pään sitten vimmaisesti katuun, nosti ja löi uudelleen, nosti ja löi vielä kahdesti. Vanhuksessa ei ollut liikettä.
Hahmo nousi, otti muutaman kymmenen tärisevää juoksuaskelta takaisin talojen katoksen alle, otti taskusta puhelimen ja näppäili kädet selvästi vapisten lyhyen numeron. En ole mikään huuliltalukija, mutta näin jotenkuten mitä hän hetken kuluttua sanoi. Hän sanoi: ”Espoon keskustassa Virastotalojen kohdassa on vanhus kaatunut tiellä ja lyönyt päänsä, ei herää.” Linjan toisessa päästä alkoi varmaankin kuulua jotakin puhetta, mutta soittaja näpäytti puhelimen kiinni, kiersi kulman ja asteli pizzerian ja kioskin eteen ja jäi siihen seisoskelemaan. Pian alkoi kuulua sireenin vonkunaa. Hahmo kääntyi muiden mukana katsomaan. Hän pysytteli tukipylvään varjossa.
Sairasauto suhahti alas pääväylää, autossaolijat näkivät vanhuksen suojatiellä, jarrut tuhisivat ja auto peruutti takaisin. Kuljettajat tulivat ulos, tulivat vanhuksen ääreen ja yrittivät saada selville, kulkiko tämän hengitys. Näytti siltä, että pulssia ei saatu. Yritettiin elvyttää, sitten nopeasti nostettiin paareille ja autoon ja sitten sireenit ulvoen sairaalaan. Hahmo oli katsellutt tapahtumia vähintään yhtä keskittyneesti kuin muutkin. Nyt hän seurasi autoa katseellaan kuin kaivaten ja malttoi kääntyä pois vasta kun auto oli hävinnyt rautatiesillan takaiseen alamäkeen. Sitten hän asteli pois näköpiiristäni. Katselin jotenkin lamaantuneena ulos hänen jälkeensä, rakennuksen kulmaa ja suojatietä. Lumi näytti tahmealta siinä kohtaa, jossa vanhuksen pää oli maannut.
----------------------------------------
Siinä se oli. Kirjoittakaa jotain kaikki. Olen niin mahdottoman huomionkipeä. Ja jatkosta, jota uskoakseni väistämättä seuraa, miellytti se teitä sitten vähän tai vielä vähemmän: tähän vanhukseen emme palaa, vaan siirrymme eteenpäin, älkää vielä heittäkö mielenkiintonne kirvestä kaivoon, pyydän, antakaa minulle mahdollisuus.
Mutta tämä on vasta alku. Toki koko ajatus voi olla tuhoon tuomittu jo nyt, mutta sanokaa edes jotain, sillä minä elän taas pari päivää. Tarina alkaa kohta. Sen nimi on Baletti.
---------------------------------------
BALETTI
Oli tammikuu. Elettiin iltaa; se oli joko torstai- tai perjantai-ilta; se olisi tosin periaatteessa voinut olla vaikka maanantaikin, ei päiviä minun nykyisessä tilanteessani erota toisistaan kuin nimi. Talven selkä tuntui taittuneen ja pitkä pakkasjakso oli hiljattain väistynyt. Olin matkalla halki maamme eteläosan, kun yhtäkkiä junan kulku pysähtyi Espoon rautatieasemalle, Espoon keskuksen asemalle, niin kuin nimi oikeastaan kuuluu. Kovaäänisen kuulutuksessa ei kerrottu tarkkaa syytä, mutta ilmeisesti radalle oli edempänä kaatunut puita tai sääolot olivat yllättäen huonontuneet. Seisoisimme tässä ainakin jonkin aikaa, mahdollisesti joitakin tunteja.
Tämä äkillinen viivytys teki oloni turhautuneeksi. Olisin toivonut voivani jatkaa matkaa mitä pikimmin. Mutta nyt en voinut kuin odottaa, että tilanne järjestyisi. Raotin verhoja, jotka olin vetänyt hytin ikkunan eteen auringonpaistetta vastaan. Aurinko oli laskenut ajat sitten, ja ilta oli jo pitkällä. Päivän vesisade oli illan myötä jäähtynyt, ja nyt tihutteli kevyttä vaaleanharmaata räntää.
Seisoimme aivan laiturien kohdalla. Ikkunaa vastapäätä, laiturialuekaistaleen ja tieväylän takana kohosi veden tummaksi täplittämiä korkeita ja mielikuvituksettomia hallintorakennuksia. Näin kahden seinissä pienet valaistut kyltit: virastotalo 2 ja virastotalo 3. Näiden kahden talon katutasossa oli erilaisia palvelupisteitä, elintarvikekauppa ja pari pikku liiketilaa sekä räikeät värit kyltteihinsä valinnut pizzeria, jonka kelta-puna-musta pikkuauto oli juuri lähdössä parkkialueelta. Hiukan muista erillään oli tummanruskeasta kivimateriaalista rakennettu kaupungintalo, jonka sisäänkäynnin eteen oli katulaattoihin upotettu pieniä pistemäisiä lamppuja. Kaupungintalon tummanpuhuvan hahmon takana levittyi kaistale mäkeä, jonka saattoi arvata olevan kesällä nurmikenttää. Nyt sitä peitti sotkuinen tallattu lumi. Ryhmä tai paremminkin rivi kasvuvaiheessa olevia pihlajia ja koivuja yritti luoda puistoa, mutta näin lehdettöminä ne olivat ainoastaan lohduttoman näköisiä. Vähän matkan päässä alkoi rypäs nykyaikaisia elementtikerrostaloja. Ilta oli pimeä, ja valkoiset ja toiset, hiukan kellertävämmät lamput loivat mustaan ja tummansiniseen ilmaan haaleasti hohtavia valopiirejä.
Kadulla kulki ihmisiä, samoin jalkakäytävällä, joka oli puolittain noiden virastotalojen ulospäin kurottuvien yläkerrosten alla suojassa. Myös editseni käveli ihmisiä molempiin suuntiin asemalaituria. Vihreillä, jäykästi muotoilluilla ristikkometallipenkeillä istui ihmisiä odottamassa juniaan. Olisi tehnyt mieleni avata ikkuna ja huutaa heille, että he odottivat turhaan; että junat eivät nyt kulje. Olisin nyt voinut lähteä ulos aseman edustalle käveleksimään, mutta ilma näytti ikävältä. Sen sijaan sammutin valon hytistä ja asetuin istumaan alapetille. Minulla oli käytössäni kaikki kolme vuodepaikkaa, olin näet suureksi tyytyväisyydekseni saanut järjestettyä rahat siihen, että pystyin tällä kertaa varaamaan itselleni kokonaisen oman hytin. Hytin jakaminen ventovieraiden kanssa ei ole koskaan miellyttänyt minua.
Ajattelin levätä vähän, nyt kun en paljoa muutakaan voinut tai jaksanut tehdä. Katselin hajamielisesti ulos ikkunasta ja ajattelin, että voisin vetää verhot uudelleen eteen. Ihmisiä seisoskeli bussipysäkillä tai kulki sisään ja ulos parin liikkeen ovista. Saatoin katseellani erästä vanhusta, joka tuli ruokakaupasta ja kääntyi sitten jalkakäytävältä eräälle poikkikadulle, joka sukelsi hiukan kauempana kivirakennusten säännöllisiin tummiin sokkeloihin ja jonka varrella oli muiden talojen joukossa muuan pieni teatteri. Vanhuksella oli päällään vaalea takki, päässä myssy, toisessa kädessä keppi ja toisessa ostoksista raskas kangaskassi.
Hän joutui ensin suojatietä pitkin ylittämään tuon ilkeän likaisen jäätyneen sohjokerroksen peittämän poikkikadun, ennen kuin pääsi sen jalkakäytävälle. Juuri kun hän oli astunut kadulle, tuli kivitalon varjosta hänen jälkeensä yllättäen hahmo, joka näkyi lamppujen valossa vain tummana ja epäselvänä. Hahmo tuli kohdalle, tarrasi yhtäkkiä vanhuksen keppiin, riisti sen tämän kädestä ja kampitti vanhuksen niin, että tämä liukastui ja kaatui selälleen lyöden takaraivonsa jäiseen, sohjoiseen asvalttiin. Hahmo kumartui, tarrasi ja nosti vanhusta toisella kädellä kasvoista ja löi tämän pään sitten vimmaisesti katuun, nosti ja löi uudelleen, nosti ja löi vielä kahdesti. Vanhuksessa ei ollut liikettä.
Hahmo nousi, otti muutaman kymmenen tärisevää juoksuaskelta takaisin talojen katoksen alle, otti taskusta puhelimen ja näppäili kädet selvästi vapisten lyhyen numeron. En ole mikään huuliltalukija, mutta näin jotenkuten mitä hän hetken kuluttua sanoi. Hän sanoi: ”Espoon keskustassa Virastotalojen kohdassa on vanhus kaatunut tiellä ja lyönyt päänsä, ei herää.” Linjan toisessa päästä alkoi varmaankin kuulua jotakin puhetta, mutta soittaja näpäytti puhelimen kiinni, kiersi kulman ja asteli pizzerian ja kioskin eteen ja jäi siihen seisoskelemaan. Pian alkoi kuulua sireenin vonkunaa. Hahmo kääntyi muiden mukana katsomaan. Hän pysytteli tukipylvään varjossa.
Sairasauto suhahti alas pääväylää, autossaolijat näkivät vanhuksen suojatiellä, jarrut tuhisivat ja auto peruutti takaisin. Kuljettajat tulivat ulos, tulivat vanhuksen ääreen ja yrittivät saada selville, kulkiko tämän hengitys. Näytti siltä, että pulssia ei saatu. Yritettiin elvyttää, sitten nopeasti nostettiin paareille ja autoon ja sitten sireenit ulvoen sairaalaan. Hahmo oli katsellutt tapahtumia vähintään yhtä keskittyneesti kuin muutkin. Nyt hän seurasi autoa katseellaan kuin kaivaten ja malttoi kääntyä pois vasta kun auto oli hävinnyt rautatiesillan takaiseen alamäkeen. Sitten hän asteli pois näköpiiristäni. Katselin jotenkin lamaantuneena ulos hänen jälkeensä, rakennuksen kulmaa ja suojatietä. Lumi näytti tahmealta siinä kohtaa, jossa vanhuksen pää oli maannut.
----------------------------------------
Siinä se oli. Kirjoittakaa jotain kaikki. Olen niin mahdottoman huomionkipeä. Ja jatkosta, jota uskoakseni väistämättä seuraa, miellytti se teitä sitten vähän tai vielä vähemmän: tähän vanhukseen emme palaa, vaan siirrymme eteenpäin, älkää vielä heittäkö mielenkiintonne kirvestä kaivoon, pyydän, antakaa minulle mahdollisuus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei ollenkaan tuhoon tuomittua, jatko olisi paikallaan. Omaperäisesti ja etenkin oikeinkirjoitettua. Ehkä hieman hidastempoista minun makuuni, mutta älä välitä, minä olen vain kirjoihin tottumaton television ja muun mieltä surkastuttavan roskaviihteen kasvatti.
Niin mutta, yksi kohta vähän ihmetytti:
"En ole mikään huuliltalukija, mutta näin jotenkuten mitä hän hetken kuluttua sanoi. Hän sanoi: ”Espoon keskustassa Virastotalojen kohdassa on vanhus kaatunut tiellä ja lyönyt päänsä, ei herää.” "
Lukeeko tuollaisen pätkän todella huulilta, vai oliko tuossa jotain tarkoituksellista järjettömyyttä?
Kiitos huomiostasi, Aleksi13.
Olet oikeassa, lyhyeksi kertomukseksi liian jähmeää, mutta tavallaan hitaus ja kiireettömyys kiehtovat minua. Se on minun tapani koettaa tuottaa kokonaista ja sulavasti eteenpäin soutavaa kerrontaa.
Höm. Tuo mainitsemasi kohta - sehän on kieltämättä varsin epärealistinen, todellisuudessa kai mahdotonta. Oikeastaan ajattelin kirjoittaa sen niin, että päähenkilöni ikään kuin paremminkin arvaa kuin suoranaisesti lukee huulilta, mitä puhuja sanoo. Mutta en todella kiinnittänyt siihen huomiota.
Kehittelyjaksonahan tuo toimii, tosin minä en ihan ymmärtänyt, miten tuo antamasi otsikko "Baletti" juttuun liittyy. Onhan tässä tunnelmaa, sellaista, joka antaa odottaa, että jatkossa tulee tapahtumaan vielä jotakin, joka liittyy ikäänkuin ohimennen, tylsistyneen ihmisen näkökulmasta esitettyihin pieniin yksityiskohtiin.
Ja vielä. Olet nähtävästi käynyt kerran tai useamminkin Espoon asemalla...Hyvin realistinen kuvaus. Minä ainakin pystyin hahmottamaan tuosta 'tapahtumapaikankin' Mutta näkeekö sinne asti tosiaan junasta? :)
Kiitokseni huomiostasi myös sinulle, Rêveuse.
Nimestä: Se on kummallinen mielleyhtymä. Millaista balettia tanssitaan kivisen kaupungin jalkakäytävillä?
Aion pian kirjoittaa jatkoa, aihe polttaa mieltäni, vaikka olisi muutakin tekemistä.
En tiedä, näkeekö aivan sinne asti, olen saattanut huomaamattani ottaa pieniä taiteellisia vapauksia. Asia on oikeastaan niin, että minä olen liikkunut paikalla vielä enemmän kävelyllä kuin junan penkissä istuen, joten en itse asiassa tiedä. Ehkä, jos on sammuttanut valot taustalta ja laittanut nenänsä kiinni ikkunalasiin.. :)