Täytyy sanoa, että kovin ihmeissäni olen jonkin aikaa seurannut palstan kirjoittelua. Paljon siksi, että uudet ja vanhat puolisot vääntävät kättä keskenään, vaikka mitään vääntämistä ei luulisi enää sen jälkeen olevan, kun puolisot ovat tahoillaan uuden suhteen aloitaneet. Eniten kuitenkin siksi, että keskusteluun tuntuvat eniten ottavan osaa sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään kokemusta tai käsitystä uusperheistä.
Itse en koe tippaakaan huonoa omatuntoa siitä, että elän uusperheessä ja vieläpä onnellisena. Sekä minut että nykyinen mieheni jätettiin aikanaan, kun exät löysivät toisen ihmisen. Elimme tahoillamme molemmat vuosia itseksemme lastemme kanssa ja kun tapasimme, oli se rakkautta ensi silmäyksellä -tai no, vahvaa ihastumista :)
Kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen muutimme koko katras samaan talouteen. Sitä edelsi vuoden seurustelu "salaa" lapsilta ja toinen vuosi lasten läsnäollessa toisiimme tutustuen. En voi sanoa, että aina olisi ollut helppoa sovittaa yhteen erilaiset elämäntavat, mutta joka kerta on komporomissi löydetty ja erimielisyydet ratkottu puhumalla. Toistemme lapsiin meillä on läheiset ja hyvät suhteet, enkä enää edes osaa kuvitella, mitä elämä olisi ilman ihanaa miestäni ja hänen ihania lapsiaan.
Elämä on tasan niin vaikeaa tai helppoa kuin siitä haluaa itse tehdä. Olin katkera ja rikkinäinen todella pitkään eron jälkeen, mutta onneksi tein päätöksen, etten anna oman tai lasteni elämän siihen loppua. Jos en sitä ratkaisua olisi tehnyt, olisin varmasti sulkenut silmäni tältä onnelta.
Ja ennen kuin joku ehtii piikitellä, että olen huolehtinut vain omasta onnestani, en lasten, voin vakuuttaa että myös heiltä kysyttiin mielipidettä ennen yhteenmuuttoa. Monet illat keskusteltiin ja puitiin asiaa, ja keskustellaan edelleen. Uusperheestä huolimatta ovat pärjänneet elämässään hyvin, sekä koulussa että toisten ihmisten kanssa.
Voimia ja hyvää syksyä siis kaikille toisille uusperheessä eläville!
Itse en koe tippaakaan huonoa omatuntoa siitä, että elän uusperheessä ja vieläpä onnellisena. Sekä minut että nykyinen mieheni jätettiin aikanaan, kun exät löysivät toisen ihmisen. Elimme tahoillamme molemmat vuosia itseksemme lastemme kanssa ja kun tapasimme, oli se rakkautta ensi silmäyksellä -tai no, vahvaa ihastumista :)
Kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen muutimme koko katras samaan talouteen. Sitä edelsi vuoden seurustelu "salaa" lapsilta ja toinen vuosi lasten läsnäollessa toisiimme tutustuen. En voi sanoa, että aina olisi ollut helppoa sovittaa yhteen erilaiset elämäntavat, mutta joka kerta on komporomissi löydetty ja erimielisyydet ratkottu puhumalla. Toistemme lapsiin meillä on läheiset ja hyvät suhteet, enkä enää edes osaa kuvitella, mitä elämä olisi ilman ihanaa miestäni ja hänen ihania lapsiaan.
Elämä on tasan niin vaikeaa tai helppoa kuin siitä haluaa itse tehdä. Olin katkera ja rikkinäinen todella pitkään eron jälkeen, mutta onneksi tein päätöksen, etten anna oman tai lasteni elämän siihen loppua. Jos en sitä ratkaisua olisi tehnyt, olisin varmasti sulkenut silmäni tältä onnelta.
Ja ennen kuin joku ehtii piikitellä, että olen huolehtinut vain omasta onnestani, en lasten, voin vakuuttaa että myös heiltä kysyttiin mielipidettä ennen yhteenmuuttoa. Monet illat keskusteltiin ja puitiin asiaa, ja keskustellaan edelleen. Uusperheestä huolimatta ovat pärjänneet elämässään hyvin, sekä koulussa että toisten ihmisten kanssa.
Voimia ja hyvää syksyä siis kaikille toisille uusperheessä eläville!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olkaamme onnellisia siitä perheestä jossa elämme ja annetaan muiden räksyttää!
tai oikeastaan aika ratkaiseva ero näihin moniin täällä oleviin tapauksiin onkin kirjoittamasi:
"Elimme tahoillamme molemmat vuosia itseksemme lastemme kanssa"
sekä:
"Kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen muutimme koko katras samaan talouteen. Sitä edelsi vuoden seurustelu "salaa" lapsilta ja toinen vuosi lasten läsnäollessa toisiimme tutustuen."
Niinpä, kun annettaisi riittävästi aikaa kaikille, erityisesti lapsille, sopeutua eroon, niin mitään suurempia ongelmia ei liene tulevan.
Vaikka erosta olisi jopa vuosia, ei kaikille exille sovi se, että toinen löytää uuden itselleen. Tällä palstalla on sellaistakin nähty.
Olen toki samaa mieltä siitä, että vanhasta suhteesta on toivuttava ennen uutta, sekä lasten että vanhempien. Ns. laastarisuhteet toimivat harvoin.
Mutta onko täällä moni tosiaan sellainen, joka hyppisi suhteesta suhteeseen? Voi olla, mutta se kuva, mikä minulla keskusteluista on, on se ettei täällä paljon taustoja kysellä. Tuntuu, että uusperheessä elävät naiset, varsinkin lapsettomat, leimataan automaattisesti perheenrikkojiksi ja miehet aivottomiksi tossuiksi, jotka ajattelevat vain keskivartalollaan. Itse en ole kuvatun kaltainen, eivätkä myöskään exäni tai nykyinen mieheni.
Alkuperäisen kirjoituksen pointti oli se, että onnelliseksi voi tulla monella tapaa, eikä yksi epäonnistuminen ole elämän loppu.